Part 5

Matkalla rouva Burton pysähtyi puhelemaan muutamien naapurien kanssa ja tuli kotiin senvuoksi jonkun verran myöhemmin kuin pojat. Portaiden edessä näki hän hevosen ja kuormarattaat, jotka hän heti tunsi kauppiaan omiksi. Ajaja oli varmaankin sisällä juttelemassa talon palvelijoiden kanssa. Mutta rouva Burton ei voinut käsittää, mitä valkeaa oli maassa hevosen alla. Hän kiiruhti askeleitaan ja huomasi että äskenmainittu valkea kasa oli sievästi ja siististi puettu Toddy poika, joka makasi selällään hiekassa ja vakavalla uteliaisuudella tarkasteli hevosen vatsaa.

Elämässä on hetkiä, jolloin arvokkaisuus hetkeksi häviää ja hienostuneet tavat unohtuvat. Näin kävi rouva Burtonin, kun hän laskien kokoon päivänvarjonsa varovaisesti, mutta varmasti tarttui Toddyyn ja tempasi hänet pois vaarallisesta asemastaan.

"Mene heti sisälle, sinä likainen poika"! sanoi rouva Burton kärsimättömästi polkien jalkaansa.

Pelko Toddyn kasvoissa vaihtui nuhteeksi, kun hän sanoi:

"Minähän vain --"

"Mene heti paikalla sisälle", toisti rouva Burton.

"Ah-h-h-h!" sanoi Toddy, joka rupesi pusertamaan itkua ja työnsi alahuulensa eteenpäin kuin olisi sitä sieltä riittänyt oikein metrikaupalla. "Minähän vain kattoin, kuinka hevonen oli tehty, niin että kaikki minutta pitäitivät ja minua kunnioittaitivat. En minä voi mennä tinne mitta intiaanit atuvat, mutta minutta kauppiaan hevonen on aivan yhtä hyvä. Ah-h-h!"

"Sinun ei olisi siksi ollenkaan ollut välttämätöntä maata maassa puhtaassa valkeassa puvussasi", sanoi rouva Burton.

"Ah-h-h-h!" alkoi Toddy taas. "Minä tahdoin tajkattaa entikti ten vattan, enkä minä voinut nottaa titä niin, että olitin voinut titä nähdä. Minä koetin kyllä entikti, mutta tilloin te kattoi minuun niin pahatti, etten minä utkaltanut titä tehdä."

"Mene heti sisälle ja pyydä toinen puku yllesi", sanoi rouva Burton. "Tiedäthän, että ei mitenkään voi puolustaa pikku poikia, jotka tahallaan ovat lianneet vaatteensa. Kun Harry eno tulee kotiin, päätämme, millä tavalla sinua rankaisemme, että vasta muistaisit varoa vaatteitasi."

"Ah-h-h-h! Minä toivon ettei Jumala titten enää luo hevotia eikä pikku poikia, joita kätketään tajkattamaan niitä, ja titte niitä jangaittaan tikti, että vähän likaavat vaatteenta!" parkui Toddy häviten ovesta sisälle ja täyttäen koko talon kimakalla huudollaan.

Hetken aikaa rouva Burton kulki edestakaisin parvekkeella ja epäröi, mutta voitti tunteellisuutensa aiheuttaman heikkouden. Hänen mielensä valtasi ajatus, että kenties jonkun paremman kuin hyvin järjestetyn talouden lain mukaan vaatteiden tahraaminen ei olekaan niin hirvittävä synti, ja että Toddyn mieltä ehkä oli todellakin kiinnittänyt hänen kertomuksensa eläinten ruumiinrakenteen alkuperästä ja laadusta. Ehkäpä todellakin vain palava tiedonhalu oli johtanut Toddyn hevosen jalkojen väliin, ja tällaisia tieteellisiä tutkimuksia harjottavalle henkilölle pitänee antaa anteeksi, vaikka hän laiminlyökin ulko-asuansa. Mutta ei, Maytonien suvussa puhtaat vaatteet olivat lähinnä puhtaita sydämiä, ja rouva Burton päätti juurruttaa voimiensa ja taitonsa mukaan lapsiin niitä avuja, joita hänellä itsellään oli. Ja koska Toddy oli näyttänyt vakavasti loukkaantuneelta, ja koska hän itse antoi arvoa rehellisille pyrkimyksille silloinkin, kun ne olivat johtaneet harhaan, päätti hän koettaa lohduttaa itkevää lasta. Hän löysi Toddyn tämän huoneesta. Hän makasi laattialla selällään, potki, ja huusi ja osotti kaikin tavoin suuttumustaan.

"Toddy", sanoi rouva Burton, "oli ikävää, että sinulle tuli näin mielipahaa juuri kun olit käynyt äitiä ja pienokaista tervehtimässä."

"Niin minuttakin", huusi Toddy vastaan. "Mutta jot tinulla ei ole muuta tanottavaa, niin mene takaitin alakejtaan."

"Mutta Toddy kulta!" sanoi rouva Burton laskeutuen polvilleen pojan viereen ja silittäen hänen kuumaa otsaansa, "ole nyt taas tädin iloinen poika."

"Kyllä, jot viet minut taat hevoten alle, että ihmitet minua kunnioittaitivat", nyyhkytti Toddy.

"Sinun tietosi hevosesta riittää kyllä jo täksi päiväksi", sanoi rouva Burton. "Minä pyydän isäsi opettamaan sinulle lisää, kun menet kotiin. Kuinka kuumat poskesi ovat, pikku ystäväni! Alice täti tahtoisi nähdä sinut jälleen iloisena."

Toddy lopetti hetkeksi itkunsa, katseli rävähtämättä tätiänsä, nousi istumaan, ja sanoi lopuksi hyvin tärkeän näköisenä:

"Lähettikö Jumala tinut tänne yläkejtaan tanomaan, että tinä olet pahoillati tiitä, mitä tinä teit minulle?" kysyi Toddy. "Minä annan kyllä tinulle anteekti, mutta älä tee niin vatta. Jot tinä tahdot panna päälleni puhtaat vaatteet, niin taat tinä ten tehdä."

"Alice täti", sanoi Willy, joka oli pujahtanut huoneeseen, "aamiaispöydässä sinä sanoit Harry enolle, että kertoisit meille tänään Danielista; eikö nyt olisi jo aika?"

"Niin", innostui Toddy nopeasti vetäisten puhtaan puvun pään yli, "ja tiitä kuinka jalopeujat töivät pahat miehet, jotka kätkivät kuninkaan heittämään Danielin tyvään, pimeään kuoppaan. Kejjoppat!"

"Oli kerran hyvin hyvä nuorukainen, jonka nimi oli Daniel", alkoi rouva Burton, "ja vaikka kuningas oli säätänyt lain, ettei kukaan saanut rukoilla muita jumalia, kuin mitä hänen kansansa palveli, Daniel kuitenkin joka päivä rukoili samaa Jumalaa, jota me rakastamme:"

"Oliko hän taivaassa silloin niinkuin nyt?" kysyi Willy.

"Oli kyllä", vastasi rouva Burton.

"Missä olivat sitten niiden toisten jumalat?"

"No, hyllyillä ja kaapeissa ja milloin missäkin", sanoi rouva Burton. "Ne olivat vain puuta ja kiveä -- oikeita epäjumalia."

"Eivätkö ne olleet hyviä?" kysyi Willy.

"Eivät ensinkään", vastasi rouva Burton.

"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hauskaa", sanoi Willy, "sillä isä sanoo joskus, että minä olen äidin epäjumala. Olenko minä sitten puuta tai kiveä?"

"Ethän toki, poikaseni, hän tarkottaa vain, että äiti pitää sinusta hyvin paljon -- siinä kaikki. Ja Daniel rukoili aivan niinkuin hän tahtoi, ja ihmiset, jotka eivät pitäneet hänestä, kiiruhtivat kuninkaan luo ja sanoivat: 'Katso, nuorukainen, josta niin paljon pidät, rukoilee juutalaisten jumalaa'. Kun kuningas kuuli tämän, tuli hän murheelliseksi, mutta Daniel ei tahtonut valehdella, vaan myönsi, että hän rukoili oman mielensä mukaan. Niin kuningas käski miestensä heittää Danielin jalopeurojen luolaan. Mutta kuningas oli kuitenkin tästä hyvin pahoillaan, sillä Daniel oli aina ollut hyvin hyvä ja rehellinen; ja hyviä ihmisiä on maailmassa niin vähän."

"Minun täytyy tanoa te äidille, kun hän enti kejjan tanoo, että minun täytyy olla hyvä", sanoi Toddy. "Entä titten!"

"He heittivät Danielin jalopeurojen luolaan", jatkoi rouva Burton kertomustaan, "ja matka luolaan mahtoi olla kauhea, sillä hän tiesi, kuinka raatelevia ja nälkäisiä jalopeurat ovat. Yksi ainoa jalopeura voi syödä kokonaisen ihmisen, ja luolassa, jonne Daniel heitettiin, oli useita."

"Hänestä ei mahtanut riittää paljon jokaisen osalle!" keskeytti Willy.

"Sitten hän teki, mitä hurskaat ihmiset usein vaaran hetkellä tekevät. Hän rukoili. Luulen, ettei kuningas sinä yönä saanut paljon unta silmiinsä. Ihmisten, jotka kuuntelevat muiden neuvoja ja menettelevät vastoin parempaa tietoansa, on usein vaikea olla. Seuraavana aamuna kuningas heräsi hyvin aikaisin, kiirehti yksin luolalle, kumartui alas ja huusi: 'Daniel, onko sinun Jumalasi ollut kyllin voimakas pelastamaan sinut jalopeurojen kidasta?' Ja Daniel vastasi kuninkaalle. Ajatelkaapas, kuinka hauskaa kuninkaasta oli kuulla hänen ääntänsä ja saada varmuus siitä, ettei hän ollut kuollut! Kuninkaan kovuus Danielia kohtaan ei ollut saanut häntä unohtamaan, että oli käyttäydyttävä kunnioittavasti hallitsijaa kohtaan. Hän sanoi: 'Eläköön kuningas!' Sitten hän kertoi kuninkaalle, että jalopeurat eivät olleet häntä ensinkään vahingoittaneet, ja kuningas tuli hyvin iloiseksi. Ja hän käski noutamaan Danielin luolasta; ja sitten miehet, jotka olivat olleet syypäät Danielin tuomioon, heitettiin luolaan, ja jalopeurat raatelivat heidät silmänräpäyksessä."

"Minäpäs tiedän, miksi ne jättivät Danielin rauhaan, mutta söivät nuo muut miehet suuhunsa", sanoi Willy ymmärtäväisen näköisenä.

"Olinhan varma, että tietäisit, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton, "no annappas kuulua, mitä arvelet?"

"Niin, näetkös", sanoi Willy, "Daniel oli vain yksi ihminen, ja hän olisi ollut vain pienen pieni rippunen jokaiselle -- aivan kuin pieni tortunkappale pikku pojalle; mutta kun siellä oli tarpeeksi ihmisiä, niin että jokaiselle jalopeuralle riitti kokonainen ihminen, niin ne päättivät, että oli päivällisaika ja ne alkoivat syödä."

Jostakin syystä tämä vastaus sai aikaan, että rouva Burton unohti lausua julki sen suuren siveellisen opetuksen, jonka tämä kertomus Danielista sisältää ja hänelle sattui tulemaan kiireellistä asiaa keittiöön. Hänelle kävi vähitellen pelottavan selväksi, että hän, sen sijaan, että olisi ohjannut ja valvonut lasten toimia, olikin näin itse joutunut heidän henkisen ja ruumiillisen toimintahalunsa uhriksi tavalla, joka oli hänelle hyvin vastenmielinen. Usein hän huomasi, että hänen mielipiteensä häilyi kahden äärimmäisen kasvatusperiaatteen välillä -- hänen mielestään tuli joko olla hyvin ankara, tai antaa lasten vapaasti kehittää hengenlahjojaan ja taipumuksiaan, tietystikin määrätyissä rajoissa. Ensinmainittua äärimmäisyyttä nousi kaikki hänessä vastustamaan, osaksi siitä syystä, että hän ei ollut tunnoton, niinkuin ankarat kasvattajat aina ovat, osaksi sentähden, etteivät lapset olleet hänen omiansa. Toinenkin äärimmäisyys oli yhtä vastenmielinen. Eikö lapsia kaikissa kunnon perheissä opeteta tottelemaan? Muussa tapauksessa he eivät varmaankaan varttuneina täytä sitä, mitä he lapsina lupasivat, mutta sehän oli heidän oma syynsä -- kenen muun se olisi? -- Pitäisikö täysikasvaneiden -- pitäisikö hänen, jonka tahtoa eivät vanhemmat eikä puoliso koskaan olleet murtaneet, luopua omista mielipiteistään kahden huonosti kasvatetun, itsepäisen pojan vuoksi?

Niinkuin usein on laita epäilysten vallassa olevien ihmisten, ei rouva Burtonkaan useaan tuntiin tehnyt mitään. Tällä ajalla hän täydellisesti kadotti pojat näköpiiristään. Mutta nämä ilmestyivät ennen pitkää hakemaan syötävää vaiston ohjaamina, joka kehittymättömimmissä luonteissa aina esiintyy voimakkaimpana. Vaikka he olivatkin hyvin hiljaisia, olivat he kuitenkin epäilemättä tyytyväisiä. Vaatteet olivat likaiset, samoin kasvotkin. Mutta kasvoilla oli ilme, jota ei voi tarkemmin määritellä, mutta joka selvästi kertoi siitä lujasta vakaumuksesta, että he olivat tyytyväisiä menettelyynsä. He olivat harvinaisen vähäpuheisia, vaikka heille tehtiin kysymyksiäkin, ja lopuksi herra Burton virkkoi puoliksi itsekseen:

"Mitähän nyt mahtanee olla tekeillä?"

"Mitä sinä sanoit, Harry?" kysyi rouva Burton.

"Minä vain tässä itsekseni ihmettelen, mitähän erikoisluontoisia ja tärkeitä tuumia heillä nyt taas mahtanee olla mielessään", vastasi perheen pää.

"Luonnollisestikaan ei mitään", sanoi rouva Burton. "Minä ihmettelen usein kuinka sokeita miehet voivat olla. Eihän heidän rakkaissa pikku kasvoissaan niiden likaisuudesta huolimatta näy enempää syyllisyyden tuntoa kuin enkelin kasvoissa."

"Aivan niin, rakkaani", sanoi herra Burton. "Jos he useammin käsittäisivät erehdyksensä, tulisivat he häijymmiksi mutta heistä olisi silloin vähemmän harmia ja vaivaa. No pojat, ettekö halua ratsastaa enon polvella?"

Molemmat pojat ryntäsivät enon syliin, ja Willy alkoi hyvin vakavana kuiskailla enollensa.

"Kyllä, luullakseni", vastasi herra Burton.

"Hyvä, hyvä, hyvä!" huudahti Willy käsiään taputtaen. "Alice täti, minä annan sinulle huomenna syntymäpäivälahjan."

"Niin minäkin", sanoi Toddy.

"Se on jotakin syötävää", ilmoitti Willy.

"Niin minunkin", lisäsi Toddy.

"Ole varuillasi, Willy", sanoi herra Burton. "Jos et pidä varaasi, voit ilmaista salaisuuden."

"Enhän minä sitä ilmaise, minähän vain sanoin, että se on jotain syötävää. Mutta sano, Alice täti, missä bananeja kasvaa."

"Minäpät tiedän mittä viinijypäleitä katvaa", sanoi Toddy silmät loistavina varman näköisenä kiharapäätään nyökäten.

"Ja minä tiedän", sanoi herra Burton nostaen Toddyn alas polveltaan, "että eräs tuttu pikku poika on pakahtumaisillaan ja halkeamaisillaan. Mitä tämä on?" jatkoi hän huomatessaan aivan märän läikän Toddyn esiliinalla juuri taskun kohdalla. "Ja" (tässä hän varovaisesti kurkisti Toddyn taskuun) "mitä on tuo ilkeä sotku taskussasi?"

Toddyn silmät levisivät hämmästyksestä, mutta sitten ne kävivät surullisi.

"Te oli vain pieni viinijypäletejttu", sanoi hän. "minä ajattelin työdä ten kotimatkalla, mutta te unohtui."

"Nehän ovat valkeita viinirypäleitä", huudahti herra Burton. "Pojat ovat varastaneet ne jostakin kasvihuoneesta. Tomillahan ei ole viinirypäleitä. Mistä nämä ovat, pojat?"

"Sh-h-h!" kuiskasi Toddy innokkaasti. "Ei taa kotkaan kejtoa talaituuktia."

"Mistä saitte nuo viinirypäleet?" kysyi rouva Burton rientäen tarkastamaan märkää pukua.

Toddy purskahti itkuun.

"Kyllä onkin syytä itkeä!" sanoi rouva Burton, "kun olet varastanut muiden ihmisten hedelmiä."

"En mitä titä itke", nyyhkytti Toddy. "Mutta kun tinä pilaat koko minun talaituuteni tinun tyntymäpäiväkteti aina kun tinä tiitä puhut."

"Alice, Alice", sanoi herra Burton lempeästi, "muista että lapsi ei ole kyllin vanha ymmärtääkseen mitä varastaminen on."

"Sen hän saa oppia nyt ymmärtämään", huudahti rouva Burton, jonka koko oikeustajunta nyt heräsi. "Kuinka luulet, että sinun kävisi, jos tänä iltana kuolisit?"

"En minä tahdo kuolla", nyyhkytti Toddy. "Jot enkelit tulevat tappamaan minua niinkuin ne tappoivat egyptiläitet, niin minä menitin piiloon."

"Kukaan ei pääse piiloon Jumalan enkeliltä", sanoi rouva Burton, joka oli päättänyt, että pelko saisi tehdä sen, mitä järkevä puhe ei ollut voinut.

"Onko tillä yöllä lyhty mukana?" kuiskasi Toddy.

Herra Burton nauroi, mutta rouva Burton pakotti hänet katseellaan lakkaamaan ja vastasi:

"Se voi nähdä tarpeeksi hyvin löytääkseen pahoja pikku poikia, jos se vain tahtoo."

"Me _emme ole_ pahoja", huusi Toddy, "enkä minä enää anna tinulle viinijypäleitä, jotka toimme kotiin kukkajuukutta."

"Tule enon tykö, poika parka", sanoi herra Burton ottaen tuon murheellisen lapsen jälleen syliinsä ja hyväillen häntä hellästi: "kerro enolle kaikki ja katsotaan eikö eno voi saada asioita oikealle tolalle."

"Eikö eno titten enää anna pahan enkelin tulla minua ottamaan?" kysyi Toddy.

"Minä kerron sinulle, Harry eno, kuinka asia oli" sanoi Willy. "Me päätimme antaa hedelmiä Alice tädille syntymäpäivälahjaksi -- minä bananeja ja Toddy valkeita viinirypäleitä. Me emme tienneet missä bananeja kasvaa, mutta me muistimme, että herra Bushmannilla, joka asuu vuorenrinteellä, on paljon kauniita rypäleitä kasvihuoneessaan. Me olimme siellä kerran isän kanssa, ja sitten he puhuivat rypäleistä ja muista sellaisista melkein koko iltapäivän, ja sitten herra Bushman antoi isälle muutamia ja lupasi antaa hänelle vastakin, milloin isä vain halusi. Tänään iltapäivällä me sitten läksimme sinne aivan salaa pyytämään, että hän antaisi meille muutamia viinirypäleitä, jotka voisimme antaa tädille syntymäpäivälahjaksi. Mutta hän ei ollut kotona, eikä puutarhurikaan ollut kotona; ja kun ovi oli auki, menimme me sisälle ja näimme rypäleet. Ja sitten me ajattelimme, että ei hän suinkaan pahastuisi, jos me ottaisimme muutamia, kun hän kerran sanoi isälle niin. Ja me otimme kolme tai neljä kaunista terttua ja panimme ne kukkaruukkuun, joka oli lehdillä koristeltu, ja kumpikin otimme me pikku tertun syötäväksi. Mutta kotimatkalla me löysimme niin paljon mansikoita, että Toddy unohti syödä rypäleensä, mutta minun rypäleeni ovat tallella vatsassa. Oli niin kauhean kuuma ja pölyistä, enkä minä ole ikinä ollut niin väsynyt. Mutta kun me tahdoimme ilahduttaa Alice tätiä, emme me siitä välittäneet."

"Ja titten täti tanoi, että me olemme vajkaita", nyyhkytti Toddy. "Paha täti!"

"Älä siitä huoli, Toddy", sanoi rouva Burton, jonka kaikki siveelliset periaatteet yht'äkkiä läksivät karkuun. Hän suuteli kyyneleiden kostuttamia likaisia pikku kasvoja ja kantoi pojan päivällispöytään.

Toddy lopetti pian ateriansa. Hän näytti tuumivan jotakin ja riensi nopeasti pöydästä, mutta oli taas heti valmis menemään vuoteeseen, kun täti häntä huusi. Puoli tuntia myöhemmin huomasi herra Burton, joka kuljeskeli kuistilla tupakoiden, että oven kummallekin puolelle oli punaisella musteella piirretty suuri, ruma risti. Miehilläkin on omat heikkoutensa ja herra Burtonin heikkouksia oli se, että hän liiankin tarkkaan piti lukua talonsa ulkoasusta. Hän syöksyi ylös portaita, kolme askelta kerrallaan ja aina sisälle poikien huoneeseen.

"Kuka on sotkenut oven musteella", hän huusi.

"Minä", sanoi Toddy rohkeasti. "Minä pelkätin, ettet tinä muittaitikaan tanoa pahalle enkelille, etten minä ole vajat. Tikti minä panin jittin ovelle aivan kuin Itjaelin laptet kun he tahtoivat, että enkeli meniti ohitte. Minä ajattelin, ettei te pimeättä huomaiti, että se ei ollut vejta vaan muttetta."

Yht'äkkiä Toddy huomasi jälleen olevansa rauhassa.

IV LUKU.

Rouva Burtonin syntymäpäivä valkeni kirkkaana ja kun muistaa, että se oli ensimäinen tämänlaatuinen juhla hänen ollessaan naimisissa miehen kanssa, joka edelleenkin rakasti häntä sulhasmiehen tavoin, niin ei ole ihmeteltävää, että onnelliset aamuhetket kuluivat hänen ennättämättä ajatellakaan kahta pikku poikaa, jotka jo olivat ehtineet saada hänet vakuutetuksi siitä, että he olivat sekä halukkaat että kykenevät tulemaan toimeen omin päin. Rouva Burtonin palvelijattaren huone oli aivan poikien huoneen vieressä, ja palvelijatar, jonka huostaan rouva Burton öiksi oli uskonut pojat, oli vähitellen unohtanut raskaan unensa, joka on niin ominainen perhepalvelijoille. Hän oli tottunut heräämään kuullessaan pienintäkin ääntä poikien huoneesta. Emäntänsä syntymäpäivänä hän heräsi seuraavaan keskusteluun:

"Tod!"

Ei vastausta. Hetken kuluttua kuuli palvelijatar taas:

"T-o-o-od!"

"Ah-h-h-oi!" kuului uninen, mutta silti suuttunut vastaus.

"Herää, rakas Toddy veikko, tänään on Alice tädin syntymäpäivä!"

"Vaikka te onkin, ei tinun tilti tajvitte halkaitta minun kojviani", uikutti Toddy.

"Toiseen korvaanhan minä vain huusin", puolustelihe Willy. "Ja siihen saakin koskea, jos et pidä kiltistä Alice tädistä niin paljon, että viitsisit nousta ylös."

Kuului murinaa, kitinää, ähkinää, tuhinaa ja epäselvää torumista -- sekä lopuksi kääntelemistä, ja vihdoin Willy sanoi:

"Kas niin, noustaanpas nyt ylös ja pukeudutaan. Mutta tiedätkös, me emme ole ensinkään ajatelleet soittoa. Muistatko kuinka isä soitti pianoa äidin tullessa alas, kun viimeksi oli äidin syntymäpäivä, ja kuinka iloiseksi äiti tuli ja kuinka me kaikki sitten tanssimme?"

"Kyllä", sanoi Toddy. "Tehdään nytkin niin."

"Minäpäs tiedänkin", sanoi Willy, "hakataan me pianoa niinkuin äiti ja Alice täti joskus tekevät."

"Hakataan vain!" huudahti Toddy. "Me ehdimme hakata jo kauvan aikaa, ennenkuin täti ehtii tulla alat meitä kieltämään."

Sitten kuului keveiden jalkojen kiireisiä liikkeitä poikien etsiessä pukineitaan nurkista, tuoleilta, kaapin päältä, pöydältä y.m. jonne ne olivat edellisenä iltana heitetyt. Palvelijatar riensi apuun, ja pian olivat pojat valmiit. Bananilautanen ja malja, jossa olivat nuo vaivalla hankitut rypäleet, olivat piirongilla. Pojat ottivat ne ja mennä sipsuttivat varpaillaan alas portaita vierashuoneeseen.

"Hyvänen aika", huudahti Toddy pannessaan lautasensa pöydälle, "jot nyt jypäleet ja bananit ovat tulleet happamikti. Meidän täytyy maittaa niitä. Äitihän kantta aina kuumina päivinä maittaa maitoa, kun paha maitokutki myöhättyy", ja Toddy, antaen teon seurata sanojaan, poimi päällimmäisistä tertuista kaikki kauneimmat marjat. "Ne ovat vajmatti happamia", sanoi hän maiskuttaen miettivästi huuliaan kuten mies, jonka ammattina on viinin maisteleminen.

"Annappas minunkin maistaa", sanoi Willy.

"En anna", sanoi Toddy nyppien toisella kädellään marjoja sillä välin kun hän toisella koetti suojella lahjaansa. "Kyllä minä ten ittekin teen. Mutta taat, jot annat minun auttaa tinua maittamaan, ovatko tinun bananiti happamia."

"Kyllä saat, mutta vain yhden suupalan", sanoi Willy. "Minun täytyy saada kuusi rypälemarjaa, sillä yksi suupala banania on yhtä paljon kuin kuusi rypälettä."

"Hyvä", sanoi Toddy. Ja pojat ryhtyivät vaihtokauppaan Willyn pitäessä koko ajan bananeja hallussaan, ettei Toddy pääsisi huomaamatta maistamaan toista kertaa, ja Toddyn tarkasti laskiessa rypäleitä.

"Kyllä ne ovat vähän happamia", sanoi Willy irvistellen, "ehkä joku toinen terttu on parempi. Eikö olisi parasta maistaa joka oksasta?"

"Kyllä ja jokaitta banania myötkin", innostui Toddy. "Tämä oli kyllä hyvä, mutta voihan joku toinen olla hapan."

Ehdotus hyväksyttiin ja pian oli jokainen banani neljättä osaansa lyhyempi, ja rypäletertut muistuttivat paljaaksi hakattua metsää. Mutta sitten alkoi Willystä tuntua, ettei hänen lahjansa ollut oikein hauskan näköinen ja siksi hän huolellisesti sulki kuoret bananien päistä ja käänsi tyhjän pään eteenpäin aivan kuin hän olisi ollut syntynyt hedelmäkauppiaaksi.

Kun tämä oli suoritettu, sanoi hän: "Meidän täytyy panna nimikortit mukaan, eihän täti muutoin tiedä kuka ne antaa."

"Ollaan täällä ja tanotaan te hänelle", sanoi Toddy. "Ei, se ei olisi hänestä ensinkään hauskaa", sanoi Willy. "Etkö muista, että kun Florence serkku saa kukkia, hän on kaikista iloisin aina kun hän katselee nimikorttia, joka tulee kukkien mukana!"

"Niin onkin", sanoi Toddy, joka kiiruhti arkihuoneeseen ja palasi samassa takaisin tuoden muassaan kaksi nimikorttia; ne hän oli siepannut tädin nimikorttilippaasta.

"Nyt meidän täytyy kirjottaa niiden taakse 'Toivotan onnea'", sanoi Willy tutkien tasku jaan ja löytäen lopuksi lyijykynän pätkän. "No", alkoi Willy kumartuen kortin yli; hän väänteli kasvojaan kuten tottumaton kirjottaja ainakin ja piirsi vaivalloisesti kirjaimen kerrallaan koko ajan ääneen kirjottamaansa toistaen:

"T-O-V-O-T-A-N O-N-E-A. Nyt sinun täytyy itse pitää kiinni kynästäsi -- muuten se ei ole ollenkaan hauskaa -- äiti sanoo aina niin."

Toddy tarttui pienellä pyöreällä kädellään kynään, ja Willy kuljetti kättä; ja nuo kaksi pientä päätä painuivat yhteen, heiluivat ja huojuivat yhdessä edestakaisin, kunnes työ valmistui.

"Nyt hänen jo pitäisi tulla", sanoi Willy. (Aamiaiseen oli vielä runsaasti tunti aikaa.) "Miksi ei aamukelloa ole vielä soitettu? Soitetaanpas me sitä!"

Pojat riitelivät siitä, kumpiko saisi soittaa; mutta voimakkaampi voitti, ja Willy marssi edestakaisin eteiskäytävässä ja soitti sillä innolla ja kestävyydellä, joka yleensä on ominainen asianharrastajien toimille.

"Hyvänen aika!" huudahti rouva Burton nopeasti päättäen pukeutumisensa. "Kuinka aika toisinaan rientää!"

Herra Burton huomasi vaimonsa kasvoilla ilmeen, joka näytti vaativan erikoista hellyyttä, mutta siitä huolimatta hän hetken kuluttua harmistuneella äänellä huudahti katsahdettuaan kelloonsa:

"Voisinpa vaikka vannoa, ettemme ole olleet hereillä puoltakaan tuntia. Ah, unohdin varmaankin eilen illalla vetää kelloni!"

Pojat kiiruhtivat arkihuoneeseen.

"Minä kuulen sieltä liikettä!" huusi Willy innoissaan. "Mutta -- piano on lukossa! Eikö se ole kauheaa! Mutta kas -- tässä on Harry enon viulu!"

"Mitä _minä_ titten toitan?" kysyi Toddy hypellen ympäri huonetta.

"Odota vähän aikaa", sanoi Willy pannen pois viulun ja juosten nopeasti yläkertaan, josta hän pian palasi tuoden mukanaan kamman. Pöydällä oli hieno salkku, joka sisälsi syövytyksiä. Willy avasi tämän ja repi silkkipaperin erään taulun ympäriltä ja kääri siihen kamman.

"Kas niin!" sanoi hän, "soita sinä viulua, niin minä puhallan kampaa. Mutta miksi eivät he jo tule alas! Mehän unohdimme pistää rahaa lautasten alle ja emmehän me tiedä kuinka monta lanttia pitäisi panna, kun emme tiedä vanhaksiko täti tulee."

"Eihän meillä ole jahaakaan", sanoi Toddy.