Part 4

"Tiedätkös mitä", sanoi Willy viittoen Toddya mukaansa nurkkaan ja kuiskaillen vakavasti hänen kanssaan. Willyn ilmeen ehdoton vilpittömyys ja soma arkuus, jolla hän vältti rouva Burtonin katsetta, vaikutti, että tämä vaistomaisesti käänsi päänsä poispäin kunnioituksesta, kuten hän luuli, jotakin herttaista lasten salaisuutta kohtaan. Vilkaistessaan poikiin näytti hänestä, että Toddykin oli harvinaisen tärkeän näköinen. Lopuksi pojat menivät ulos. Willy vain kääntyi mennessään ja sanoi suorastaan enkelimäisellä äänenpainolla:

"Tulemme aivan heti takaisin, Alice täti!"

Rouva Burton pukeutui; hän löi huolettomasti muutamia sointuja pianolla, ja lopuksi vieras toisensa jälkeen saapui kiinnittäen kokonaan hänen huomionsa. Yht'äkkiä, kun hän juuri teki parastaan pitääkseen seuraa eräälle hienostuneelle vanhanajan naiselle, molemmat pojat marssivat ruokasalista vierashuoneeseen. Rouva Burton viittasi kärsimättömästi heitä poistumaan, sillä Willyn housut ja Toddyn esiliina olivat mahdollisimman huonossa kunnossa. Ei kumpikaan pojista nähnyt vierasta, sillä hän sattui istumaan toisen ovenpuolikkaan takana, ja he astua tallustelivat aina tätinsä luo. Willy huudahti:

"Eiväthän kuolleet mene toisena päivänä taivaaseen. Me päätimme kaivaa esiin linnun saadaksemme asian selville ja siellä se oli aivan ennallaan."

"Ja ten kimputta oli paljon pikku muujahaitia", jatkoi Toddy. "Ne tahtoivat vajmaan myötkin päättä taivaateen ja tahtoivat, että joku, jolla on tiivet, auttaiti heitä matkalla tinne ylöt."

"Willy!" huudahti rouva Burton ankarasti, "kuinka olette saaneet vaatteenne tuon näköisiksi?"

"Niin, näetkös", sanoi Willy, joka työntyi tuottavasti lähemmäksi tätiään ja pani kyynärpäänsä hänen syliinsä katsellen häntä suoraan silmiin, "niin näetkös, emme raskineet pistää pikku lintua uudelleen maahan lukematta rukousta. Ja minä unohdin kokonaan senjälkeen pudistella hiekan pois polvistani."

"Toddy", sanoi rouva Burton, "ethän sinä voinut polvistua vatsallesi ja rinnallesi. Kuinka on siisti valkea esiliinasi tullut noin likaiseksi?"

Toddy katsahti ensin esiliinaansa ja sitten tätiänsä -- katseli taulua, sitten toista, senjälkeen pianoa -- seurasi katseellaan kattolistaa, näytti yht'äkkiä keksivän, mitä oli etsinyt ja vastasi:

"Onko te tinun mielettäti likainen. Ei minutta. Minun mielettäni tiitä on vain valkoinen pudonnut poit."

"Menkää keittiöön", sanoi rouva Burton käskevästi, ja pojat läksivät -- molemmilla huulet lerpallaan. Puoli tuntia myöhemmin heidän enonsa, joka oli lähtenyt kaupungista tavallista aikaisemmalla junalla tavatakseen muutamia vaimonsa ystävättäriä, keksi Toddyn erään puolivalmiin talon rakennustelineillä tien vieressä. Hänelle johtui mieleen kaikkien lukukirjain laatijain suosima kertomus siitä, kuinka eräs merikapteeni menetteli nähdessään poikansa korkealla raakapuun nenässä. Herra Burton seisahtui telineiden juurelle ja huusi Toddylle: "Hyppää alas!"

"En voi!" huusi Toddy vastaan. "Hyppää alas!" toisti herra Burton entistä käskevämmin. "Tanoinhan, etten voi", vastasi Toddy. "Me leikimme Baabelin tojnia ja puhumme eji lailla, niinkuin ihmitet tilloin tekivät, ja kun minä kätken Willyä tuomaan tiilikiviä niin hän tuo muujitavea, ja kun minä kätken häntä tuomaan muujitavea niin hän tuo tiilikiviä. Ja titten me puhumme niinkuin täti ja tinä eilen juokapöydättä."

"Niin", sanoi Willy ilmaantuen rakennuksen sisältä syli täynnä puupalikoita. "Kuunteleppas nyt!" Ja tuo nuori mies lasketteli hetken pari kieltä, jommoista kuulee vain apinoiden kokouksessa.

Herra Burton kiipesi varovasti telineille, toi pojan kerrallaan alas, suuteli heitä molempia ja ravisteli heitä perinpohjin. Senjälkeen kaikki kolme kääntyivät kotia kohti. Poikien vaatteet olivat yltäyleensä sahajauhoissa, nekin kohdat, jotka eivät ennestään olleet likaiset. Tiellä tätä joukkoa vastaan tuli suurin osa rouva Burtonin vieraista.

Herra Burton huomasi vaimonsa olevan erittäin puheliaalla tuulella, mutta pojista puhuminen näytti hänestä olevan yhtä vastenmielistä, kuin jos he olisivat olleet jäännöksiä Aatamin takaiselta ajalta ja hän itse innokas Mooseksen luomishistorian kannattaja. Askartelu, johon nuoret herrat olivat olleet pakotettuja kilpaillessaan tuon Sinearin lakeudella keskenjääneen tornirakennuksen arkkitehtien kanssa, antoi heille verrattoman ruokahalun ja piti heidän kielensä kurissa. Mutta syötyään vatsansa mahdollisimman täyteen huomautti Willy:

"Nyt on aika Toddyn saada rangaistuksensa, Alice täti, eikö ole?"

Rouva Burton viittasi miehelleen ja nyökkäsi Willylle myöntävästi päätään.

"Tule Tod", sanoi Willy, "nyt sinun pitää kertoa hyvin surullinen kertomus ja olla pahoillasi."

"Kyllä, minä kejjon Petej Gjayttä", sanoi Toddy. "Te on hijveän tujullinen."

"Kuka oli Peter Gray", kysyi rouva Burton.

"Te on hejja, jotta naapujin likainen pikku poika laulaa meille", sanoi Toddy, "mutta minä en laula hänettä -- minä vain kejjon -- ja te on aivan yhtä tujullitta."

"Anna kuulua", sanoi Willy.

"Oli kejjan miet", sanoi Toddy juhlallisesti ja henkeään pidättäen, "ja hänen nimentä oli Petej Gjay. Ja hän -- jakatti yhtä tyttöä. Ja hän tanoi hänen itällentä: 'Minä tahdon mennä naimitiin pikku tyttöti kantta!' Ja mitä luulette, että itä tanoi? Hän tanoi: 'Ei!' (tämä järisyttävällä voimalla). Minä en tanonut titä niin kovatti kuin minä otaan. Te on hyvin hijveätä kuin Jimmy laulaa titä. Ja Petej Gjay tuli hyvin pahoilleen ja hän lähti kauvat poit ottamaan eläinten ja muiden nahkoja, mutta Jimmy ei laula mitään tiitä, tuliko hänen mielentä titten hyväkti. Ja pahat intiaanit ottivat häneltä ijti tukan ihan niinkuin naitet ottavat jotkut ijti oman tukkanta. Kun te tyttö kuuli tiitä, niin hänelle tuli niin paha mieli, että hän meni tänkyyn ja kuoli. Niin te oli. Hajjy eno, eikö tinuakin jangaitta jottakin, että tinäkin kejtoitit kejtomukten?"

"Nyt on aika pikku poikien mennä vuoteeseen", sanoi rouva Burton nousten ja ottaen Toddya kädestä.

"Voi, voi!" sanoi Willy, "tahtoisin olla pikku kiinalaispoika, niin silloin saisin nousta nyt juuri ylös."

"Titä minäkin tahtoitin", sanoi Toddy; "tilloin tinulla oliti päättäti häntä ja minä voitin vetää tiitä."

Pojat hävisivät huoneeseensa, ja rouva Burton rikkoi vaitiololupauksensa ja kertoi miehelleen aamulla kuulemansa kertomuksen. Hän pyysi pyytämällä miestään nousemaan niin aikaisin seuraavana aamuna, että hän ehtisi kaivaa linnun maasta ja heittää sen pois.

"On kerrassaan surullista", sanoi hän, "että noita lapsia yllytetään käsittelemään pyhiä asioita kevytmielisesti, ja minä olen päättänyt mikäli mahdollista estää sen jatkumasta poistamalla syyt."

Hänen miehensä hymyili hyvin vähän rohkaisevasti ja pudisti epäillen päätään.

Aurinko nousi seuraavana aamuna hirvittävän epähienoon aikaan, niinkuin sen tapana on kesäkuussa nousta. Mutta rouva Burton oli ylhäällä ennen sitä. Hänen miehensä oli ollut edellisenä iltana valtuuston kokouksessa ja kaupungin isät olivat olleet niin puheliaita, että herra Burton oli palannut kotiin vasta puolenyön seuduissa. Hän tarvitsi lepoa, ja hänen vaimonsa oli päättänyt, että hän saisi nukkua niin kauvan kuin mahdollista. Mutta oli asioita, jotka olivat hänestä tärkeämpiä kuin hänen miehensä mukavuus ja yksi niistä oli perinnäinen kunnioitus kaikkea yliluonnollista ja pyhää kohtaan. Hän aavisti, että pojat viipymättä panisivat koetukselle kristikunnan perustoivon ja tutkisivat linnun haudan, jonka olivat kaivaneet pari päivää aikaisemmin, ja hän kauhistui ajatellessaan sitä yksityiskohtaista keskustelua ja monia selityksiä, joita varmaan seuraisi. Jos lintu olisi ollut ihmisolento, niin eivät helläsydämisten pikku ystävien huomautukset olisi rouva Burtonista tuntuneet ainakaan materialistisilta; mutta nyt oli kysymyksessä vain lintu, ja hän huomasi, ettei ollut suinkaan helppoa vastata kysymykseen oliko viattomalla olennolla sielua, varsinkin jos vertasi sitä moniin kunnottomiin ihmisiin. Hän oli senvuoksi tehnyt suunnitelman, joka tekisi oikeutta kaikille asianosaisille. Hän herättäisi miehensä, kun kuulisi poikien liikkuvan. Hän juttelisi nuorten herrojen kanssa sillä välin, kuin hänen miehensä ryöstäisi haudan. Hän olisi pelastunut monesta mieliharmista, jos olisi teljennyt nuoret herrat heidän huoneeseensa ja antanut miehensä nukkua sydämen halusta, mutta koska hän oli laiminlyönyt ottaa avaimet haltuunsa poikien saapuessa, olivat nämä itse käyttäneet niitä hyväkseen, eikä millään kysymyksillä oltu voitu saada selville niiden olinpaikkaa. Sillä välin pojat olivat aivan hiljaa, ja rouva Burton käytti tämän rauhallisen hetken suunnitellakseen kuinka järjestäisi tämän päivän niin, että hänellä olisi pojista mahdollisimman vähän vaivaa ja että hän voisi terottaa heidän mieliinsä, että yksilöllisyys -- sen hän vastahakoisesti myönsi -- oli tähän asti ollut pikemminkin voitettu kuin voittaja.

Raju kolkutus ulko-ovelle ja kiihkeä kellonsoitto herättivät rouvan hänen ajatuksistaan ja isännän unestaan, samalla kuin Terry, joka tavallisesti makasi matolla ulko-oven edessä, alkoi surkeasti haukahdella.

"Hitto vieköön", huudahti herra Burton hieroen silmiään, ja hänen vaimonsa soitti palvelijaa. "Kenelle olemme velkaa Hillcrestissä?"

"Oi, pelkään, että Helenan tila, on huonompi tai että pienokainen on sairas!" sanoi rouva Burton avaten akkunan ja huutaen: "Kuka siellä?"

"Minä", vastasi ääni, jonka helposti tunsi Willyn ääneksi.

"Minä myöt", huusi kimakampi, mutta yhtä tuttu ääni.

"Meillä on sinulle jotakin äärettömän hauskaa kerrottavana, Alice täti", sanoi Willy. "Päästä meidät sisälle, pian!"

"Hautkempaa kuin leivoktet tai kajamellit", huusi Toddy.

Palvelija riensi alas rappusia, ovi avautui, keveät askeleet kiirehtivät portaita ylös, ja Terry, odottamatta isäntänsä aamuhyväilyä, syöksyi vuoteen alle piiloon, mistä se ilmaisi pelkonsa epäsointuvan kimakalla äänellä. Sitten saapuivat Willy ja Toddy sellaisella kolinalla, jonka vain lapset voivat saada aikaan ja jota eivät hevosetkaan kykene synnyttämään. Saavuttuaan tätinsä ovelle koetti kumpikin työntää toista tieltään voidakseen itse kertoa asiansa, jonka vallassa molemmat täydelleen olivat. Viimein Toddy huusi toisesta oven nurkkauksesta, jota vastaan Willy oli painanut hänen kasvonsa aivan litteiksi:

"Jakat pikku lintu on mennyt taivaateen."

"Niin", sanoi Willy hellittäen veljellisen otteensa, "enkelit veivät sen pois."

"Ja kaikki pikku muujahaitet menivät ten mukana taivaateen", sanoi Toddy.

"Mutta enkelit eivät ottaneetkaan hautakiveä", sanoi Willy. "Sanoppas, Alice täti, mitä tehdään hautakivillä kun ihmiset ovat menneet taivaaseen?"

"Minä tiedän", sanoi Toddy sanomattoman halveksivasti. "Ten tietää jokainen. Titen ihmitet otaavat ittuttaa kauniita kukkia tiinä haudatta olleitten enkelien katteltavakti."

"No", sanoi Willy sen näköisenä kuin olisi hän ollut juuri keksityn opin esitaistelija, "minä menen heti kysymään isältä kutka eivät usko kuolijaisten menevän taivaaseen. Minä sanon heille suoraan kuinka tyhmiä he ovat."

"Enkelit ovat ihan niinkuin linnut, eivätkö olekin, täti?" sanoi Toddy. "Niillä on tiivet ja kynnet."

"Mistä sinä tiedät, että niillä on kynnet", kysyi rouva Burton.

"Minä näin niiden kynnenjäljet haudan luona hiekatta," sanoi Toddy. "Ne olivat ihan kuin pikku lintujen jaappimia pikku jakoja. Ne olivat vajmaankin pikku enkelilaptia."

Herra Burton iski silmää vaimollensa ja näytti pitävän kaikkea täytenä totena lausuen vain yhden ainoan lyhyen sanan:

"Kissat!"

"Kuinka pääsitte ulos, lapset?" kysyi herra Burton. "Me hyppäsimme ulos keittiön ikkunasta", sanoi Willy, "mutta se oli niin korkealla, ettemme päässeet sisälle samaa tietä. Minusta pitäisi olla jo aamiaisaika -- olemme olleet ylhäällä jo ainakin kaksi tuntia."

"Nyt on aika alkaa oikeauskoista opetusta, rakkaani", yllytti herra Burton, "fysiologit sanovat, että järki toimii paremmin silloin, kun vatsa on tyhjä."

"Kiitos huomautuksesta", sanoi rouva Burton lähtien keittiöön, "mutta näiden poikien järki toimii liian hyvin silloinkin, kun vatsa on täynnä."

Aamiainen syötiin tavalliseen aikaan, ja pojat tekivät täyttä kunniaa pöydän antimille. Kun he olivat jossakin määrin tyydyttäneet ruokahalunsa, sanoi Willy:

"Alice täti, kuinka kauvan luulet, että vielä voimme elää näkemättä rakasta pikku pienokaista?"

"Jakatta pikku tyttö-pienokaitta", oikaisi Toddy.

"No, vielä jonkun aikaa, luullakseni", vastasi rouva Burton. "Rakastattehan pienokaista ja omaa äitiänne niin paljon, ettette tahdo millään tavalla tuottaa heille ikävyyttä. He ovat molemmat vielä sangen heikot. Rakastattehan heitä enemmän kuin itseänne?"

"Tietysti", sanoi Willy. "Juuri siksi minä niin hirveän kernaasti tahtoisinkin nähdä heitä."

"Pikku titajet ovat ikävittään, kun eivät voi leikkiä veljientä kantta", sanoi Toddy.

"No niin", sanoi rouva Burton, "ajattelen asiaa, ja jos lupaatte olla _oikein_ kilttejä, voimme ehkä käydä siellä tänään."

"Oi! koetamme olla oikein kiltit", sanoi Willy. "Tiedätkös mitä, Tod! Heti aamiaisen jälkeen rupeamme leikkimään pyhäkoulua -- silloinhan olemme hyviä."

"Minäpät tiedän vieläkin hyvempää", sanoi Toddy. "Leikitään Danielia jalopeujojen luolatta, ja tinä olet kuningat, joka tulee pelattamaan minut. Eikö te olekin hyvempää kuin pyhäkoululeikki, tillä onhan te, että pelattaa ihmitiä kauhean vihaitten jalopeujojen kyntittä hyvempi atia kuin laulaa ja jukoilla niinkuin pyhäkoulutta tehdään!"

"Toinen hirveän vääräuskoinen seikka, joka on kumottava, rakkaani", huomautti herra Burton. "Tuo kauhea lapsi on tehnyt itsensä syypääksi sellaisen opin julistamiseen, että työt ovat tärkeämmät kuin usko."

"Kerron heille myöhemmin kertomuksen Danielista aivan raamatun mukaan", sanoi rouva Burton, "ja olen varma siitä, että väärinkäsitys on väistyvä totuuden tieltä!"

Herra Burton sanoi jäähyväiset koko päiväksi, ja sillävälin kun hänen vaimonsa askarteli taloustoimissa, lapset keskustelivat siitä, kuinka heidän tuli käyttäytyä käynnillään kotona.

"Tiedätkös, Tod", sanoi Willy, "meidän täytyy viedä hänelle lahjoja. Sehän oli melkein hauskinta silloin, kun Jeesus oli lapsi. Muistathan, että paimenet tulivat ja toivat hänelle paljon lahjoja."

"Mitä me titten viemme?" kysyi Toddy.

"Niin", sanoi Willy, "paimenet veivät rahaa ja hyvänhajuisia tavaroita. Emmeköhän me tee samoin?"

"Niin, mutta mittä me taamme niitä", kysyi Toddy.

"Kun me tulemme kotiin, voimme me mennä _aivan_ hiljaa sisälle", sanoi Willy, "ja sitten me pudistelemme muutamia penninrahoja säästölaatikoista ja leikitään, että ne ovat suuria rahoja. Ja hyvänhajuisiksi tavaroiksi me voimme ottaa kukkia puutarhasta."

"Mutta tittenhän me annamme pienokaitelle temmoitta, mitä ennettään on kotona. Minutta oliti hautkempaa viedä hänelle jotakin täältä, aivan kuin me tulitimme tuojaan paimenetta."

"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy, "pyydetään Alice tädiltä rahaa. Meidän olisi pitänyt muistaa se ennenkuin Harry eno läksi."

"Niin, ja Alice tädin huoneetta on hajuvettä", sanoi Toddy, "otetaan vähän titä. Pyydämmekö titä, vai leikitäänkö, että te on meidän omaamme?"

"Ollaan vain rehellisiä", sanoi Willy. "Näpisteleminen on niin rumaa."

"Ei te oliti näpittelemittä, jot me ottaitimme titä tuolle pikkutelle titko-vauvalle, eihän oliti?" kysyi Toddy. "Minä tahtoitin vain kaikkien aavittamatta antaa oikein monta lahjaa jakkaalle pikku titkolle."

"Mutta tiedätkös mitä", huudahti Willy touhuissaan kokonaan unohtaen lahjat. "Muistathan kuinka kirkas ja loistava ukkosenjohdattimen pää kotona on? Leikitään, että se on Betlehemin tähti ja että se näyttää meille tien pienokaisen luo."

"Niin, ja ehkä Alice täti kantaa meitä telättä ja tilloin leikimme, että jattattamme kamelin telättä aivan niinkuin taulutta, jonka me taimme joululahjakti ja jonka me leikkatimme jikki, kun me leikimme eläinnäyttelyä."

Suuren heinäsirkan ilmestyminen aivan poikien nenän alle keskeytti hetkeksi keskustelun, sillä molemmat syöksyivät sitä ajamaan takaa saavuttamatta sen parempaa tulosta kuin ennenkään.

Puoli tuntia myöhemmin tulivat pojat sisälle hengästyneinä ja pölyisinä ja viskautuivat laattialle pitkäkseen. Sellaisille naisille ominaisella hellyydellä, joilla ei itsellään ole lapsia, kysyi rouva Burton, missä he olivat olleet, miksi he olivat niin hengästyneitä, kuinka olivat tulleet niin pölyisiksi ja miksi he olivat niin haluttomia. Willy vastasi raskaasti huokaisten:

"Isot ihmiset eivät ymmärrä lasten suruja."

"Paha heinätijkka meni menojaan, enkä minä taanut titä lakkiini", valitti Toddy.

"Ehkä se arvasi, että teille oli parasta, ettette sitä saaneet kiinni", sanoi rouva Burton. "Mitä te olisitte tehneet sillä, jos olisitte saaneet sen kiinni?"

"Jeväitteet ijti ten takajalat", virkkoi Toddy empimättä.

"Kuinka julmaa!" puhkesi rouva Burton. "Miksi olisitte sen tehneet?"

"Tikti, että te läktiti lentämään", sanoi Toddy. "Ajatteleppat, että joku, jolla on tiivet, kävelee -- mitä tinä tanoitit, jot minulla oliti tiivet ja kumminkin vain kävelitin ja hyppitin, ten tijaan, että minä lentäitin?"

"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton ottaen Toddyn syliinsä, "paina mieleesi, että on aivan väärin rääkätä eläimiä sillä tavalla. Ne ovat juuri sellaisia, jommoisiksi Jumala ne on luonut, ja sellaisia, jommoisiksi Hän halusi ne luoda."

"Ovatko kaikki eläimet tellaitia?" kysyi Toddy.

"Luonnollisestikin", vastasi rouva Burton.

"Mikti te titten pyydyttätte pikku hiijiä hiijenloukkuun ja tapatte ne?" kysyi Toddy silmät selällään.

"Siksi, että niistä on niin paljon harmia", sanoi rouva Burton. "Rangaistaanhan ihmisiäkin, kun he kiusallisesti sekaantuvat toisten asioihin."

"Sen me kyllä tiedämme", pisti Willy huokaisten väliin.

"Mutta", sanoi rouva Burton kiirehtien, koettaen saada sanottavansa mahdollisimman pian sanotuksi, "eläimillä on hermot ja lihaa ja verta ja luita aivan kuin pikku pojilla, ja ne ovat juuri sellaisia, jommoisiksi Jumala heidät loi."

"Enti kejjan kun jepäiten heinätijkalta jalan, kattelen minä ten vejta", sanoi Toddy.

"Älä hyvä lapsi", sanoi rouva Burton. "Sinun täytyy uskoa mitä täti sanoo, etkä saa ensinkään kiduttaa eläimiä. On todella kunnon miehiä, hyviä miehiä, kaikkien kunnioittamia miehiä, jotka ovat uhranneet koko elämänsä hyönteisten, kuten heinäsirkkojen ja kärpästen ja mehiläisten tutkimi --"

"Eivätkö he kotkaan taaneet pittoja?" kysyi Toddy, "Kuinka eivät taaneet?"

"Eivät he välitä, vaikka saisivatkin", sanoi rouva Burton, "he koettavat niin innokkaasti saada selville niiden ruumiinrakennuksen. He tutkivat kaikenlaisia eläimiä ja koettavat keksiä, missä määrin ne eroavat ihmisistä. Ja he huomaavat, että jotkut vähäpätöiset eläimet, kuten esimerkiksi heinäsirkat, ovat paljon ihmeellisemmät kuin kukaan ihminen!"

"Se on varma, se", sanoi Willy. "Jos minä voisin hypätä niinkuin heinäsirkka, niin minä hyppäisin taitavammin kuin kukaan lastentarhan pojista ja jos minä voisin pistää niinkuin ampiainen, niin minä voittaisin kaikki kaupungin pojat."

"Tutkivatko ne itoja eläimiä myötkin?" kysyi Toddy.

"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Eräs heistä, nimeltä Marsh, matkusti kaukaisiin maihin kauheitten intiaanien asuinpaikoille ottamaan selville minkänäköiset hevoset olivat monta monta vuotta sitten."

"Jot minä taan telville kaikenlaitta hevotitta", kysyi Toddy, "niin pitävätkö kaikki titten minutta?"

"Luultavasti", sanoi rouva Burton.

"Titte minä lähden", sanoi Toddy työntyen alas tätinsä sylistä.

"Ei kultaseni, ei nyt", sanoi rouva Burton. "Nyt menemme tervehtimään äitiä ja pienokaista. Menkää panemaan puhdasta yllenne."

Molemmat lapset läksivät, ja rouva Burton, joka jo oli lähtövalmiina, ryhtyi odottaessaan lukemaan erästä romaania. Itsetyytyväisenä hän muisteli ohjanneensa ainakin yhden Toddyn harhaanjohdetuista hengenlahjoista sen oikeaan, taivaan säätämään uomaan.

"Jo toinen saavutus, josta voin kertoa miehelleni", sanoi hän tyytyväisenä avatessaan kirjansa. "Kunpa vain valmistuisi tilaisuus, jolloin voisin kertoa eilispäivän voitoista!"

Pojat viipyivät kauvan, mutta kun he vihdoin näyttäytyivät, olivat he niin moitteettomassa kunnossa, että tädin täytyi lausua erikoinen tunnustuksensa. Matkalla kotiinsa olivat he erinomaisella tuulella, mutta näyttivät salaperäisiltä ja koettivat usein salavihkaa kuiskailla toisilleen.

Kotiin saavuttua ei heidän kärsimättömyydellään tuntunut olevan rajoja; ja kun hoitajatar näyttäytyi sylissään suurella tyynyllä lepäävä pieni käärö, josta pikku pää pilkisti esiin, karkasivat molemmat pojat kääröön käsiksi; Willy koetti survaista muutamia penninrahoja pienokaisen ruusunpunaisiin pikku kätösiin ja Toddy pitää sen nenän alla pulloa, jossa oli kirjotus: "Kanverttitippoja". Silmänräpäyksessä pienokainen alkoi aivastella, ja väkevä kanvertin haju täytti huoneen.

"Mistä tämä hirveä kanvertin haju?" kysyi hoitajatar. "Rouva Lawrence ei vihaa mitään niin kuin sitä!"

Pienokainen lakkasi aivastamasta ja alkoi sen sijaan surkeasti huutaa; Toddy kiiruhti ottamaan pullon maasta, ja hoitajatar huomasi, että lapsen tähän asti niin moitteettoman puhtaissa vaatteissa näkyi tahroja, joista levisi voimakas kanvertin haju. Sitten Toddy, joka touhuissaan astui tätinsä päällysvaipan liepeille, ojensi pullon tätiä kohden ja puhkesi:

"Eikö olekin tujkeaa! Pienokainen tajttui tiihen ja kaatoi melkein kaikki tyynyillentä ja laattialle."

"Mistä sinä olet saanut tuon kanverttipullon, ja minkätähden olet tuonut sen tänne?" kysyi rouva Burton.

"Ei te ole kanvejttia, te on hajuvettä", sanoi Toddy. "Minä otin titä tiitä tuujetta pullotta tinun piijonkiti päältä, tieltä mitta tinä aina laitat nenäliinati hyvänhajuitekti. Willy ja minä teimme aivan niinkuin paimenet tekivät, kun he tulivat Betlehemiin kattomaan pikku Jeetut-latta -- me toimme meidän pienokaitellemme jahaa ja temmotta, mikä haitee hyvälle."

Rouva Burton suuteli Toddya, samoin hoitajatarkin. Sitten hoitajatar istuutui laattialle ja paljasti pienokaisen kasvot. Niitä suojeltiin huolellisesti valolta, ja lapsi avasi pikku silmänsä katsellen veljiänsä kuninkaallisella arvokkuudella ja ylevyydellä, ja molempien poikien kasvoilla ilmeni niin rajaton ihaileva kunnioitus, ettei yksikään vanhoista mestareista ole voinut sellaista kuvata esittäessään aihetta "Tietäjät kumartamassa Jeesus-lasta". Näiden lastenkasvojen yli kumartuivat kehittyneemmät mutta silti yhtä suurta hellää kunnioitusta kuvastavat kasvot. Pyhää ja syvää hiljaisuutta ei kukaan näyttänyt haluavan katkaista. Vihdoin kuitenkin Toddy loi kysyvän katseen tätiin:

"Mikti ei pienokaiten pään ympäjillä näy kaunitta aujinkoa niinkuin tauluitta Jeetut-laptella?"

Katsojat palasivat jälleen tähän maailmaan, ja hoitajatar salli jokaisen heistä pistäytyä viideksi minuutiksi katsomaan äitiä. Rouva Burton palasi sairaan luota kasvoillaan ilme, jota pojat uteliaina tarkastivat. Willy lupasi ulos tullessaan, ettei koskaan koko elämässään enää tuottaisi äidille mielipahaa, mutta Toddy sanoi:

"Jot minulla oliti pieni uuti vauva, en minä viittiti kaiket päivät maata pimeättä huoneetta. Minä noutitin ylöt ja hyppitin ilotta."

"Alice täti", virkkoi Willy kotimatkalla. "Eikö meillä kotona tule pian jonkun muun syntymäpäivä. Milloin tulee pienokaisen syntymäpäivä -- monenko päivän kuluttua?"

"Kolmensadankuudenkymmenenkahden", vastasi rouva Burton.

"Voi sentään"! huokasi Willy. "No kuinka pitkä aika on sitten jouluun?"

"Lähes kaksisataa päivää", sanoi täti.

"Minä kuolen varmasti, jos ei kenelläkään ole aivan pian syntymäpäivää, niin että voisin antaa lahjoja", sanoi Willy.

"Voi sinua, sinä hyväsydäminen pikku kulta", sanoi rouva Burton pysähtyessään suutelemaan häntä, "huomenna on minun syntymäpäiväni."

"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Sanoppas, Tod --" ja keskustelua jatkettiin kuiskaamalla ja erinomaisen tärkeästi. Sitten pojat läksivät kotiin toista tietä Willyn selitettyä, että heillä on suuri ja tärkeä salaisuus, josta heidän piti puhua.