Part 2

"Tämä on voitto, josta annan tietoja päälikölleni, tuolle rakkaalle vanhalle tyhmeliinille", sanoi rouva Burton itsekseen, kääntyessään soittokoneeseensa päin. Mutta ennenkuin hän jälleen saattoi päästä 'vuorovaikutukseen' säveltäjän kanssa, ryntäsi Willy huoneeseen kasvot loistavina, kadoksissa ollut hyrrä kädessä.

"Sanoinhan minä tietäväni, mitä sinä tekisit", sanoi hän, "ja minä tein juuri samalla tavalla. Minä rukoilin Jumalaa, että se löytyisi. Minä menin yläkertaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään, suljin oven ja polvistuin ja sanoin, 'rakas Jumala, siunaa kaikkia ja auta etten minä olisi niin paha ja auta minua löytämään hyrräni ja suo, ettei minun tarvitse rukoilla sitä niin kauvan kuin vauvaa. Kristuksen tähden aamen'. Ja sitten kun minä tulin alakertaan, oli hyrrä juuri siinä, mihin olin sen pannutkin. Kuules, Alice täti, minusta tuntuu, että aamiaisesta jo on kulunut hirveän pitkä aika; eikö sinulla ole antaa pikku pojille leivoksia ja appelsiineja?"

"Lasten ei pidä koskaan syödä aterioiden välillä", sanoi rouva Burton viipymättä. "Se pilaa heidän ruuansulatuksensa, ja he tulevat ärtyisiksi."

"Silloin minä luulen, että ruuansulatukseni on jo nyt pilalla", sanoi Willy, "sillä minä olen joskus hirveän äreä, ja Mike sanoo, ettei pilaantunutta munaa voi pilata. Minulle olisi parasta saada leivos -- sellaisista, joissa on rusinoita ja sitruunaa, pidän eniten."

"Mutta vain tämä yksi ainoa", sanoi rouva Burton itsekseen mennessään ruokasalin kaapille. Hän oli saanut vastustamattoman halun kätkeä kasvonsa. "Enkä minä hiisku sanaakaan Harrylle", hän jatkoi päättävästi. "Tuossa on Toddyllekin", sanoi rouva Burton, "ja pitäkääpäs nyt kummatkin mielessänne, ettette saa tulla sisälle, ennenkuin teitä kutsutaan!"

Willy läksi, ja hänen tätinsä sai kokonaisen tunnin olla niin rauhassa, että se melkein häiritsi häntä; hän lähetti kutsumaan poikia sisälle. Willy tuli kovalla touhulla ja kiireissään kysymään, mitä täti halusi, ja kysymättä hän selitti, kuinka paljon hauskempi Burtonin kanakoppi oli kuin heidän siellä kotona, johon pikku poikien oli aivan mahdoton päästä sisälle. Toddy astuskeli vastahakoisesti taloa kohti, mutta pysähtyi sitten ja istuutui nurmikolle, jossa hän kieriskeli ikäänkuin jokin olisi häntä hyvin vaivannut.

"Mikä sinun on, Toddy", kysyi rouva Burton, jonka tarkka silmä huomasi, että tuo nuori mies oli hyvin levoton.

"Niin", sanoi Toddy, "kun minä menin kanan petään, jotta oli muutamia munia, ja olin olevinani kanaäiti, joka hautoo ja titten tulee poikatia, joitta toitet ovat jutkeita ja toitet valkeita tai muttia ja kaikitta niittä tulee niin hejttaitia untuvapalloja ja ne tulevat minun vuoteeteeni nukkumaan joka yö, ja minä ajattelin, että minä annan yhden valkoititta jakkaalle pikku vauva-titkolle ja yhden tinulle, kun tinä olit niin kiltti, ja titten jotkut ne taat taavat poikatia, ja minä ittuuduin petään, tiliä minulla ei ollut höyheniä ja tiedätköt, kun minä noutin ylöt, ei tiellä ollut jälellä kuin ilkeää puujoa. Ja minutta tuntuu oikein pahalta."

Rouva Burton käsitti heti tilanteen ja huusi: "Toddy, istu heti maahan. Willy, juokse kotiin ja pyydä Maggielta Toddylle puhdas puku. Jane, valmista kylpy."

"En minä ittu maatta", vikisi Toddy. "Tuntuu niin pahalta ja minä tahdon, että minua pidetään hyvänä."

"Täti pitää sinusta niin paljon, Toddy", sanoi rouva Burton hellästi. "Eikö se ole sinulle mieleen?"

"Ei!" huudahti nuori mies painokkaasti, "tuollaitetta pitämitettä ei ole mitään apua pikku pojille, joilla on vaatteet munatta. Minä tahdon, että tulet ulot ja ittut minun viejettäni ja pidät minua hyvänä."

Toddyn silmät sanoivat enemmän kuin hänen huulensa, ja rouva Burton riensi ulos hänen luokseen kietaistuaan varovaisuuden vuoksi leveän liinan vyötäisilleen. Toddy tervehti häntä ylitsevuotavalla hellyydellä, josta oli omat seurauksensa. Sen saattoi tarkkaamattominkin silmä havaita rouva Burtonin aamupuvusta Willyn palatessa. Toddy kiedottiin huolellisesti halkomattoon ja vietiin kylpyhuoneeseen, ja kun hän sieltä läksi pois, oli hän niin tyytyväinen kohteluun ja hoitoon, että hän sanoi:

"Päätenkö minä joka päivä kylpyyn, jot minä koetan hautoa tinulle kananpoikatia?"

Aamupäivän tapahtumat päättyivät tunnin myöhästyneeseen aamiaispäivälliseen, niin että rouva Burton sai pitää kiirettä pukeutuessaan päiväkäyntejä varten. Hän ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiansa niin, että olisi unohtanut mahdollisen vaaran, jolle hänen kotinsa hänen poissa ollessaan saattoi joutua alttiiksi. Siksipä hän kutsuikin pojat luokseen, ja heidän mieliinsä hänen onnistui terottaa iltapäivän velvollisuudet ja oikeudet. Hänen miehensä olisi, kuten kaikki miehet, ja miesten tapaan surkeasti sokeana lasten todelliselle luonteelle, varmaankin arvellut, että tällaisessa tapauksessa tarvittiin vain peitettyjä uhkauksia ja rumaa lahjomista; mutta rouva Burton oli sukupuolelleen ja omaksumillensa periaatteille uskollinen. Hän vetosi yhä edelleen lasten parempaan "minään".

"Lapsukaiset", sanoi hän kietoen kätensä kummankin pojan ympäri. "Alice tädin täytyy tänäpäivänä mennä ulos tunniksi tai pariksi. Kukahan mahtanee sill'aikaa pitää huolta kodista?"

"Minä tulen kanttati", sanoi Toddy antaen suudelman seurata pyyntöään.

"En voi ottaa sinua mukaan, rakkaani", sanoi rouva Burton suudellen takaisin Toddya. "Matka on sinulle liian pitkä, mutta täti palaa rakkaan pikku Toddynsa luokse niin pian kuin hän vain voi."

"Tinä menet jalan tinne, mihin menet, etkö menekin?" sanoi Toddy luikerrellen pois tätinsä sylistä. "Titten en tahdo lähteä kanttati, en vaikka mikä oliti."

Rouva Burtonin ote höltyi huomattavasti, mutta hän ei unohtanut velvollisuuttaan.

"Kulkaapas pojat", sanoi hän. "Eikö teistä ole hauska nähdä koteja, jossa kaikki on kauniisti järjestyksessä, niin kuin teillä kotona ja täällä?"

"On _minusta_", sanoi Willy. "Minusta tuntuu, että taivaassa on melkein sellaista; arkihuoneita ja tauluja ja kirjoja ja piano. Mutta taivaassa ei tarvitse koskaan lakaista, eihän, eihän siellä ole ollenkaan roskia ja likaa. Mutta millähän Jumala huvittaa pikku enkeleitä, kun he tahtovat leipoa savileipiä, eivätkä voi?"

"Alice täti selittää sen sinulle, kun täti tulee takaisin, Willy, mutta pikku enkelit eivät tahdo koskaan leipoa savileipiä."

"Mutta isä sanoo, ettei ihmisten mieli muutu, kun he kuolevat", sanoi Willy, "ei suinkaan pikku poika-enkeltenkään mieli silloin muutu."

Rouva Burton päätti mielessään, että hän joskus sopivampana aikana antaisi pojille järjestelmällistä uskonnonopetusta, joka voisi korjata langon puutteelliset kuvaukset. Tällä hetkellä aurinko kuitenkin jo kiiruhti painumaan Aasiaa kohti, eikä hänellä vielä näyttänyt olevan nimeksikään toivoa siitä, että tavarat kodissa säilyisivät vahingoittumattomina.

"Molemmathan te pidätte huoneista, joissa kaikki on paikoillaan", jatkoi rouva Burton, kun Toddy vitkasteli.

"_Minä_ en pidä", sanoi Toddy. "Ne ovat tellaitia paikkoja, joitta itot ihmitet aina tanovat 'ei taa kotkea pikku pojille, jotka tahtoitivat pitää hautkaa'."

"Mutta Toddy", puheli rouva Burton, "huvitteleminen on samaa kuin oppia iloitsemaan kaikesta kauniista. Aivan maailman alusta asti ovat ihmiset miettineet, millä keinoin saada kotinsa oikein kauniiksi."

"Mutta eivät ainakaan Adam ja Eva", sanoi Toddy, "Jumala oli laittanut heille kaikki valmiikti, ja hän antoi heidän tehdä mitä ikinä he tahtoivat. Kyllä kait Kainilla ja Abelilla oli hautkempaa kuin kellään muilla pojilla maailmatta."

"Oi, ei suinkaan", sanoi rouva Burton, "hehän eivät koskaan saaneet olla tuossa kauniissa puutarhassa. Heidän vanhempansa saivat koko lailla vaivata päätään, että saisivat kotinsa kauniiksi. Ajatteleppas vain, kuinka monen ihmisen on täytynyt miettiä ja suunnitella, ennenkuin maailma on voinut tulla niin kauniiksi, kuin mitä se nykyään on! Kun katselet äitisi ja minun vierashuoneita, näet, kuinka tuhansien, ehkä miljoonien ihmisten on täytynyt tehdä työtä, ennenkuin kaikki mitä niissä on, on voitu aikaansaada."

"No voi ihmettä!" huudahti Toddy, jonka silmät ihmetyksestä suurenemistaan suurenivat, "tehän on kauhean kummallitta!"

"Niin, ja kaikki viisaat ihmiset, jotka nykyään elävät, tekevät hekin samoin", jatkoi rouva Burton, jota saavuttamansa menestys suuresti rohkaisi, "ja pikku poikien tulisi koettaa tehdä samoin. Jokaisen tulisi koettaa iloita siitä mikä on kaunista, sen sijaan, että hän vahingoittaa sitä. Hänen tulisi tahtoa parantaa, ei pahentaa. Pikku poikienkin pitäisi näin ajatella."

"Kyllä minä koetan muittaa ten", sanoi Toddy katse kaukana harhaillen, "minutta on niin hijveän hautkaa, kun pikku pojat ajattelevat tamoja atioita kuin itot ihmitet."

"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton nousten, "ethän tahdo, että Alice tädin kodissa mikään joutuu epäjärjestykseen, ethän? Sinä tahdot hoitaa kaikkea hänen poissaollessaan, aivan kuin olisit aikamies, etkö tahdokin?"

"Kyllä, ihan vajmatti", sanoi Toddy.

"Ja minä myöskin", sanoi Willy.

"Te olette molemmat oikein miehekkäitä poikia, ja minä tuon teille mukanani jotakin oikein hauskaa", sanoi rouva Burton suudellen molempia poikia jäähyväisiksi. "Kas vaan!" kuiskasi hän itsekseen astuessaan ulos puutarhaportista. "Mitähän minun herrani ja mieheni sanonee kuullessaan tästä saavuttamastani voitosta! Hän olisi jättänyt lapset palvelijain huostaan; minä olen ylpeä siitä, että olen jättänyt heidät heidän itsensä hoidettaviksi." Kun rouva Burton paria tuntia myöhemmin palasi, oli häntä eteisovella vastassa kaksi hyvin likaista pikku poikaa, jotka olivat hyvin jännittyneen ja tärkeän näköisiä. "Me teimme juuji niin kuin tinä kätkit, Alice täti", sanoi Toddy. "Me emme kotkeneet mihinkään, me ajattelimme vain, miten voitimme laittaa maailman kauniimmakti. Tulet nyt vaan kattomaan."

Kiiruhtaen käyntiään rouva Burton seurasi poikia vierashuoneeseen. Huonekalut, taulut, kirjat ja pikku esineet olivat kaikki aivan kuin hänen lähtiessään; muutamia parannuksia oli kuitenkin suunniteltu ja jo osaksi toimeen pantu. Eräs useita metriä pitkä, laattiasta kattoon ulottuva alaston osa seinää, jolla vain muutamia tauluja riippui, oli kauvan aikaa loukannut rouva Burtonin taiteellista silmää. Nyt hän sai nähdä, että muutkin, joilla on hyvä maku, tunsivat samoin.

"Minusta ei mikään huone ole hauska, jos ei ole kukkia", sanoi Willy. "Isän ja äidin mielestä on myöskin niin, ja siksi me ajattelimme, että tekisimme sinut iloiseksi, jos hankimme kukkia tänne."

Laattialla oli hevoskuormallinen kiviä kasassa, jonka järjestelystä ei puuttunut aistia. Kivet muodostivat jonkunlaisen keinotekoisen vuoren; ja tämän huipulla sekä tunkeutuneena jokaisen kiven koloon ja halkeamaan oli koko joukko maantiehiekkaa. Muutamista kivien halkeamista pisti esiin jonkun verran kuihtuneita sananjalkoja, joista selvästi saattoi nähdä, että niitä oli moneen kertaan kivien koloon soviteltu ja että ne olivat moneen kertaan pudonneet kuivaan hiekkaan, joka osaksi peitti niiden juuria. Kiviröykkiön juurta kiersi usean metrin pituinen rönsy Virginialaista kiertokasvia, ja huipulta luikertelihe alas huolellisesti oksitettu Datura strammonium (hulluruoho). Nuo kolme kaunosielua katselivat hetkisen sanattomina; sitten Toddy katsahti ylös enkeli-ilmein ja sanoi:

"Eiköt ole kaunitta?"

"Minä toivon, että se, mitä meille tuot, on jotakin hirveän hauskaa", huomautti Willy, "sillä tuossa oli kauhean paljon työtä. En ole koskaan elämässäni ollut niin väsynyt. Äidin kukka on suuressa laatikossa, mutta me emme löytäneet mitään laatikkoa, emmekä löytäneet palvelustyttöjä, että olisimme heiltä voineet kysyä. Tämä ei ole se hulluruoho, jonka kukat ovat aivan kuin kauniit maljat, mutta isä sanoo, että tämä on paljon terveellisempi kuin se toinen viljelty laji. Sananjaloilla näkyy olevan jano, mutta kun minä en oikein tiennyt, kuinka minä niitä kastelisin, ilman että matto kastuisi, päätin odottaa siksi kun sinä tulet kotiin, että voisin sinulta kysyä."

Silkkihameet vain vähän kahahtivat -- ja pojat olivat yksin. Kun herra Burton puoli tuntia myöhemmin palasi kaupungista, huomasi hän, että hänen vaimonsa oli harvinaisen vähäpuheinen, ja että kaksi poikaviikaria torikoreista seuloi hiekkaa eteismatolle ja rakenteli kivikasoja rakennuksen edustalle.

II LUKU.

Kokeilupäivänsä jälkeisenä aamuna Willyn ja Toddyn täti heräsi tavallista enemmän tietoisena siitä, kuinka vastuunalaista ja raskasta elämä oli. Kun hänen miehensä kertoi, että pian tulisi suuri muinaisesineiden ja fajanssiteoksien huutokauppa, ei se voinut tavallisessa määrin herättää hänen mielenkiintoansa. Rouva Burtonin keittäjätärkin sai turhaan odottaa valppaan emäntänsä aikaista aamukäyntiä. Rouva Burton mietti, mikä hänen monista velvollisuuksistaan poikia kohtaan joutuisi ensin täytettäväksi; mutta kun hän oli pitkän aikaa sitä pohtinut pääsemättä mihinkään lopputulokseen, tuli aina avulias sallimus hänen avukseen. Pojat heräsivät ja alkoivat niin kauheasti kolistella suoraan hänen päänsä päällä, että hän silmänräpäyksessä päätti aika läksytyksen olevan ensimäisen järjestyksessä. Pukeuduttuaan nopeasti meni hän poikien huoneeseen ja huomasi siellä kolinan johtuvan siitä, että jykevä, vanhanaikainen yksijalkainen pöytä lensi huoneen toisesta päästä toiseen. Työntövoiman muodostivat kahdet tukevat pikku käsivarret.

"Hei, Alice täti!" sanoi Willy. "Olen niin hirveän iloinen siitä että tulit. Tämä pöytä on veturi ja tiedätkös, minun nurkkani on New York ja Toddyn Hillcrest, ja Toddy on toisessa paikassa lipunmyyjänä ja minä toisessa. Mutta veturissa ei ole kuljettajaa, ja meidän on pitänyt sitä lykätä, mutta ei ole ollenkaan hauskaa lipunmyyjille tehdä niin paljon muuta työtä kuin omaansa. Nyt sinä voit tulla veturinkuljettajaksi. Hyppää junaan!"

Tilapäinen veturi sysättiin mukavuuden vuoksi rouva Burtonin luo, mutta se tehtiin niin suurella voimalla, että se järkytti arveluttavassa määrin hänen tasapainoaan. Siitä huolimatta sai hän sanotuksi:

"Tämäkö on äidinkin vierashuoneen kaluston kohtalo?"

"Ei", sanoi Toddy, "meillä ovat hienot huoneet aina lukitut. Niin, ja titten itä otti kejjan kaikki pyöjät poit meidän pöydänjaloitta -- itä tanoi että pöydät olivat liian liikkuvaitet."

"Pikku poikien ei pitäisi koskaan ottaa luvatta toisten ihmisten tavaroita", sanoi rouva Burton sysäten melkein mielenosotuksellisella päättäväisyydellä pöydän paikoilleen. "Eikä heidän pitäisi käyttää esineitä muuhun, kuin mihin ne ovat tarkotetut. Onko kumpikaan teistä milloinkaan nähnyt pöytää radalla?"

"Tietytti, kyllä me olemme nähneet", sanoi Toddy viipymättä. "Hillcjettittä on tiipipöytä ja Jejtteyttä on toinen -- kuinka vetujit muuten voitivat kääntyä ympäji!"

"On aika pukeutua aamiaiselle", sanoi rouva Burton lähtiessään vähän nolona.

Pojat ilmestyivät pöytään niin pian kuin kello oli soinut, nälkäisinä kuin sudet. Rouva Burton oli juhlallisen näköinen, kopautti paistiveitsen varrella pöytään, ja kaikki päät kumartuivat isännän ja emännän hiljaa itsekseen siunatessa ruokansa. Kun aikaihmiset nostivat päänsä, näkivät he, että kahdet pikku kasvot olivat yhä vielä visusti kätkettyinä kaksiin pikku käsiin. Rouva Burton nyökkäsi kunnioittavasti kumpaankin päin herättääkseen siten miehensä huomiota, ja itsekseen hän päätteli, että noin syvään kiitokseen vaipuneet sielut olivat sopivampi maaperä paremmallekin hengelliselle kylvötyölle, kuin mitä Tom ja Helena Lawrence milloinkaan olivat tehneet. Vähitellen kymmenen pikku sormea kuitenkin erkani ja hyvin suuret silmät tirkistelivät raoista kysyvästi; sitten Willy äkkiä otti kädet pois silmiltään, oikaisihe tuolillansa ja sanoi:

"Mutta Harry eno! oletko taas unohtanut ruokaluvun?"

Ja Toddy huomautti luoden syyttävän katseen enoonsa ja toisen, hyvin nälkäisen paistiin:

"Minä luin tiunaukteni _viitikymmentä_ kejtaa."

"Yksi kerta olisi riittänyt, Toddy", sanoi rouva Burton.

"Mikti et tinä titten tanonut yhteen kejtaan", kysyi Toddy.

"Sanoinhan minä; meidän ei tarvitse puhua ääneen, että Jumala meitä ymmärtäisi", selitti rouva Burton.

"Ehkä tinun ei tajvitte", sanoi Toddy, "Minutta on niin jumaa kuitkata atioita Jumalalle. Kun minä kuitkaan, tanoo äiti: 'Toddy, mikti kuitkaat? Häpeätkö jotakin?' Ehkä eno ja tinä molemmat häpetitte jotakin."

Herra Burton halusi kiihkeästi antaa vaimollensa jonkun asiaa koskevan vihjauksen, mutta ei sitä uskaltanut, kun kahdet niin kärkkäät korvat olivat kuulemassa. Onnellinen tuuma juolahti hänen mieleensä, ja hän sanoi kurjalla saksankielellä:

"Eikö ole sopiva aika ryhtyä parannuspuuhiin?"

Ja kieliopin kaikkien sääntöjen mukaisesti ja moitteettomasti ääntäen rouva Burton vastasi: "Se on tuleva pian."

"Tuo on kauhean hauskaa puhetta", sanoi Willy, "minä tahtoisin osata puhua sillä tavalla. Aivan niin risaiset, likaiset miehet puhuvat isälle toisinaan ja sitten hän antaa heille oikein paljon lantteja. Milloin sinä ja Alice täti olitte likaisia ja risaisia ja opitte puhumaan noin?"

"Willy! Willy!" huudahti rouva Burton, "tuhannet rikkaat ja kauniit ihmiset puhuvat niin -- kaikki saksalaiset."

"Puhuvatko he Jumalallekin niin?" kysyi Willy.

"Tietysti", sanoi rouva Burton.

"Hyvät ihmiset!" puhkesi tuo nuori mies. "Hänen täytyy olla hirveän viisas, että hän ymmärtäisi heitä."

Herra Burton toisti kysymyksensä saksaksi, mutta rouva Burton vaikeni, hyvin vakavana, tuskin huomattavasti rypistäen kulmakarvojaan.

"Millä te pojat ja teidän tätinne aijotte huvitella tänään?" kysyi herra Burton.

"Luulen, että tulee sade", sanoi Willy katsoen ulos ikkunasta, "niin että on varmaan parasta, että Alice täti kertoo meille satuja koko päivän. Me emme saa koskaan tarpeeksemme saduista."

"Aivan niin!" huudahti rouva Burton, jonka kasvoilta pilvet hälvenivät jättäen ne tavallista loistavammiksi.

"Onko tinun päättäti paljon kejtomuktia?" kysyi Toddy heilutellen ilmassa haarukkaansa välittämättä siitä, että haarukassa olevasta lihapalasesta tippui kastiketta hänen kädelleen.

"On, paljon," sanoi rouva Burton. "Ajatteleppas! Noin kymmenisen vuotta sitten kuulin pyhäkoulussa kertomuksia, eikä minulla koskaan ole ollut ketään, kenelle niitä kertoa."

"En minä juuri välitä pyhäkoulukertomuksista", sanoi Willy ja näytti muistelevan jotain vastenmielisiä asioita. "Niiden lopussa on aina jotakin, joka pilaa kaiken hauskan -- jotakin siitä, että pitää olla kiltti pikku poika."

"Alice tädin kertomuksissa ei ole sellaista loppua", sanoi herra Burton toivoen salaisesti, että hänen vaimonsa antautuisi vain yksinkertaisesti poikia huvittamaan. "Hän tietää, että pikku pojat tahtovat olla kilttejä, ja hän tahtoo nähdä heidät myöskin iloisina."

"Alice täti kertoo teille vain sellaista, joka teitä ilahduttaa, Willy, täti lupaa sen", sanoi rouva Burton iloiten jo edeltäkäsin varmasta menestyksestään. "Heti aamiaisen jälkeen saa Harry eno mennä menojansa, ja sitten kerron teille mitä te vain haluatte."

"Ja taammeko leivoktia myötkin?" kysyi Toddy. "Aina kun äiti kejtoo meille tatuja, antaa hän meille leivoktia, että ittuitimme hiljaa, emmekä telmiti."

"Ei mitään leivoksia", sanoi rouva Burton ystävällisesti mutta päättävästi. "Aterioiden välillä syöminen pilaa pienten poikien ruuansulatuksen, ja he tulevat hyvin kärtyisiksi."

"Juuri niin taisi olla Terry koiran laita eilen", sanoi Willy. "Se jyrsi puutarhassa luuta, vaikkei ollut ruoka-aika ja kun minä tartuin sen takajalkoihin ja yritin leikkiä, että se oli työntökärryinä, se puri minua."

Herra Burton taputti ystävällisesti Terryä ja antoi sille lihankappaleen, kun se ensin oli sitä lasten suureksi iloksi pyytänyt istuutuen takajaloilleen. Sitten hän riensi kaupunkimatkalleen sitä ennen sydämellisesti suudeltuaan vaimoansa ja katse hellää levottomuutta loistaen toivottanut hänelle hauskaa päivää. Rouva Burton vei lapset mukanansa kirjastoon ja otti esille pienen raamatun.

"Minkälaista kertomusta haluatte ensin kuulla?" kysyi hän selaillen hitaasti lehtiä.

"Abjahamitta, tillä hän melkein tappoi jonkun", sanoi Toddy innokkaasti.

"Oi ei!" huudahti Willy, "vaan Jeesuksesta, sillä Hän oli aina hyvä kaikille."

"Rakkaat lapset!" sanoi rouva Burton. "Hyvyys kaunistaa aina ihmisiä, eikö niin?"

"Kyllä", sanoi Willy, "paitsi silloin kun he puhuvat siitä pikku pojille. Sano, Alice täti, miksi hyvät ihmiset aina kuolevat?"

"Luultavasti siksi, että Jumala tarvitsee heitä, Willy", sanoi rouva Burton.

"Eikö hän sitten tarvitse minua", kysyi Willy innokas, kysyvä ilme silmissään.

"Kyllä hän sinuakin tarvitsee, rakkaani", sanoi rouva Burton, "mutta hän tahtoo että ensin ilahdutat muita ihmisiä. Juuri siksi jätetään hyvin paljon ihmisiä maailmaan."

"Miksi ei Jeesusta jätetty?" kysyi Willy. "Hän olisi voinut ilahduttaa ihmisiä enemmän kuin kaikki muut yhteensä."

"Sen ymmärrät kunhan tulet suuremmaksi", sanoi rouva Burton.

"Silloin minä tahtoisin kasvaa oikein, oikein nopeasti", sanoi Willy. "Miksi eivät pikku pojat voi kasvaa niinkuin kukat? -- pistettäisiin vain multaan, kasteltaisiin ja kitkettäisiin. Meidänkin parsamme kasvaa päivässä melkein puoli jalkaa."

"Tinä olet epätiitti poika, kun tahdot tulla pittetykti multaan, Willy", sanoi Toddy, "enkä minä enää viitti tinun kanttati leikkiä. Äiti tanoo, etten minä taa leikki epätiittien poikien kantta".

"Itse olet epäsiisti!" antoi Willy takaisin. "_Sinustahan_ on hauskaa leikkiä mullassa ja rupeat vain huutamaan, kun joku tulee panemaan vettä sinun päällesi. Sanoppas, Alice täti, kuinka kauvan ihmisten pitää olla maassa, kun he ovat kuolleet, ennenkuin he menevät taivaaseen?"

"Luullakseni kolme päivää, Willy", sanoi rouva Burton.

"Siksikö, että Jesuskin oli juuri niin kauvan?"

"Niin, poikaseni."

"Ja silloin menevät kaikki ne, joita Jumala rakastaa, taivaaseen?"

"Niin, poikaseni."

"Mutta isä sanoo muutamien ihmisten uskovan, etteivät kuolleet koskaan mene taivaaseen."

"Älä huoli siitä, mitä he uskovat, sinä uskot niinkuin sinua on opetettu", sanoi rouva Burton.

"Mutta minä tahtoisin tietää ihan varmasti."

"Sen saat vielä kerran".

"Silloin minä tahtoisin, että se kerta tulisi hyvin pian", sanoi Willy. "Lue meille nyt kertomus."

Rouva Burton veti lapset lähemmäksi ja avasi jälleen raamatun. Silloin hän hämmästyksekseen huomasi Todddyn itkevän.

"Minä en ole taanut puhua mitään niin pitkään aikaan!" huudahti Toddy kimakalla, värähtelevällä äänellä.

"Mitä sinulla sitten olisi sanottavaa, Toddy", kysyi rouva Burton.

"Minä tiedän kaikki ihmitten hautaamitetta, -- tiedän ihan vajmaan", sanoi Toddy. "Äiti kejtoi minulle kejjan tiitä kaikki. Ja eilen Willyllä ja minulla oli hautajaitet, vain meillä. Me löytimme pienen kuolleen linnun. Ja me kääjimme ten papejipalateen, kun ei leivinpulvejilaatikko ollut tajpeekti tuuji juumitajkukti, ja me kaivoimme pienen haudan, ja me polvittuimme ja jukoilimme pienen jukoukten, ja pyytimme Jumalaa ottamaan ten taivaateen, ja titten me panimme hautaan multaa, ja ittutimme ten täyteen kukkatia -- eikä titten muuta."

"Niin, ja sitten me panimme kiven haudalle, haudan päähän, aivan niinkuin kuolleille aikaihmisille", sanoi Willy. "Me emme löytäneet sellaista, jossa olisi ollut kirjoitusta, mutta minä menin kotiin ja otin kuvakirjan ja leikkasin siitä pienen linnunkuvan ja liimasin sen kiinni kiveen tervalla, jota otin kauppiaan kärrynpyörästä, niin että kun enkeli, joka vie sieluja taivaaseen, tulee tästä ohi, voi hän nähdä, että siinä kuollut pikku lintu odottaa häntä."

"Niin, ja tuo pikku lintu ei ole ollenkaan tellainen kuin me -- te ei ollenkaan ihmettele, miltä mahtaa tuntua pitää tiipiä, kun tulee enkelikti, tillä te oli tottunut käyttämään tiipiä ennenkuin te kuoli."