Part 17

Taas Tom kiirehti ovelle Willyn kietoessa kätensä hänen kaulaansa, ja kun ovi avautui, ryömi Toddy nelinkontin huoneeseen huutaen:

"Ilkeättä vuoteetta ei ollut muita kuin minä ja minä jyömin alakejtaan, tillä minä en tahtonut enää olla niin yktin. Ja minä olen nyt ihan tyhjä, tahdon jotakin työtävää."

Helena meni ruokasalin kaapille ja toi sieltä kappaleen kakkua.

"Siinä menevät kaikki hyvät opetukseni!" valitti rouva Burton. "Ajatelkaa sitä työtä, mitä olen uhrannut, opettaakseni noille lapsille, että ei ole hyvä syödä aterioiden välillä, ja että kaikkein pahinta on syödä kakkua!"

"Ja lopulla aina kuitenkin teit niinkuin lapset tahtoivat", lisäsi herra Burton. "Syödä aterioiden välillä on pienempi kahdesta pahasta", sanoi Tom. "Ja kun poika pidetään vuoteessa nilkka kipeänä vähällä ruualla! Hyvänen aika! Tekee mieleni taas palata äskeiseen aineeseen, Alice. Tiedätkö, että useimmat lasten vioista johtuvat yksinomaan siitä, ettei kiinnitetä tarpeeksi huolta heidän ruumiilliseen hyvinvointiinsa?"

"Säästä minua! Armahda minua!" huudahti rouva Burton. "Olen jo vakuutettu, etten tiedä yhtään mitään lapsista, ja tiedän vielä vähemmän, jos minulle annetaan tänään vielä toinen läksy."

"Onko tinulle annettu läktyä, täti?" kysyi Toddy, joka oli kuullut osan keskustelua, "mittä kijjatta te on?"

"Kaikkein ensimäisestä kirjasta", vastasi rouva Burton, "pienimmästä, kaikkein vähäpätöisimmästä aapisesta."

"Mitä? Etkö osaa lukea?" kysyi Willy.

"Osaan kyllä", huokasi rouva Burton, "mutta sisällöstä en ymmärrä mitään."

"Mutta rakkaus auttaa ymmärtämään", sanoi rouva Lawrence.

"Jos tahdot oppia jotakin, niin sinun pitää kysyä minun isältäni", sanoi Willy. "Hän saa sinut ymmärtämään, vaikka olisit kuinka hirveän tyhmä."

"Paljon kiitoksia neuvosta -- ja viittauksesta", sanoi rouva Burton. "Jälkimäinen taitaa olla oikeaan osattu. En ole milloinkaan tuntenut niin elävästi, kuinka välttämätöntä on tuntea oma mitättömyytensä voidakseen tulla joksikin."

Toinen pojista valtasi isän toisen polven, toinen toisen, ja Tom hypitti heitä ja jutteli hiljaa heille ja hyräili, kunnes lopulta alkoi ääneen laulaa. Sävel oli Harry Burtonille vanha tuttu, ja hän yhtyi lauluun, ja tuo vanha sävel johti mieleen vanhoja ystäviä ja vanhoja aikoja, ja sävel paisui, ja naiset yhtyivät siihen -- silloin kuului äkkiä heidän yläpuoleltaan pieni, heikko äännähdys. Rouva Lawrence huudahti:

"Hiljaa, pienokainen on hereillä!"

Yhä enenevä huuto ilmaisi, että rouva Lawrence oli oikeassa. Hän nousikin vaistomaisesti kiiruhtaakseen yläkertaan. Hänen miehensä tarttui hänen käteensä, ja rouva Burton pyysi:

"Tuothan hänet tänne alas, tuothan!"

Hoitajattarelle annettiin sana, ja pian hän näyttäytyikin kantaen kääröä, josta eroitti vain flanellia, palttinaa, vaaleanpunaiset pikku kasvot ja sormia.

"Anna hänet minulle", huudahti rouva Burton nousten ottaakseen pienokaisen syliinsä, mutta kun tämä vähän äännähti, sieppasi äiti hänet heti. Sitten pienokainen parhaansa mukaan koetti piilottautua äidin rinnoille. Ja äiti auttoi sitä parhaansa mukaan. Pieni ruusunpunainen jalka sattui pujahtamaan esiin peittojen välistä. Kun rouva Burton sen huomasi, siirsi hän tuolinsa nopeasti lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin pikku jalkaan, vaikka olisikin ollut paljon vähemmän vaivaa pistää se entiseen ympäristöönsä. Sitten täytyi päästää pojat niin lähelle, että saattoivat koskea pikku siskoa ja voivat koettaa saada sitä jokeltamaan, ja Harry Burton huomasi istuvansa niin kaukana muista, että hänen täytyi siirtää tuolinsa lähemmäksi, tietysti vain kohteliaisuudesta toisia kohtaan; ja Lawrencet kävivät yhä säteilevämmiksi Burtonien käydessä yhä juhlallisemmiksi, ja lopuksi herra ja rouva Burtonin kädet tapasivat toisensa pienokaisen monen monien vaippojen alla, ja sitten heidän katseensa yhtyivät, ja rouvan silmät olivat kyyneliä tulvillaan, miehensä täynnä hellyyttä, ja Willy, joka tarkkaavasti oli seurannut koko kohtausta katkaisi hiljaisuuden sanomalla:

"Miksi sinä itket, Alice täti?"

Silloin kaikki katsahtivat ylös hämillään, kunnes rouva Lawrence kumartui pienokaisen yli suutelemaan kälyään. Kun heidän miehensä tämän huomasivat, nousivat he heti.

Sitten pienokainen heltyi tätinsä hyväilyille ja muutti hetkeksi asentoa, ja herroille ilmoitettiin, että jos he haluavat tupakoida, on heidän mentävä ruokasaliin, sillä rouva Lawrence ei tupakansavua vielä oikein sietänyt. Ja herrat istuivat ja katselivat sikaariensa yli hämillään toisiaan, aivan kuin ensi kerran olisivat toisensa tavanneet, ja rouvat juttelivat niin luottavasti kuin olisivat olleet kaksoissisaria, eivätkä ikinä erossa eläneet, ja eno ja isä kantoivat pojat vuoteeseen, ja heille annettiin toistamiseen hyvän-yön suudelma. Herrat olivat juuri lähdössä alakertaan, kun Toddy kysyi:

"Itä, ei tuinkaan äiti ole antanut pikku titkoa tädille ikiomakti?"

"Ei, poikaseni", sanoi Tom.

"Minä en tahtoisi, että pikku sisko olisi kenenkään muun kuin meidän oma, mutta jos joku sen pitäisi saada, niin olisi se Alice täti. Tiedätkö, minä luulen, että hän sitä rukoili, hän oli niin kummallisen näköinen."

Herrat iskivät toisilleen silmää, ja Tom Lawrence tarttui uudelleen lankonsa käteen. Muutamien kuukausien kuluttua poikien pelko hälveni, sillä Burtonien kotiin ilmestyi pieni olento, joka käyttäytyi aivan kuin olisi tullut iki-ajoiksi sinne jäädäkseen, ja joka vuosien vieriessä sai rouva Burtonin luopumaan mielipiteestä, että sukulaiset voivat kasvattaa _toisten ihmisten lapsia_.