Part 15

"Tojmuktet eivät maittu ollenkaan hyvälle", sanoi Toddy. "Kejjan minä nielatin tojmukten, eikä te maittunut millekään. Ja titte minun täytyi ottaa ilkeää lääkettä ja tojmut tuli ylöt aivan tamanlaitena kuin ennenkin."

"Eihän hän saanut sormusta siksi että hän sen söisi, sinä tuhma poika", sanoi Willy. "Sormuksia käytetään vain sormia puristamaan ja ne ovat merkkinä siitä, että se joka sen antaa, tahtoo aina puristaa ja pitää kiinni siitä, jolle hän sen on antanut. Sitten he teurastivat kokonaisen vasikan -- sikopaimen oli niin hirveästi nälissään -- ja sitten he pitivät oikein hauskaa yhdessä. Ja kun sikopaimenen iso veikko kuuli mitä herkkuja veljelle valmistettiin tuli hänen mielensä pahaksi, sillä vaikka hän oli aina ollut hyvä poika, ei _hänen_ ilokseen oltu koskaan valmistettu teepitojakaan. Mutta isä sanoi: 'Älä ole pahoillasi, me olemme saaneet veljesi takaisin, ajatteleppas sitä poikaseni!' Mutta minun käy iso veli hirveästi sääliksi. Minä tiedän ihan miltä hänestä tuntui, sillä kun Tod on paha ja minä olen kiltti, ottaa isä Toddyn syliinsä ja puhuu hänelle ja syleilee häntä, ja minusta tuntuu niin ikävältä ja minä toivon, etten olisi ollut ollenkaan kiltti."

"Ja mitä luulet pahan pojan äidin tehneen hänet nähdessään?" kysyi herra Burton.

"Ei hän mitään tehnyt", sanoi Willy, "katsoi vain häneen niin surullisesti, että hän päätti, ettei koskaan eläessään enää ole paha ja senjälkeen hän asettui seisomaan äidin tuolin taakse ja katsoi kauvan äitiä seisten siten, että äiti ei voinut häntä nähdä."

"Ja mitä luulet tämän kertomuksen tarkottavan, Willy?" kysyi rouva Burton päättäen vihdoinkin painaa pojan mieleen edes yhden tärkeän opetuksen.

"Se tarkottaa sitä, että hyvät isät aina voivat nähdä, milloin heidän poikansa ovat oikein toden teolla häpeissään", sanoi Willy, "ja ymmärtävät, että on parasta olla oikein kiltti heille, ja että isät, jotka sitä _eivät_ voi nähdä eivätkä tee muuta kuin moittivat heitä, eivät ansaitse sitä iloa, että heidän poikansa tulevat takaisin."

Rouva Burton hämmästyi, ja hänen miehensä nauroi partaansa tälle itsenäiselle raamatun kertomuksen sovelluttamiselle. Rouva Burton saavutti kuitenkin ennen pitkää tasapainonsa.

"Etkö luule, että on tarkotus sen kautta opettaa meille jotakin Jumalasta?" hän kysyi.

"Tietysti", sanoi Willy. "Hänhän on paras kaikista isistä, eikä kukaan osaa olla niin kiltti pahoille lapsilleen kuin Hän."

"Niin, sitä juuri tahtoo kertomus meille opettaa", sanoi rouva Burton.

"Mutta minä luulin, että kaikki tietäisivät, että Jumala on sellainen", sanoi Willy.

"Jos kaikki sen olisivat tienneet, ei Jeesuksen olisi tarvinnut kertoa koko kertomusta", sanoi rouva Burton.

"Kyllä kait nuo juutalaiset tarvitsivat sen moneenkin kertaan kuulla", sanoi Willy, "sillä ihmiset voivat usein olla hirveän häijyjä lapsillensa ja luulevat että Jumalakin on hirveän häijy ihmisille."

"Ihmiset tarvitsevat vieläkin tuota kertomusta", jatkoi rouva Burton. "He kuuntelevat sitä mielellään ja he näkevät siitä kuinka hyvä Jumala tahtoo olla heille."

"Kuuntelevatko he sitä mieluummin kuin ovat kilttejä omille lapsilleen? Silloin he ovat tuhmia", sanoi Willy. "Minä en tahtoisi, että minulla olisi sellainen isä ja äiti. He sanovat, että on tärkeämpää pitää huolta siitä mitä voi antaa, kuin siitä mitä ottaa vastaan. Eikä Harry eno ole vielä sanonut milloin me lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä hakemaan."

"Isä tulee teitä hakemaan heti kaupungista palattuansa", sanoi herra Burton. "Hänellä on teille varmaankin jotain sanottavaa, ennenkuin menette kotiin. Te ette vielä tiedä miten on käyttäydyttävä talossa, jossa on sairas äiti ja pikku lapsi."

"Kyllä me sen tiedämme", sanoi Willy. "Meidän pitää istua aivan hiljaa ja katsella heitä koko ajan."

"Joka toinen tahi kolmat minuutti me vain juoktemme heitä tuutelemaan", sanoi Toddy.

"Ja taputtamaan heitä poskelle", sanoi Willy.

"Ja panemaan heille jotakin oikein hyvää suuhun, niinkuin isä ja äiti tekevät meille, kun me olemme kipeitä", lisäsi hän vielä.

"Ja toittamaan ja laulamaan heille", sanoi Toddy.

"Ja antamaan heille lantteja", sanoi Willy.

"Ja javittamaan heille heidän täättölaatikoitanta, niin että lantit kalitevat, niin kuin Willy teki minulle, kun minä olin niin kipeä etten titä itte voinut tehdä", sanoi Toddy syleillen veljeänsä kiihkeästi.

"Ja siivoomaan huoneita", sanoi Willy.

"Ja tuomaan heille titälle valmiita tavileipiä, niinkuin minä kejjan tein, kun Willy oli taijaana, että hän tai niillä vuoteella leikkiä", sanoi Toddy.

"Ja tanssimaan heille", lisäsi Willy. "Pikku Phillie tuli siitä aina niin iloiseksi."

"Ja naulaamaan tauluja teinille", sanoi Toddy. "Enon vinnillä me leikkelimme niin paljon kuvia, että meillä on niitä kokonaitia tuujia kääjöjä; ja titte tiellä on liimapullo --"

"Frank Leslien Kuvalehden sotavihko!" huudahti herra Burton. "Kuinka ovat he voineet sen löytää? Kuinka harmillista!"

"-- tiellä kotona itän huoneetta", jatkoi Toddy, "ja äidin huone on vaaleanpunainen, aivan kuin maalikijjani lehdet, ja kuvat ovat niin kauniit vaaleanpunatella pohjalla."

"Ja tuo on lasten käsitys siitä, mitä on olla kiltti ja hyödyllinen!" huudahti rouva Burton. Sillävälin olivat pojat unohtaneet koko ympäristönsä riidellessään löytämänsä partaveitsen hiomahihnan omistusoikeudesta.

"Niin", huokasi herra Burton, "eivätkä he hyvistä aikeistaan huolimatta ole täydellisyyttä likempänä kuin täysikasvaneet ihmiset monine hyvine lastenkasvatusperiaatteineen ja maailmanparannuspuuhineen."

"Harry!" huudahti rouva Burton loukkaantuneena.

"Ei mitään henkilökohtaisia viittauksia, rakkaani!" sanoi herra Burton nopeasti. "En tarkoittanut mitään sellaista. Sekä aikuiset että lapset tarkottavat hyvää. Erotus on vain siinä, että aikaihmiset eivät voi käsittää, miks'ei heidän ajatuksillensa ja aikeillensa anneta arvoa, kun sitävastoin vanhemmat ja opettajat mielellään leimaavat lasten epäonnistuneet tuumat suureksi synniksi. Moniko lapsi voisi teossa toteuttaa Willyn ja Toddyn herttaiset hyväätarkottavat aikeet ilman että he siitä saisivat selkäsaunan ja toria? Kuinka paljon onkaan olemassa lapsia, joissa kovalla kohtelulla on tukahdutettu paljon hyväsydämisyyttä, paljon hyviä taipumuksia ja paljon tosi kuntoa ja annettu heidän alimpien vaistojensa rehottaa rauhassa vain siksi, että ne aikaisemman lapsuuden aikana eivät ole niin helposti havaittavissa."

"Kuinka sinä nyt saarnaat, Harry, kuinka _kauheasti_ sinä nyt saarnaat!" huudahti rouva Burton.

"Kuinka niin?" kysyi herra Burton loukkaantuneena kuten useasti henkilöt, jotka elävät ajastaan edellä ja joita aikalaiset eivät senvuoksi kykene ymmärtämään.

"Väittäessäsi, että lapsille on tehty niin paljon vääryyttä", sanoi rouva Burton.

"Tietysti on pahasta puhuminen vaarallisempaa kuin se, että paha todella on olemassa", sanoi herra Burton ivallisesti.

"Älä, rakkaani, puhu noin jyrkästi", sanoi rouva Burton, "sitä en ole suinkaan tarkottanut."

Herra Burton puolustautui, ja ennen pitkää vallitsi rauha ja sopu hänen ja hänen vaimonsa välillä. Vaistomaisesti he kääntyivät katsomaan keskustelunsa aihetta, poikia. Nämä olivat kuitenkin tällä välin jäljettömiin hävinneet.

"Nyt on heidän hätäkellonsa -- aamiaiskello -- varmaankin soinut", sanoi herra Burton. "Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Lähtekäämme alakertaan katsomaan kuinka pitkälle pojat viidessä minuutissa jo ovat ehtineet."

Ruokasalissa ei poikia ollut, ja sisäkkö lähetettiin heitä etsimään. Ateriaan käytiin käsiksi, vihdoin se lopetettiinkin, mutta poikia ei vain kuulunut.

"Voit pyytää keittäjätärtä valmistamaan heille jotain lisää", ehdotti herra Burton noustessaan pöydästä. "Pikku poikien ruokahalu kasvaa suunnattomasti korkoa korolle sitä mukaa kuin aikaa kuluu tavallisesta ruoka-ajasta."

Rouva Burton noudatti miehensä kehotusta. Niin kului häneltä runsas tunti talousaskareissa. Kun pojat eivät silloinkaan vielä olleet palanneet, läksi hän ulos heitä etsimään.

Otaksuen, etteivät pojat olleet malttaneet mieltänsä, vaan menneet suoraan kotiinsa läksi hän kälynsä luo ja kysyi uskolliselta Mikeltä poikia.

"Eikös paha!" vastasi Mike. "Kyllä siinä silmät menevät kieroiksi kun heitä etsii. Ei heitä täällä ole."

"Pelkään, että he ovat jonnekin eksyneet!" huudahti rouva Burton.

Mike rähähti äänekkääseen nauruun ja koettaen tukahduttaa ilonpurkaustaan ähkimällä ja nieleskelemällä hän sai sanotuksi:

"Anteeksi rouva, mutta en sille mitään mahtanut -- niin totta kuin pyhä äiti on taivaassa, minä en sille mitään mahtanut -- ettäkö pojat eksyisivät. Voikos henki tai lintu hävitä? Joka paikasta, missä ovat ennen olleet, he kyllä löytävät kotiin, ja jos he ovat jossakin, missä eivät ennen ole olleet, he ovat olevinaan niinkuin ennen olisivat siellä olleet ja tulevat oikopäätä kotiin. Olkaa aivan surutta päivällisiin asti ja saattepas nähdä, että siihen mennessä kaikki selviää. Eksyneet!"

Mike purskahti taas leveään nauruun ja hävisi talliin sitä peittääkseen. Rouva Burton palasi rauhottuneena kotiinsa.

Aika kului. Tuli aamiaispäivällisen aika, mutta poikien paikat pöydässä pysyivät yhä tyhjinä. Tuska valtasi jälleen rouva Burtonin ja hän kiiruhti taas Miken turviin ja rukoili että tämä läksisi poikia etsimään. Parin ikävännäköisen kulkurin näkeminen tiellä johdatti Charley Rossin rouva Burtonin mieleen ja nosti epätoivon kyyneleitä hänen silmiinsä. Ja kun tyynistä tyynin Mike kuuli, etteivät lapset olleet syöneet mitään koko päivänä, hätääntyi hänkin ja hyppäsi tulisella kiireellä hevosen selkään.

"Minne nyt ensiksi lähdet, Mike?" kysyi rouva Burton.

"Perhanaakos minä tiedän", huusi Mike vastaan, "mutta minä löydän heidät varmasti, kaikki taivaan pyhät minua siihen auttakoot!"

Mike lähti täyttä neliä ratsastamaan, ja rouva Burton palasi viipymättä kotiin peljäten, että hälinä voisi kuulua sairaan huoneeseen. Hän lähetti keittäjättären kulkemaan toista tietä, sisäkön toista; itse kääntyi hän kolmannelle. Sillävälin Mike tarkasti makeiskaupan, koulun, kaikki sillat ja erinäisiä muita poikien lempipaikkoja.

Rouva Burton astui rosoiselle, sankkaa metsää kasvavalle kalliolle johtavaa tietä. (Kalliota sanottiin kohteliaisuudesta vuoreksi). Hän pysähtyi usein huhuilemaan ja kuuntelemaan sekä poikkesi lukemattomia kertoja tieltä tarkastelemaan erinäisiä epäselvästi näkyviä esineitä -- pensaita ja kantoja -- toivoen jo tavanneensa etsimänsä pojat. Täten hän viipyi vähintään kaksi tuntia matkalla, johon tavallisissa oloissa tarvittiin vain tunti. Yht'äkkiä hän näki edessään tiellä tutun olennon vetämässä perässään suurta vihreää oksaa.

"Willy!" hän huudahti juosten poikaa vastaan. Pikku olento kääntyi, ja rouva Burton kauhistui nähdessään surkeannäköiset kasvot, joiden kalpeutta vastaan tuijottavat silmät, punaiset, pullistuneet sieramet ja pöhöttyneet huulet olivat kerrassaan kauhistuttavat. Ja oksan päällä, itseään suonenvedontapaisesti toisella kädellään latvapuolesta kiinni pidellen, toisella jotakin vihreää ja rypistynyttä rutistaen makasi Toddy kiireestä kantapäähän paksun pölyn peittämänä.

"Oh! Mitä on tapahtunut?" huudahti rouva Burton.

Toddy katsahti ylös ja alkoi selittää.

"Minä olen haavottunut totamiet ja minua viedään tellaiteen paikkaan, jotta minua ei voida ampua, aivan niinkuin todattakin tehdään."

Mutta Willy vaipui itkien maahan.

"Mikä teidän on,?" kysyi rouva Burton polvistuen ja ottaen Toddyn syliinsä. Toddy vain murahti vastaan:

"Oh!"

"Rakkahin Willy!" huudahti rouva Burton laskien Toddyn maahan ja kiiruhtaen Willyn luokse, "mitä on tapahtunut? Kerro pian!"

Willy avasi suunsa ja silmänsä vastahakoisesti ja vastasi hyvin heikolla äänellä:

"Odota, kunnes tulen henkiin, sitten kyllä kerron sinulle. Nyt ei minun sisässäni ole montaakaan sanaa -- ne ovat kaikki karanneet, minä olen niin väsynyt, ja oh --"

Willy ummisti taas silmänsä. Rouva Burton nosti hänet hellävaroen syliinsä, istuutui isolle kivelle, tuuditti häntä edestakaisin ja itki. Sillävälin oli Toddy käännähtänyt vatsalleen ja katseli nyt ilmeisellä tyytyväisyydellä edessään olevaa näkyä. Sitten hän sanoi:

"Täti, minutta on niin kovin hautkaa olla haavottunut totamiet!"

Vähitellen Willy tointui. Hän kiersi kätensä tädin kaulaan ja sanoi:

"Kuinka hirveää se oli, täti!"

"Kerrohan nyt kaikki, poikaseni", sanoi rouva Burton, "koskapa näyt olevan noin virkeä. Missä olette olleet koko päivän? Täti on ollut niin kovin huolissaan tähtenne."

"Niin, näetkös", sanoi Willy. "Me tahdoimme tehdä sinulle jotain oikein hauskaa ennenkuin me lähdemme kotiin, sillä sinä olet ollut meille niin kiltti. Kun me siitä Toddyn kanssa puhuimme, emme keksineet mitään ikävää, mitä sinä olisit meille tehnyt, vaikka varmaan sinä joskus sitäkin olet tehnyt. Mutta me emme ainakaan sillä kerralla muistaneet yhtään ainoaa ikävää kertaa."

"Muuta kuin että tinä niin kauhean utein tanot: 'Ei taa!'" huomautti Toddy.

"Niin!" sanoi Willy. "Tod muisti _tuon_ kyllä, mutta me ajattelimme, ettei sinun sitä enää ehkä tarvitse meille sanoa. Eikä meistä voinut mikään olla sen hauskempaa, kuin antaa sinulle _villejä_ kukkia, jokainenhan voi saada _kesyjä_ kukkia. Ja me arvelimme, että me ehtisimme hakea ne ennen aamiaista, jos me pitäisimme oikein kiirettä. Ja niin me tulimme suoraan vuoren juurelle, mutta ei siellä ollut mitään kukkia -- ne eivät varmaankaan olleet vielä hereillä, tai ne olivat menneet nukkumaan. Sitten me emme tienneet mitä tehdä."

"Muuta kuin tuoda tinulle jälttää", sanoi Toddy.

"Niin", sanoi Willy. "Mutta jälttä on vain syötäväksi eikä katseltavaksi, ja me tahdoimme antaa sinulle jotakin, jota katsellessasi sinä ainakin muutaman päivän meitä muistaisit."

"Ja aivan äkkiä minä tanoin: 'Tananjalkoja!'" sanoi Toddy.

"Niin, Tod sanoi sen ensiksi, mutta minä _ajattelin_ sitä aivan samassa hetkessä. Näetkö täti kuinka kauniit ne ovat tuolla kallion kolossa", sanoi Willy.

Rouva Burton katsahti osotettuun suuntaan ja kauhistui. Särmikäs kallionkieleke kohosi sata jalkaa hänen päänsä yli korkeuteen, ja jokaisessa halkeamassa varjostivat erinomaisen kauniit sananjalat rauhallisilla lehtikimpuillaan kallion kylmää harmautta.

"Ei se ollut tämä paikka", sanoi Willy. "Se oli vähän ylempänä, tuolla toisella puolella, missä kallioseinät eivät ole niin jyrkät, mutta kuitenkin hyvin vaivalloiset kiivetä. Me menimme tästä ensiksi ylös."

"Oi teitä kauheita lapsia!" huudatti rouva Burton painaen Willyä kiihkeästi rintaansa vastaan. "Kaksi pienokaista kiipeämässä ylös tällaisesta pahasta kohdasta! Kun näen enon tuosta kiipeävän, tunnen jo itseni onnettomaksi."

"Kun me kiipeämme vuojia, emme ole pienokaitia vaan _miehiä_", vakuutti Toddy.

"Niin", jatkoi Willy, "me löysimme niin paljon sananjalkoja, ja tuupimme toinen toisiamme aina kun näimme korkeammalla kauniimpia. Miksi korkealla olevat asiat aina tuntuvat niin kovin kauniilta, täti?"

"Minä tiedän!" sanoi Toddy.

"No, annappas meidänkin kuulla", pyysi rouva Burton.

"Tikti että ne ovat lähempänä taivatta", sanoi Toddy. "Kejjo eteenpäin, minuttakin on niin hautka kuunnella!"

"Lopuksi me tulimme tasaiselle paikalle, josta ylöspäin taas oli aivan jyrkkää. Ja siellä ylhäällä oli niin hirveän kauniita sananjalkoja", jatkoi Willy.

"Ja _minä_ lähdin edeltä kapuamaan", sanoi Toddy.

"Niin sinä läksitkin, rakas pikku ressu", sanoi Willy tuota pikaa veljeään suudellen. "Minä sanoin kyllä, etten uskonut toisten sananjalkojen olevan toisia kauniimpia, mutta hän sanoi vain: 'Jumala laittaa kyllä tätiä varten muutamia kauniimpia', ja hän mennä vilisti ylös kuin hämähäkki."

"Ja minä päätin entikti ylöt", sanoi Toddy.

"Totta kait sinä pääsit", sanoi Willy. "Enhän minä yrittänytkään mukaan. Sitten Tod rupesi kiskomaan sananjalkaa maasta selin minuun ja sitten minä vain näin kuinka hän makasi kyljellään ilmassa tyhjää allaan. Sitten hän huusi."

"Niin kuin minä putotin tuojaan kivikataan", selitti Toddy. "Mutta minä en hukannut tananjalkoja, tättä ne ovat", lisäsi hän ojentaen tätiä kohden jotakin lakastunutta ja kokoonpuristettua, joka ilmeisesti kerran oli ollut sananjalka. Nähdessään tämän pani täti Willyn kivelle ja riensi Toddyn luo, piilotti kuihtuneen sananjalan povelleen ja suuteli kiihkeästi lahjan antajaa.

"Pidä minua vielä vähän aikaa sylissä", sanoi Willy. "En minä vielä ole aivan terve."

"Mitä _sinä_ sitten teit?" kysyi rouva Burton nostaen Willyn taas syliinsä.

"Kun Tod yhä vain huusi eikä voinut kävellä niin minä autoin hänet tielle ja kun hän ei sittenkään vielä voinut kävellä --", Rouva Burton meni jälleen Toddyn luo ja tunnusteli ja tutki hänen sääriänsä, mutta ei voinut löytää yhtään katkennutta luuta.

"Kipu on tääjen alapäättä ja jalan yläpäättä", sanoi Toddy, joka oli nyrjäyttänyt jalkansa.

"Ja hän huusi vain: 'I-tää, ja äi-tii' niin hirveän surullisella äänellä", jatkoi Willy. "Ja se oli minusta niin kauheaa. Ja minä katsoin tietä ylös, mutta siellä ei näkynyt ketään, sitten tietä alas, mutta ei sielläkään näkynyt ketään ja sitten minä kurkistin vuorenjyrkännettä alas, ja kun minä en sielläkään nähnyt ketään, olin minä aivan neuvoton. Enhän minä voinut mennä kotiin sanaa viemään, kun pikku sairas veikko olisi jäänyt yksin. Sitten minulle muistui mieleen isän kertomus siitä kuinka hän joskus oli nähnyt haavoittuneita sotamiehiä kuljetettavan, kun ei ollut vaunuja. Minä rupesin kiskomaan puusta oksaa, jolla sitten voisin Toddya kuljettaa."

"Et suinkaan tahdo väittää, että olet saanut aivan yksin irti tuon ison oksan, Willy?" huudahti rouva Burton.

"En -- en tahdokaan", sanoi Willy viivytellen. "Koetin kiskoa useammasta puusta, mutta oksat eivät vain tahtoneet irtaantua. Sitten minä muistin jotakin ja lankesin polvilleni aivan puun juurelle ja kerroin Jumalalle kaikki ja sanoin Hänelle, etten minä uskonut, että Hän antaisi pikku sairaan Tod raukan maata siinä koko päivää ja pyysin Häntä auttamaan minua, että saisin oksan katkeamaan, niin että sillä sitten voisin kuljettaa Toddyn kotiin. Ja kun minä sitten nousin ylös, oli minulla voimia kuin neljälläkymmenellätuhannella hevosella. Minusta tuntui aivan kuin olisin nyt tullut ilman Jumalankin apua toimeen. Ja kun minä sitten vain kerran riuhtasin oksasta, antoi se myöten. Sitten minä panin Toddyn oksalle makaamaan ja vedin häntä. Mutta kyllä se oli raskasta!"

"Hautkaahan te vain oli", sanoi Toddy, "paitti tilloin, kun tiellä oli kivi, joka juuji tattui kipeään paikkaan!"

"Minä vedin tien pehmeimmällä kohdalla", sanoi Willy, "aina kun vain voin, mutta väliin ei koko tiellä ollut pehmeää paikkaa. Ja joku jyskytti minun sisässäni niin kauheasti -- kai se oli se pieni sydän-veturi. En voinut levähtämättä kävellä kuin kymmenen askelta. Ja sitten Tod lopetti itkemästä ja sanoi, että hänen oli nälkä ja silloin minun heti muistui mieleen, että minäkin olin nälissäni."

"Mutta tananjalkoja me emme hukanneet", sanoi Toddy.

Rouva Burton otti aarteen poveltansa ja suuteli sitä.

"Pidätkö sinä siitä oikein paljon, täti, pidätkö? Silloin ei ole mitään hätää. Silloin emme me, Tod ja minä, ollenkaan välitä kivusta ja vaivoista, emmehän Tod?" sanoi Willy.

"Emme toki", sanoi Toddy, "kun taa leikkiä haavottunutta totamiettä ja kotona tamalla kejtaa taa päivällittä ja aamiaitta."

"Kotiin pääsette kumpikin vaivatta", sanoi rouva Burton. "Istukaa ja odottakaa vain kaikessa rauhassa, minä lähetän hevosen teitä hakemaan."

"Voi, kuinka hauskaa, eikö olekin hauskaa, Tod. Onko hauskaa, että satutit itsesi? Mutta onko sinulla pähkinöitä taskussasi, täti?" uteli Willy.

"Kuinka minulla niitä olisi!" sanoi rouva Burton hetkeksi kärsivällisyytensä kadottaen.

"Niin, minä vain luulin, että sinulla olisi. Isällä on aina mukana pähkinöitä, lähtiessään meitä etsimään, kun olemme viipyneet hyvin kauvan aikaa kotoa poissa", sanoi Willy.

Äkkiä kuului alhaalta tieltä kavioiden kapsetta.

"Luultavasti se on Mike", sanoi rouva Burton. "Hän läksi ratsain teitä hakemaan."

"Luultavasti se on isä", sanoi Willy. "Isä tulee aina silloin, kun me häntä eniten tarvitsemme."

"Ja hänellä on varmaankin pähkinöitä muattaan", huomautti Toddy.

Kavioiden kapse lähestyi, mutta hidastuvassa tahdissa, ja lopuksi tienkäänteestä ilmestyi kuin ilmestyikin Tom Lawrence ratsain, vanha eväsreppu ja leili olan yli heitettyinä.

"Isä!" huusivat pojat, "eläköön!" Tom Lawrence heilutti lakkiaan, ja Toddy huudahti: "Hänellä on pähkinöitä, kotka laukku on mukana!" Isä pidätti hevosensa ja hyppäsi alas satulasta.

Willy karkasi hänen syliinsä ja Toddy huusi:

"Itä, eikö olekin pitkä aika tiitä kuin viimekti näit haavoittuneen totamiehen?"

Sitten Toddy pantiin satulaan ja Willy hänen taakseen, ja kun eväsreppu avattiin, löytyi sieltä voileipiä, ja pojat koettivat juoda lekkeristä, mutta kaatoivat suuren osan vedestä päälleen. Tom talutti varovasti hevosta ja toisella puolen astui rouva Burton kädellään kannattaen Toddyn nyrjähtynyttä jalkaa, ettei se pääsisi satulaan koskemaan. Hän ei väistynyt tuumakaan keskitien paksusta pölystä, vaikka heitä vastaan tiellä tulikin useita hänen hienoimpia tuttujaan. Ja aivan kuten varttuneempienkin usein käy, nuo pikku sankarit unohtivat äkkiä, että olivat olleet sankarillisia, ja he rupattelivat vallattomasti kuten iloiset lapset ainakin. Seurue kulki kiertotietä, jottei kukaan heitä näkisi ja rientäisi kertomaan rouva Lawrencelle, että jotakin oli tapahtunut. Poikia varoitettiin vakavasti, etteivät äidille mitään kertoisi, ennenkuin isä oli ehtinyt häntä siihen valmistaa. Isä kantoi sitten molemmat pojat äitiä suutelemaan; ja kun he olivat riisuutuneet ja pujahtaneet vuoteisiinsa, toi hoitajatar pikku siskon poikien huoneeseen ja pani hänet hetkeksi poikien väliin makaamaan näiden suureksi iloksi, eikä iltatoimituksista tahtonut tulla loppua, kun poikain samalla kertaa piti näytellä sekä vanhempain että lasten osaa. Willy lankesi sitten polvilleen ja rukoili:

"Rakas Jumala, me olemme hirveän iloisia siitä, että taas olemme kotona, sillä ei kukaan voi olla meille niin kiltti kuin isä ja äiti ovat, etkä voi käsittää kuinka iloinen minä olen, kun sain voimia kiskoa oksan puusta irti; ja siunaa rakasta Alice tätiä siitä, että hän löysi meidät ja siunaa Mikeä siitä, että hän etsi meitä ja oli pahoillaan, kun ei meitä löytänyt ja suo, että kaikkien pikku poikien isät ovat juuri sellaiset kuin _meidän_ isämme on, että he tulevat heidän luokseen aina kun he häntä tarvitsevat, aivan niinkuin -- Sinä. Amen!"

Toddy ummisti silmänsä ja sanoi:

"Jakat Jumala, älä vain unohda, että minä kejkitin entikti ylöt vuojelle. Amen!"

XII LUKU.