Part 14
Kahden näin samanarvoisen lahjan välillä oli Miken, hyväntekijän, vaikea valita, ja hän läksi tiehensä, koko olennossaan jotakin, epäröiville ihmisille ominaista. Rouva Burton sanoi kuljettaessaan lapsia kotiin:
"Keksitäänpäs nyt tänäpäivänä jotakin oikein hauskaa, pojat! Huomenna äiti odottaa teitä kotiin, ja täti haluaisi, että teidän viimeinen päivänne täällä olisi oikein hauska."
"Huomenna!" huudahti Willy kiinnittäen huomiota tähän ainoaan sanaan. "Minä luulin, että me jo tänään menisimme kotiin."
"Niin olikin ensin tarkotus, rakkaani", sanoi rouva Burton. "Mutta minusta teillä ei ole mitään kiirettä, ja sitäpaitsi en minä raatsisi antaa teidän mennä niin pian. Haluttaako teitä todellakin tänään lähteä?"
"Siitä lähtien, kun me tulimme tänne olen minä lähtöä ajatellut ja laskenut päiviä", sanoi Willy. "Välistä tuntui aivan, että halkeaisin, jos en pian pääsisi kotiin, mutta minä koetin olla hyvin urhoollinen, sillä isä sanoi, että oli parempi pikku siskolle, että me olemme poissa kotoa. Väliin yöllä minä itkin, kun en ollut omassa pikku vuoteessani."
"Voi poika raukka", sanoi rouva Burton suudellen Willyä, "miksi et ole kertonut tädille, että sinun on niin ikävä?"
"Et sinä olisi sille mitään mahtanut", sanoi Willy "ei kutkaan muut kuin isä ja äiti mahda sille mitään. Ja sitten ei minusta ole ollenkaan hauskaa kertoa jostakin, joka pahottaa mieltäni -- jokin kurkussani panee vastaan, kun yritän sellaisista asioista kertoa."
"Eikö sinulla ole ollut meillä hauskaa? Olethan usein saanut tehdä mitä ikinä olet halunnut, ja me olemme enon kanssa kaikin tavoin koettaneet sinua hauskuttaa."
"Niin kyllä", huokasi Willy. "Mutta toiset ihmiset tietävät, mistä me pojat pidämme; toiset tietävät, mistä he tahtoisivat, että me pitäisimme. Ja sellaisia ihmisiä joista minä ensiksi puhuin, ovat isä ja äiti! Harry eno ja sinä olette sitä toista lajia. Sinä olet kyllä joskus kovasti kiltti, ja minä pyydän äidiltä, että minä saan kutsua sinut meille, ja silloin minä näytän kuinka pikku poikia pitää hoitaa ja huvittaa."
"Kun tinä tulet meillä käymään", sanoi Toddy, "niin tinä taat namutia atejioiden välittä, ja tinä taat leipoa tavileipiä, vaikka tinulla olitikin pyhäpuku päälläti. Enkä minä yhtä mittaa tanoiti: 'Et taa tehdä noin!'"
"Ja sinun oma äitisi tulee telmimään sinun kanssasi", sanoi Willy. "Minä toivoisin, että sinulla olisi isäkin -- se olisi meistäkin niin hauskaa."
"Alice täti", sanoi Willy, "kuinka isot ihmiset tulevat toimeen ilman isää ja äitiä?"
"Sitä en oikein osaa sanoa, poikaseni", sanoi rouva Burton muistellen kuinka avuttomaksi hän ensimmältä tunsi itsensä, kun hänen miehensä otti hänet äidin siipien suojasta.
"Eikö heillä ole heille milloinkaan mitään kerrottavaa, ja eikö heistä tunnu kummalliselta, kun vanhempia ei ole olemassakaan?"
"Kyllä -- kyllä kai toisinaan!" sanoi rouva Burton muistellen erästä aikaa elämässään, jolloin hän kaipasi uskottua, joka ei olisi ollut rakastettu eikä ystävä.
"Etkö luule, että kun he yksin ajattelevat asioita, niin ne asiat, joita he aivan yksin vain ajattelevat, tuntuvat heistä hauskimmilta?" jatkoi Willy.
"Kyllä, poikaseni", vastasi rouva Burton suudellen Willyä otsalle.
"Mahtaa tuntua kauhean ikävältä, kun ei ole ketään, jolta voiti pyytää jahaa, kun on ikävä, eikä tiedä, mitä tehdä!" huomautti Toddy.
"Ja kun ei ole ketään, joka kieltäisi särkemästä leikkikaluja, kun on kyllästynyt niihin, eikä tiedä mihin ryhtyisi", sanoi Willy. "Sano täti, tuntuuko ihmisistä juuri näin, kun he tulevat enkeleiksi?"
"Eihän toki", sanoi rouva Burton.
"Luuletko, että ihmisistä taivaaseen tullessaan on hauska tietää, että heillä on isä -- Jumala -- kun ei heidän tarvitse häneltä kysyä lupaa. Kun heillä kerta aina on hauskaa, en minä voi käsittää, milloin he sitten ovat erikoisen iloissaan siitä, että heillä on taivaallinen isä. Pitääkö pikku enkelien milloinkaan mennä kotoaan pois ja viipyä monta päivää poissa näkemättä isäänsä?"
"Eihän toki, lapseni, eihän toki", huudahti rouva Burton kauhistuen. "Kuinka tuollaiset ajatukset johtuvat mieleesikään?"
"Eivät _ne_ johdu minun mieleeni, vaan _minä_ johdun niiden mieleen", vastasi Willy. "Eivätkä ne jätä minua, ennenkuin minä olen ajatellut itseni ihan rikki, tai saanut jotain uutta ajattelemista, joka saattaa minut ne unohtamaan."
Rouva Burton päätti heti paikalla keksiä Willylle jotain uutta, joka voisi estää hänen ajatuksiaan liikkumasta aloilla, jotka olivat hänelle tuntemattomia ja sen kautta vaarallisia. Hänen olonsa kävi entistä tukalammaksi, kun Toddy, alkaen innokkaan keskustelun, sanoi:
"Täti mitähän pikku enkelit tekevät jahalla, kun he titä jotkut taavat. Onko taivaatta namutpuoteja, ja annetaankohan tiellä viidellä pennillä enemmän kuin täällä?"
"Ei taivaassa käytetä ensinkään rahaa", sanoi rouva Burton koettaen turhaan keksiä keinoa, miten päästä rauhaan noilta pikku utelijoilta. Päälle päätteeksi hän muisti aamullisen halunsa saada olla yhdessä poikien kanssa voidakseen viimeinkin löytää tien heidän sydämiinsä ja saadakseen pojatkin häntä lähestymään.
"Mitä -- eikö jaha kelpaa mihinkään?" kysyi Toddy.
"Tittenhän oliti kauheaa, jot minä juuji nyt tulitin enkelikti -- kun minun täättölaatikottani on kuutikymmentäneljä penniä."
"Oletko hullu, Toddy", huudahti Willy. "Eihän taivaaseen voi rahaa kuljettaa. Siellä, missä kaikki kadutkin ovat kullasta, ei kukaan ihminen välitä rahasta. Minä luulen, että yksi ainoa karamelli maksaa kokonaisen dollarin."
"Jos te kerran pidätte niin paljon karamelleista, niin voimmehan itse valmistaa niitä aamiaispäivällisen jälkeen", sanoi rouva Burton epätoivoissaan noiden monien jumaluusopillisten kysymysten vuoksi.
"Oh, oh!" huudahti Willy. "Voivatko aivan tavalliset ihmiset niin kuin me valmistaa karamellejä?"
"Kyllä", vastasi rouva Burton. "Sitäpaitsi me emme olekaan tavallisia ihmisiä, Willy."
"Minusta me olemme", sanoi Willy, "kun minä ajattelen, miten kilttiä ihmisiä karamellintekijät mahtavatkaan olla."
"Kuinka paljon me laitamme?" kysyi Willy, "kahdella pennilläkö?"
"Ei, enemmän. Enemmän kuin mitä pikku pojat voivat syödä kokonaisena päivänä."
"Voi ihmettä!" huudahti Toddy. "Titte niitä mahtaa tulla enemmän kuin koko namutpuoditta. Tulkaa nyt heti! Ei viittitä työdä ollenkaan aamiaitpäivällittä, niin että vattat ovat aivan tyhjät kajamellejä vajten."
"Lyönpä vetoa, että minä osaan kävellä nopeammin kuin sinä, täti", sanoi Willy vetäen tätiä toisella ja tyrkäten toisella kädellä.
"Mutta minäpät otaan _juotta_ nopeammin kuin te kummatkin", huudahti Toddy. "Koetetaanko?"
Rouva Burton kieltäytyi kummastakin kilpatehtävästä, mutta siitä huolimatta pojat suorittivat ne yksin ja juoksivat kuistin rappuja ylös ja alas kunnes täti yhtyi heihin.
"Missä sinä ne keität, täti?" huusi Willy tädin vielä ollessa sadan kyynärän päässä.
"Paistinpannussa", huusi rouva Burton vastaan.
"Tuuji kattila oliti pajempi -- kakti tuujta kattilaa", ehdotti Toddy.
"No, tahdotko mennä tänään kotiin, Willy?" kysyi rouva Burton vallattomasti.
"Olisi hyvä, jos et sinä siitä niin paljon puhuisi", vastasi Willy. "Muutoin minua voi ruveta haluttamaan kotiin. Mitä karamellejä me keitämme?"
"Siirappikaramellejä", sanoi rouva Burton.
"Tankoja vaiko temmotia tahmeita?" kysyi Toddy.
"Kumpiakin", vastasi rouva Burton.
"Kuinka hautkaa!" huudahti Toddy vetäen tätiä hameesta. "Minä tahdon tinua tuudella."
"Ja minä tahdon sinua syleillä", sanoi Willy.
Rouva Burton vastaanotti nämä hellyyden osotukset, vaikkakin hänen pukunsa joutuikin epäjärjestykseen. Senjälkeen sai hän parhaansa mukaan koettaa rauhottaa ja huvittaa poikia aamiaispäivälliseen asti. Pojat eivät syöneet juuri mitään ja sanoivat niin pelottavan suoraan mielipiteensä tädin ruokahalusta, että ruoka jäi melkein koskematta. Sitten rouva Burton läksi molemmat pojat kintereillään keittiöön, jossa syntyi mieltäkiinnittävä keskustelu siitä, kuinka suuri pannu otettaisiin, ja kun siirappi sitte kaadettiin pannuun, katselivat pojat sitä päät niin pannussa kiinni, etteivät kärpäsetkään rohjenneet tulla tasajaolle. Sitten pojat riitelivät siitä, kumpi saisi hämmentää tuota tuoksuavaa sekotusta, kunnes rouva Burton ratkasi kiistan siten, että kumpikin sai hämmentää oikein kellon mukaan vuorotellen kumpikin kolme minuuttia. Willy selitti kuitenkin, että hänen vuoronsa kestivät vain yhden sekunnin, kun ne sitävastoin Toddyn väitteen mukaan kestivät kaksi tuntia. Kummankin täytyi saada olla aivan lähellä, kun jännittävä "koettaminen" tapahtui. Sitten koettivat he parhaansa mukaan kuluttaa aikaa, joka tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, siksi kunnes seos ehtisi jäähtyä. Kun rouva Burton sitten selitti, että yksi pannullinen oli valmis "vedettäväksi", pääsi kahdesta pikku rinnasta syvä helpotuksen huokaus.
"Näin karamellejä 'vedetään'", sanoi rouva Burton. Hän voiteli keveästi voilla sormensa, sitten otti hän sormiensa väliin seosta pannusta ja venytti sen nauhan paksuiseksi. "Ja tässä", sanoi hän ottaen pari pienempää seos-annosta, "tässä on teille molemmille maistiaisia."
Willy voiteli huolellisesti sormensa kuten oli nähnyt tätinsä tekevän, ja hänen onnistuikin varovasti saada karamelli "vedetyksi". Toddy sen sijaan pisti molemmin käsin seosta suuhunsa sillä seurauksella, että hampaat tarttuivat pahasti kiinni. Rouva Burton riensi silmänräpäyksessä hänen luokseen.
"Varo, Toddy, hampaasi tarttuvat kiinni."
Monin elein ja äänin Toddy vastusteli, kun rouva Burtun puhdisti hänen kasvojansa. Kun hän vihdoinkin saattoi avata suunsa, sanoi hän:
"Älä ota titä hyvää poit, näin on niin hyvä olla. Et tinä taa 'vetää' titä, mitä minä olen keittänyt."
"Teillä pitäisi olla esiliinat edessä, pojat", sanoi rouva Burton. "Willy, pane karamelli pöydälle ja mene pyytämään, että Jane tuo alas kaksi Toddyn esiliinaa."
Willy riensi yläkertaan, mutta unohti matkalla täyttää tädin ensimäisen pyynnön. Kun hän oli palaamassa soi ovikello. Nopeasti laski hän karamellin kädestään ja avasi oven. Tulijat, kaksi rouvaa, kysyivät rouva Burtonia.
"Ei hän voi ottaa vastaan vieraita, hän keittää karamellejä", sanoi Willy. "Mutta voinhan sentään kysyä. Käykää istumaan!"
Kymmenen minuutin kuluttua astui rouva Burton vierailupuvussa huoneeseen tuolla naisilla niin ominaisella taidolla salata tunteensa, joka miehille aina tulee jäämään saavuttamattomaksi, ja tervehti vieraita. Molemmat vieraat nousivat astuakseen emäntää vastaan. Samassa nousi toisen mukana koholle maasta korikeinutuoli. Se pysyi kuitenkin ilmassa vain hetken, sillä tuon naisen puku ei ollut valmistettu huonekalujen liikuttelemista varten. Kuului rätisevä, särähtelevä ääni kuin kaukainen kiväärien yhteislaukaus, ja hame irtaantui vuorileningistä, johon vyötäisten kohdalle oli paksusti laskostettu toisenväristä kangasta.
Molemmat rouvat koettivat parhaansa mukaan irrottaa hametta, ja rouva Burton kävi ensin kalpeaksi, sitten punaiseksi, kun hän huomasi mistä syy ikävyyteen oli löydettävissä. Samassa kuului nimittäin Willyn ääni ovessa:
"Täti oletko nähnyt minun karamelliani? Minä panin sen jonnekin, kun menin noille tädeille avaamaan ja nyt en minä sitä löydä."
Rouva Burton viittasi harmistuneena Willylle ja tämä läksi nyrpeissään ja mumisten itsekseen tyytymättömänä. Sisäkkö kutsuttiin ja hame harsittiin kokoon väliaikaisesti. Oltiin jo nauramassa koko jutulle, kun keittiöstä kuului hirveää melua. Siinä oli hätähuutoja, kimakkaa torumista ja jotakin merkillistä ääntä, aivan kuin jotakin olisi paiskattu laattialle.
Melu lisääntyi; keittiön portaista kuului epätasaista astuntaa ja vihdoin ilmestyi Toddy raahaten kaulanauhasta Terryä, jonka toisesta etujalasta lähtevän, venyvän siirappirihman päässä oli pannu täynnä siirappiseosta.
"Minä ajattelin, että te oliti kiltimpi minulle, jot minä antaitin tille kajamellia", selitti Toddy. "Ja titte minä ajoin ten konttojiin ja pittin pannun ten kuonon alle, ja kätkin ten itte auttamaan itteään. Ja titte te pitti jalkanta --"
Kertomuksen loppua ei esitetty sanoin vaan havainnollisesti, sillä Toddyn puhuessa potkasi koira äkäsesti takajalallaan ja siten Toddysta vapautuneena se syöksyi ovelle jättäen jälkiä kahleistaan pitkin vierashuoneen permantoa. Toddy kirkui ja koetti sitä tavottaa, astui siirappitahralle, huomasi tarttuneensa mattoon ja purskahti itkuun. Sillävälin vieraat tekivät lähtöä vieden mukanaan ainehistoa juorupuheisiin, jotka jo seuraavana päivänä tiesivät kertoa, että rouva Burton, ihmeellistä kyllä, salli poikien valmistaa karamelleja vierashuoneessa uudella matollaan.
Willy söi osan karamelleistaan, ja Toddy maisteli hyvin ahkeraan kummankin valmisteita. Hänen oli hyvin vaikea saada enolle säästymään vähän maistiaisia. Ja kun hän tänä iltana polvistui valkeassa yöpaidassaan rukoilemaan iltarukoustaan, sanoi hän nyt kyllä tietävänsä, mitä tädit tarkottavat, kun he sanovat, että heillä on ollut oikein ihana päivä.
XI LUKU.
"Matka kotiin käy, Matka kotiin käy, Matka kotiin käy Siell'ei enää kuolemaa."
lauloi Willy seuraavana aamuna niin, että eteiskäytävä kajahti, ja hän toisti säkeet niin moneen kertaan, että ne lopulta painuivat Toddyn mieleen. Tämä kysyi:
"Willy, onko te totta?"
"Mikä niin?"
"No, te että ei kuole. Eikö pikku poikien tajvitte kuolla, kun ovat olleet vähän alkaa enon ja tädin luona?"
"Tietysti heidän tarvitsee kuolla, mutta minä olen niin iloinen, kun olen keksinyt tuon laulun. Alkupuoli on totta ja se on kolme kertaa niin pitkä kuin loppupuoli, enkä minä osaa mitään muuta laulua, jossa puhuttaisiin kotiin menosta."
"Tepä oli ikävää", valitti Toddy. "Minä luulin, että tinä puhuit totta. Minä en kotkaan tahdo multaa tilmilleni, että en voi kattoa taivaalle."
"Älä huolehdi siitä, Toddy", sanoi Willy. "Kun sinä kuolet, niin sinun sielusi menee suoraa päätä taivaaseen, ja sinä voit katsoa pilvien läpi uusilla silmilläsi multaa, joka on peittävinään sinun vanhat silmäsi."
"En minä tahdo uutia tilmiä", sanoi Toddy, "minulla on nytkin tajpeekti hyvät tilmät."
"Mutta ajatteleppas, Toddy", puheli Willy. "Taivaallisiin silmiin ei tule pölyä, niitä ei tarvitse pestä eikä veturin savu niissä karvastele."
"Eikö taivaatta titte tule tavua avonaititta junanikkunoitta titälle?" kysyi Toddy.
"Ei tietystikään", sanoi Willy, "jos kaikki on niinkuin olla pitää. Ei taivaassa ole mitään junia; mitä enkelit tekisivät junilla, kun heillä on siivet!"
"Minä tahtoitin, että vetujeja oliti olematta, vaikka minulla olitikin tuhannet tiivet", sanoi Toddy, "oliti niin hautka löyhytellä tiivillään, kun menee kuuman tunnelin läpi."
"Ei taivaan tunnelit ole kuumia", selitti Willy, "kuumat tunnelit ovat ikäviä, eikä taivaassa ole mitään ikävää. Siellä ei taida olla ollenkaan tunneleita. Tai ehkä sentään. Voihan siellä olla aivan pieniä tunneleita, vain niin pitkiä, että lapset voivat ajaa ulos ja sisälle."
"Mutta kuinka tiellä voi ajaa ulot ja titälle, kun ei ole vetujeita, jotka vetäitivät vaunuja."
Willy mietti hetken ja vastasi lopuksi:
"Niin, Tod, minä luulen, että raamattu ei siitä kerro mitään, vaikka siinä onkin niin paljon muuta. Isä sanoo, että on olemassa niin paljon asioita, joista Jumala ei anna ihmisille tietoa, kun ne eivät heihin kuulu, ja tämä on varmaankin juuri sellainen asia."
"Tilloin taiti olla uteampia jaamattuja", sanoi Toddy. "Minä tahtoitin tietää monta atiaa."
"Mutta olkoon kuinka hyvänsä", sanoi Willy, "me menemme tänään kotiin, ja se täyttää minut niin kokonaan, ettei ole tilaa pikku rippusellekaan taivasta. Kukahan tulee meitä noutamaan ja milloin me lähdemme. Mennäänpäs kysymään Harry enolta!"
"Mennään vain! Tepä onkin hautkaa!" huudahti Toddy. "Minä olen miettinyt pääni puhki kuinka voitin päättä enon makuuhuoneeteen, ilman että hän minua tojuu. Mennään pian, ettei te vain jää."
Pojat riensivät makuuhuoneen ovelle ja jyskyttivät sitä sekä käsin että jaloin.
"Enkelien ilmestyminen", sanoi herra Burton, "ja ehdottomasti viimeinen."
"Älä puhu siitä", sanoi rouva Burton. "Sitähän minä juuri unissani itkin, ja lähellä on itku nytkin."
"Minua haluttaa antaa _heidän_ itkeä", sanoi talon herra kovasydämisesti. "Pesemisellä ja hankaamisella ei maalatusta puusta voi saada pikku kenkien jättämiä naarmuja pois."
"Antaa heidän potkia mielensä mukaan", sanoi rouva Burton. "Pesuharjan kosketus ei tule koskaan loukkaamaan _sellaisia_ jälkiä. Voisin kulkea ympäri täällä kotona ja suudella kaikkea, mitä he ovat koskeneet."
"Silloin saisit suudella viuluni koppaakin," sanoi herra Burton, "siinä on aivan selvä jälki Toddyn kengännaulasta. Muistat kaiketi syntymäpäivä-aamusi? Kirjoituspöydällä on suuri sinipunerva mustetahra, Toddyn työtä sekin. Olisi onnellista, jos suudelmasi voisi poistaa tahran, jota puuseppä pitää voittamattomana. Sitäpaitsi on heidän vuoteidensa kohdalla seinässä tahroja, pojat kun ovat maanneet poikittain vuoteissaan hieroen päitään seinäpaperiin."
"Ne saavat jäädä siihen ikiajoiksi", sanoi rouva Burton.
"Mitä? Sinun kauniiseen lempihuoneeseesiko?" kysyi herra Burton.
Rouva Burtonin kasvoilla näkyi merkkejä kiivaasta sisäisestä taistelusta, mutta hän vastasi:
"Voihan huonekaluja siirtää. Voihan tahrojen kohdalle panna siirtoseinän, huoneenhan voi kalustaa kuinka tahansa, mutta heidän herttaisten leikkiensä jälkiä ei saa hävittää."
Tämä hellyyden ilmaus ei kuitenkaan tunkeutunut avaimenreiästä poikien korviin niin, että he olisivat sen kuullessaan vaienneet. He vain jatkoivat elämöimistä niin äänekkäästi, että rouva Burtonin itsensä lopuksi täytyi mennä avaamaan ovi.
"Mehän täällä olemme", kuului Willyn tarpeeton selitys oven avautuessa. "Me tahdomme tietää, milloin lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä hakemaan ja mitä me saamme läksiäisiksi. Me emme tahtoisi kukkia, isä ja äiti antavat meille aina kukkia, ja meillä on niitä kotona aivan tarpeeksi."
"Hedelmäkakku oliti kaikkein pajatta", sanoi Toddy. "Te pytyy mielettä niin kauhean kauvan aikaa. Äiti kytyi kejjan itältä, muittiko hän hedelmäkakkua, jota tajjottiin jouva Birchin luona. Tilloin itä näytti kovin tujullitelta ja tanoi, ettei hän voinut titä kotkaan unohtaa. Mutta täti, etkö tinä laita jotakin ejikoiten hyvää juokaa, kun joku lähtee tinun luotati poit. Äiti tekee aina niin, hän tanoo, että täytyy työdä vahvatti, kun lähtee matkalle." (Matkaa Lawrencelta Burtonille oli vajaa neljännes kilometri.)
"Kyllä saat oikein hyvän päivällisen, Toddy rakas", sanoi rouva Burton, "niin hyvän kuin täti vain voi valmistaa."
"Ehkä oliti pajatta työdä lähtiäitaamiainen", ehdotti Toddy. "Me voimme olla kotona jo päivälliten aikaan."
"Kyllä saat olla täällä niin kauvan, että sen ehdit syödä", vastasi rouva Burton.
"Minä luulen, että isä on määrännyt kotona meitä varten kauhean hyvän päivällisen", sanoi Willy, "aivan niinkuin isä raamatussa teki, ja kuitenkin hän odotti kotiin vain yhtä poikaa. Meitä on sen sijaan kaksi. Sitäpaitsi _hän_ oli paha poika."
"Mitähän raamatun kohtaa tuo poika nyt taas mahtanee väärinkäyttää", kysyi rouva Burton.
"Alice täti ei tiedä, ketä sinä tarkotat, Willy, selitä tarkemmin," sanoi herra Burton.
"Minä tarkotan sitä poikaa, jolle hänen isänsä valmisti päivälliseksi oikein lihavaa vasikanlihaa", sanoi Willy. "_Minä_ en vain voi käsittää miksi se oli olevinaan niin mainio päivällinen."
"Aina vain hullumpaa!" huokasi rouva Burton.
"Kerro meille kaikki mitä siitä tiedät, poikaseni", sanoi herra Burton, "emme oikein pääse selville mitä kertomusta sinä ajat takaa."
"Mutta ettekö te sitten lue raamattua," huudahti Willy. "Minä luulin, että kaikki _hänet_ tietäisivät. No, oli kerran poika, joka meni isänsä luokse ja pyysi, että isä antaisi hänelle heti kaikki, mitä hänen osalleen oli tuleva. Niin isä tekikin. Eikö hän ollutkin kiltti? Ja poika otti rahat ja läksi matkalle. Matkalla joutui hän kaikenlaisiin seikkailuihin. Tommy Bryan'in äidin vierashuoneessa on seinällä taulu, joka kuvaa näitä seikkailuja, mutta eivät ne ole ollenkaan mitään seikkailuja minun mielestäni. Hänen ympärillään on hirveän paljon tätejä, jotka ovat aivan kuin iso hanhiparvi. Mutta hänen täytyi maksaa seikkailuistaan hyvin paljon rahaa, ja hänellä oli niin paljon seikkailuja, että rahat aivan pian loppuivat. Miksi ei ihmisillä voi olla niin paljon rahaa, kuin mitä he tahtoisivat, Harry eno?"
"Se on maailman pulmallisin kysymys", sanoi herra Burton. "Kysy jotain helpompaa!"
"Mutta minäpät taan niin paljon jahaa kuin minä vain tahdon, kun minä tulen itokti", sanoi Toddy.
"Ja kuinka luulet sen tapahtuvan?" kysyi herra Burton uteliaana.
"Minä tulen entin oikein kiltikti ja titte minä jukoilen, että Jumala antaiti minulle jahaa", sanoi Toddy. "Mittähän Jumala täilyttää kaikkia hautkoja atioita, joita Hän antaa ihmitille, kun ihmitet niitä häneltä jukoilevat -- jahaa ja kaikenlaitta muuta!"
"Tietysti taivaassa", sanoi Willy.
"Onko Hänellä tiellä täättölaatikko ja lelukaappi?" kysyi Toddy.
"Sh h-h!" kuiskasi rouva Burton pyytävästi.
"Hänhän vain pukee sanoiksi sen, mitä aikaihmiset sisimmässään ajattelevat, rakkaani," sanoi Herra Burton. "Jatka, Willy."
"Sitten hänen rahansa loppuivat kokonaan. Mutta hän ei voinut kirjottaa isälleen lisää saadakseen, sillä siinä maassa ei ollut postikonttoria. Ja hänen täytyi mennä palvelukseen, ja isäntä pani hänet hoitamaan sikoja ja hänen täytyi syödä samaa mitä siatkin söivät. Minä en varmasti tiedä söikö hänkin kaukalosta."
"On ikävää, ettei sinulla tuossa kohdassa ole varmoja tietoja", sanoi herra Burton.
"Eikö hän taanutkin leikkiä hiekatta aivan niinkuin tiat?" kysyi Toddy. "Hänen itäntä oli niin kaukana, ettei itä titä nähnyt eikä voinut tanoa hänelle: 'Älä tee niin?'"
"Kyllä kait", vastasi Willy. "Mutta minä luulen, ettei häntä paljoa haluttanut hiekassa leikkiä, kun hänen täytyi syödä sikojen kanssa yhdessä. Niin, sitten, kun hän oli vähän aikaa ollut sikopaimenena, hän yht'äkkiä muisti, että hän kotona oli aina saanut syödä kyllikseen. Eivätkö pojat joka paikassa maailmassa ole samanlaisia, Harry eno?"
"Luultavasti, läsnäolevaa seuraa lukuunottamatta", sanoi herra Burton. "Mutta kuinka tulit sitä juuri nyt ajatelleeksi?"
"No, kun hän tahtoi mennä kotiin, kun hän ei voinut ryöstää sioilta niin paljon, että olisi tullut kylläiseksi, ja isä sanoo, että nälkä ajaa kotiin pikku pojat, jotka ovat jäljettömiin kadonneet, kun heidän äitinsä heitä etsii. Näin kävi pojan vieraassa maassa. Isä sanoo, ettei raamattu kerro mitään siitä pyysikö hän isäntää hankkimaan toisen sikopaimenen vai läksikö hän salaa. Monien vaivojen ja vastusten jälkeen hän tuli aivan lähelle kotiansa. Varmaankin hän oli hyvin häpeissään ja meni takatietä, sillä kuvassa, joka on minun raamatunhistoriassani hänen vaatteensa ovat kauhean rikkinäiset ja likaset. Ja kyllä kai hän odotti saavansa toria ja toivoi pääsevänsä salaa taka-ovesta sisälle ja kenenkään huomaamatta ylös omaan huoneeseensa."
"Voi Harry!" huudahti rouva Burton, "tämähän on suorastaan kauheaa -- suorastaan pyhän pilkkaamista!"
"Kertomuksen sovelluttaminen pyhään tarkotukseenhan tässä vain on pyhää, rakkaani", sanoi herra Burton. "Ja voit olla vakuutettu, että poika huomaa missä raja kulkee. Toivoisin, että jumaluusopin tohtorit sen aina yhtä herkästi huomaisivat. Jatka, Willy!"
"Niin, hän hiipi eteenpäin ja kun hän näki jonkun tutun, piiloutui hän puiden ja pensaiden taakse. Mutta yht'äkkiä hänen isänsä keksi hänet. Minä luulen, että isät voivat nähdä kauvemmas kuin muut ja että he jollakin lailla aavistavat, kun heidän poikansa tulevat, ja näyttää siltä, kuin he vain olisivat seisoneet heitä odottamassa. Ja sikopaimenen isä juoksi ulos ilman hattua -- niin on ainakin kuvassa -- ja sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja puristi häntä niin lujasti, että hänen täytyi aivan vaikeroida, eikä -- --"
"Eikä hän kytynyt, miten hän on niin tahjannut vaatteenta." sanoi Toddy.
"Ei tietystikään", sanoi Willy. "Ja sikopaimen sanoi, että hän oli ollut paha poika ja hän luuli että hän tästedes saisi syödä keittiössä, mutta isä ei antanut. Hän puki hänet puhtaisiin vaatteisiin ja antoi hänelle uudet kengät ja pani sormuksen hänen sormeensa!"