Part 13

"Tuntuu niin kovin ilkeältä unektia lehmittä, ja minä pidän tinutta, kun tinä olet oma jakat Willy veikko ja minä en tahdo, ette näet pahoja unia." Tässä Toddy nopeasti tunki taas suunsa kakkua täyteen. Lopun hän ojensi veljelleen sanoen:

"Kun työt tuon, näet unta kahdetta tahi kolmetta lehmättä, ja minä annan tinun nähdä vain vähän unta, eikä tinun tajvitte nähdä niin hijveitä atioita kuin minun."

Jollei Willyn suulla olisi ollut tärkeämpää tehtävää, olisi tämä veljellisen huolenpidon ilmaus varmaankin otettu vastaan tilaisuuteen sopivin sanoin. Sillävälin onneton potilas vääntelehti ja vinkui; lopuksi se epätoisella tempauksella pääsi irtautumaan Toddyn syleilystä ja putosi laattialle, jossa se kiemurteli monessa mutkassa ja vinkui surkeasti.

"Sillä on kouristuksia -- sille tulee varmaankin hammas vatsaan!" sanoi Willy. "Mitä ihmettä me nyt teemme?"

"Annetaan kalanmaktaöljyä!" ehdotti Toddy.

"Ei sitä ole", sanoi Willy. "Annetaanpas sen taas vähän aikaa olla koira ja kaadetaan sen päälle vettä -- niinhän tehdään koirille, kun ne äkkiä sairastuvat."

"Mutta tilloin tädin kaunit matto kattuu", sanoi Toddy. "Pannaan te kylpyammeeteen."

"Sehän onkin mainiota", sanoi Willy siepaten koiran syliinsä. Toddy kiirehti edellä ja pani veden juoksemaan ammeeseen. Koira pantiin ammeeseen ja siellä se entistä ankarammin ponnistelihe irti päästäkseen. Kun Willy sen huomasi, sanoi hän:

"Eikö lapsia pannakin kuumaan veteen, kun hampaat heitä vaivaavat, Tod? Nyt Terry taas saa olla pikku lapsi. Aukaise toinen hana!"

Viipymättä Toddy avasi hanan-, ja eläin parka, jolle rupesi selviämään, ettei se mitenkään voinut päästä vapaaksi, näkyi samaan aikaan rupeavan alistumaan kohtaloonsa.

"Näetkös, se on jo parempi", huudahti Willy, joka oli jännitettynä koiraa tarkannut. "Nyt sen jo saa ottaa pois. Oh hoh, kylläpä tuo vesi onkin kuumaa! Miten ihmeessä me saamme sen ammeesta pois?"

Toddy kumartui ammeen laidan yli ja tarttui koiraa päähän. Koira vastusteli vimmatusti. Toddy pani kaikki voimansa ja taitonsa liikkeelle. Yht'äkkiä hän kadotti tasapainonsa ja putosi päälleen ammeeseen. Kauheasti parkuen hän sieltä ryömi ylös; sillävälin Willy sai käsiinsä koiran ja pelasti sen kuivalle maalle, kylpyhuoneen laattialle.

"Ui-ui-uii!" ulvoi Toddy.

"Koskeeko kovasti, rakas pikku veikko?" kysyi Willy hellästi.

"Ei", sanoi Toddy, "ei enää ollenkaan kotke, mutta voi -- Willy jakat -- minä tain tuuni vettä täyteen, ja te huuhtoi poit kakun maun. Ei tiitä ollut ollenkaan hyötyä, vahinkoa vain."

"Minusta olisi parasta, että kuivaisit auringossa vaatteitasi", sanoi Willy, "ja vaihtaisit koira raukalle kuivaa ylle."

"Minä tahdon, että minullekin pannaan toitet vaatteet", nyyhkytti Toddy.

"No, tule sitten", sanoi Willy, joka läksi astumaan edellä vetäen perässään märkää nyyttiä. "Kas niin!" sanoi hän sulkien oven, "sinä pukeudut omin neuvoin, minä pidän huolta koirasta."

Irrotettuaan nyörit Terryn kaulan ja jalkojen ympäriltä, niin että sai yöpaidan pois, sitoi hän varovaisuuden vuoksi nyörin koiran kaulan ympäri, toisen pään hän kiinnitti tuolinjalkaan. Sitten hän haki harjan, kamman ja hajuvesipullon tädin huoneesta ja alkoi harjata koiran turkkia valellen sitä hajuvedellä.

Koira oli niin iloinen saadessaan taas seisoa omilla jaloillaan, ettei se ruvennut vastustelemaan, vaan antoi pukeutumispuuhan jatkua, kunnes Willy äkkiä läikäytti hajuvettä sen päähän. Neste valui suoraa päätä koiran silmiin, ja väkiviina --, jota siinä oli niin runsaasti, sai sen sellaiseen raivoon, että se alkoi hurjasti hyppiä ympäri huonetta, laahaten tuolia perässään. Palatessaan tädin huoneesta oli Willy jättänyt välioven auki ja tätä tietä syöksyi Terry alakertaan.

Tuolin selusta sattui alakertaan johtavien portaiden kaidepuuhun ja silmänräpäyksessä tuo kallisarvoinen amerikalainen tuoli hajaantui alkutekijöihinsä; jäännökset lensivät suoraan vaatenaulakkoa kohti ja tekivät suurta tuhoa sen kiiltävälle pinnalle. Vieläkin totellen koiran kaulaan kiinnitetyn nuoran selviä käskyjä tuoli kiemurteli koiran perässä vierashuoneen läpi, Ikäänkuin voiton merkiksi kestetystä ja hyvin suoritetusta taistelusta jäi tuolin jalka kiinni soittokoneen polkimeen. Senjälkeen se halusi ilmeisesti päästä uunin kautta savupiippuun, mutta pysähtyikin pesäristikkoon, jonka asentoa se arveluttavassa määrässä järkytti, sekaantui vanhanaikaisen pöydän jalkoihin, kaatoi sen kumoon jättäen istuimensa pöydällä olleiden, nyt laattialla ajelehtivien tavaroiden joukkoon, lensi kukkalaitetta vastaan, joka silmänräpäyksessä pudota kolahti maahan, sitten edelleen ruokahuoneeseen, tuolia vastaan, yli pöydän, josta se mennessään pyyhkäisi pöytäliinan hetkeksi siihen pahasti sekaantuen. Lopuksi kuljettiin alas keittiönportaita ja lennettiin suoraan rouva Burtonia vastaan, joka oli ollut puhuttelemassa vihanneskauppiasta. Kun tuoli oli erinomaisen kallisarvoinen, halusi rouva Burton luonnollisesti panna Terryn koville, mutta tuolla kiusaantuneella koira raukalla oli nähtävästi omat tuumansa, joita se ei sallinut kenenkään järkyttää ja siksi se vihaisesti haukahtaen riensi eteenpäin läpi keittiön varjoisaan piilopaikkaan metsässä.

Nopea huomiokyky ja kokemus auttoivat rouva Burtonia arvaamaan syyn Terryn tilaan, ja viivyttyään ainoastaan hetken kootakseen voimia, jotta voisi pysyä rauhallisena, hän läksi etsimään syntipukkeja. Omassa huoneessaan he eivät olleet. Kasa märkiä vaatteita laattialla ja mitä suurin epäjärjestys huoneessa osoittivat, että he olivat olleet siellä sen jälkeen kuin palvelijatar oli huoneen siivonnut. Jatkaessaan etsiskelyjään löysi rouva Burton Toddyn vuoteelta niin sikeässä unessa, ettei hennonnut häntä herättää. Vakuutettuna siitä, että Willy ilmeisesti oli ainoa syyllinen hän etsi edelleen ja loppujen lopuksi hän löysikin Willyn nojautumassa ulos yläkerrassa olevan näkötornin akkunasta.

Tädin hameiden kahina havahdutti pojan ja kääntäen tätiin miettiväistä ja surumielistä arkuutta puhuvan katseen hän kysyi:

"Täti, täytyykö kaikkien kuolla?"

"Kyllä", vastasi täti painokkaasti, "ja jos tuo järkähtämätön kohtalo olisi tullut sinun osaksesi, ennenkuin ehdit turmella kauniin tuolini, olisi maallinen vaelluksesi osoittautunut vähemmän turmiota tuottavaksi, kuin mitä tämä aamu on osoittanut."

"Mutta Alice täti", sanoi Willy edelleenkin seuraten omaa ajatusjuoksuaan, "näetkö hautausmaata tuolla alhaalla -- sehän on aivan täynnä kuolleita ihmisiä, eikö olekin?"

"On kyllä", sanoi rouva Burton, "mutta minun täytyy tunnustaa, etten voi käsittää, mitä heillä on tehtävää särjetyn tuolin kanssa."

"Minä haluaisin vain tietää", sanoi Willy unohtaen kaiken muun paitsi kysymystä, joka kiersi hänen mielessään. "Kuka heittää kukkia viimeisen ihmisen hautaan, ja kuka kaivaa kuopan, johon hän pannaan? Mitähän, jos minä olisin tuo viimeinen ihminen! Minä olisin niin huolissani hautajaisten vuoksi. Mutta minäpäs tiedänkin, mitä teen -- minä rukoilisin Jumalaa, että hän ottaisi minut suoraan taivaaseen, niinkuin Hän kerran otti Eliaan. Mutta täti, kuka veti vaunuja, joissa Elia meni taivaaseen -- kaarneetko, jotka toivat hänelle ruokaa?"

"En tiedä", sanoi rouva Burton, "mutta siitä olen varma, etteivät mitkään vaunut olisi tulleet häntä hakemaan, jos hänellä olisi ollut tapana rikkoa toisten ihmisten tuoleja ja sitoa kappaleet koiran kaulaan."

"En minä ole sitonut mitään tuolin kappaleita koiran kaulaan", sanoi Willy, jolle rupesi selviämään, mihin täti huomautuksillaan viittasi. "Minä sidoin _koko_ Terryn _koko_ tuoliin, ja minä olin sille aivan yhtä kiltti kuin sinäkin olet ollut minulle. Mutta sitten se yhtäkkiä ryntäsi pois ja vei koko tuolin mennessään. Muistat kai raamatun kertomuksen pahastahengestä, joka meni sikalaumaan ja kuinka siat sitten syöksyivät vuorenjyrkänteeltä mereen? Minusta tuntuu, että joku tuollainen pahahenki on mennyt Terryynkin."

Rouva Burtonin usko oppiin pahoista hengistä ei ollut niin ehdoton, kuin mitä sen olisi tullut olla, mutta siitä huolimatta lauhtui hänen vihansa ja, välttääkseen uusia nöyryytyksiä, hän sanaa sanomatta jätti Willyn ja meni vierashuoneeseen. Naisen sanavarastossa ei löydy sanoja, jotka riittäisivät kuvaamaan näkyä, joka rouva Burtonia kohtasi, ja rientäessään korjaamaan parhaansa mukaan mitä korjattavissa oli hänen vihansa nousi uudelleen. Hänen vielä ollessaan epätoivoisen vihan vallassa astui Willy huoneeseen ja huudahti:

"Oletko sinä, Alice täti, kaatanut kumoon tuon pöydän ja rikkonut kukkamaljakon?"

Rouva Burton oikaislhe vaistomaisesti ja ojentautuen aito Lady Macbethimaiseen asentoon hän pudisti Willylle niin uhkaavasti sormeaan, että tämä horjahti taaksepäin. Täti julisti vain lyhyesti:

"Huomenna!"

X LUKU

"Lopun alkua"! sanoi herra Burton aamiaispöydässä katkaisten lyhyen vaitiolon pikku vieraiden viimeisenä heillä-olopäivänä.

Rouva Burton istui lempeän näköisenä eikä vastannut.

"Pojat, tunnetteko olevanne uudestisyntyneitä?" kysyi herra Burton poikiin kääntyen.

"Mitä?" kysyi Willy.

"Tunnetteko olevanne siveellisesti ja henkisesti uudestisyntyneitä?"

"Uudestisyntyneitä?" kysyi Willy.

"Te on kauhean pitkä tana", sanoi Toddy suu täynnä kaurapuuroa. "Pappi tanoo toitinaan kijkotta aivan tamalla tavalla, ja tilloin minua haluttaa pyöjähtää ympäji penkittä."

"Uudestisyntyneitä -- täydellisesti muuttuneita", selitti herra Burton.

"Ehkä", sanoi Willy tarkasteltuaan käsiään ja tunnusteltuaan vatsaansa saadakseen siten selville oliko todellakin tapahtunut suuri silmin havaittava muutos. "Ehkä me olemme hiukan kasvaneet, mutta sitä me itse emme voi nähdä."

"Eikö teistä tunnu, että haluaisitte hyvin pian taas nähdä pikku siskoa?" kysyi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan vaihtaa puheenaihetta. "Ettekö tahdo mennä ja kokonaan jäädä hänen luokseen?"

"En minä ainakaan", sanoi Toddy. "Meillä kotona ei ole koijaa ja koijien kiinniottaminen on hyvin hautkaa paitti tilloin, kun ne eivät anna itteäntä kiinni, niinkuin Tejjy niin utein tekee."

"Tarkotan, ettekö täällä ole tulleet koko joukon kiltimmiksi, kuin mitä olitte tänne tullessanne?" kysyi herra Burton kiinnittämättä huomiota vaimonsa epätoivoisiin ponnistuksiin.

"Kyllä minä ainakin luulen", sanoi Toddy. "Olen jukoillut uteammin ja laulanut enemmän pyhäkoululauluja kuin milloinkaan ennen elämättäni. Enkä minä ole jepinyt heinätijkkojen takajalkoja ijti tenjälkeen kuin täti tanoi, että te oli paha. Nyt minä nypin niiltä vain etujalat ijti. Ne ovat niin kovin pienet, ettei niihin voi paljoa kotkeakaan."

"Kuinka on sinun laitasi, Willy?" kysyi herra Burton. "Tuntuuko, että olet oppinut toimimaan toisista motiiveista?"

"Mitä motiivi on?" kysyi Willy. "Onko se jotakin samantapaista kuin lokomotiivi? Minusta tuntuu samalla lailla kuin lokomotiiveista vain silloin, kun olen juossut hyvin kovasti. Silloin minä puhisen aivan kuin lokomotiivi; mutta minusta ei tule savua. Silloin tuntuu aina, että minun sisässäni on kone, joka panee: 'Punk, punk, punk!' Isä sanoo vain, että se on pienen pieni pojan sydän, mutta jos se on totta, silloin voisi ison miehen sydän vetää kokonaisia vaunujonoja."

"Joka tapauksessa et ole nähtävästi oppinut pysymään asiassa. Mutta oletko oppinut käsittämään asioiden sisäistä merkitystä?"

"Tarkotatko minun sisässäni olevia asioita?" kysyi Willy.

"Kaujapuujoa?" ehätti Toddy.

"Oletteko olleet huomaavinanne, että teitä voimakkaamman mielipiteet ovat uudistavasti teihin vaikuttaneet?"

"Onko mielipide ja pitää mielettä tama atia?" kysyi Toddy. "Mehän vain työmme aamiaitta. En minä voi ymmäjtää, mitä meidän oliti pitänyt pitää mielettä."

"Oletteko aina viipymättä totelleet tätinne käskyjä ja onko teitä siihen pakottanut tunne hänen jumalallisesta etevämmyydestään?"

"Riittää, Harry!" huudati rouva Burton, joka koko keskustelun ajan oli elein koettanut kiinnittää miehensä huomiota. Jos herra Burton olisi nähnyt hänen ilmeensä, ei hän olisi voinut vastustaa sitä ja siksipä hän huolellisesti väittikin katsomasta vaimoansa kasvoihin. "Jollet sinä lakkaa ahdistelemasta lapsiraukkoja kaikenlaisilla tyhmillä, järkeilevillä kysymyksillä, saat itse tuntea minun jumalallista etevämmyyttäni, sillä minä vien lapset pois ulettuviltasi yläkertaan."

"Vain yksi kysymys vielä rakkaani", sanoi herra Burton. "Sitten en enää halua jatkaa. Tahtoisin vain kysyä pojilta, ovatko he huomanneet ristiriitaa perinnöllisissä taipumuksissaan, ja jos ovat, kumpi puoli on päässyt voitolle?"

"Sinäpäs leikit pappia, niinkuin Tod sanoo", huomautti Willy.

"No, miltä sinusta tuntuu", kysyi herra Burton vaimonsa iloisesta naurusta keveästi punastuen.

"Minusta tuntuu aivan samalta kuin kirkossa, kun odotan, että pyhäkoulu alkaisi", sanoi Willy.

"Minutta kantta", puuttui Toddy puheeseen.

"Nyt voitte juosta ulos leikkimään", sanoi herra Burton nähdessään, että poikien lautaset olivat tyhjät.

Pojat läksivät. Terry kulki joukon etunenässä, kunnes se poikien saavuttua pihalle hävisi jäljettömiin.

"Sinun ei olisi pitänyt nolata minua heidän kuultensa", sanoi rouva Burton. Herra Burton näki nyt ensi kerran vihan väreilevän vaimonsa kasvoilla.

Herra Burton kiirehti suorittamaan anteeksipyyntönsä naineille niin ominaisella tavalla ja sanoi:

"Elä ole milläsikään, rakkaani, eivät he ymmärtäneet?"

"Hekö eivät ymmärtäisi?" huudahti rouva Burton. "Toivoisinpa, että kaikilla täysi-ikäisillä ystävilläni olisi yhtä nopea käsityskyky kuin noilla pojilla. He eivät tosin ymmärrä vähääkään monimutkaisempaa keskustelua, mutta äänenpaino ja katseet riittävät heille."

"Mutta hehän tuskin katsahtivat ylös lautasistaan", huudahti herra Burton.

"Lapset -- pojat muistuttavat enemmän naisia kuin miehiä", vastasi rouva Burton. "Heillä on nopea käsityskyky ja heidän vaistonsa on kerrassaan ihmeellinen -- toivottavaa vain olisi, että heidän luonteensa muissakin suhteissa olisi yhtä kehittynyt!"

"Siinä tapauksessa olen hyvin pahoillani, että tulin sanoneeksi sen heidän kuultensa", sanoi herra Burton voitettuna. "Ja niin pian kun olet valmis katuvaisena polvistumaan, lähden ja jätän sinut rauhaan."

"Silloin ei lähdöstäsi tule mitään", sanoi rouva Burton. "Minä olen jo tunnustanut -- heille, ja yksi tunnustus on riittävä. Teen sen mieluimmin silloin, kun saan osakseni ymmärtämystä kuin silloin, kun minua vain ivataan."

"Taasen pyydän sydämestäni anteeksi", sanoi herra Burton. "Ja kun minäkin osaltani olen tehnyt katumuksen ja parannuksen, eikö silloin pahaa voitaisi palkita hyvällä siinä määrin, että saisin tietää, mitä kokemus on kohtalotoverilleni opettanut?"

"Sen ainoa opetus on, ettei kukaan muu kykene lapsia oikeaan suuntaan ohjaamaan kuin heidän omat vanhempansa", sanoi rouva Burton.

Herra Burton pudotti veitsen ja haarukan.

"Rakkaani", sanoi hän, "tuo on jo enemmän kuin kokemusta, se on suorastaan yliluonnollinen ilmotus. Olenhan aina sanonut, että olet pyhimys. Nyt osotat selvästi, että olen ollut oikeassa."

Rouva Burton saavutti jälleen arvokkuutensa ja sen mukana hetkeksi hävinneen mielenmalttinsa.

"Minä uskon, että vain samaa lihaa ja verta oleva voi ymmärtää täysikasvanutta" alkoi hän.

"Elleivät nämä vain ole liiaksi vaatimattomat luopuakseen toisinaan hetkeksi omista periaatteistaan", keskeytti herra Burton.

Rouva Burton katseli tyytymättömänä silmät selällään miestään, mutta kykeni sentään niin hallitsemaan itsensä, että saattoi jatkaa:

"Ja minä luulen, että on vielä monin verroin vaikeampaa ymmärtää lapsia, joiden kehittymättömäin luonteiden ilmaukset usein ovat niin epämääräisiä, ja jotka vain ylen harvoin voivat pukea sanottavansa käsitettävään muotoon."

"Minä puolestani en ole koskaan huomannut, että pojat eivät kykenisi sanomaan, mitä he kulloinkin haluavat", sanoi herra Burton.

"Tuo puhe on vasta oikein miehen suusta", sanoi rouva Burton, joka taas täysin hallitsi itsensä.

"Niinkuin ei lapsilla olisi muita kuin aineellisia tarpeita ja toivomuksia! Mitä luulet sen merkitsevän, kun Willy istuu synkkänä jossakin nurkassa, ja jos häneltä kysyy, mikä häntä vaivaa, karjaisee: 'Ei mikään!' äänellä, joka selvästi osoittaa, että jokin sentään hänen pientä päätään vaivaa! Ja mitä merkitsevät Toddyn puoleksi lystikkäät, puoleksi juhlalliset kysymykset asioista, jotka menevät yli hänen ymmärryksensä, ja mitä merkitsee, että hän vastauksen saatuaan on edelleenkin yhtä miettiväisen ja hartaan näköinen kuin ennenkin! Luuletko, etteivät he välitä muusta kuin ruuasta ja leikkimisestä?"

Herra Burton tunsi olevansa täydellisesti nujerrettu, ja hänen katseensakin paljasti hänen tunteensa. Vihdoin hän sanoi:

"Olet oikeassa, pikku vaimo. Minun olisi pitänyt neuvotella sinun kanssasi viime kesänä, ennenkuin otin pojat hoitooni!"

"Ja minä puolestani olen hyvin iloinen, ettet niin tehnyt", sanoi rouva Burton, "sillä -- sillä sinä selviydyt omin neuvoin paljon paremmin, kuin jos minä olisin ollut neuvonantajanasi. Sinussa ja pojissa virtaa samaa verta, ja sinä olet onnistunut monessa kohdin, missä minä olen epäonnistunut. Olisinpa tämän kaiken käsittänyt, ennenkuin he tulivat! Kuinka paljon olisinkaan säästänyt heitä -- ja itseäni!"

Herra Burton riensi osoittamaan vaimolleen hellyyttään tavalla, joka ei sanoja kaivannut.

"He lähtevät tänään", sanoi rouva Burton tuntien silmissään jotakin, joka kaipasi nenäliinaa avuksi -- "juuri nyt, kun olen tullut ymmärtämään, mitä minun pitäisi olla heille! He ovat kujeistaan huolimatta enkeleitä, ja ainahan enkelien käyntien laita on niin, ettei huomaa, keitä he ovat, ennenkuin he levittävät siipensä lentoon."

"Eiköhän tätä enkeliparia voitane saada lainaksi päivän tai parin ajaksi, jos sinä haluat", sanoi herra Burton.

"Sepä oli loistava tuuma", sanoi rouva Burton. "Menen sanomaan Helenalle, ettei hän vielä ole kyllin pirteä pitääkseen pojat kotona."

"Ja minä", sanoi herra Burton valmistellen kaupunkiin lähtöä, "koetan vakuuttaa samaa Tomille. Arvaan kyllä, että hänellä tulee olemaan ilme kuin vietäisiin häntä hirteen."

Burtonit läksivät ulos yhdessä hetken kuluttua, ja heti sen jälkeen pojat ilmaantuivat. Kun eivät löytäneet tätiänsä, menivät he alas keittiöön, jossa pyysivät keittäjättäreltä teevateja, lusikoita, sokeria ja kermaa.

"Mitäs teillä nyt taas on tekeillä?" kysyi Bridget.

"Sen saat sitten nähdä, kun olet antanut meille, mitä me pyydämme", sanoi Willy.

"Minä en ole kotkaan nähnyt niin tuujia ja punatia", sanoi Toddy.

"Ei minusta ole ollenkaan mukavaa, kun te otatte rouvan tavaroita ja viette ne sitten Herra ties' mihin", sanoi Bridget. "Ajatella, jos te hukkaatte jonkun lusikoista ja rouva sitten luulee, että minä olen sen varastanut."

"Emme me mene mihinkään muualle kuin puiden juurelle takapihalle", selitteli Willy. "Ja siellä kaikki kauniit marjat nyt pilaantuvat, kun sinä viivyttelet. Minun isäni sanoo, että marjat täytyy syödä heti, kun ne ovat poimitut."

"No, jos ei ole kysymys sen kummemmasta kuin marjoista, niin olkoon menneeksi", mutisi Bridget, toi ruokasäiliöstä tarjottimen ja latoi sille pyydetyt tavarat.

"Anna vielä kolmas lautanen, niin tuomme sinullekin, kun olit meille niin kiltti", sanoi Willy. "Ja sitten vielä vähän sokeria lisää sinua varten."

Bridget osoittautui todellisesti naiselliseksi, niin pian kun oli kysymys mairittelusta. Sokerilla täytetyn teekupin hän vaihtoi kukkurapää sokerikulhoon, pistipä vielä kaupanpäällisiksi muutaman palan sokerijauhelman huipulle, ja poikien lähtiessä hän kuiskata suikahutti sisäkölle, että "tuo Willy poika oli oikea herran alku. Minä olen kuullut, että koko hänen isänsä palvelusväki on tullut vanhasta maasta ja totta vie, Jane, he taitavat olla irlantilaista herrasväkeä."

Muutamia hetkiä myöhemmin rouva Burton astui ulos kälynsä huoneesta. Hän oli aikonut viivähtää vain hetken, mutta erikoiseksi suosionosotukseksi oli rouva Lawrencen pienoiskuva annettu hänen syliinsä ja tuo pienokainen oli niin heikko ja avuton, äänteli niin herttaisesti, räpytteli ikäänkuin ihmetellen pikku silmillään ja ojenteli niin sievästi pieniä ruusunpunaisia kätösiään, ettei rouva Burton ensinkään huomannut ajan kulua, ennenkuin hoitajatar tuli ja otti jälleen lapsen haltuunsa. Se oli samalla lähtömerkki vieraalle. Rouva Burton vaelsi hitaasti kotiin päin katse harhaillen mihinkään erikoisesti kiintymättä. Hellävaroen hän päivänvarjollaan kosketteli satakaunoja ja voikukkia, jotka häntä tiensyrjästä tirkistelivät, pysähtyipä vielä katselemaan lammasemoa, joka huolestuneena riensi suojelemaan pikku karitsaa, joka leikitellen juoksi emoansa pakoon. Silloin rouva Burton yht'äkkiä kuuli kauheaa huutoa, kirkumista ja ulvontaa. Samassa häneltä haihtui mielestä kaikki pienet avuttomat olennot, sillä hän tunsi Willyn ja Toddyn äänet. Huuto tuli joka hetki lähemmäksi ja ennen pitkää molemmat pojat tulivat esille metsästä kovaa kyytiä juosten vuoroin huutaen vuoroin kädellä suutaan pidellen. Rouva Burton juoksi heitä vastaan ja huudahti:

"Hiljaa pojat! Mitä on tapahtunut?"

"Ui-ui-uuii!" huusi Willy.

"Me töimme -- töimme -- pahanpaikan majjoja", sanoi Toddy. "Ja meillä oli niiden kantta kejmaa ja tokejia, mutta ne olivat kumminkin niin kuumia, kuin ei niiden kantta oliti ollut mitään."

"Tulkaa heti takaisin tädin kanssa", sanoi rouva Burton täynnä ihmetystä, mutta Willy kiskaisihe irti ja huusi edelleen. Toddy jatkoi:

"Itän ja äidin pitäiti tietää mitä tehdä kaikille pikku pojillenta. Minä tahdon mennä meidän jääkellajiin, enkä minä tule tieltä milloinkaan poit."

Poikien huuto oli kuulunut kauvemmaksi, kuin mitä rouva Burton oli olettanut, ja hetken kuluttua hän kuuli takanaan raskaita kiirehtiviä askeleita. Kääntyessään näki hän Miken, Lawrencien puutarha-rengin lähestyvän.

"Mikäs noiden poikien on?", kysyi Mike katsahtaen tutkivasti kumpaankin poikaan. Hän hypisteli Toddyn puserossa olevaa punaista tahraa ja puhkesi: "Tuli ja leimaus, turkinpippuria!"

Mike syöksyi yli kadun, hyppäsi yli aidan pieneen eristettyyn metsikköön, juoksi sinne tänne puiden välissä kunnes vihdoin pysähtyi ja iski veitsensä puun kuoreen. Rouva Burton, joka jännittyneenä oli seurannut Miken hommaa, luuli, että miesparka oli menettänyt järkensä. Hetken kuluttua hän palasi kädessään kappale puunkuorta, jota hän juostessaan pienenteli.

"Kas siinä, te penteleen pojat!" sanoi hän tunkien puunkuorta kummankin pojan suuhun. "Pureskelkaapas nyt muutteesta tätä. Se on niljakkaa jalavan kuorta -- se asettaa varmasti polton. Tuota samaa hullutusta ne tekevät koulussa melkein jok'ikinen herran päivä ja ovat melkein tappaneet sisareni lapset. Ja mitä sanookaan isänne, kun te syötte tuommoista roskaa! Jospa minä vain saisin kiinni ne pahukset, jotka teitä siihen viekottelevat. Keitä he olivat? Sanokaa minulle, niin minä lähetän ne isänsä luo, jonka asunto on tulisempi kuin turkinpippuri."

"Kuinka johtui mieleennekään ruveta syömään pippuripalkoja?" kysyi rouva Burton, kun poltto rupesi asettumaan.

"Eräs poika sanoi kerran että ne ovat mansikoita", huusi Willy, "ja tänään me näimme niitä niin paljon eräässä puutarhassa, jota juuri oltiin hävittämässä, kun siihen aijottiin rakentaa talo. Ja sitte me kysyimme, emmekö me saisi ottaa ja he lupasivat ja sitte me käärimme ne paperiin ja veimme pois, emmekä me ollenkaan niitä maistaneet, sillä me tahdoimme syödä ne teekutsuissa aivan kuin isot herrat. Mutta kun minä puraisin, hyi sentään! Voi rikasta miestä ikuisessa tulessa! Nyt minä ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän pyysi Abrahamia kostuttamaan vesipisaralla kieltään."

"Mutta jikat mietpä ei taanut kaikkea tulta tuuhunta, luullettaan että taiti mantikoita tuuhunta", nyyhkytti Toddy.

"Mutta hänellä ei ollut kilttiä Mikeä, joka olisi hakenut jalavankuorta", sanoi Willy. "Niin pian kun me tulemme kotiin, Mike, menen minä pistämään hiekkaa tallipumppuun, niin että saisit nähdä, kuinka minä tottelen, heti kun sinä kiellät."

"Ja minä laitan tinulle aivan itte lahjan", sanoi Toddy. "En minä vielä tiedä mitä minä laitan -- te tulee tinulle yllätyktenä. Mitta pidät enemmän -- kultakellotta tahi pähkinäkajamelleitta?"