Part 1

TOISTEN IHMISTEN LAPSET

Kirj.

John Habberton

Jatkoa "Helenan pienokaisiin"

Suomentanut

Anna Koskenjaakko

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1918.

TOISTEN IHMISTEN LAPSET.

Totuudenmukainen kertomus siitä kuinka eräs rouvashenkilö, joka täsmälleen tiesi kuinka toisten ihmisten lapsia oli kasvatettava, hoiti Helenan pienokaisia, ynnä luotettavalta taholta kuultu esitys saavutetusta menestyksestä.

I LUKU.

Erään tunnetun, paljon moititun kirjan kirjottaja istui eräänä päivänä vaimoineen aamiaispöydässä, ja keskustelu kääntyi, kuten monta kertaa ennenkin, kahteen poikaviikariin, jotka olivat tuottaneet niin paljon huvia joutavanpäiväisten kertomusten ihailijoille ja koko joukon mieliharmia enollensa. Kiitos tuon naisellisen jalomielisyyden, joka vaipan tavoin peittää onnellisessa avioliitossa olevien miesten viat, rouva Burtonkin oli niin ylpeä miehestään, että ihaili yksinpä hänen kelvotonta kirjaansakin. Hän oli tehnyt loistavia yrityksiä puolustaa sitä sellaisissakin kohdissa, joita ei mikään voinut pelastaa. Mutta hänen miehensä tietämättömyys lastenhoitoa koskevissa asioissa oli usein pannut hänen arvostelukykynsä kovalle koetukselle. Edellämainittuna aamuna arvosteluhalu oli erikoisen kiihkeä joko senvuoksi, että sillä viime viikon kuluessa oli ollut harvinaisen vähän tilaisuutta toimintaan, tai siksi, että muroliha nimestään huolimatta oli sitkeää. Kirjottajalle ei jäänyt ollenkaan aikaa johdonmukaisten taistelusuunnitelmien laatimiseen, sillä hänen täytyi kiinnittää koko huomionsa itsepuolustukseen. Kuten viisas kenraali, joka tietää vastustajansa ylivoimaiseksi, hän yritti sivustahyökkäyksiä, mutta kaikkien näiden tehottomuus kävi heti selväksi ja ne otettiin vastaan ansionsa mukaisella halveksumisella.

"Pannessani merkille, Harry", sanoi rouva Burton, "kuinka vähän todellista henkilökohtaista huomiota sinä kiinnitit Willyyn ja Toddyyn vaikka kuvitteletkin rakastavasi heitä kuten veriheimolaisia ainakin, tekee mieli uskoa, että muutamat ihmiset tosiaankin odottavat lasten kehittyvän kuten metsän puut ihan ilman huolenpitoa tai kasvattamista."

"Minä käytin suurimman osan ajasta", sanoi herra Burton hyökäten paistinsa kimppuun suuremmalla tarmolla kuin mitä olisi aamiaispöydässä odottanut herrasmieheltä, jonka virka oli varsin vähän rasittava -- "minä käytin suurimman osan ajastani pelastaakseni heidän vanhempainsa omaisuutta ja heidät itsensä perikadosta. Milloin olisi minulla ollut tilaisuutta tehdä enemmän?"

Rouva Burtonin tyynille kasvoille levisi hänen vastatessaan tietoisen ylemmyyden tunteen synnyttämä hymy, jonka avomielisyys ei tehnyt sitä vähemmin kiduttavaksi: "Eiköhän sentään! Sinä tuhlasit aikaasi koettaessasi korjata nuoren mielen kompastuksia, sen sijaan että sinun olisi pitänyt ohjata pienokaisia niin, että väärään suuntautunut tarmo olisi käynyt mahdottomaksi. Parempi karttaa kuin korjata."

Herra Burton oli aina vihannut sananlaskuja, ja kun hän ei tiennyt mistä rouva Burtonin äsken käyttämä sanantapa oli peräisin, niin hän mielessään teki viisaan Salomon syntipukiksi ja ajatteli asioita, joita ei oikeauskoisiin korviin milloinkaan saa edes kuiskata. Rouva Burton jatkoi:

"Sinun olisi pitänyt terottaa heidän mieliinsä rauhan, järjestyksen, siisteyden ja itsekurin välttämättömyyttä. Etkö usko, että jos olisit tehnyt siten, niin heidän puhtaat pikku sydämensä olisivat olleet kaikelle tälle vastaanottavaisia ja olisivat toimineet sen mukaan?"

Herra Burton vastasi aito amerikkalaiseen tapaan:

"Luuletko rakkaani, ettei näiden hyveiden välttämättömyydestä heille koskaan puhuttu? Etkö ole koskaan kuullut karkeaa mutta kuvaavaa lausetapaa, että hevosen voi viedä veden luo, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan?"

Todellisesta välittömyydestä johtuvalla innolla rouva Burton kiersi sananlaskun rakentaman esteen, sen sijaan että olisi koettanut raivata sen pois tieltä.

"Sinun olisi ainakin pitänyt tehdä voitavasi selittääksesi heille asioiden syvällisempää merkitystä", sanoi rouva Burton. "Silloin he olisivat ilmaisseet oman hienomman käsityksensä kaikesta ympärillä olevasta."

Herra Burton katseli ihmetyksellä, melkeinpä ihaillen tuota puhdasta, hienoa olentoa, joka älynsä voimalla niin päivänselvästi ymmärsi toiminnan todelliset syyt, ja miellyttävällä nöyryydellä hän huomautti:

"Sanoppas, kuinka selittäisit maantien pölyn sisäisen merkityksen, niin että nämä pojat voisivat kulkea kuivan tien poikki kohottamatta jaloillaan ympärilleen tomun sädekehää, joka on kylläkin huomattava, vaikkei se olekaan kirkas?"

"Et saa laskea leikkiä vakavista asioista, Harry", sanoi rouva Burton nopeasti koetettuaan kuitenkin ilmeisesti ensin keksiä vastausta. "Tiedäthän, että omatunto ja kauneusaisti muodostavat nuhteettomaksi jokaisen henkilön elämän, joka antautuu niiden vaikutuksen alaiseksi ja tiedäthän, että puhtaimmat luonteet ottavat helpoimmin vastaan vaikutuksia. Jos miehet ja naiset, miten virheellisiksi ja kelvottomiksi heidät sitten varhaisempina elinpäivinään lie kasvatettukin, saattavat kohota kauneuteen ja valoon, kun joutuvat oikean johdon alaisiksi, niin mitä voisi tullakaan niistä, joista on sanottu: sellaisten on taivasten valtakunta?"

Herra Burton vaistomaisesti taivutti päätään kuullessaan vaimonsa viimeiset sanat. Mutta hän kohotti sen nopeasti, kun viimemainittu lausui väitteen, jonka arvatenkin aiheutti hänen juuri ilmaisemansa pyhä lause:

"Sinä sallit heidän puhua niin hirvittävän epäkunnioittavasti pyhistä asioista", sanoi hän.

"Niinkö rakkaani", vastusteli uhri, "sinun pitää merkitä muutamat näistä virheistä lasten vanhempien tilille. Minä en ole ollenkaan vastuussa heidän tavoistaan, ja heidän erikoinen tapansa puhua, kuten sinä sanot pyhistä asioista, on heillä vanhempien suoranaista perintöä. Tom Lawrencen mielestä ei ikinä se seikka, että joku henkilö mainitaan raamatussa, anna tälle ehdotonta pyhyyden etuoikeutta, ja Helena on hänen kanssaan samaa mieltä."

Rouva Burton yskähti. On hämmästyttävää mikä ajatusten paljous saattaa mahtua hienostuneeseen yskähdykseen. Joka tapauksessa tuo lievä kurkkuvika, jota rouva Burtonin yskähdys ilmaisi, valmisti hänen miestään täydellisesti siihen, mitä tuleman piti.

"Minä luulen", sanoi rouva Burton hitaasti, ikäänkuin ääneen ajatellen, "että juuri perinnön kautta lapset saavat monta moitittavaa ominaisuutta, joista heitä itseään soimataan, pikku raukat. En ymmärrä, miten voisin vähimmässakään määrässä hyväksyä tämän Tomin ja Helenan ajatuksen, sillä Maytonit ja äitini suku ovat aina erikoisesti kunnioittaneet pyhiä asioita. Tiedän varsin hyvin, että olet oikeassa syyttäessäsi virheistä vanhempia lasten asemasta, mutta en käsitä kuinka he saattavat suvaita niitä toisissaankaan. Mutta suvuthan _ovat_ erilaisia."

Rouva Burton kohotti tätä sanoessaan lautasliinaansa ja pyyhkäisi erikoisella huolella pari leivänmurusta vaatteistaan. Siunattu olento! Hänessäkin piti olla joku inhimillinen heikkous, jotta hänen miehensä tulisi vakuutetuksi siitä, ettei hän sentään ollut liian hyvä tähän maailmaan, ja tämä johtopäätös syntyperän paremmuudesta, tuo jokaisen naisen lempiajatus -- Eevaa lukuunottamatta -- vastasi erinomaisesti tarkotustaan. Hänen puolisonsa kärsi rangaistuksen kuten hyvät miehet tällaisissa tapauksissa aina tekevät, vaikka hän nopeasti ojensikin kahvikuppinsa saadakseen enemmän sokeria ja kysyi äänellä, jossa itsehillintä oli selvästi havaittavissa:

"Mitä muuta, rakkaani?"

Rouva Burton, joka äkkiä ymmärsi aseman, nousi nopeasti tuoliltaan ja sovitti rikoksensa tuolla yleisesti käytännössä olevalla tavalla, joka riittää miehen ja vaimon kesken. Sitten hän sanoi:

"Vain yksi seikka vielä, sinä rakas vanha poika, ja sekin on luullakseni edelläsanotun toistamista. Vanhemmat ovat yhtä leväperäisiä kuin rakastavat enotkin kasvattaessaan lapsiaan, sen sijaan että tarkkaan pitäisivät heitä silmällä. Vanhemman ja viisaamman järjen leima olisi painettava lapseen hänen älynsä ensi heräämisestä lähtien, niin että pienokaisen luonne tulisi varmaan määrätyksi, sen sijaan, että se nyt jää sattuman varaan."

"Ja tietysti tuon leiman painaa helposti yksinpä lyhyellä lomalla oleva rakastunut enokin?"

"Aivan varmaan; villipedotkin tulevat usein kesyiksi isäntänsä tahdon vaikutuksesta."

"Mutta entä jos näillä vaikutuksille alttiilla pikku olennoilla on omat ajatuksensa, toivomuksensa ja pyrintönsä?"

"Täysikasvuinen tahto vie niistä voiton."

"Mutta jos he panevat vastaan?"

"Se ei muuta asiaa", sanoi rouva Burton ojentautuen tuumaa, paria pitemmäksi.

"Luuletko todellakin, että saisit heidät tottelemaan itseäsi?" kysyi herra Burton katsellen häntä niin kunnioittavasti, kuin jos vastaus tulisi ehdottomasti pätevältä taholta.

"Aivan varmaan", vastasi rouva.

"Totta totisesti!" huudahti hänen miehensä, "mikä merkillinen yhteensattuma! Juuri niin minäkin olin päättänyt, kun ensiksi otin nuo pojat hoitooni. Ja kuitenkin --"

"Ja kuitenkin sinä erehdyit", sanoi rouva Burton. "Miten toivonkaan, että olisin ollut sinun sijassasi!"

"Samaa minäkin toivon, rakkaani", sanoi herra Burton, "tai ainakin toivoisin sitä, ellen muistaisi, että jos sinulla minun asemastani olisi ollut nuo lapset hoidossasi, ei olisi sattunut ainoatakaan noista onnettomuuksista, joiden avulla sinusta tuli rouva Burton."

Rouva hymyili miellyttävästi vastatessaan:

"Onhan minulla vielä siihen tilaisuus. Totta puhuen -- onpa ikävää, etten ole vielä oppinut pitämään sinulta mitään salassa -- minä _olen_ ryhtynyt juuri sellaiseen kokeeseen. Ja olen varma, että Tom ja Helena, samoin kuin sinäkin pian huomaatte, että minä olen oikeassa."

"Toivottavasti teet tämän kokeen sillä aikaa kun minä olen keväisillä kauppamatkoillani", huudahti herra Burton äkkiä. "Tai", jatkoi hän, "ellei se tapahdu silloin, toivon sinun rakastavan minua tarpeeksi paljon antaaksesi minulle hyvissä ajoin tiedon, niin että voin, valittaen poistumistani, siksi aikaa lähteä kotoa. Milloin se tulee tapahtumaan?"

Rouva Burton vastasi katseella, jonka hänen miehensä ymmärsi aivan väärin. Mutta silloin tulikin vastaus odottamattomalta taholta. Kuului yhtämittaista hurjaa ovikellon soittoa ja yhtä hurjia lyöntejä, nähtävästi tiilikivenkappaleella ulko-ovelle.

Sitä seurasi hirveätä ovien läiskettä, ja eteisestä kuului kopinaa kuin olisi siellä ollut joukko sotahevosia, ja kimakka ääni huusi: "Minä tulin titään entikti!" ja voimakkaampi, matalampi ääni virkkoi: "Minäpäs!" Ja sitten samalla kun rouva ja herra Burton hypähtivät tuoleiltaan kasvoillaan hämmästynyt kysymys, ruokasalin ovi avautui, ja Willy ja Toddy syöksähtivät sisälle kuin kanuunasta ammuttuina.

"Halloo", huudahti Willy -- se oli olevinaan tervehdys -- ja Toddy kiemurtautui irti tätinsä syleilystä vetäen talon mäyräkoiraa hännästä. "Kuulkaapas! Me olemme saaneet uuden pikku lapsen, ja Toddy ja minä olemme tulleet tänne jäädäksemme muutamaksi päiväksi; isä sanoi niin. Minusta ei teillä ole ollut ollenkaan hyvä aamiainen", lopetti Willy luotuaan arvostelevan katseen pöytään.

"Ja te on vain näin pitkä!" sanoi Toddy, jonka käsistä Terry koira oli nopeasti vetänyt häntänsä syöksymällä päättävästi ulos ovesta -- "vain näin pitkä!" toisti Toddy asettaen pyöreät kätensä muutaman tuuman päähän toisistaan ja rypistäen kasvojensa joka lihasta siten ikäänkuin tehostaakseen uuden tulokkaan tavatonta pienuutta.

Rouva Burton suuteli tavallista hellemmin sekä miestänsä että tämän sisarenpoikia ja kysyi oliko pienokainen poika vai tyttö.

"Oi, sehän se onkin hauskinta", sanoi Willy. "Se on tyttö. Olen niin kyllästynyt sellaiseen poikajoukkoon -- sillä tiedätkös, Toddy on yhtä paha kuin kokonainen joukko, kun minun täytyy pitää hänestä huolta. Nyt meillä vain on puuhaa, kun emme tiedä, minkä nimen hänelle antaisimme. Äiti käski meitä ajattelemaan maailman suloisinta asiaa, ja minä ajattelin heti paikalla hillopiirakkaa; mutta Toddy ajatteli nekkuja, ja silloin isä sanoi, ettei kumpikaan niistä kelpaa pikku tytön nimeksi. En ymmärrä mikseivät ne ole yhtä hyviä kuin ruusut ja orvokit ja kaikki muut, joiden mukaan pikku tytöt saavat nimensä."

Tämän Willyn selostuksen kestäessä oli Toddy lakkaamatta toistanut: "Minä -- minä -- minä -- minä -- minä --!" kuten täsmällinen parlamentin jäsen, joka tahtoo saada varmuuden siitä, että puheenjohtaja on hänet huomannut.

Innoissaan hän ei muutamaan hetkeen huomannut, että veli oli lopettanut, mutta lopuksi hän puhkesi: "Ja minä -- minä -- minä -- minä annan hänelle kilpikonnani ja opetan häntä leipomaan tavileipiä, joitta on jutinoita."

"Älä puhu joutavia!" sanoi Willy sanomattoman halveksivalla äänellä. "Tytöt eivät välitä sellaisista. Minä annan hänelle sinisen kaulaliinani ja vien hänet ajelemaan pukinrattaillani."

"Minä annan hänelle kuitenkin toukkia", sanoi Toddy sen näköisenä kuin olisi temmannut voiton tappion kidasta.

"Niittä hän vajmatti pitää, tillä niillä on kauniit tujkit, jotka ovat aivan vihjeät ja punatet ja jutkeat niinkuin näitten vaatteet."

"Ettekä voi uskoa, kuinka paljon Toddyn ja minun piti rukoilla ennenkuin saimme sen", sanoi Willy. "Tuntuu ihan pahalta, kun sitä ajattelen. Niin monta päivää ja viikkoa ja kuukautta!"

"Niin", sanoi Toddy. "Ja Willy tahtoi välittä lopettaa, tillä hän ajatteli, että Jumalalla oli niin kiije, ettei hän ehtinyt meitä kuulla. Tilloin minä aina tanoin hänelle, että Jumala on meidän hyvä itämme ja juuji tellainen kuin itien pitää olla ja hän aina kuuntelee kaikkein entikti, mitä pikku pojat tanovat -- niin tanoo äiti. Ja vauva tuli. Ja meidän täytyi olla hyvin kilttejä. Minkätähden te ette ole hyvin kiltit ja jukoile paljon? Ehkä teillekin tilloin annettaitiin jakat tievä, pikku vauva?"

Terryn ilmestyminen katkaisi keskustelun, sillä molemmat pojat lähestyivät sitä ryhtyen ajamaan sitä samassa innokkaasti takaa. Koska Terry tunsi poikien tavat ja tiesi, ettei niillä kelvottomilla ollut sääliä, niin se pakeni metsään ja pojat palasivat hengästyneinä takaisin ja istahtivat pettyneinä kaivon kannelle. Rouva Burton, joka seisoi akkunan ääressä miehensä olkaan nojautuneena, katseli heitä hellästi ja kuiskasi:

"Noilla pikku raukoilla on jo ikävä kotiin. Nyt on aika minun ryhtyä toimeen. Pojat!"

Molemmat pojat katsahtivat akkunaan. Rouva Burton muodosti miellyttävän näyn siinä akkunan pieleen nojautuneena, ja hänen miehensä seurasi ihailevalla tarkkaavaisuudella hänen sanojaan. "Pojat, tulkaapas sisään niin juttelemme kauniisti äidistä."

"En minä viitti puhua äidittä", sanoi Toddy, jonka äänessä oli vieras, vihainen sointu. "Minä tahdon koijan."

"Mutta äiti ja pienokaiset ovat paljon hauskemmat kuin koirat", koetti rouva Burton sovitella luoden vihaisen katseen mieheensä, joka oli naurahtanut Toddyn huomautukselle.

"Ei minun mielestäni", sanoi Willy miettiväisesti. "Äidin ja vauvan saamme aina nähdä, mutta Terryä saamme nähdä vain harvoin, eikä se tahdo koskaan nähdä meitä."

"Rakkaani", sanoi herra Burton ystävällisesti, "jos pidät lukua toisten kokemuksista, niin neuvoisin sinua antamaan poikien omin päin unohtaa pettymyksensä. He tekevät sen joka tapauksessa omalla tavallaan sinusta huolimatta."

"On olemassa kokemuksia", vastasi rouva Burton kylmän arvokkaasti, "joista on hyötyä vain siksi, että niistä näkyy niiden oma arvottomuus. Kuka tahansa osaa jättää lapset selviytymään omin päinsä. Oletteko, poikaseni koskaan kuulleet kertomusta pikku Liisa Lerppahuulesta?"

"En", kiljasi Willy sellaisella tavalla, että se olisi voinut lamauttaa kenen tahansa, joka ei ollut vakuutettu syntyneensä hallitsemaan.

"No niin. Liisa Lerppahuuli oli pieni sievä tyttö", alkoi rouva Burton, "lukuunottamatta sitä, että hän aina oli pahalla tuulella, kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Eräänä päivänä hän leikitteli siten, että piilotti karamellinsa ja etsi sen jälleen. Mutta silloin hän sattuikin piilottamaan sen niin hyvin, että unohti, missä se oli. Hän alkoi silloin murjottaa, ja äkkiä tuli sade ja sulatti karamellin, joka oli koko ajan ollut aivan nurkan takana."

"Onko Tejjy aivan nujkan takana", kysyi Toddy hypähtäen äkkiä seisomaan Willyn omissa mietteissään raapustellessa hiekkaa kenkänsä kärjellä. Willy sanoi:

"Jos hän olisi syönyt karamellin silloin kun se hänellä oli, ei siitä olisi ollut hänelle mitään harmia."

Herra Burton kiirehti viereiseen huoneeseen voidakseen vapaasti nauraa osottamatta kunnioituksen puutetta. Sillä välin rouva Burton muisti, että oli aika soittaa palvelijoita korjaamaan aamiaisen pöydästä. Hetken kuluttua hän palasi akkunaan, mutta pojat olivat kadonneet. Saman tien oli hävinnyt suuri saviruukku, yksi noita perintönä kulkevia esineitä, joita miehet vihaavat, mutta joita naiset rakastavat enemmän kuin pukuja tai jalokiviä. Rouva Burtonilla oli oikea kiihko valmistaa säilykkeitä, jotka tulevaisuudessa joutuisivat jonkun kelpo sukulaisen nautittaviksi, ja kysymyksessä oleva kiviastia oli tuona aamuna huolellisesti huuhdottu ja pantu aurinkoon kuivamaan. Myöhemmin siihen pantaisiin vadelmahilloa.

"Harry", sanoi rouva Burton, "olisitko hyvä ja kävisit ulkoa noutamassa ruukun. Varmaankin se nyt jo on kuiva."

Herra Burton vilkaisi kelloaan ja vastasi:

"Minun täytyy pitää kovaa kiirettä ehtiäkseni junaan; mutta pojat tulevat varmaan kotiin päivälliselle, silloin voit saada tietää missä ruukku on."

Herra Burton kiiruhti asemalle, ja hänen vaimonsa riensi yhtä nopeasti poikia etsimään. Mutta vaikka kuinka huolellisesti olisi tarkastanut lähiseutua, ei heistä näkynyt jälkeäkään. Rouva Burton kutsui keittäjättären ja sisäkön avukseen, ja nuo kolme naista läksi kukin tietään talon lähellä olevan, pientä metsää kasvavan alueen läpi. Pian rouva Burton kuuli tuttuja ääniä ja kulkiessaan niitä kohti hän joutui ulos metsästä lähelle poikien oman kodin takapihaa. Lähemmäksi tultuaan hänelle selvisi, että äänet tulivat Lawrencen varastohuoneesta. Hän saapui ovelle parhaiksi näkemään, kuinka pojat kaatoivat hänen rakkaaseen ruukkuunsa nestettä kahdesta pullosta, joista toisen kyljessä oli kirjotus: "Meksikolaista hevosvoidetta", toisen: "Parasta kärrynrasvaa." Ruukku oli täynnä vihreitä tomaatteja. Pojat huomasivat tätinsä läsnäolon, ja Toddy virkkoi hymyillen samalla kertaa luottavasti ja saavuttamastaan menestyksestä iloiten:

"Me panemme tinulle tomaatteja täilöön, kun tinä kejjoit meille pienen tievän kejtomukten. Juuji näin äiti aina tekee, me emme vain voineet taada kuumakti tuota tavajaa, jota on pulloitta."

Rouva Burtonin sanavalmius näkyi jossakin määrin pettäneen, ja kun hän nopeasti läksi astumaan poispäin pitäen kumpaakin sisarenpoikaansa kädestä, määritteli Willy hänen tunteidensa laadun huutamalla:

"Voi, Alice täti! älä purista kättäni niin kovasti!"

"Pojat", sanoi rouva Burton, "miksi te otitte ruukun ilman lupaa?"

"Mitä?" kysyi Willy. "Tarkotatko että miksi me sen otimme?"

"Tietysti juuri sitä."

"Siksi, että me tahdoimme valmistaa sinulle yllätyksen."

"Siinä te toden totta onnistuitte", sanoi rouva Burton empimättä.

"Tinun täytyy valmittaa _meille_ yllätyt", sanoi Toddy. "Yllätyktet ovat niin hautkoja. Itä valmittaa meille niin paljon, paljon yllätyktiä. Ne ovat jotkut jintatokejia, mutta banaanit ovat kaikkein hautkimmat."

"Mitä sanoisitte, jos teidät suljettaisiin koko aamupäiväksi pimeään huoneeseen miettimään pahaa tekoanne?" kysyi rouva Burton.

"Uu-ui!" vastasi Willy, "ei se olisi mikään yllätys; niin meille tehdään aina, kun olemme tehneet jotakin pahaa, jonka isä ja äiti sitten huomaavat. Mutta unohdithan ottaa säilykkeet mukaasi kotiin; minun mielestäni sinä olet tuhma, kun saat lahjoja ja yllätyksiä."

Rouva Burton ei vastannut, eikä tuhlannut aikaa keskusteluun. Mutta oman huoneensa ovelle tultuaan hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:

"Nyt saatte, pojat, leikkiä, missä vain haluatte pihamaalla, mutta ette saa lähteä karkuun, ettekä tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun teitä kello kaksitoista. Minulla on tänä päivänä paljon tehtävää, eikä minua saa häiritä. Koetatteko, pojat, olla kiltit?"

"Kyllä minä ainakin koetan", vakuutti Toddy kääntäen pienet vilpittömät kasvonsa ylöspäin odottaen suudelmaa. Ja hän kiskoi tätiänsä alaspäin siksi, että ylettyi kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja syleilemään häntä hellästi. Willy taas näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa, mutta oven sulkeminen havahdutti hänet. Hän työnsi oven auki ja huusi:

"Alice täti!"

"Mitä?"

"Tule tänne -- minulla on sinulle asiaa."

"Sinun on tultava minun luokseni, Willy, jos sinulla on jotakin kysyttävää", sanoi rouva Burton arkihuoneesta.

"Niin, minä tahdoin vain kysyä, kuinka Jumala loi ensimäisen ampiaisen -- aivan ensimäisen, mitä milloinkaan on ollut olemassa?"

"Aivan samoin kuin hän loi kaiken muun", vastasi rouva Burton, "Hän vain _tahtoi_, ja kaikki syntyi."

"Ottiko Noak sitten ampiaisia arkkiinsa?" jatkoi Willy; "Minä en ainakaan ymmärrä kuinka hän saattoi estää niitä pistämästä omia poikiansa ja tyttöjänsä. Ja jos ne olisivat pistäneet, olisi ne tietysti heti tapettu."

"Kysy minulta kaikkea tuota aamiaisen jälkeen", sanoi rouva Burton, "silloin kerron kaikki mitä tiedän. Juokseppas nyt ulos leikkimään."

Ovi sulkeutui, ja rouva Burton istuutui vähän hämillään pianon ääreen harjottelemaan. Hän oli soittanut tuskin kymmentäkään minuuttia, kun syvä huokaus, johon joku muu kuin hän itse oli syynä, sai hänet nopeasti kääntymään. Siinä seisoi Willy. Ankara nuhdesaarna pyöri jo rouva Burtonin kielellä, mutta syystä tai toisesta jäi tämä ainaisiksi ajoiksi Willyltä kuulematta. Jälkeenpäin selitti rouva Burton vaikenemisensa johtuneen siitä, että Willy oli niin perin surullisen näköinen. Hän näet uskoi, että Willyn omatunto oli selvittänyt hänelle, kuinka sopimaton tuo ruukkujuttu oli, ja että hän nyt oli tullut tunnustuksille.

"Alice täti", sanoi Willy, "tiedätkö täti, ei teidän puutarhanne ole mistään kotoisin! Siellä ei ole kilpikonnaa, jota sieltä voisi etsiä puutarhan päästä päähän, eikä siellä ole hauskaa ruohokenttää, jolle voisi heittäytyä, kuten meillä kotona."

"Etkö, poikaseni, voi ymmärtää", sanoi rouva Burton, "että me järjestämme kotimme ympäristöineen niinkuin meistä on hauskinta, ottamatta lukuun pienten, täällä vieraisilla käyvien pikku poikien makua."

"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hyvin tehty", sanoi Willy. "Isä sanoo, että meidän täytyy aivan yhtä paljon pitää huolta muiden ihmisten huvittamisesta kuin omastamme. En minä tahtonut laittaa sinulle tuota säilykeruukkua, mutta kun Toddy sanoi, että se olisi sinusta hauskaa, niin minä menin sitä laittamaan, sen sijaan, että olisin pyytänyt päästä erään ohitse ajavan miehen rattaille. Samalla tavalla pitää sinun tehdä puutarhan suhteen."

"Lähdehän nyt ulos", sanoi rouva Burton. "Sanoinhan, ettette saisi tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun."

"Katsos, minä tulin sisälle, hyrrääni hakemaan -- minä panin sen ruokasaliin sisälle tullessani, mutta ei se ole siellä. Tahtoisin tietää, mihin sinä olet sen pannut, ja miksi eivät ihmiset voi antaa pikku poikien tavaroiden olla rauhassa!"

"Kuules Willy", sanoi rouva Burton kääntyen äkkiä pianotuolillaan, "minusta tuntuu, että täällä jossakin lähettyvillä on paha pikku poika. Ajatellaanpas, että minä kadottaisin jotakin -- --"

"Se oli viidentoista pennin hyrrä", sanoi Willy, "ei se ollut niin vain _jotakin_."

"Kuvittele sitten, että minä olen hukannut hyrrän", sanoi rouva Burton, "mitä luulisit minun tekevän, jos minä sen hyvin, hyvin mielelläni tahtoisin takaisin?"

"Sinä pyytäisit palvelustyttöä sitä etsimään -- sitähän minäkin tahtoisin", sanoi Willy.

"En minä tekisi ollenkaan niin", sanoi rouva Burton. "Koeta ajatella, mitä järkevän ihmisen tulisi tällaisessa tapauksessa tehdä."

Nolona Willy seurasi kengänkärjellään erästä maton kuviota ja näytti olevan kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, hän katsahti arkaillen ylös ja sanoi riemastuneena:

"Nyt tiedän."

"Arvasinhan, että sinä sen keksisit", sanoi rouva Burton rohkaisevasti syleillen ja suudellen Willyä. Tämä lopetti toimituksen kuitenkin hyvin lyhyeen.