Part 8

"Osasinpa oikeaan tai erehdyn, on meidän kuitenkin tehtävä jotakin ystävämme Hopkinsin hyväksi", sanoi hän toisen käyntimme perustelemiseksi. "Kokonaan en vielä tahdo ilmaista hänelle arveluitani. -- Seuraavan näytöksen luulen tulevan näyteltäväksi Adelaide-Southampton linjan toimituskonttorissa, joka on Pall Mallin päässä, ellen vain väärin muista. On olemassa toinenkin höyrylaivalinja, joka yhdistää Englannin etelä-Austraaliaan, mutta minusta meidän on metsästyksessämme ensiksi asettauduttava mukavimmalle odotuspaikalle."

Holmesin kirjelippu lähetettiin konttoripäällikölle, joka siihen heti kiinnitti huomionsa. Eikä kauan viipynytkään, ennen kuin toverini sai kaikki haluamansa tiedot. Kesäkuussa 1895 oli vain yksi linjan laivoista käynyt kotimaassa. Nim. yhtiön laivaston suurin ja komein höyrylaiva, Rock of Gibraltar. Matkustajaluettelosta näkyi, että neiti Fraser Adelaidesta oli palvelijattarineen matkustajain joukossa laivassa, joka nyt parhaillaan oli jossakin Suezin kanavan etelä-päässä matkalla Austraaliaan. Päällikköinä laivassa olivat melkein poikkeuksetta samat henkilöt kuin v. 1895. Ensimmäinen perämies, herra Jack Droker, oli koroitettu kapteeniksi ja tuli päälliköksi yhtiön uuteen 'Bark Rock' nimiseen laivaan, joka parin päivän päästä oli lähtevä Southamptonista. Hän asui Sydenhamissa, mutta saapuisi luultavasti tänä päivänä aamupäivällä ottamaan vastaan määräyksiä, jos vain tahtoisimme häntä odottaa.

Holmes ei tahtonut tavata häntä, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos voisi saada joitakin tietoja hänen persoonastaan ja luonteestaan.

Arvostelu hänestä oli kerrassaan loistava. Ei ollut yhtään upseeria, joka olisi hänelle vertoja vetänyt. Luonteeltaan oli hän ehdottomasti luotettava. Jos hän olikin laivallaan tulinen ja pikavihainen, oli hän kuitenkin samalla kertaa oikeudenmukainen, rehellinen ja hyväsydämminen. Nämä tiedot saatuaan läksi Holmes Adelaide-Southampton linjan konttorista. Sieltä hän ajoi Scotland Yardiin. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt sisään istui hän vaunuissa kulmat kurtussa ja syviin mietteisiin vaipuneena, viimein hän käski ajamaan Charing Crossin sähkölennätin asemalle, lähetti sähkösanoman, ja niin me lopuksi menimme takaisin Baker-kadulle.

"Ei, sitä minä en voinut tehdä, Watson", sanoi hän päästyämme jälleen omaan huoneeseemme. -- "Jos hän kerran tulee juttuun sekoitetuksi, niin ei mikään maailmassa voi häntä sitten pelastaa. Pari kertaa olen huomannut ottamalla selvän rikollisesta tehneeni enemmän vahinkoa kuin hän rikoksellaan milloinkaan oli tehnyt. Nyt olen oppinut jo olemaan varovainen ja mieluimmin loukkaan nyt Englannin lakeja kuin omaatuntoani. Ottakaamme tarkemmin selvää, ennen kuin ryhdymme toimimaan."

Tarkastaja Stanley Hopkins saapui luoksemme iltapäivällä. Hänelle ei käynyt oikein hyvin.

"Luulen teidän olevan noita, herra Holmes. Luulen teillä olevan yli-inhimillisen voiman. Esimerkiksi nyt, miten te voitte tietää, että varastetut hopeaesineet olivat lammikon pohjassa?"

"Enhän minä sitä tiennytkään."

"Mutta tehän pyysitte minua tutkimaan sitä."

"No löysittekö ne?"

"Löysin."

"Olen iloinen, jos minä todellakin olen auttanut teitä tässä suhteessa."

"Te ette ole auttanut minua, päin vastoin olette tehnyt asian paljon vaikeammaksi. Millaisia murtovarkaita ne ovat, jotka ensiksi varastavat hopeatavaroita ja sitten heittävät ne lähimpään lampeen?"

"Niin, tapaus on hyvin omituinen. Minä aivan yksinkertaisesti seurasin sitä ajatusta, että jos sellaiset henkilöt ovat varkauden tehneet, jotka eivät tarvinneet varastamiaan hopeaesineitä, vaan ottivat ne vain asiaa sotkeaksensa, niin oli heidän luonnollisesti koetettava päästä niistä erilleen niin pian kuin mahdollista."

"Mutta miten voitte sellaista ajatellakaan?"

"Muuten vain ajattelin sellaisenkin voivan olla mahdollista. Kun varkaat poistuivat lasioven kautta, näkivät he edessään lammin ja siinä houkuttelevan pikku avannon. Voiko parempaa piilotuspaikkaa löytää?"

"Niin piilotuspaikkaa ... aivan niin!" huudahti Stanley Hopkins. -- "Nyt ymmärrän kaiken. Oli vielä aikaista, ihmisiä oli teillä, he pelkäsivät joutuvansa kiinni, ja sen vuoksi heittivät he ne lampeen aikoen tulla takaisin sitten kuin oikea aika oli käsissä. Erinomaista, herra Holmes .. luulin teidän aikovan sekoittaa asiaa."

"Aivan niin; olette tehnyt hämmästyttävän keksinnön. Minä en ollenkaan epäile omien arvelujeni olleen mielettömiä, mutta se teidän kuitenkin on myönnettävä, että niiden tulos oli hopeiden löytäminen."

"Niin, herra Holmes, tietysti, tietysti. Tehän sen hommasitte. Mutta kyllä se oli minulle ikävä taka-isku."

"Taka-iskuko?"

"Niin, herra Holmes, sillä Randallin seurue vangittiin tänä aamuna New-Yorkissa."

"Vähät siitä, Hopkins! Mutta silloinhan se sotii jyrkästi teidän arveluanne vastaan, että he viime yönä tekivät murhan Kentissä."

"Sehän on mahdotonta, herra Holmes, kerrassaan mahdotonta ... mutta ... on olemassa toisiakin rosvoseurueita, joihin kuuluu kolme henkilöä, tai voi se olla joku aivan uusi seurue, josta poliisilla ei ole vähintäkään tietoa."

"Aivan niin, se on aivan mahdollista. Mutta mitä nyt? Aiotteko jo mennä?"

"Niin aion, herra Holmes; en saa rauhaa, ennen kuin olen saanut asian selville ytimiään myöten. Ettekö voi antaa minulle mitään vihjausta?"

"Olen jo antanut yhden."

"Minkä?"

"Olen osoittanut sotkevani asiaa."

"Herra Holmes, miksi?"

"Niin, luonnollisesti tahdotte sen tietää. Kuitenkin suosittelen tuota selitystä harkittavaksenne. Ehkä voitte huomata siinä piilevän jotakin. Mutta ettekö tahdo syödä päivällistä kanssamme?... Ette! No, hyvästi sitten, ja antakaa meille tieto asian kulusta."

Olimme syöneet ja pöytä oli jo tyhjennetty, kun Holmes jälleen ryhtyi asiasta puhumaan. Hän sytytti piippunsa ja piti tohveleihin pistettyjä jalkojaan kamiinissa iloisesti palavan tulen edessä. Mutta äkisti hän katsoi kelloansa.

"Odotan asian paljastumista, Watson."

"Milloinka?"

"Nyt juuri, muutamien minuuttien kuluttua. Varmaankin kohtelin mielestäsi ilkeästi Stanley Hopkinsia äsken?"

"Luotan sinun arvostelukykyysi."

"Hyvin hienotunteinen vastaus, Watson. Sinun on katsottava asiaa näin: mitä minä tiedän, ei kuulu keneenkään, mutta mitä hän tietää, se ei voi välttää lain kouraa. Minä olen oikeutettu seuraamaan omaa arvosteluani, mutta hän ei ole. Hänen täytyy ilmaista kaikki, tai muutoin hän menettelee virkavelvollisuuttaan vastaan. Epäilyttävässä asiassa en tahdo asettaa häntä niin kiusalliseen asemaan, ja sen vuoksi olen säästeliäs tiedonannoissani, kunnes itse olen täysin selvillä asiasta."

"Mutta milloinka saat selvän siitä?"

"Hetki on lyönyt. Saat olla läsnä tämän omituisen murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä."

Portaista kuului ääniä ja ovi avattiin henkilölle, joka oli näöltään hienompi kuin kukaan muu, joka kynnyksemme yli oli astunut. Hän oli kookas nuori mies, jolla oli kellahtavat viikset, siniset silmät, iho troopillisen auringon paahtama ja käynti notkea, joka osoitti, että hänen pitkä vartalonsa oli yhtä tarmokas kuin hän itsekin oli vahva. Hän sulki oven jälkeensä ja sitten hän seisoi kädet nyrkissä ja läähättäen. Hän koetti nähtävästi tukahduttaa mielenliikutustaan, joka pyrki saamaan hänet valtoihinsa.

"Tehkää hyvin ja istuutukaa, kapteeni Droker! Te näytätte saaneen sähkösanomani."

Vieras heittäytyi nojatuoliin ja katsoi tutkivasti vuorotellen meihin kumpaankin.

"Niin, sähkösanomanne sain ja tulin siinä määräämäänne aikaan. Kuulin teidän olleen poliisikonttorissa, mutta siellä eivät olleet saaneet teitä puhumaan. Antakaa nyt kuulua, mitä aiotte minulle tehdä? Luultavasti vangita? Sanokaa nyt suunne puhtaaksi, herra! Te ette saa siinä istua ja leikkiä kanssani kuin kissa hiirellä."

"Tarjoa hänelle sikari", sanoi Holmes minulle -- "Purkaa sitä kapteeni Droker, älkääkä antako hermoillenne valtaa. En istuisi tässä tupakoimassa kanssanne, jos pitäisin teitä tavallisena yksinkertaisena rikoksentekijänä, siitä saatte olla varma. Olkaa vain nyt suora minua kohtaan, niin voimme ehkä saada jotakin hyvääkin aikaan. Mutta koettakaapas vain petkuttaa minua, niin silloin en armahda teitä."

"Mitä tahdotte minulta?"

"Että te aivan rehellisesti kerrotte minulle kaiken, mitä viime yönä tapahtui Abbey Grangessa ... muistakaa, rehellisesti, sanon minä, lisäämättä mitään tai jättämättä mitään pois. Minä tiedän jo niin paljon, että jos hitusenkaan poikkeatte totuudesta, niin silloin vihellän tällä pillillä ikkunasta ja silloin on asia ainaiseksi pois käsistäni."

Merimies ajatteli hetkisen. Sitten hän hiveli päivettyneellä kädellään polveaan ja virkkoi:

"No niin, minä rohkaisen sitten itseni! Luulen teidän olevan mies, joka pysyy sanassaan. Tunnustan teille sen vuoksi koko jutun. Mutta ensiksi tahdon sanoa yhden asian. Itse puolestani en kadu ollenkaan, enkä pelkää mitään; olisin valmis tekemään sen uudelleen ja ylpeilemään teostani. Tuo villipeto, vaikka hänellä olisi niin monta elämää kuin kissalla, olisi hän ne kuitenkin kaikki minulle velkaa. Mutta rouva Maryn ... Mary Fraserin puolesta ... milloinkaan en voi häntä nimittää tuon kirotun koiran nimellä. Hänen puolestaan olen pahoillani. Kun ajattelen saattaneeni hänet levottomaksi, minä, joka antaisin vaikka elämäni, houkutellakseni hymyilyn hänen huulilleen, niin tahtoo sydämeni haljeta. Ja kuitenkin ... kuitenkin ... sanokaa, olisinko muutakaan voinut tehdä? Niin, minunhan on kerrottava teille koko juttu, hyvät herrat, ja sittenkin kysyn teiltä, olisinko muutakaan voinut tehdä?... Minun täytyy aloittaa vähän aikaisemmasta ajasta. Te näytätte tietävän kaiken, ja sen vuoksi luulen teidän myöskin tietävän, että tapasin rouvan silloin kun hän oli matkustajana ja minä ensimmäisenä perämiehenä 'Rock of Gibraltarissa'. Ensi hetkestä kun hänet näin oli hän minulle ainoa nainen maailmassa. Päivä päivältä matkan kestäessä rakastin häntä yhä enemmän, ja monta kertaa olen yövahdissa ollessani pimeässä laskeutunut polvilleni ja suudellut laivan kantta, sillä tiesin hänen armaiden jalkojensa astuneen sillä.

"Hän ei milloinkaan antanut minulle mitään toiveita. Hän oli niin rehellinen minua kohtaan kuin nainen voi olla miestä kohtaan. Minä olin rakastunut, hän oli vain ystävällinen ja toverillinen. Kun me erosimme oli hän vapaa nainen, mutta minä en milloinkaan enää voinut päästä vapaaksi mieheksi.

"Seuraavalla kerralla, kun palasin meriltä, kuulin hänen menneen naimisiin. Tietysti sai hän mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Arvoa ja rikkautta -- kuka voi niitä arvokkaammin kantaa kuin hän? Hän oli syntynyt kaikkeen kauniiseen ja jaloon. Minä en kadehtinut hänen naimisiin menoaan, sillä niin itsekäs en ole. Päin vastoin iloitsin siitä, että hän oli löytänyt onnensa eikä ollut heittäytynyt köyhälle merimiehelle. Sillä tavalla rakastin minä Mary Fraseria.

"En milloinkaan ajatellut jälleentapaamistamme. Mutta viime matkallani minut ylennettiin, ja kun uutta laivaa ei vielä oltu laskettu teloilta, oli minun miehistöineni pari kuukautta odotettava Sydenhamissa. Muutamana päivänä tapasin hänen kamarineitonsa Theresa Wrightin kylän tiellä. Tämä kertoi minulle hänestä ja kaikesta. Sanon teille, hyvät herrat, että hänen kertomuksensa teki minut melkein mielettömäksi. Uskalsiko tuo juoppo retkale nostaa kättään häntä vastaan, jonka kengännauhoja hän ei ollut arvokas aukaisemaan! Minä tapasin Theresan toistamiseen. Sitten tapasin Maryn itsensä ... ja tapasin vielä toisenkin kerran. Sitten hän ei enää tahtonut tavata minua. Mutta seuraavana päivänä sain tiedon, että minun oli viikkokauden kuluttua lähdettävä matkalle, ja silloin päätin vielä ennen lähtöäni koettaa tavata häntä. Theresa oli aina ystävällinen minulle, sillä hän pitää Marystä ja halveksi tuota miehen roikaletta melkein yhtä paljon kuin minäkin. Häneltä sain kuulla talon tavoista. Mary istui tavallisesti iltasin lukemassa pienessä huoneessaan alakerroksessa. Silloin hiivin viime yönä taloon ja naputin ikkunaan. Ensiksi hän ei tahtonut avata minulle, mutta minä tiesin hänen nyt sielunsa sisimmässä rakastavan minua eikä hän voinut antaa minun seistä ulkona kylmässä yössä. Hän neuvoi kuiskaamalla, että menisin talon toisella puolella olevalle suurelle lasiovelle, josta hän päästi minut ruokasaliin. Ja taaskin kuulin hänen huuliltaan asioita, jotka saivat vereni kuohumaan ja taaskin kirosin sitä elukkaa, joka pahoinpiteli naista, jota rakastin. No niin, hyvät herrat, minä seisoin hänen kanssaan oven vieressä kaikessa viattomuudessa, kun mies hyökkäsi huoneeseen kuin mielipuoli, lateli törkeimpiä sanoja, mitä voi naisesta sanoa, ja löi Marya kasvoihin kädessään olevalla kepillä. Minä sieppasin hiilihangon ja välillämme syntyi kaunis tappelu. Tässä käsivarressani voitte nähdä, mihin hänen ensimmäinen iskunsa sattui, mutta sitten oli minun vuoroni, ja minä murskasin hänet kuin hapanneen kurpitsan. Luuletteko, että sitä kadun? En hitustakaan! Kysymyksessä oli hänen henkensä tai minun, tahi oikeammin hänen elämänsä ja Maryn, sillä miten olisinkaan voinut heittää hänet moisen hirviön käsiin? Teinkö väärin, sanokaa? Mitä te hyvät herrat olisitte tehneet, jos olisitte olleet asemassani?

"Kun tuo roisto löi Marya, huudahti hän ja sen kuultuaan kiiruhti Theresa huoneeseen. Viinipullo oli astiakaapilla ja minä kaasin siitä muutamia tippoja Maryn suuhun, sillä hän oli kauhistuksesta puoli kuoliaana. Sitten join pisaran itsekin. Theresa oli kylmäverinen kuin jää, ja hän ajatteli yhtä paljon kuin minäkin, mitä meidän olisi tehtävä. Meidän oli saatava näyttämään siltä kuin murtovarkaita olisi ollut talossa. Theresa opetti jutun emännälleen ja minä kiipesin katkaisemaan kellon nuoraa. Sitten sidoin hänet tuoliin ja liestytin nuoran päätä, jotta se näyttäisi katkenneelta, sillä muutoin olisi ajateltu, että murtovaras oli tahallaan leikannut sen poikki. Sitten kokosin muutamia hopeisia lautasia ja maljoja, jotta teko näyttäisi varkauden aiheuttamalta; ja siihen jätin heidät, käskien nostamaan hälyytyksen sitten kuin olin noin neljännestunnin ollut poissa. Hopeaesineet heitin lammikkoon ja menin Sydenhamiin tuntien kerran elämässäni tehneeni hyvän yötyön. Ja tämä on kaikki totta, aivan totta, herra, vaikka se maksaisi kaulanikin."

Holmes poltteli hetken aikaa äänettömänä. Sitten hän astui lattian poikki ja pudisti miehen kättä.

"Niin, niin luulen", sanoi hän -- "Tiedän joka sanan olevan totta, sillä te tuskin olette yhtäkään sanaa sanoneet, jota en edeltäpäin jo olisi tiennyt. Ei kukaan muu kuin joku voimistelija tai merimies voinut saada kellon nuoraa sieltä ylhäältä leikatuksi, eikä kukaan muu kuin merimies ollut voinut tehdä niitä solmuja, joilla nuora oli tuoliin kiinnitetty.

"Vain kerran elämässään oli tuo nainen ollut tekemisissä merimiehen kanssa, nim. matkallaan tänne; ja hänen täytyi olla hänen veroisensa yhteiskunnallisessa asemassa, koskapa hän kerran taisteli ankarasti suojellaksensa häntä ja siten osoitti häntä rakastavansa. Nyt näette miten helppo minun oli saada teidät käsiini, kun kerran pääsin oikeille jäljille."

"Luulin, ettei poliisi koskaan voisi päästä salaisuutemme perille."

"Poliisi ei ole päässytkään siitä selville, eikä milloinkaan tule pääsemäänkään, mikä minun mielipiteeni mukaan onkin kaikkein parasta. Mutta tämä on hyvin arveluttava asia teille, kapteeni Droker, vaikka minä mielelläni myönnänkin tekonne aiheutuneen vain itsepuolustuksesta. En ole varma, tuleeko teidän menettelynne selitetyksi olleen oikeutettua oman henkenne puolustukseksi. Mutta kaikissa tapauksissa on tämä sellainen kysymys, joka on englantilaisen tuomioistuimen ratkaistava. Kuitenkin tunnen niin paljon osanottavaisuutta teitä kohtaan, että jos te häviätte täältä 24 tunnin kuluessa, niin lupaan, ettei kukaan teitä tule estämään."

"Ja sittenkö tulee kaikki tunnetuksi?"

"Luonnollisesti."

"Onko tämä nyt mikään ehdotus, joka tehdään aikamiehelle. Tunnen kylliksi lakia tietääkseni, että Mary tulee sotketuksi juttuun. Luuletteko minun jättävän hänet yksinään kestämään myrskyä ja itse samalla puikkisin pakoon? Ei, hyvä herra, tehkööt minulle mitä pahinta vain voivat. Mutta, taivaan nimessä, keksikää joku keino Mary raukan pelastamiseksi joutumasta oikeuden eteen!"

Holmes ojensi kätensä merimiehelle.

"Tahdoin vain koetella teitä. Malmi antaa oikean äänen koko ajan. No niin. Otan päälleni suuren edesvastuun, mutta olen antanut Hopkinsille oivan vihjauksen ja ellei hän voi päästä etemmäksi, en minäkään enempää voi hänen hyväksensä tehdä. Katsokaa, kapteeni Droker. Täten, täyttääkseni laillisen muodon, julistan teidät vangituksi; sinä Watson, olet englantilainen valamiehistö, enkä milloinkaan ole tavannut miestä, joka siihen paremmin sopisi. Minä olen tuomari. Siis, valamiehistö, olette kuulleet todistukset, onko vanki syyllinen vaiko syytön?"

"Syytön, herra tuomari", vastasin minä.

"Jumalan ääni on kansan ääni. Teidät on vapautettu, kapteeni Droker. Jollei oikeus löydä toista rikollista, olette tekin turvassa puolestani. Palatkaa vuoden jälkeen rakastettunne luo, ja tehköön teidän kummankin tulevaisuus tänä iltana langettamani tuomion oikeutetuksi."

KADONNUT JALKAPALLONPELAAJA.

Olimme tosin tottuneet saamaan Baker-kadulle arvoituksellisia sähkösanomia, mutta erityisesti on mielessäni pysynyt niistä yksi, joka saapui meille synkkänä helmikuun aamuna seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, ja josta Sherlock Holmes neljännestunnin ajan koetti turhaan saada selvää. Se oli osoitettu hänelle ja kuului:

"Olkaa hyvä ja odottakaa minua. Kauhea onnettomuus. Oikeanpuolinen laitamies kadonnut; välttämätön huomenna -- Overton."

"Strandin postileima ja lähetetty klo 10.38", sanoi Holmes lukiessaan sähkösanoman uudelleen ja yhä uudelleen. "Herra Overton on nähtävästi ollut hyvin liikutettu tätä lähettäessään ja on sen vuoksi selittänyt asian näin katkonaisesti. Arvelen hänen olevan täällä siksi, kunnes olen ennättänyt lukea Timesin ja siilon saamme asian tietää. Yksinpä kaikkein vähäpätöisinkin tehtävä on tervetullut tänä tapahtumista niin köyhänä aikana."

Aika oli tosiaankin ollut hyvin hiljainen, ja minä olin oppinut pelkäämään sellaisia toimettomuuden aikoja, sillä, minä tiesin ystäväni aivojen niin säännöttömästi työskentelevän, että oli vaarallista olla ilman aineistoa niiden työskentelemiselle. Vuosien kuluessa olin saanut hänet luopumaan käyttämästä kiihoittavia lääkkeitä, jotka kerran uhkasivat katkaista hänen ihmeellisen elämänuransa. Nyt tiesin, ettei hän enää tarvinnut keinotekoisia kiihoitusaineita, mutta hyvin hyvästi myöskin huomasin, ettei vihollinen ollut kuollut, vaan oli vain nukuksissa; ja sen olin myöskin tullut käsittämään, ettei tuo uni ollut raskasta, vaan herääminen voi helposti tapahtua silloin, kun toimettomuuden aikana huomasin ryppyjä Holmesin otsalla ja kaipaavan katseen hänen syvissä ja pohjattomissa silmissään. Siunasin sen vuoksi tätä herra Overtonia, olipa hän sitten ken tahansa, että hän arvoituksellisella sähkösanomallaan oli häirinnyt vaarallista lepoa, joka oli turmiollisempi ystävälleni kuin kaikki hänen levottoman elämänsä myrskyt:

Kuten olimme odottaneetkin, tuli heti sähkösanoman jälkeen sen lähettäjäkin. "Cyril Overton, Cambridgen yliopiston Trinity Collegen ylioppilas", voitiin lukea hänen nimikortistaan ja sisään astui suuri, ruumiikas mies -- 100 kg luita ja lihaksia -- jonka leveät hartiat peittivät koko oviaukon. Hän katseli levottomasti vuoroon meihin kumpaiseenkin.

"Herra Sherlock Holmes?"

Ystäväni kumarsi vastaukseksi.

"Kävin Scotland Yardissa, herra Holmes. Siellä tapasin poliisi-tarkastaja Stanley Hopkinsin. Hän sanoi tämän asian, mikäli hän sitä tunsi, paremmin kuuluvan teidän erikoisalaanne kuin varsinaisen poliisin toimintapiiriin."

"Tehkää hyvin ja istuutukaa, ja kertokaa asia."

"Tämä on kauheaa, herra Holmes, kerrassaan kauhistuttavaa! Minua ihmetyttää, ettei tukkani ole muuttunut harmaaksi. Godfrey Staunton -- te olette luonnollisesti kuullut puhuttavan hänestä? Hän on keskipiste, josta koko peli riippuu. Ennen kadottaisin muista osanottajista vaikka parikin kuin hänet. Mitä minun on tehtävä? Tulin kysymään sitä teiltä, herra Holmes. Toisia on kyllä varalla, mutta he eivät yksikään kykene laitamieheksi. Stevenson on kyllä sukkela liikkeissään, mutta hän ei kelpaa 25:lle linjalle. Ei, herra Holmes, me häviämme, ellette te kykene löytämään Godfrey Stauntonia."

Ystävääni sekä huvitti että ihmetytti tämä esitys, joka esitettiin sellaisella tarmolla ja vakavuudella, ja jonka vakuudeksi jäntevä käsi iski tuon tuostakin polveen. Kun vieraamme oli päässyt loppuun, ojensi Holmes kätensä, otti esille luettelonsa ja haki siitä kirjaimen S. Tällä kerralla etsi hän turhaan tästä kaikenlaatuisia tietoja sisältävästä kultakaivoksestaan.

"Täällä on kyllä Arthur H. Staunton, toivorikas nuori väärentäjä", sanoi hän, "ja tässä on Henry Staunton jota autoin hirttämään itsensä, mutta Godfrey Staunton on minulle aivan tuntematon."

Vieraamme hämmästyi nyt vuorostaan.

"Mutta herra Holmes, minä luulin teidän tuntevan asioita", sanoi hän. "Jollette ole milloinkaan kuullut puhuttavan Godfrey Stauntonista, niin ette kai tunne Cyril Overtoniakaan."

Holmes pudisti päätään.

"Hyvä Jumala!" huudahti atleetti. "Minä olin ensimmäinen varamies Englannin puolella Walesia vastaan ja olen johtanut yliopiston kilpailuja koko tämän vuoden. Mutta sehän ei merkitse mitään. Minä en uskonut Englannissa olevan yhtään ihmistä, joka ei tuntisi Godfrey Stauntonia, suosituinta laitamiestä Cambridgesta, Blackheathista ja viidestä kansainvälisestä kilpailusta. Hyvä Jumala, herra Holmes, missä olette elänyt?"

Holmes nauroi nuoren jättiläisen hämmästykselle.

"Te elätte toisessa maailmassa kuin minä, herra Overton, hauskemmassa, terveemmässä maailmassa. Toimintani koskee monia yhteiskuntaluokkia, ja olen onnellinen senvuoksi, ettei minulla ole ollut vielä mitään tekemistä urheilumaailmassa, joka on yhteiskuntamme paras ja tervein osa. Kuitenkin osoittaa teidän käyntinne täällä, että siinäkin raikkaan ilman ja jalon urheilun maailmassa voi olla työtä minulle; olkaa nyt hyvä, herra, ja istuutukaa ja kertokaa sitten vitkaan ja rauhallisesti kaikki, mitä on tapahtunut ja miten minun on autettava teitä."

Nuoren Overtonin kasvoille levisi kiusaantunut ilme, joka osoitti, että hän oli enemmän tottunut käyttämään lihaksiaan kuin henkisiä kykyjään, mutta vähitellen, toistellen ja sotkien muita asioita joukkoon, jotka tässä kertomuksessani sivuutan, kertoi hän meille harvinaisen juttunsa.