Part 7

"Minä näin miehet jo ennen kuin he olivat talossakaan", vastasi hän. "Istuin huoneessani ikkunan ääressä ja näin kuunvalossa kolme miestä tuolla portilla, mutta en arvannut siihen kiinnittää huomiotani sen paremmin. Noin tuntia myöhemmin kuulin emäntäni hätähuudon. Riensin portaita alas ja tapasin hänet sellaisessa tilassa kuin hän itse jo kertoi, ja sir Eustacen lattialla pää halki ja verta ja aivoja ympäri huonetta. Tuohan olisi jo riittänyt tekemään vaimosta mielipuolen, kun hän oli sidottu tuoliin ja hänen vaatteensa olivat tahrautuneet miehen vereen. Mutta mielenlujuutta häneltä ei ole puuttunut milloinkaan, eikä miss Mary Fraser Adelaidesta rouva Brackenstallina Abbey Grangessa ole ottanut uusia tapoja. Te olette kuulustelleet häntä kyllin kauan, hyvät herrat, nyt on hänen seurattava vanhaa Theresaansa omaan kamariinsa lepäämään, joka hänelle on aivan välttämätöntä."

Vanha nainen kietoi suonikkaan käsivartensa äidillisellä hellyydellä rouvan vyötäisille ja talutti hänet varovasti ulos huoneesta.

"Hän on pitänyt huolta rouvasta kaiken hänen elinikänsä", sanoi Hopkins, "kasvattanut hänet lapsesta asti, seurannut häntä tänne Englantiin, kun he ensi kerran noin 18 kuukautta sitten läksivät Austraaliasta. Hänen nimensä on Theresa Wright, ja tuollaisia palvelijattaria et enää löydä meidän päivinämme. -- Tätä tietä, herra Holmes, olkaa hyvä!"

Vilkas innostus oli hävinnyt Sherlock Holmesin ilmeikkäistä kasvoista, ja minä tiesin, että asia ei kiinnittänyt häntä enää salaperäisyydellään. Tässä oli vain vangitseminen toimeenpantava, mutta keitä olivat sitten nuo jokapäiväiset roistot, joihin hänen kätensä oli koskenut? Vaikeasti liikkeelle saatava, oppinut erikoislääkäri, joka huomaa itsensä kutsutuksi vain tuhkarokon tähden, tuntisi kai samanlaista pettymystä kuin nyt ystäväni silmissä voin havaita. Näky Abbey Grangen ruokasalissa oli kuitenkin siksi harvinainen, että se kiinnitti jälleen hänen huomiotansa ja elähdytti sammunutta mielenkiintoa.

Sali oli suuri ja korkea, laudoitus leikkauksilla varustetusta tammesta ja seinät oli koristettu peuran päillä ja aseilla. Vastapäätä ovea oli tuo mainittu ranskalaine suuri ikkuna. Oikealla puolella olevat kolme pienempää ikkunaa päästivät kylmän talviaamusarastuksen tulvimaan huoneeseen. Vasemmalla oli laaja, mahtava uuni, jonka vierellä seisoi raskas tamminen käsi- ja selkänojalla varustettu tuoli. Tuoliin oli kääritty punainen nuora, jonka molemmat päät oli kiinnitetty tuolin jalkojen ristikkoon. Kun rouva päästettiin siitä irti oli nuora liukunut hänen päältään, joten solmut oli voitu jättää liikuttamatta. Näihin seikkoihin kiinnitimme huomiomme vasta myöhemmin, nyt sen veti puoleensa vain kauhea näky, joka kohtasi silmiämme uunin eteen levitetyltä tiikerin nahalta.

Siinä oli pitkän, rotevan noin 40 vuoden vanhan miehen ruumis. Hän makasi selällään, kasvot ylöspäin, valkeat hampaat näkyivät lyhyen mustan parran välistä. Hänen nyrkkiin puristuneet kätensä oli kohotettu pään yli ja raskas orapihlajakeppi oli poikittain käsivarsien päällä. Tummat kaunismuotoiset kasvot koukkunenineen olivat vääristyneet kuin vihasta, ja kuolon jähmetyttämissä piirteissä oli saatanallinen ilme. Hän oli nähtävästi noussut suoraan sängystä, sillä hänellä oli päällään kauniisti kirjailtu yöpaita ja lahkeiden suusta näkyivät tohveleissa olevat paljaat jalat. Pää oli kammottavasti murskattu ja kaikkialla huoneessa näkyi todistuksia sen iskun voimasta, joka oli hänet surmannut. Ruumiin vieressä oli lyönnin voimasta mutkalle taipunut raskas hiilihanko. Holmes tutki tarkasti sekä sen että ruumiin.

"Tuo Randall näyttää olevan vahva mies", huomautti hän.

"Vahva hän onkin", virkkoi siihen Hopkins. "Minulla on yhtä ja toista kokemusta hänestä; hän on vaarallinen henkilö."

"Tehän voitte vaikeudetta vangita hänet?"

"Niin voimme. Olemme pitäneet häntä silmällä. Huhu tiesi tosin kertoa hänen matkustaneen Amerikkaan, mutta nyt kun tiedämme hänen seurueineen olevan täällä, en voi käsittää, miten hän voisi välttää kiinni joutumista. Me olemme jo ilmoittaneet kaikkiin satamakaupunkeihin, ja ennen iltaa julistetaan vielä palkinto hänen kiinniottamisestaan. Minua ihmetyttää tässä asiassa se, että he olivat niin mielettömät, että tekivät tällaisen rikoksen, vaikka tiesivätkin, että rouva kyllä voi heidän tuntomerkkinsä muistaa."

"Aivan oikea huomautus. Luulisi heidän varmuuden vuoksi tehneen myöskin rouva Brackenstallin mykäksi."

"He eivät ehkä huomanneet rouvan tulleen jälleen tuntoihinsa", virkoin minä.

"Eivät kai. Luullen hänen olevan tainnoksissa, pitivät he tarpeettomana ottaa häntäkin hengiltä. Mutta mitenkä tämän onnettoman miehen asiat oikeastaan olivat. Muistelen kuulleeni ikäviä juttuja hänestä."

"Hän oli hyväsydämminen mies selvänä ollessaan, mutta oikea piru juovuksissa, tai oikeammin sanoen puolijuovuksissa, sillä hän ei milloinkaan juonut itseään sikahumalaan. Silloin tuntui hänessä itse pahahenki asustavan, ja hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mikäli olen kuullut, joutui hän rikkauksistaan ja ylevästä nimestään huolimatta tekemisiin meikäläisten kanssa. Kerran aiheutti hän häväistysjutun siten, että hän valeli muutaman koiran petroleumilla ja sytytti sen palamaan -- ja kaiken lisäksi sattuikin se olemaan hänen rouvansa koira -- ja vain suurella vaivalla saatiin asia vaiennetuksi. Toisen kerran heitti hän karahvilla kamarineitsyttä, Theresa Wrightiä. Näin meidän kesken sanoen, tulee elämä talossa siedettävämmäksi sen jälkeen kuin hän on poissa. Mitä nyt etsitte?"

Holmes oli polvillaan ja tarkasteli mitä huolellisimmin tuon punaisen nuoran solmuja, jolla rouva oli ollut tuoliin sidottu. Sitten tarkasti hän nuoran liestynyttä päätä, josta se oli katkennut roiston kiskastessa sen seinältä.

"Tämän katketessa täytyi kellon keittiössä soida hyvin rajusti", huomautti hän.

"Kukaan ei voinut kuulla sitä. Keittiö on talon toisessa päässä."

"Mutta miten voi murtovaras luulla, ettei kukaan kuulisi kellon sointia? Miten uskalsi hän kiskaista kellonnuoran poikki niin rajusti?"

"En ymmärrä, herra Holmes. Te kysytte samaa, jota minäkin lakkaamatta mielessäni olen tutkistellut. Epäilemättä tunsi tuo roisto talon ja sen tavat. Hänen on täytynyt aivan tarkalleen tietää koko palvelusväen menneen levolle, vaikka vielä olikin niin verrattain aikainen, ja ettei yksikään heistä voinut kuulla kellon ääntä keittiöstä. Sen vuoksi on joku talon palvelija häntä auttanut. Mutta talossa on kahdeksan palvelijaa ja kaikki ovat puhdasmaineisia."

"Niin kauan kuin ei vielä muita epäillä, voi epäilyksensä kohdistaa häneen, jota isäntä heitti karahvilla, nim. Theresa Wrightiin. Mutta silloin emme menettelisi rehellisesti emäntää kohtaan, johon hän näyttää olevan niin lämpimästi kiintynyt. No, no, tämä on toisarvoinen kysymys; kun kerran saatte Randallin käsiinne, ei sitten enää ole ollenkaan vaikea kaapata hänen rikostovereitaan. Rouvan kertomus näyttää olevan tosi -- jos tässä yleensä mitään todistuksia tarvitaan -- kaikki näkemämme yksityiskohdat siihen viittaavat." Hän meni sitten ranskalaisen ikkunan luo ja avasi sen. "Tässä ei ole mitään jälkiä, mutta muutahan ei voi odottaakaan, sillä maa sen edessä on kova kuin kallio. Uunin reunalla olevissa kynttilöissä näyttää olleen tuli."

"Niin näyttääkin. Niiden ja rouvan kädessä olevan kynttilän valossa ovat roistot tehneet tekonsa."

"Ja mitä kaikkea he varastivat?"

"He eivät ole paljoakaan ottaneet, ainoastaan puolentusinaa hopea-astiaston esineitä kaapista. Rouva Brackenstall arvelee heidän itsensäkin joutuneen niin hämilleen sir Eustacen murhasta, etteivät he tulleet tarkastelleeksi taloa sen tarkemmin, niin kuin he muussa tapauksessa varmaankin olisivat tehneet."

"Epäilemättä, mutta kuitenkin joivat he viiniä, jos oikein kuulin?"

"Niin, rauhoittaakseen hermojansa."

"Se kyllä sopii. Näihin kolmeen tarjoilupöydällä olevaan lasiin ei kai sen koommin ole koskettu, vai kuinka?"

"Ei. Pullo on myöskin samalla paikalla, johon he sen asettivat."

"Tarkastelkaammepa niitä hiukan. Aha, aha! Mitä tämä merkitsee!"

Kysymyksessä olevat kolme lasia olivat yhdessä ryhmässä, kaikki viinin punertamia, mutta yhdessä niistä oli sakkaa. Vieressä seisova pullo oli vielä melkein täynnä, ja korkkiin oli viini syvälle tunkeutunut. Sekä korkki että pullon päällä oleva tomu osoittavat, että murhaajat olivat virvoittaneet itseään tavaralla, jota ei oltu tuotu hyvin järjestetystä viinikellarista.

Sherlock Holmesin käyttäytymisessä oli tapahtunut muutos. Välinpitämätön ilme oli kadonnut, ja kerran toisensa jälkeen näin hänen teräväin, syvällä olevain silmäinsä säihkyvän innostuksesta. Hän piti korkkia kädessään ja tarkasteli sitä tarkoin.

"Millä he vetivät sen pullosta?"

Hopkins osoitti puoliksi auki olevaa pöytälaatikkoa, josta näkyi pöytäliinoja ja suuri korkkiruuvi.

"Sanoiko rouva Brackenstall niiden käyttäneen tätä korkkiruuvia?"

"Ei. Hänhän oli tainnoksissa silloin kun pullo avattiin."

"Aivan oikein. Tätä korkkiruuvia ei olekaan käytetty. Tämä pullo on avattu tasku-korkkiruuvilla, luultavasti veitsessä olevalla, eikä ruuvi varmaankaan ollut puoltatoista tuumaa pitempi. Jos tarkastatte korkkia, niin huomaatte ruuvin kierretyksi siihen kolme kertaa, ennen kuin se aukesi. Se on täynnä reikiä. Tämä pitkä laitos olisi tunkeutunut koko korkin läpi ja yhdellä kerralla irroittanut sen. Kun saatte roiston käsiinne, saatte olla varma, että häneltä löydätte tuollaisen korkkiruuvilla varustetun taskuveitsen."

"Oivallista!" huudahti Hopkins.

"Mutta nämä lasit antavat minulle paljon ajattelemisen aihetta, sen tunnustan", sanoi Holmes. "Näkikö rouva Brackenstall todellakin noiden kolmen miehen juovan viiniä -- näkikö hän?"

"Näki. Siitä hän on aivan varma."

"No, niin kai se sitten on, eikä tästä asiasta ole siis sen enempää sanottavaa. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä näiden kolmen lasin välisen suhteen olevan hyvin omituinen, herra Hopkins. Ettekö huomaa niissä mitään omituista? No jääköön nyt silleen. Ehkä joutuu spesialisti, jollainen minäkin olen, hakemaan monimutkaista ratkaisua siitäkin, jossa asia on aivan yksinkertainen. Luonnollisesti täytyy lasien välisen suhteen olla vain aivan satunnainen. Niin ollen saan jättää teille jäähyväiset, herra Hopkins. En voi huomata olevani teille miksikään hyödyksi, asia näyttää olevan täysin selvitetty. Tahdotteko olla hyvä ja ilmoittaa minulle Randallin vangitsemisesta ja asian enemmästä kehittymisestä. Olen varma siitä, että piakkoin saan onnitella teitä onnellisen lopun johdosta. Tule Watson, arvelen kotona voivamme aikamme hyödyllisemmän käyttää."

Kotimatkalla huomasin Holmesista, että hän oli huomannut jotakin, joka antoi hänelle päänvaivaa. Tuon tuostakin koetti hän karkoittaa epäröimisensä ikäänkuin koko asia olisi ollut päivän selvä. Mutta sitten hän taas joutui epäilyksen valtaan, ja rypistyneet kulmat ja tiedoton katse ilmaisivat hänen vielä kerran ajatuksissaan palanneen Abbey Grangen suureen ruokasaliin ja tuumiskelevan siellä tapahtunutta murhenäytelmää. Viimein hän -- juuri kun junamme läksi liikkeelle eräältä pikkukaupungin asemalta, hyppäsi äkillisen mielijohteen vaikutuksesta asemasillalle ja veti minut perässään.

"Suo anteeksi ystäväni", sanoi hän nähdessämme junan rientävän pois ja katoavan mutkan taa; "valitan, että tällä tavalla olen saattanut sinut ehkä joutavan mielijohteen uhriksi, mutta niin totta kuin elän, Watson, en voi jättää asiaa tälle kannalle. Kaikki vaistoni ovat sitä vastaan. Se on väärin, kaikki on väärin -- minä vannon, että kaikki on väärin. -- Ja kuitenkin oli rouvan kertomus aivan tyhjentävä ja kamarineidin kertomus varmisti sen vielä täydellisesti; yksityiskohdat olivat oikeat. Mutta väitän sittenkin kaikkea tätä vastaan? Kolme viinilasia -- siinä kaikki! Mutta jollen olisi pitänyt asiaa todistettuna, jos olisin tutkinut kaikkea sillä tarkkuudella, jota asiaan olisin pannut, jos olisimme olleet ensimmäisiä, jotka kävimme asiaan käsiksi, eikä valmiiksi tekaistua juttua olisi tuotu kuuluvillemme ohjaamaan minua harhaan, enköhän silloin mahdollisesti olisi löytänyt varmempaa lähtökohtaa, johon olisin voinut nojata? Luonnollisesti olisin sen löytänyt. -- Istu tähän penkille, Watson, kunnes Chislehurstin juna tulee, ja salli minun esittää itsellesi kieltämätön totuus, mutta ennen kaikkea kehoitan sinua vapautumaan siitä olettamuksesta, että kaikki se, mitä kamarineiti ja hänen emäntänsä ovat sanoneet, välttämättömästi on totta. Rouvan ihana olento ei saa viedä harhaan arvostelutaitoamme.

"Varmasti on heidän kertomuksessaan yksityisseikkoja, joiden, jos niitä kylmäverisesti tarkastellaan, ehdottomasti täytyy herättää meissä epäilyksiä. Nämä murtovarkaat saivat melkoisen saaliin Sydenhamissa neljätoista päivää sitten. Sanomalehdissä selitettiin heistä yhtä ja toista, jollaiset seikat luonnollisesti pysyvät muistissa niillä, jotka haluavat tekaista jutun, jossa esiintyy keksittyjä ryöväreitä. Yleisesti tunnettu tosiseikkahan on, että murtovarkaat, jotka ovat saaneet hyvän saaliin, säännöllisesti ovat iloisia saadessaan nauttia menestyksensä hedelmiä levossa ja rauhassa, eivätkä he antaudu niin pian uudelleen vaarallisiin seikkailuihin. Ja edelleen: luonnotonta on, että murtovarkaat toimivat noin aikaisin; on tavatonta, että roisto lyö naista estääkseen häntä hälyytystä antamasta, sillä jokainenhan tietää sen juuri olevan parhaan keinon saada hänet huutamaan; tavatonta on murhaaminen silloin kun heitä on kylliksi monta pitämään aisoissa yhtä henkilöä; tavatonta on tyytyä mitättömään saaliiseen, kun suurempi on ulottuvilla; ja lopuksi tahdon muistuttaa sen melkein olevan mahdotonta, että sellaiset ihmiset jättävät viinipullon juomatta. Etkö sinäkin huomaa jotakin kummallista näissä asianhaaroissa, Watson?"

"Kokonaisvaikutus on tosin vaikuttava, mutta huolimatta kaikesta siitä, mitä olet maininnut epäiltäväksi, voi kaikki kuitenkin olla aivan mahdollista. Tavattomimpana koko jutussa pidän kuitenkin rouvan nuorittamista tuoliin."

"Niin tietenkin, Watson, mutta siitä kohdasta minä en ole täysin selvillä; ilmeistähän on, että heidän joko oli surmattava hänet tai muulla tavalla tehtävä hänet kykenemättömäksi heti viemään tietoa heidän paostaan. Olenhan siis kaikissa tapauksissa kuitenkin osoittanut -- vai kuinka -- että on olemassa jotakin valheellista rouvan kertomuksessa? Ja päälle päätteeksi tulevat siihen lisäksi nuo kolme viinilasia."

"No, mitä noissa viinilaseissa sitten huomasit?"

"Voitko olettaa näkeväsi ne nyt silmäisi edessä?"

"Näen ne aivan selvästi."

"Meille on kerrottu kolmen miehen juoneen niistä. Eikö tuo sinua ollenkaan hämmästytä?"

"Ei ollenkaan. Niissä oli viiniä jokaisessa."

"Aivan oikein. Mutta vain yhdessä oli sakkaa, sen kai sinäkin huomasit? Mitä sinä siitä arvelet?"

"Viimeiseen lasiin tuli luultavasti sakkaa."

"Ei suinkaan. Pullossa oli sameata viiniä, ja on aivan käsittämätöntä, että viini kahdessa lasissa oli kirkasta ja kolmannessa jotenkin sameaa. Siihen on vain kaksi selitystä, ainoastaan kaksi, Toinen on, että pulloa äkisti pudistettiin, jonka vuoksi kolmanteen lasiin tuli sakkaa. Mutta tuo selitys ei minusta pidä paikkaansa."

"Mitä sinä sitten arvelet?"

"Että vain kahta lasia on käytetty ja sakka niistä molemmista on kaadettu kolmanteen sen väärän käsityksen antamiseksi, että kolme henkilöä on ollut siellä, ja sillä tavalla on kaikki sakka joutunut kolmanteen lasiin. Niin, olen varma siitä, että asia todellakin on sillä tavalla. Mutta jos olen keksinyt oikean selityksen tähän pieneen arvoitukseen, kasvaa tapahtuma heti jokapäiväisestä hyvin ihmeelliseksi, sillä se ei voi merkitä mitään muuta kuin, että rouva Brackenstall ja hänen palvelijattarensa tahallansa ovat valehdelleet, ja ettei sanaakaan koko heidän jutussaan ole totta. Joku painava syy pakottaa heitä suojelemaan todellista rikollista ja meidän on omin neuvoinemme otettava asiasta selvä saamatta vähintäkään apua heiltä. Tämä tehtävä on meillä nyt edessämme. Ja nyt, Watson, on Chislehurstin juna täällä."

Abbey Grangessa hämmästyttiin suuresti, kun me palasimme takaisin, mutta kun Holmes kuuli Stanley Hopkinsin poistuneen sieltä lähettämään ilmoitusta pääasemalle, ryhtyi hän ruokasalia tarkastelemaan, sulki oven sisäpuolelta ja käytti kaksi tuntia tähän tutkimukseen, joka oli yksi niitä vaikeimpia ja monimutkaisimpia, jotka ovat muodostaneet varman perustan hänen loistaville loppupäätelmilleen. Istuen huoneen yhdessä nurkassa kuin harras ylioppilas kuunnellen professorin selityksiä, seurasin kaikkia hänen liikkeitään tämän omituisen tutkimuksen aikana. Ikkuna, verho, matto, nuora, tuoli -- kaikki tulivat vuoroonsa pienintä yksityisosaansa myöten tarkastetuiksi, koetelluiksi. Onnettoman sir Eustacen ruumis oli jo viety pois, mutta kaikki muu oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Äkkiä kiipesi Holmes suureksi hämmästyksekseni uunin reunustalle. Korkealla hänen päänsä yläpuolella riippuivat nuo muutamat tuumat punaista kellonnuoraa, jotka vielä olivat kiinni metallilangassa. Hyvän aikaa tuijotti hän nuoran pätkään; sitten hän koetti päästä vielä lähemmäksi sitä, asetti polvensa seinällä olevaa kuvahyllyä vastaan ja kohottautui ylös niin, että hän yletti kädellään melkein lähelle kellonnuoran tynkää, mutta hänen huomionsa ei näyttänyt olevan niin paljon kiinnitetty siihen kuin hyllyyn. Lopuksi hyppäsi hän maahan tyytymyksestä huudahtaen.

"All right, Watson", sanoi hän. "Olemme jo selvillä tästä tapahtumasta, joka on merkillisimpiä kokoelmassamme. Mutta, rakas ystävä, miten hidas ajatuksen juoksu minulla on ollutkin, ja miten vähällä olin tehdä oikein aimo erehdyksen. Nyt luulen ketjuni olevan kahta rengasta vaille täysi."

"Oletko päässyt selville jo miehistä?"

"Miehistäkö, Watson, vai miehistä. Olen yhden, mutta todella pelättävän henkilön jäljillä. Hän on vahva kuin jalopeura -- sen todistaa vääntynyt hiilihanko. Kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä, sukkela kuin orava ja näppärä näppinen sekä huomattavan kekseliäs, sillä koko tämä nerokas juttu on hänen keksintöänsä.

"Niin, Watson, me olemme tavanneet teon, jonka on tehnyt hyvin huomattava henkilö. Mutta kuitenkin on hän tuonne kellonnuoraan jättänyt meille tukipaikan, joka poistaa epäilykset muustakin osasta."

"Minkä tukipaikan?"

"Jos tahdot kiskaista kellon nuoran poikki, Watson, mistä arvelet sen katkeavan? Varmaankin siitä paikasta, josta se on kiinnitetty metallilankaan. Miksi se katkeaisi kolmea tuumaa alempaa, niin kuin tässä on tapahtunut?"

"Koska se on siitä kohti kulunut."

"Niin tietenkin. Tämä pää, jota voimme tutkia, on liestynyt, mutta toinen pää tuolla katon rajassa ei ole ollenkaan liestynyt. Sinä et voi nähdä sitä täältä, mutta jos nouset uunin reunalle, voit huomata, että nuora on leikattu suoraan poikki eikä siinä ole vähintäkään kulumisen merkkiä. Sinä voit seurata koko tapahtumaa. Mies tarvitsi nuoraa. Hän ei uskaltanut kiskaista kellon nuoraa poikki peläten sen keittiössä aikaansaamaa melua -- mitä luulet hänen silloin tehneen? Hän kapusi uunin reunalle, mutta hän ei yllä kyllin ylös käsillään, ja sen vuoksi hän nojaa polvellaan hyllyyn -- pölyssä voit nähdä polven jäljen. Minun käteni ei yllä niin korkealle, vaan kolme tuumaa alemmaksi, josta päätän hänen olevan vähintäin kolme tuumaa minua pitempi. Katso tahraa tuon tammituolin istuimella -- mitä se on?"

"Verta."

"Epäilemättä se on verta. Tämä tahra jo tekee rouvan kertomuksen perättömäksi. Jos hän istui tällä tuolilla silloin kun rikos tehtiin, miten maailmassa siihen sitten voi tulla verta. Hän istui tuolille vasta miehensä kuoleman jälkeen. Uskallan lyödä vetoa, että hänen mustassa hameessaan on vastaava merkki. Me emme ole vielä Waterloossamme, Watson, mutta tämä on meidän Marengomme, sillä työmme alkoi tappiolla, mutta päättyi voitolla. Nyt minä mielelläni puhuisin pari sanaa Theresalle. Meidän on jonkun aikaa meneteltävä varovaisesti, jos mielimme saada tarvitsemiamme tietoja."

Tuo katkera australialainen palvelijatar on mieltäkiinnittävä henkilö. Harvapuheinen, epäluuloinen ja epämiellyttävä kun hän oli, meni hyvän aikaa, ennen kuin Holmes miellyttävällä tavallaan ja nöyrällä suopeudellaan sai hänet taivutetuksi vastaavaan luottamukseen. Hän ei edes koettanutkaan salata vihaansa kuollutta isäntäänsä kohtaan.

"Niin herra, totta on, että hän heitti karahvilla minua. Minä kuulin hänen nimittävän emäntääni rumalla nimellä, ja minä sanoin hänelle, ettei hän uskaltaisi puhua sillä tavalla, jos rouvan veli olisi täällä. Silloin hän nakkasi karahvilla minua. Vaikka hän olisi viskannut niitä tusinan päälleni, en siitä olisi välittänyt, kunhan hän vain olisi antanut kyyhkyni olla rauhassa. Hän kohteli rouvaa aina huonosti, ja tämä taas on liian ylpeä välittääkseen. Hän ei edes minullekaan tahtonut sanoa kaikkea, mitä pahaa isäntäni teki hänelle. Hän ei milloinkaan ole puhunut minulle mitään käsivarsissaan olevista merkeistä, jotka tänä aamuna näitte, mutta minä tiedän varmaan, että ne on pistetty hattuneulalla. Se kavala piru -- Jumala suokoon minulle anteeksi, kun puhun hänestä sillä tavalla, nyt kun hän jo on kuollut -- mutta piru hän oli, jos nyt sellaisia maan päällä liikkuu. Hän oli pelkkää hunajaa, kun hänet ensi kerran kohtasimme vain kahdeksantoista kuukautta sitten, ja meistä kummastakin tuntuu kuin siitä jo olisi kahdeksantoista vuotta. Emäntäni oli juuri saapunut Lontooseen, se oli hänen ensimmäinen matkansa -- hän ei ole milloinkaan ennen ollut kotoa poissa.

"Sir voitti hänen suosionsa nimellään, rahoillaan ja väärillä lontoolaisilla tavoillaan. Erehdyksensä on rouva saanut kalliisti maksaa, niin kalliisti kuin nainen vain voi. Missä kuussako tapasimme hänet? Heti tänne saavuttuamme -- me saavuimme kesäkuussa ja se tapahtui heinäkuussa. Tammikuussa viime vuonna he menivät naimisiin. Jaha, rouva on jälleen alhaalla teehuoneessa, hän tahtoo kai puhella teidän kanssanne. Mutta te ette saa kysellä häneltä liian paljoa, sillä hän on saanut kärsiä niin paljon kuin ihminen suinkin voi kärsiä."

Rouva Brackenstall oli samassa asennossa kuin aamullakin, mutta hän näytti nyt virkeämmältä. Kamarineiti astui kanssamme huoneeseen ja alkoi jälleen haudella ajettumaa.

"Toivon", virkkoi rouva, "ettette ole tulleet jälleen kuulustelemaan minua."

"Emme", vastasi Holmes miellyttävimmällä äänellään, "minä en tahdo teitä tarpeettomasti rasittaa, rouva Brackenstall; muuta en tahdo kuin tehdä asian teille niin helpoksi kuin suinkin mahdollista. Olen varma siitä, että olette saanut paljon kokea. Jos tahdotte kohdella minua kuin ystävää ja osoittaa minulle luottamusta, niin olen näyttävä, että sen ansaitsen."

"Mitä te sitten tahdotte?"

"Että puhutte minulle totta."

"Herra Holmes!"

"Ei, ei niin, rouva Brackenstall, ei maksa vaivaa. Olette kai kuullut mainittavan, että minulle annetaan jonkunmoista arvoa. Rohkenen väittää, että koko teidän kertomuksenne on keksitty."

Sekä emäntä että kamarineiti seisoivat kalpeina ja levottomina edessämme.

"Te olette häpeämätön roisto," huusi Theresa. "Väitättekö emäntäni valehdelleen?"

"Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

"Olen sanonut teille kaikki!"

"Ajatelkaa vielä kerran, rouva Brackenstall. Eiköhän olisi parasta olla nyt aivan suora?"

Hetkisen näkyi epäröimistä hänen kauneilla kasvoillaan. Sitten peitti ne äkisti joku voimakas mielijohde kuin naamio.

"Olen sanonut jo teille, mitä tiedän."

Holmes kohautti olkapäitään ja otti hattunsa. "Olen pahoillani", sanoi hän, ja enempää virkkamatta me yhdessä läksimme pois huoneesta ja koko talosta. Puistossa oli lammikko, ja sinne ohjasi ystäväni kulkunsa. Lammikko oli jäässä, pieni avanto vain oli avattu yksinäiselle joutsenelle. Holmes seisoi hetkisen katsoen avantoon ja sitten jatkoimme kulkuamme puistonportille.