Part 14

Nainen katseli häntä kauan ja kosketti sitten jalallaan hänen kasvojansa. Sitten katsoi hän häntä jälleen, mutta hän ei liikkunut. Minä kuulin kahinaa, iltailma tuulahti huoneeseen ja kostajatar oli poissa.

Me emme olisi väliintulollamme voineet pelastaa miestä tästä kohtalosta. Mutta kun nainen ampui kuulan toisensa jälkeen Milvertonin ruumiiseen, olin minä syöksymäisilläni esiin. Silloin tunsin Holmesin kylmän, suonikkaan käden tarttuvan minua kalvosimeen. Minä ymmärsin, mitä tämä luja puristus sanoi: meillä ei ollut mitään tekemistä tässä asiassa, oikeus oli kohdannut roistoa, ja meillä oli omat velvollisuutemme ja omat tarkoituksemme, joita emme saaneet laiminlyödä. Mutta tuskin oli tuo tuntematon nainen rientänyt tiehensä, ennen kuin Holmes äänettömin, nopein askelin oli ehtinyt toisen oven luo. Hän väänsi avainta lukossa. Samalla hetkellä kuulimme puhetta ja lähestyvien askelten ääniä.

Revolverin laukaukset olivat herättäneet palvelijat. Täydellisellä tyyneydellä meni Holmes kassakaapin luo, otti sieltä sylin täydeltä kirjepakkoja ja viskasi ne tuleen. Hän uudisti saman teon, kunnes kaappi oli tyhjä. Nyt tarttui joku oveen ja kolkutti siihen. Holmes katsoi ympärilleen. Kirje, joka oli kutsunut Milvertonin kuolemaan, oli vereen tahrattuna pöydällä; Holmes viskasi sen palavien paperien joukkoon. Sitten otti hän avaimen kuistikon ovesta, tuli ulos minun jäljessäni ja lukitsi oven ulkopuolelta.

"Tätä tietä, Watson", sanoi hän. "Me voimme hiipiä pitkin puutarhanaitaa tähän suuntaan."

Minä en ole milloinkaan uskonut, että voitaisiin tehdä hälyytys niin nopeasti kuin nyt tapahtui. Kun käännyimme, oli jokainen ikkuna tuossa suuressa talossa valaistu. Portti oli auki ja ihmisiä juoksi siitä ulos. Koko pihamaa oli täynnä ihmisiä ja eräs heistä huudahti, kun tulimme kuistikolle. Holmes näytti perinpohjin tuntevan paikan, hän riensi erääseen istutukseen ja minä seurasin hänen kintereillään. Me saatoimme kuulla lähimpien takaa-ajajiemme läähättävän aivan kintereillämme. Tiemme sulki kuuden jalan korkuinen muuri, mutta Holmes viskautui sen ylitse. Kun minä olin ehtinyt puolitiehen, tunsin jonkun tarttuvan minua nilkkaan, mutta minä potkaisin itseni irti ja putosin pää edellä maahan toiselle puolelle. Holmes auttoi minut ylös ja sen jälkeen juoksimme henki kurkussa suuren Hampstead Heathin poikki ja siitä edelleen. Luulen, että juoksimme noin pari peninkulmaa, jolloin Holmes vihdoin pysähtyi ja kuunteli. Kaikki oli äänetöntä. Olimme päässeet takaa-ajajistamme ja olimme turvassa.

* * * * *

Olimme jo syöneet aamiaisen tämän merkillisen seikkailun jälkeisenä päivänä ja istuimme tupakoimassa, kun herra Lestrade Scotland Yardista juhlallisen näköisenä astui yksinkertaiseen huoneeseemme.

"Hyvää huomenta, herra Holmes", sanoi hän, "hyvää huomenta. Saanko kysyä, onko teillä nykyjään hyvin kiireellisiä töitä?"

"Ei niin kiireellisiä, etten joutaisi kuulemaan, mitä teillä on sanottavaa."

"Minä ajattelin, että te, ellei teillä ole jotakin erityistä muuta tehtävää, tahtoisitte auttaa meitä selittämään erästä omituista juttua, joka sattui eilen Hampsteadissa."

"Varjele taivas", sanoi Holmes. "Minkälaista?"

"Murhaa, joka tehtiin mitä draamallisimmissa olosuhteissa. Minä tiedän, kuinka kekseliäs te olette sellaisissa seikoissa ja tekisitte meille suuren palveluksen, jos tahtoisitte tulla Applerode Towersiin meitä auttamaan. Tämä ei ole mikään tavallinen rikos. Olemme jonkun aikaa pitäneet silmällä herra Milvertonia ja meidän kesken sanoen, oli hän oikea konna. Hänellä oli tapana käyttää ylhäisön naisille vaarallisia kirjeitä rahojen kiristämiseen, ja murhaajat ovat nyt polttaneet nuo kirjeet. Mitään arvoesineitä ei ole otettu, ja senvuoksi on luultavaa, että murhaajat ovat hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa, ja heidän ainoa tarkoituksensa oli varmaankin estää jotakin häväistysjuttua."

"Murhaajat?" sanoi Holmes. "Oliko niitä useampia?"

"Kyllä, kaksi. He olivat melkein joutua kiinni. Meillä on heidän jälkensä ja tieto heidän ulkomuodostaan, ja me saamme varmaankin heidät kiinni. Ensimmäinen oli hyvin nopsa käänteissään, mutta toiseen ehti eräs puutarhurin renki tarttua kiinni, ja hän pääsi irti vasta taistelun jälkeen. Hän oli keskikokoinen, vankkarakenteinen mies, jonka kasvojen alaosa oli voimakkaasti kehittynyt, ja jolla oli mustat viikset ja naamari kasvoilla."

"Tuo kuvaus on jokseenkin vaillinainen", sanoi Holmes. "Sopiihan se esimerkiksi tohtori Watsoniin yhtä hyvin kuin johonkin muuhunkin."

"Siinä te todellakin olette oikeassa", sanoi poliisitarkastaja aivan hämmästyneenä. "Kuvaus sopii todellakin tohtori Watsoniin."

"Kumminkaan en voi palvella teitä tällä kerralla", sanoi Holmes. "Asia on niin, että minä tunsin tuon Milvertonin, ja olen sitä mieltä, että hän oli Lontoon vaarallisimpia rikollisia, ja sitäpaitsi minä uskon löytyvän muutamia rikoksia, joihin lain ei tule sekaantua, ja annan ihmisille oikeuden joskus tehdä oikeutta itse. Niin, ei maksa vaivaa puhella minun kanssani siitä, olen tehnyt päätökseni. Minun myötätuntoni on näiden murhaajien puolella eikä uhrin, enkä minä tahdo ryhtyä tähän asiaan."

* * * * *

Holmes ei ollut sanonut minulle sanaakaan tuosta murhenäytelmästä, jonka salaisia näkijöitä me olimme olleet, mutta olin huomannut, että hän oli ajatuksissaan koko aamun ja näytti siltä, että hän koetti johtaa muistiinsa jotakin. Ja kun olimme syöneet väliateriamme puoleksi, hypähti hän äkkiä ylös.

"Nyt tiedän sen, Watson!" huudahti hai "Ota hattusi ja tule mukaani!"

Hän kiiruhti minun edelläni Baker-katua Regent Circukselle. Sen vasemmalla puolella oli eräs kauppa, jonka ikkuna oli täynnä päivän kaikkien kuuluisuuksien valokuvia: näyttämöiltä, konserttisaleista, ylemmistä seurapiireistä j.n.e. Holmes osoitti yhtä muotokuvaa. Se kuvasi komeaa naista, joka oli hovipuvussa, timanttikoriste ylpeällä otsallaan. Tunsin tuon käyrän nenän, kaarevat kulmakarvat, suorat huulet ja tarmokkaasti pyöristyvän leuan. Ja hämmästyneenä luin sen jalosukuisen valtiomiehen arvonimet, jonka vaimo hän oli ollut. Silmäni kääntyivät Holmesiin. Hän pani sormen huulillensa ja äänettöminä lähdimme pois.