Part 11

"Kerron teille, mitä Susan Tarlton puhui. Hän on ainoa henkilö koko talossa, joka voi asiasta jotakin sanoa. Murha tapahtui aamupäivällä kello 11 ja 12 välillä. Susan oli silloin yläkerrassa sänkykamarin viereisessä huoneessa panemassa vaatteita naulaan. Professori Coram oli vielä sängyssä, sillä rumalla ilmalla hän harvoin nousi ylös ennen päivällistä. Emännöitsijällä oli jotakin tekemistä talon takana. Willoughby Smith oli ollut sänkykamarissaan, jota hän käytti myöskin kirjoitushuoneenaan; tyttö kuuli hänen samassa hetkessä kulkevan pitkin käytävää ja astuvan työhuoneeseen, joka oli juuri tytön alapuolella. Häntä hän ei nähnyt, mutta ei sano voivansa erehtyä hänen nopeista, kiireellisistä askeleistaan. Hän ei kuullut työhuoneen ovea sulettavan, mutta minuuttia myöhemmin kuului huoneesta kauhistuttava huuto. Se oli kammottavaa, tukahdutettua kiljuntaa, omituisen vierasta, joko miehen tai naisen ääntä. Samassa hetkessä tuntui ankara tuulenpuuska, joka tärisytti vanhaa taloa ja sitten oli kaikki hiljaista. Hetkisen seisoi tyttö jähmettyneenä pelosta, mutta lopuksi hän kokosi voimansa ja tuli juosten portaita alas. Työhuoneen ovi oli suljettu ja hän avasi sen. Siellä sisällä makasi Willoughby Smith pitkin pituuttaan lattialla. Aluksi hän ei voinut huomata mitään vammaa, mutta kun hän riensi nostamaan ruumista, havaitsi hän verta vuotavan kaulassa olevasta haavasta. Kaulan läpi oli pistetty pieni, mutta hyvin syvä haava, joka oli katkaissut valtimon. Ase, jolla teko oli tehty, oli hänen vieressään matolla. Se oli pieni, norsunluu päällä varustettu tanakkateräinen veitsi, jollaisia tapaa vanhanaikaisilla kirjoituspöydillä. Se kuului professorin omiin kirjoitusneuvoihin.

"Ensiksi luuli tyttö nuoren Smithin olevan jo ruumiina, mutta kun hän karahvista kaatoi vettä hänen otsalleen, avasi hän silmänsä hetkiseksi. 'Professori', sanoi hän, 'se oli tuo nainen'. Tyttö on valmis valallaan vahvistamaan Smithin niin sanoneen. Olipa hän vielä ponnistellut voimiaan sanoakseen enempikin ja pitänyt oikeaa kättään ojona. Sitten hän vaipui kuolleena lattialle.

"Emännöitsijä oli myöskin tullut paikalle, mutta liian myöhään, kuullakseen kuolevan nuorukaisen viimeisiä sanoja. Hän jätti Susanin ruumiin luo ja kiiruhti professorin huoneeseen. Tämä istui sängyssään ja oli hyvin kauhuissaan, sillä kaikki, mitä hän oli kuullut, riitti hänelle ilmaisemaan, että jotakin kauheaa oli tapahtunut. Rouva Marker on valmis vannomaan, että professori vielä oli yöpuvussaan, ja itse asiassa onkin hänen aivan mahdotonta pukeutua Mortimerin avutta, joka oli saanut määräyksen saapua kello kaksitoista. Professori sanoi kuulleensa kaukaisen huudon, mutta ei sano tietävänsä enempää. Hän ei voi millään tavalla selittää nuorukaisen viimeisiä sanoja: 'Professori, se oli tuo nainen', mutta arvelee huudahduksen olleen kuolemanhourion aikaansaama. Hän ei luule Willoughby Smithillä olleen yhtään vihamiestä koko maailmassa, eikä hän voi myöskään millään tavalla selittää tapahtumaa. Ensi työkseen hän lähetti Mortimerin paikallispoliisin luo. Hiukan myöhemmin kutsui päivystävä päällikkö minut. Ei mihinkään oltu koskettu ennen minun tuloani ja ankara määräys oli myöskin annettu, ettei kukaan saa kulkea käytävillä, jotka vievät taloon. Siinä sain erinomaisen tilaisuuden koetella teidän menettelytapojanne, herra Holmes. Ei puuttunut todella mitään."

"Muuta kuin Sherlock Holmes", sanoi ystäväni katkera hymy huulillaan. -- "No antakaa meidän kuulla, mitä te asiasta arvelette. Mitä olette toimittanut."

"Ensiksikin täytyy minun pyytää teitä katsomaan tätä kiireesti tehtyä asemakaavapiirrosta, josta saatte selville, missä professorin työhuone on, ja muutamia muitakin asioita. Sen avulla kykenette seuraamaan kertomustani toimitetusta tutkimuksesta."

Hän levitti Holmesin polville kiireesti tehdyn asemapiirustuksen. Nousin istualtani ja katsoin sitä Holmesin olan ylitse.

"Siihen on merkitty vain sellaista, jota minä pidän tärkeänä. Kaikkea muuta voitte itse käydä katsomassa. -- No niin, oletetaan aluksi, että murhaaja tuli taloon ja tarkastetaan millä tavalla hän pääsi sisään? Epäilemättä jotakin käytävää, poikki pihamaan ja takaovesta, josta päästään suoraan työhuoneeseen. Kaikki muut tiet olisivat olleet hyvin vaikeat. Samaa tietä on puheenaolevan henkilön ehdottomasti pitänyt poistuakin. Molemmista toisista ovista, jotka vievät puheenaolevasta huoneesta, oli Susan sulkenut toisen kiirehtiessään portaita alas, ja toinen vie suoraan professorin makuuhuoneeseen. Sen vuoksi kiinnitin ensiksi huomioni pääkäytävään, jonka äskeinen sade oli kastellut ja josta arvelin löytäväni joitakin jalan jälkiä.

"Tutkimukseni osoittavat, että olin tekemisessä varovaisen ja kokeneen rikoksentekijän kanssa. Käytävällä en voinut huomata mitään jälkiä. Mutta käytävän vieressä olevalla nurmikolla oli joku varmasti kulkenut. En voinut löytää mitään suoranaista merkkiä, mutta ruoho oli tallattu, joten joku oli epäilemättä astunut siinä. Se on voinut olla vain murhaaja, koskapa ei puutarhuri, eikä kukaan muukaan ollut sinä aamuna siinä kulkenut ja sade oli alkanut jo yöllä."

"Odottakaa", keskeytti Holmes, "minne vie tuo käytävä?"

"Maantielle."

"Miten pitkä se on?"

"Noin sata yardia."

"Portilla teidän kuitenkin olisi pitänyt huomata jälkiä."

"Kaikeksi onnettomuudeksi on käytävä sillä kohdalla laskettu tiililevyillä."

"Mutta entäpä maantiellä?"

"Se on poljettu aivan liejuksi."

Holmes vihelsi. -- "Vai niin! -- Olivatko heinikossa olevat jäljet tulijan vai menijän?"

"Sitä oli mahdotonta saada selville. En huomannut niissä mitään erotusta."

"Suurenko vai pienen jalan jälkiä?"

"Sitä en voinut saada selville."

Holmes huudahti kärsimättömästi. "Sen jälkeen on vettä tullut oikein virtaamalla ja raju myrsky on puhallellut", sanoi hän.

"Vaikeampi on siitä nyt enää ottaa selkoa kuin lukea tuota vanhaa käsikirjoitusta. -- Niin, niin, sitä ei voi auttaa. Mitä sitten teitte, Hopkins, kun pääsitte selville siitä, ettette ollut saanut mitään selville?"

"Luulen saaneeni selville koko joukon asioita, herra Holmes. Ensiksi tutkin eteisen. Sen lattialla on kookosmatto, jolla ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä. Menin sitten työhuoneeseen. Se on hyvin kurjasti kalustettu huone. Paras huonekalu on suuri kirjoituspöytä, jossa on kiintonainen kaappi. Kaapissa on kaksi riviä laatikoita ja niiden välissä laskuovella varustettu osasto. Laatikot näyttävät aina olleen auki, eikä niissä säilytetäkään mitään arvokasta. Keskiosastossa, joka oli suljettu, säilytetään muutamia tärkeitä papereita, mutta mitään merkkiä ei näkynyt siitä, että joku olisi käynyt niitä selailemassa, eikä professori sano niistä olevankaan mitään poissa. Mitään varkautta ei ole tapahtunut.

"Menin nuorukaisen ruumiin luo. Se oli piirongin vieressä, tuossa vasemmalla, merkitsin paikan piirustukseen. Kuolinisku oli lyöty oikealle puolelle kaulaa ja takaa päin, niin että on aivan mahdotonta, että vainaja itse on voinut sen tehdä."

"Jollei hän kaatunut veitseen", virkkoi Holmes.

"Aivan oikein. Tuo ajatus juolahti minunkin mieleeni. Mutta veitsen me löysimme muutamain jalkain päässä ruumiista, jonka vuoksi tuo selitys tuntuu mahdottomalta. Sitten kuolleen omat sanat vielä. Ja kaiken lopuksi on tämä hyvin tärkeä todistuskappale, jonka löysimme murhatun oikeasta kädestä."

Stanley Hopkins otti liivinsä taskusta pienen paperikäärön. Siitä hän otti esiin kultasankaiset nenälasit, joista riippui kaksi katkennutta silkkinauhan päätä.

"Willoughby Smithillä oh erinomaisen hyvät silmät. -- Ei voida epäilläkään, että nämä on rikoksentekijän silmiltä kiskaistu."

Sherlock Holmes otti silmälasit ja tutki niitä sangen huolellisesti. Hän pani ne nenälleen, koetti lukea niillä, meni ikkunan luo ja tähysteli kadulle, katseli niitä kaikilta puolilta täydessä lampun valossa, nauroi lopuksi ja istuutui sitten pöydän ääreen ja kirjoitti muutamia rivejä paperille, jonka hän antoi Stanley Hopkinsille.

"Muuten en voi teitä auttaa", sanoi hän. "Minun on koetettava jollakin tavalla olla hyödyksi."

Hämmästynyt poliisitarkastaja luki kirjoituksen ääneen. Se oli näin kuuluva:

"Etsimänne henkilö on sivistynyt nainen, joka käy komeasti puettuna. Hänellä on huomattavan paksu nenä ja silmät aivan lähellä sitä. Hänellä on otsassa ryppyjä, ankara katse ja luultavasti kumarat hartiat. Melkein varmasti on hän ainakin pari kertaa viime kuukausien kuluessa käynyt optikerin luona. Koska hän käyttää näin tavattoman väkeviä laseja, eikä optikereja ole kovinkaan monta, niin ei ole vaikea päästä hänestä selville."

Holmes hymyili Hopkinsin hämmästykselle, joka luultavasti kuvastui minunkin kasvoillani.

"Voipiko enää mikään olla yksinkertaisempaa kuin minun loppupäätelmäni", sanoi hän. "Vaikea olisi löytää esinettä, joka voisi olla varmempana lähtökohtana kuin silmälasit ja vieläpä niin huomattavat kuin nämä. Sen, että ne ovat naisen, päätin niiden laadun hienoudesta ja luonnollisesti myöskin kuolevan miehen sanoista. Että hän on sivistynyt ja hyvästi puettu henkilö, voitte huomata siitä, että ne ovat hyvin hyvää työtä ja puhdasta kultaa, eikä voida ajatellakaan, että henkilö, joka käyttää tuollaisia silmälasia, olisi huolimattomasti puettu. Voitte huomata niiden olevan liian laajat nenällenne, ja se osoittaa, että naisen nenä on tavattoman leveä juuresta. Sen laatuiset nenät ovat tavallisesti lyhyitä ja paksuja, mutta paljon on poikkeuksiakin, joten en aivan jyrkästi uskalla väittää sitä tässä tapauksessa. Minun kasvoni ovat soikeat ja kuitenkin huomaan, etten voi saada sopimaan silmiäni näiden lasien keskeen tai edes lähellekään. Sen vuoksi ovat naisen silmät aivan nenän vieressä. Sinä voit huomata, että lasit ovat konkav-lasit ja tavattoman väkevät. Naisella, jonka näkö on ollut niin heikko koko hänen elämänsä, täytyy olla myöskin ulkonaiset luontaiset erikoismerkit, jotka seuraavat sellaista näköä ja osoittautuvat otsassa, luomissa ja hartioissa."

"Niin tietenkin", sanoin minä, "nyt voin käsittää kaikki väitteesi. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa olevani siksi typerä, etten käsitä, mistä sinä voit päättää hänen useasti käyneen optikerissa."

Holmes otti silmälasit käteensä.

"Näissä on kapeat korkkikaistaleet, jotta ne eivät painaisi nenää. Toinen niistä on tummunut ja kulunut mutta toinen on aivan uusi. Nähtävästikin on toinen tipahtanut pois ja sen sijaan on pantu uusi. Tuon toisenkaan en luulisi olleen näissä kauempaa kuin muutamia kuukausia. Ne ovat aivan samanlaiset kumpikin, ja siitä teen sen johtopäätöksen, että nainen kävi samasta liikkeestä ostamassa toisenkin."

"Pyhän Yrjön nimessä, tuohan on aivan ihmeellistä!" huudahti Hopkins innostuksissaan. "Ajatelkaa, että minulla oli nämä luotettavat todistuskappaleet, enkä niitä kuitenkaan voinut huomata! Kaikissa tapauksissa olisin aikonut käydä Lontoon optikerien luona."

"Luonnollisesti on teidän se tehtäväkin. Onko teillä vielä mitään lisättävää?"

"Ei mitään, herra Holmes. Luulen teidän nyt tietävän asiasta yhtä paljon kuin minäkin -- ja ehkäpä hiukan enemmänkin. Me olemme tutkineet sitäkin, onko ketään vierasta henkilöä nähty maantiellä tai asemalla. Sellaista ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Enimmän minua kiusaa se, etten voi keksiä minkäänlaista syytä, joka olisi voinut olla aiheena rikokseen."

"Niin, siinä suhteessa en kykene auttamaan. Mutta minä luulen teidän haluavan meitä mukaanne sinne huomenna."

"Jollette pidä pyyntöäni vain liiallisena, herra Holmes. Juna lähtee Charing Crossin asemalta Chathamiin klo 6 aamulla, ja Yoxley Old Placeen pääsemme klo 8 ja 9 välillä."

"Me lähdemme siis siinä. Jutussa on monta huvittavaakin puolta ja olen iloinen saadessani tutustua siihen. Mutta kello on jo kohta yksi ja muutamain tuntien nukkuminen ei olisi pahitteeksi. Tarjoan teille sohvan, joka on kamiinia vastapäätä. Spriikeittiööni tekaisen tulen ja tarjoan teille kahvit ennen lähtöämme."

Myrsky oli seuraavana päivänä asettunut, mutta aamu oli kylmä meidän matkalle lähtiessämme. Näimme kylmän talviauringon nousevan Thamesin autioitten rantojen ja pitkän synkän joen yli. Pitkän ja ikävän matkan jälkeen poistuimme junasta pienellä asemalla muutamien peninkulmain päässä Chathamista. Hevosta valjastettaessa söimme ravintolassa nopeasti aamiaisen ja olimme siten valmiit suorittamaan tehtävämme, kun viimeinkin saavuimme Yoxley Old Placeen. Muudan poliisi tuli meitä vastaan puutarhan portilla.

"Mitä uutta, Wilson?"

"Ei mitään."

"Eikö ole saatu tietää, että joku vieras olisi ollut liikkeessä?"

"Ei. Asemalla ollaan aivan varmoja, ettei ketään vierasta henkilöä ole saapunut eikä lähtenyt eilen."

"Onko tiedusteltu majatalosta ja ravintoloista?"

"On, mutta ei ole saatu ainoatakaan tietoa, johon voisimme luottaa."

"Hyvä on. Chathamista on kuitenkin melkoinen matka. Siellä voi hyvin oleskella ja huomiota herättämättä nousta junaan. Tässä on nyt tuo puutarhapolku, josta puhuin, herra Holmes. Se vahvistaa lausuntoni, että eilen ei näkynyt askelten jälkeäkään."

"Kummallako puolella ruohikossa jäljet olivat?"

"Tällä puolella. Tällä ruohikkokaistaleella polun ja kukkasryhmän välillä. Nyt en jälkiä erota, mutta silloin näin ne aivan selvästi."

"Niin, joku on siitä varmasti kulkenut", sanoi Holmes kumartuessaan tarkastamaan ruohikon reunaa. "Nainen tuntuu huolellisesti laskeneen askeleensa, koskapa jälki toisella puolella on jäänyt polulle ja toisella selvemmästi pehmeään multaan."

"Jo vain, hän näyttää olleen aika kylmäverinen."

Huomasin välähdyksen Holmesin kasvoissa.

"Arvelette siis, että hänen on ollut pakko palata tätä tietä."

"Niin arvelen; muuta tietä ei ole."

"Tätäkö ruohikon laitaa?"

"Niin, herra Holmes."

"Hm. Olisipa se hyvin omituisia -- todellakin hyvin omituista. No niin, luullaksemme olemme tyystin tutkineet polun. Mennäänpä eteenpäin. Tämä puutarhaportti on kai tavallisesti auki? Siinä tapauksessa pääsee siis jokainen tulija vaikeudetta tänne. Hän ei aikonut murhata. Muutenhan hän olisi varustanut aseen, eikä hänen olisi tarvinnut turvautua kirjoituspöydällä olevaan veitseen. Kulkiessaan käytävässä ei hän jättänyt jälkeäkään korsimattoon. Sitten tuli hän työhuoneeseen. Miten kauan hän siellä viipyi? Sitä emme tiedä."

"Muutamia minuutteja vain. Unohdin sanoa teille, että taloudenhoitaja, rouva Marker, oli siistinyt huoneen vähää ennen -- noin neljännestuntia ennen, mikäli hän on ilmoittanut."

"Hyvä on. Tämä on tärkeää. Nainen tulee huoneeseen. Hän menee kirjotuspöydän luo. Minkä tähden? Ei suinkaan laatikoita avaamaan. Jos niissä olisi ollut jotakin hänelle arvokasta, olisivat ne varmaankin olleet lukitut. Ei, piironkiin hän mieli. Hei! Mitä tämä naarmu merkitsee? Sytytäpäs tulitikku, Watson! Minkä tähden ette minulle sanonut mitään tästä, Hopkins?"

Naarmu, jota hän parhaillaan tutki, alkoi messinkilaatasta avaimenreiän oikealta puolelta ja oli noin neljän tuuman pituudelta raapaissut vernissattua pintaa.

"Kyllä minä tuon huomasin, herra Holmes. Mutta ainahan avaimenreiän ympärys on naarmuinen."

"Tämä on veres jälki, aivan veres. Katsokaa, miten messinki kimaltelee naarmussa. Jos se olisi vanha, olisi messinkikin tummentunut. Tarkastapas sitä minun suurennuslasillani. Onko rouva Marker koton?"

Vanhanpuolinen surullisen näköinen nainen tuli huoneeseen.

"Pyyhittekö pölyn piirongilta tänä aamuna?"

"Pyyhin, hyvä herra."

"Huomasitteko tämän naarmun?"

"En, sitä en huomannut."

"Niin, ette sitä hoksannut. Pölyviuhka on pyyhkäissyt pois vernissan jätteet. Kenellä on tämän piirongin avain?"

"Professorilla on se kellonperissään."

"Onko se tavallinen avain?"

"Ei, lukko on varmuuslukko."

"Hyvä, hyvä. Rouva Marker, saatte mennä nyt. No, nyt tiedämme jo vähän enemmän. Nainen tulee huoneeseen, menee piirongin luo ja joko avaa sen tai yrittää sitä avata. Hanke keskeytyy nuoren Willoughby Smithin huoneeseen tullessa. Hätäpäissään avainta lukosta vääntäessään naarmaisee hän ovea. Smith ottaa hänet kiinni. Hän sieppaa puolustusaseekseen juuri tämän veitsen ja päästäkseen kiinnipitäjästään erilleen, syöksee hän sen häneen. Haava on kuolettava. Smith kaatuu ja nainen pakenee, joko vieden mukanaan esineen, jota varten hän oli tullut tai ilman sitä. Onko palvelustyttö Susan täällä? Voiko kukaan poistua tästä ovesta sen jälkeen kuin kuulitte kuolevan huudon?"

"Ei, hyvä herra, se on mahdotonta. Portaita laskeutuessani olisin nähnyt jokaisen käytävässä kulkijan. Sitä paitsi ei ovea ole milloinkaan avattu. Olisin siis kuullut, jos siitä olisi kulettu silloin."

"Se ratkaisee, mitä tietä nainen on poistunut; epäilemättä hän meni samaa tietä, jota oli tullutkin. Mikäli ymmärrän, vie tämä toinen ovi professorin makuuhuoneeseen. Pääseekö sitä kautta ulos?"

"Ei, hyvä herra."

"Menkäämme sinne tutustumaan professoriin. Kuulkaahan, Hopkins! Tämä on erittäin tärkeää tosiaankin, erittäin tärkeää; professorinkin käytävässä näkyy olevan kookoskuituinen matto."

"Niin on. Entä sitten?"

"Ettekö voi huomata siinä mitään omituista? Ehkä siinä ei olekaan, en tahdo sitä väittää. Varmaankin erehdyin. Ja kuitenkin tuntuu se minusta merkilliseltä. Tulkaa opastamaan minua."

Me kuljimme käytävän läpi, joka oli yhtä pitkä kuin puutarhaan vieväkin. Sen päässä oli muutamia portaita, ennen kuin tultiin ovelle. Oppaamme kolkutti oveen ja vei meidät professorin makuukamariin.

Huone oli hyvin suuri, täynnä kirjoja, joita, kun ne eivät olleet mahtuneet kirjahyllyihin, oli ladottu nurkkiin ja kirjakaapin vierelle. Sänky oli huoneen keskellä ja siinä istui talon herra kaikilta puolilta tuettuna tyynyillä. Harvoin olen nähnyt omituisemman näköistä henkilöä. Hänen kotkan muotoa muistuttavat kasvonsa kääntyivät meihin päin, tuijottaen meihin tummilla, tuuheiden kulmakarvain alta päilyvillä silmillään. Hänen hiuksensa ja paitansa olivat muutoin valkeat, paitsi suun ympärillä oli omituisia keltaisia täpliä. Savuke hehkui tuuhean parran keskessä, ja huoneen ilma oli turmeltunut huonon tupakan savusta. Ojentaessaan kätensä Holmesille, huomasin siinä keltaisia nikotiinitahroja.

"Tupakoitteko, herra Holmes?" kysäsi hän hyvällä englanninkielellä. "Tehkää hyvin. Entäpä te, herra? Rohkenen suositella näitä, sillä valmistutan niitä varta vasten omiksi tarpeikseni Ionidesin tehtaassa Aleksandriassa. Sieltä lähetetään minulle 1000 aina kerrallaan, ja tuskalla täytyy minun sanoa, että minun on uudistettava varastoani aina neljäntoista päivän kuluttua. Ikävää, ylen ikävää, mutta vanhalla miehellä on niin vähän, jolla aikaansa kuluttaa. Tupakka ja työni -- siinä kaikki, mitä minulla on."

Holmes sytytti savukkeen ja tarkasteli huonetta silmäyksillään.

"Tupakka ja työni, niin, mutta nyt enää ainoastaan tupakka", huudahti vanhus. -- "Oi, mikä kauhea teko! Kuka olisi voinut aavistaakaan noin hirvittävää tapahtumaa. Niin etevä nuorukainen! Vakuutan teille, että muutamien kuukausien harjoituksen jälkeen hänestä olisi tullut kerrassaan oivallinen apulainen. Mitä arvelette asiasta, herra Holmes?"

"En ole ennättänyt vielä päästä mihinkään tulokseen."

"Olen kiitollinen teille, jos kykenette saamaan jotakin valaistusta tähän, joka meistä näyttää niin pimeältä. Tällaisen kirjatoukan ja raajarikkoisen kuin minä olen moinen isku kerrassaan musertaa. Tuntuu kuin olisin menettänyt ajatuskykyni. Mutta te olette nokkela mies -- tottunut selkkauksiin. Sellaiset kuuluvat teidän elämänne tavalliseen järjestykseen. Voitte pysyttää mielenmalttinne kaikissa odottamattomissakin tapauksissa. Olemme todellakin onnellisia saatuamme teidät avuksemme."

Holmes tähysteli lattiaa puolelta ja toiselta professorin puhuessa. Huomasin hänen vetelevän savuja tavattoman kiivaasti. Nähtävästi hän oli samaa mieltä kuin isäntämme tuoreiden aleksandrialaisten savukkeiden mausta.

"Niin, niin, hyvät herrat, isku oli kerrassaan musertava", jatkoi vanhus. -- "Tuo on minun suurteokseni, tuo paperipinkka tuolla. Siinä selvittelen asiakirjoja, joita on löydetty koptilaisista luostareista Syriassa ja Egyptissä, terveyteni heikontumisen vuoksi en tiedä, tokko enää milloinkaan kykenen sitä lopettamaan, kun apulaiseni surmattiin. -- Mutta hyvä herra Holmes, tehän näytte olevan vielä ankarampi tupakoitsija kuin minä."

Holmes hymyili.

"Minä olen tupakan orja", sanoi hän ottaen vielä yhden savukkeen -- jo neljännen -- professorin laatikosta ja sytytti sen entisen pätkästä. -- "En tahdo teitä rasittaa pitkällä kuulustelulla, professori Coram, kun kerran olen saanut kuulla teidän maanneen sängyssä silloin kun rikos tapahtui, joten ette kai voinut tietää mitään koko tapahtumasta. Tahdon vain kysyä, mitä arvelette nuorukaisen tarkoittaneen ilmeisillä sanoillaan: 'Professori -- se oli tuo sama nainen?"

Professori pudisti päätään.

"Susan on maalta tullut tyttö", sanoi hän, "ja tunnette kai sellaisten uskomattoman yksinkertaisuuden. Arvelen poikaparan mumisseen joitakin sekavia sanoja, joista Susan sitten laati kokoon tämän mitään merkitsemättömän lauseen."

"Ymmärrän. Ette siis osaa selittää tätä murhenäytelmää millään tavalla?"

"Siihen voi olla joku sattuma syynä, ehkä se -- näin meidän kesken puhuen -- onkin itsemurha. Nuorilla miehillä on omat salaperäiset surunsa -- ehkä hänelläkin oli joku sydämen salaisuus, josta emme milloinkaan ole mitään kuulleet. Luulen hänen tehneen itsemurhan."

"Entä silmälasit?"

"Niin, niin! Minä olen vain tutkija -- haaveilija. En voi selittää elämän käytännöllisiä puolia. Mutta kaikessa tapauksessa näemme, hyvät ystävät, että rakkauden sitoumukset voivat ilmestyä mitä omituisimmissa muodoissa. Tehkää hyvin, pankaa vielä tupakka. On hauska nähdä, että joku muukin niistä pitää. Viuhka, sormikkaat -- ja kukapa sen tietää mitä kaikkea aina löydetäänkään, kun joku tekee itsemurhan? Tämä herra puhui jalan jäljistä nurmikolla; mutta sellaisesta seikastahan on hyvin helppo erehtyä. Ja mitä taas veitseen tulee, niin onhan se voinut lentää kauaksi hänen kaatuessaan. Mahdollistahan on, että puheeni on vain lapsen puhetta, mutta minusta tuntuu, että Willoughby Smith on ratkaissut kohtalonsa omalla kädellään."

Tämä selitys tuolla tavalla esitettynä näytti pystyvän Holmesiin ja hän jatkoi kävelyään lattialla edestakaisin polttaen savukkeen toisensa jälkeen.

"Sanokaa minulle, professori Coram", virkkoi hän viimein, "mitä on tuossa kaapissa tahi teidän piirongissanne."

"Ei mitään varkaalle kelpaavaa. Sukupapereita, vaimoraukkani kirjeitä, yliopistodiploomini, joka on tuottanut minulle kunniaa. Tässä on avain, katsokaa."

Holmes otti avaimen ja katseli sitä hetkisen; sitten antoi hän sen takasin.

"En usko sen maksavan vaivaa", sanoi hän. "Lähden ennen tuonne pihalle kävelemään ja asiaa harkitsemaan. On olemassa jotakin, joka viittaa olettamukseenne itsemurhasta. Suokaa anteeksi, että tunkeuduimme tänne teitä häiritsemään, professori Coram. Vakuutan, ettemme tule teitä häiritsemään ennen kuin aamiaisen jälkeen. Kello 2 tulemme taas luoksenne kertomaan, mitä tällä välillä mahdollisesti on tapahtunut."

"Oletko keksinyt mitään johtolankaa?" kysäsin Holmesilta.

"Se johtuu polttamistani savukkeista", vastasi hän. "Mahdollista on, että olen kokonaan erehtynyt. Savukkeet tulevat sen minulle ilmaisemaan."

"Hyvä ystävä", virkoin minä, "millä tavalla -- --?"

"Hyvä, hyvä. Saat nyt tyytyä omiin havaintoihisi; jollet, niin ei siitä ole mitään vahinkoa. Luonnollisesti meillä on aina tuo johtolanka, nim. kysellä optikerilta, mutta minä aion koettaa lyhempää tietä, jos onnistuisin. Kas täällähän on rouva Marker! Voimme kai puhella viisi minuuttia hänen kanssaan."

Olen jo ennen maininnut, että Sherlock Holmes, kun hän vain tahtoi, voi hyvin miellyttävästi seurustella naisten kanssa ja saavutti helposti heidän luottamuksensa. Puolessa mainitsemastaan ajasta oli hän saavuttanut rouva Markerin luottamuksen ja puheli hänen kanssaan kuin vanha tuttu konsanaan.

"Niin, herra Holmes, aivan niin kuin sanotte. Hän tupakoi aivan kauheasti. Kaiket päivät ja väliin yötkin läpeensä. Eräänäkin aamuna oli huoneessa kuin Lontoon sumu. Nuori Smith parka, hän oli tupakkamies hänkin, mutta ei niin ankara kuin professori. Hänen terveytensä -- niin, en tiedä onko se parempi vai pahempi tupakoimisen vuoksi."