Part 10

"No, Watson! Sinähän olet oikein nerokkaalla päällä tänä iltana. Tuo johtui kyllä minullekin mieleen. Niinkuin ehkä sinäkin huomasit, on tässä hotellin vieressä polkupyöräkauppa. Minä hyökkäsin sinne ja ennätin lähteä liikkeelle ennen kuin vaunut kokonaan katosivat näkyvistäni. Minä saavutin ne pian ja seurasin sitten niiden jäljessä sopivan matkan päässä, kunnes pääsimme kaupungin ulkopuolelle. Mutta tuskin olimme päässeet maantielle, kun tapahtui kiusallinen tapahtuma. Vaunut pysähtyivät, tohtori astui niistä ulos ja tuli nopeasti luokseni. Pirullisesti hymyillen sanoi hän pelkäävänsä tien olevan kapean, mutta arveli, ettei hänen vaununsa sentään estä polkupyörällä ohitse pääsemistä. En voi mitään ihailla enempää kuin hänen esiintymistapaansa. Minä ajoin heti vaunujen ohi ja jatkoin sitten muutamia kilometrejä pitkin valtatietä, sitten pysähdyin sopivalle paikalle odottamaan vaunujen tuloa. Mutta minä en nähnyt niistä enää vilahdustakaan, ja selvää niin ollen oli, että ne olivat kääntyneet jollekin näkemistäni syrjäteistä. Minä ajoin takaisin, mutta vaunuja ei näkynyt, ja nyt, kuten näet, ovat ne palanneet takaisin. Luonnollisesti ei minulla alkujaan ollut vähintäkään syytä olettaa näiden matkojen aiheutuvan Godfrey Stauntonin katoamisesta, ja selville niistä tahdoinkin päästä vain siksi, että kaikki, mikä koskee tohtori Armstrongia tätä nykyä, on meille tärkeää; mutta nyt kun huomaan hänen niin tarkoin pitävän silmällä jokaista, joka seuraa häntä, tuntuu asia minusta yhä tärkeämmältä, enkä aio tyytyä, ennen kuin olen saanut asian selville."

"Voimmehan seurata hänen jälkiään huomenna."

"Niinkö arvelet? Se ei ole niinkään helppoa kuin sinä näytät luulevan. Tunnetko maisemat täällä Cambridgeshiressä? Ne eivät ollenkaan sovi sille, ken tahtoo piilottautua. Koko tuo seutu, jossa minä tänä iltana kuljin, on tasaista ja puutonta kuin kämmeneni, eikä mies, jonka jälkiä seuraamme, ole mikään lampaanpää, kuten hän tänä iltana selvään osoitti. Sähkötin Overtonille Lontooseen ja pyysin häntä ilmoittamaan meille, jos asia joutuu muulle kannalle Lontoossa, ja sillä välillä on meidän keskitettävä huomiomme tohtori Armstrongiin, jonka nimen sain Stauntonin sähkösanomasta niin vikkelästi selville tuon sähkösanomakonttorin kohteliaan neitosen avulla. Armstrong tietää nuoren miehen olinpaikan -- sen voin vaikka vannoa -- ja jos hän sen kerran tietää, olemme itse syypäät, ellemme mekin saa sitä tietää. Nyt hänellä kyllä on valtit kädessään, mutta kuten tiedät, Watson, ei minun tapani ole heittää asioita sikseen."

Seuraava päivä ei vienyt meitä lähemmäksi asian ratkaisua. Aamiaisen jälkeen sai Holmes kirjeen, jonka hän hymyillen ojensi minulle.

"Hyvä herra", niin siinä sanottiin, "voin vakuuttaa teidän turhaan menettävän aikaanne minua vakoilemalla. Vaununi peräseinässä, kuten eilen kaiketikin huomasitte, on ikkuna, ja jos teidän mielenne tekee lähteä 30 kilometrin pituiselle polkupyöräretkelle, jonka jälkeen taas olette samalla paikalla kuin lähtiessännekin, niin seuratkaa vain minua. Kuitenkin voin teille ilmoittaa, ettei tekojeni vakoileminen millään tavalla voi auttaa herra Godfrey Stauntonia, ja tiedän teidän parhaiten palvelevan mainittua herraa siten, että heti palaatte takaisin Lontooseen ja ilmoitatte päämiehellenne, ettette kykene saamaan hänen olinpaikkaansa selville. Kulutatte turhaan aikaanne Cambridgessa. Kunnioituksella _Leslie Armstrong_."

"Tuo tohtori on ainakin rehellinen ja suora vastustaja", sanoi Holmes. "Hän kiihoittaa uteliaisuuttani, enkä lähde täältä ennen kuin olen saanut asian selville."

"Hänen vaununsa ovat ovella", sanoin minä. "Nyt hän nousee niihin. Hän katsahti ikkunaamme vaunuihin noustessaan. Koetanko onneani polkupyörällä?"

"Älä, älä, rakas Watson. Vaikka kunnioitankin sinun luontaista teräväjärkisyyttäsi, en kuitenkaan arvele sinun kykenevän kilpailemaan arvokkaan tohtorin kanssa. Arvelen kyllä pääseväni päämaaliin yksinänikin. Sen vuoksi täytyy minun jättää sinut yksiksesi, sillä jos kaksi muukalaista yhtä-äkkiä ilmestyy samaan aikaan uinuvalle maaseudulle, voi se antaa aihetta tarpeettomaan puheeseen. Ehkäpä hoksaat jotakin, jolla voit aikaasi kuluttaa tässä kunnioitettavassa kaupungissa, ja ennen iltaa arvelen voivani tuoda jo parempia tietoja."

Vielä kerran pettyi ystäväni. Hän palasi iltasella väsyneenä ja saamatta mitään aikaan.

"Päiväni on mennyt hukkaan, Watson. Saatuani selville, minne päin tohtori aina ajaa, olen kuluttanut päiväni käymällä kaikissa kylissä sillä puolella Cambridgeä. Olen tutkinut melkoisen laajan alueen: Chestertonin, Histonin, Waterbeachin ja Oakingtonin kylät, mutta tuloksetta. Kahden hevosen vetämien vaunujen esiintyminen ei voi olla herättämättä huomiota niin rauhallisissa seuduissa. Tohtori on vieläkin voitolla. Onko minulle tullut sähkösanomaa?"

"On; minä avasin sen. Tässä se on: 'Kysykää Pompeytä Jeremy Dixonilta, Trinity Collegessä'. Minä en ymmärrä siitä rahtuakaan."

"Mutta minäpä ymmärrän. Se on ystävältämme Overtonilta ja on vastaus kysymykseeni. Lähetän aivan paikalla kirjelipun herra Jeremy Dixonille, ja sittenhän on kumma, ettei onni käänny meille myötäiseksi. Tuota noin, oletko kuullut mitään jalkapallokilpailusta?"

"Iltalehdessä on tarkka kertomus siitä. Oxford on voittanut. Viimeinen lause kirjoituksessa kuuluu: 'Vaaleansinisten tappio on kokonaan pantava sen syyksi, että Godfrey Staunton niin odottamattomalla tavalla katosi. Häntä kaivattiin joka hetki. Yhtymisen puute kolmenneljänneksen linjalla sekä heidän heikkoutensa niin hyvin puolustuksessa kuin vastustuksessakin tekivät vaaleansinisen puolueen ponnistukset kerrassaan mitättömiksi'."

"Overtonin arvelut ovat siis toteutuneet", sanoi Holmes. "Omasta puolestani yhdyn tohtori Armstrongin mielipiteeseen, että jalkapallo-ottelut eivät ollenkaan kuulu alaani. Mennään aikaisin maata tänään, Watson; huomisen päivän arvelen tuovan mukanaan paljon tapahtumia."

Kauhistuin seuraavana aamuna nähdessäni Holmesin, sillä hän istui kamiinin ääressä morfiiniruisku kädessään. Tämän pienen esineen tiesin kuuluvan hänen ainoaan luonteensa heikkouteen, ja nähdessäni sen kiiluvan hänen kädessään, pelkäsin pahinta. Hän nauroi hämmästykselleni ja pani sen pöydälle.

"Älä ole ollenkaan levoton, ystäväni. Tämä ei tällä kertaa ole mikään ase pahan palveluksessa, vaan saamme siitä päin vastoin avaimen, jolla ratkaisemme arvoituksen. Tähän ruiskuun panen kaikki toivoni. Palasin juuri pieneltä tiedusteluretkeltä, ja kaikesta päättäen näyttää lopusta tulevan hyvä. Syö oikein kelpo aamiainen, Watson, sillä arvelen tänä päivänä löytäväni tohtori Armstrongin jäljet, ja kun ne kerran vainuan, aion nälästä ja väsymyksestä huolimatta seurata häntä hänen piilopaikkaansa."'

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "täytynee meidän ottaa aamiainen mukaamme, sillä hän on aikaisin liikkeessä tänä aamuna. Hänen vaununsa ovat jo ovella."

"Ei se tee mitään. Antaa hänen vain mennä. Hänen täytyy olla äärettömän viekas voidakseen minua enää eksyttää. Tule syötyäsi mukaani, niin esitän sinut eräälle etevälle poliisille, joka on etevä spesialisti sellaisessa työssä, joka meillä on edessämme."

Tultuamme pihalle, seurasin Holmesia talliin, jossa hän avasi pilttuun oven ja talutti sieltä esiin matalajalkaisen, luppakorvan, ruskeapilkkuisen koiran, joka oli jäniskoiran ja kettukoiran sekoitusta.

"Saanko esittää sinut Pompeylle", sanoi hän. "Pompey on paikkakunnan paras vainukoira, eikä liian sukkela käänteissään, kuten sen ruumiinrakennuskin selvästi osoittaa, mutta kerrassaan uupumaton seuraamaan jälkiä. No, niin, Pompey, sinä et ole perin nopea, mutta luulen sinun sittenkin olevan liian nopea keski-ikäiselle lontoolaisherralle, jonka vuoksi rohkenen kiinnittää tämän nahkahihnan kaulanauhaasi. Ja nyt, poikani, lähdepäs nyt näyttämään meille, mihin sinä kykenet." Hän talutti sen kadun toisella puolella olevalle tohtorin ovelle. Koira nuuski hetken aikaa ja hyökkäsi sitten katua pitkin kimakasti ulisten.

"Mitä sinä olet tehnyt, Holmes?" kysäsin minä.

"Vain vanhan, kuluneen tempun, joka kuitenkin oli hyödyllinen tällä kertaa. Käväisin tänä aamuna tohtorin pihassa ja ruiskutin anisliuosta hänen vaunujensa takapyöriin. Vainukoira seuraa aniksen hajua vaikka maailman ääriin, ja tohtori Armstrongin täytyy ajaa tuonenjoen yli, jos hän mielii haihduttaa meidät jäljiltä. Sitä viekasta roikaletta! Tällä paikalla hän pääsi näkyvistäni tuonnoissa iltana."

Koira poikkesi valtatieltä heinää kasvavalle niitylle. Puolta kilometriä kauempana aukeni toinen leveä tie, ja jäljet kääntyivät äkkiä oikealle kaupunkia kohti, josta juuri olimme lähteneet. Tie kääntyi kaupungissa etelään päin ja jatkui sitten aivan päinvastaiseen suuntaan kuin lähtiessämme olimme kulkeneet.

"Tämän kierroksen hän siis on tehnyt yksistään meidän tähtemme", sanoi Holmes. "Ei ole siis ollenkaan ihmeellistä, etteivät tutkimukseni noissa kylissä johtaneet mihinkään tuloksiin. Tohtori on menetellyt tosiaankin taitavasti, ja hauska olisi tietää, mikä on syy tähän näin hyvästi järjestettyyn petokseen. Tuossa oikeallamme on kai Trumpingtonin kylä. Ja Jumala paratkoon, tuollahan tohtorin vaunut pyörähtävät näkyviin mutkan takaa! Joutuin, Watson, joutuin, muutoin on asiamme hukassa!"

Hän hyppäsi veräjältä pellolle, vetäen vastaanhangottelevan koiran mukanaan. Tuskin olimme ennättäneet aidan suojaan, kun vaunut jo vierivät ohitsemme. Näin vilaukselta tohtori Armstrongin, kun hän istui vaunuissaan kokoon luhistuneena, pää käsiin vajonneena ja syvän surun murtamana. Ystäväni totisesta katseesta voin huomata hänenkin tehneen saman havainnon.

"Pelkään tutkimustemme lopun tulevan olemaan surullinen", sanoi hän, "mutta kauan ei mene enää, ennen kuin olemme kaikesta selvillä. Tule, Pompey! Ahaa, se on tuo tupa tuolla kedolla!"

Emme voineet enää epäillä perille pääsemistämme. Pompey juoksi rajusti ympäriinsä ja ulvoi kimeästi veräjän edessä, jossa vaununpyörien jäljet vielä olivat näkyvissä. Polku vei siitä yksinäiselle tuvalle. Holmes sitoi koiran aitaan, ja me kiiruhdimme eteenpäin. Ystäväni koputti moneen kertaan oveen, mutta sieltä ei kuulunut mitään vastausta. Eikä tupa kuitenkaan ollut autio, sillä korviimme kuului tukahdutettua ääntä -- tuskan ja epätoivon huokauksia, jotka tekivät selittämättömän surullisen vaikutuksen. Holmes pysähtyi epäröiden ja katsahti tielle, jota myöten olimme tulleet. Tohtorin vaunut näkyivät olevan tulossa, sillä mahdotonta oli erehtyä niiden edessä olevista, harmaista hevosista.

"Jumalan nimessä, tohtori tulee takaisin!" huudahti Holmes. "Meidän täytyy ennen hänen tänne saapumistaan saada selville, mitä tämä merkitsee."

Hän avasi oven ja me astuimme sisään. Kuulemamme ääni kuului nyt yhä selvemmin ja oli kuin katkeamatonta valitushuutoa. Se kuului ylhäältä. Holmes riensi portaita ylös ja minä seurasin mukana. Hän työnsi hiljaa auki puoliavoimen oven, ja me pysähdyimme kumpikin kauhistuneina näystä, joka meitä kohtasi.

Sängyssä makasi nuori ja ihana nainen kuolleena. Hänen tyyniä kalpeita kasvojaan syvine, avonaisine, kohti korkeutta tähystävine silmineen reunustivat tuuheat kullankeltaiset kutrit. Sängyn jalkapäässä, puoleksi istuvassa asennossa, kasvot peitteeseen painettuina oli eräs nuori mies, jonka ruumis vapisi nyyhkytyksistä. Hän oli niin syvän surun vallassa, ettei hän edes katsahtanut ylöskään, ennen kuin Holmes laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Oletteko herra Godfrey Staunton?"

"Olen, olen, mutta te tulette liian myöhään. Hän on jo kuollut."

Hän oli niin hämmennyksissä, että oli mahdotonta saada häntä käsittämään, ettemme suinkaan olleet lääkäreitä, jotka olimme tulleet häntä auttamaan. Holmes yritti puhua muutamia lohdutuksen sanoja ja selittää sitä levottomuutta, mitä hänen äkillinen katoamisensa oli tuottanut hänen ystävilleen, kun askeleita kuului portaista ja tohtori Armstrongin ankarat kasvot ilmestyivät ovelle.

"Vai niin, hyvät herrat", sanoi hän, "te olette päässeet tarkoitustenne perille, ja olettepa tosiaankin valinneet erittäin sopivan tilaisuuden tänne tullaksenne. Mitään meteliä en aio panna toimeen kuolinvuoteen ääressä, mutta sanon teille, että jos olisin nuorempi mies, ei menettelynne saisi jäädä rankaisematta."

"Suokaa anteeksi, herra Armstrong, luulen tässä piilevän jotakin väärinkäsitystä", sanoi ystäväni arvokkaasti. "Olkaa hyvä ja tulkaa kanssamme alas, niin voimme kumpikin selittää toisillemme tätä onnetonta asiaa."

Minuuttia myöhemmin olimme kaikki kolme alakerrassa.

"No hyvät herrat?" kysyi tohtori.

"Ensiksikin on teidän saatava tietää, etten ole lordi Mount-Jamesin palkkaama ja mielipiteeni tässä asiassa ovat kokonaan mainittua herraa vastaan. Jos jokin henkilö katoaa, on minun velvollisuuteni koettaa saada selville, mihin hän on joutunut, mutta kun niin pitkälle pääsen, on asia minun puolestani loppuun suoritettu, ja jollei rikosta ole tapahtunut, olen innokkaampi saadakseni yksityiset häväistysasiat unholaan haudatuiksi kuin saattaakseni ne julkisuuteen. Jos, kuten oletan, tässä asiassa ei ole tapahtunut mitään lain rikkomista, voitte täydellisesti luottaa vaiteliaisuuteeni ja myötävaikutukseeni, ettei asia joudu sanomalehtiin."

Tohtori Armstrong astui askeleen ja tarttui Holmesin käteen.

"Olette kelpo mies", sanoi hän. "Tuomitsin teitä väärin. Kiitän sallimusta, että omantunnontuskani senvuoksi, että jätin Stauntonin yksinään tähän onnettomaan tilaan, sai minut kääntymään takaisin ja siten tutustumaan teihin. Koska asiasta jo näin paljon tiedätte, on loppu hyvin helposti selitettävissä. Vuosi sitten asui Godfrey Staunton jonkun aikaa Lontoossa ja rakastui siellä emäntänsä tyttäreen, jonka kanssa hän sitten meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli yhtä hyvä kuin kauniskin ja yhtä jalo kuin hyväkin. Ei kenenkään tarvitse hävetä sellaista vaimoa. Mutta Godfrey on tuon itaran lordin perillinen, ja aivan varmaan olisi tieto hänen naimisestaan tehnyt hänet perinnöttömäksi. Tunnen Stauntonin hyvin ja pidän hänestä hänen monien hyvien ominaisuuksiensa vuoksi. Tein minkä voin, auttaakseni häntä asian järjestämisessä. Parhaamme mukaan koetimme pitää asiaa kaikilta salassa, sillä jos huhu kerran pääsee liikkeelle, niin ei viivy kauan, ennen kuin se on jo kaikkien tiedossa. Tämän yksinäisen tuvan ja Godfreyn oman äänettömyyden vuoksi on asia pysynyt salassa tähän saakka. Ei kukaan muu tiennyt siitä kuin minä ja eräs uskollinen palvelija, joka äskettäin on mennyt Trumpingtoniin hakemaan apua. Mutta sitten tuli kauhea isku, vaimo sairastui vaarallisesti. Hän sai keuhkotaudin, pahinta laatua. Poika parka oli puolihullu surusta, ja kuitenkin täytyi hänen matkustaa Lontooseen jalkapallokilpailuun, sillä hän ei voinut päästä siitä erilleen selittelyittä, jotka olisivat paljastaneet hänen salaisuutensa. Koetin rohkaista hänen mieltään sähkösanomalla, johon hän vastasi, pyytäen minua tekemään kaiken mitä tehdä voin. Tuon sähkösanoman näytte te jollakin selittämättömällä tavalla saaneen lukea. Hänelle en ilmoittanut, miten uhkaava vaara oli, sillä tiesin, ettei hän voinut täällä olla miksikään hyödyksi, mutta tytön isälle ilmaisin koko totuuden, ja hän ilmoitti, ymmärtämättömästi kyllä, sen Godfreylle. Sen seuraus oli, että hän suoraa päätä kiiruhti tänne melkein mielipuolena, ja samassa tilassa on hän siitä lähtien ollut, ollen polvillaan hänen vuoteensa ääressä, kunnes kuolema tänä aamuna päätti hänen vaimonsa kärsimykset. Siinä kaikki, herra Holmes, ja voin kai varmasti luottaa teidän ja ystävänne vaiteliaisuuteen."

Holmes pudisti tohtorin kättä.

"Tule, Watson", sanoi hän, ja me poistuimme surutalosta astuaksemme ulos talvipäivän koleaan auringon paisteeseen.

KULTASANKAISET SILMÄLASIT.

Silmäillessäni kolmea suurta käsikirjoituspinkkaa, jotka sisältävät kertomuksen toimistamme v. 1894, niin tunnustan olevan vaikeata tästä laajasta aineistosta valikoida tapauksia, jotka olisivat hauskoja ja samalla sopivimmin ilmaisisivat ystäväni ihmeellisen kyvyn, josta häntä ylistetään. Kun selailin niitä, löysin muistiinpanoni verenimijä pankkiiri Crosbyn kauheasta kuolemasta. Niiden joukossa oli myöskin selonteko Addletonjutusta. Kuuluisa Smith-Mortimerin perintö-asia kuuluu myöskin sen aikuisiin tapahtumiin, joiden joukkoon myöskin on luettava Huretin, tuon kuuluisan boulevardimurhaajan etsiminen ja kiinniottaminen, josta teosta Holmes sai Ranskan presidentiltä omakätisesti kirjoitetun kiitoskirjeen ja kunnialegionan merkin. Jokaisesta niistä voisin kyllä kirjoittaa, mutta kun kaikki käy ympäriinsä, en katso yhdenkään noista monista jutuista olevan niin mieltäkiinnittävä kuin tapahtuma Yoxley Old Placella. jossa nuori Willoughby Smith sai surullisen kuolemansa, kuin myöskin sitä seuraava tapahtumain kehitys, joka saattoi rikoksen syyt niin harvinaiseen valoon.

Oli kammottava, myrskyinen ilta marraskuun lopulla. Holmes ja minä olimme istuneet äänettöminä koko illan, hän koettaen vahvan suurennuslasin avulla saada selvää eräästä vanhasta käsikirjoitusjätteestä ja minä syventyneenä tutkimaan erästä uutta kirurgista teosta. Baker-kadulla ulvoi tuuli, sade riehui ja pieksi ikkunoita. Tuntui omituiselta täällä kaupungin keskellä kokea luonnon rautaista kättä ja tietää, että näitä mahtavia voimia vastaan ei koko Lontoo merkinnyt enempää kuin myyrän kaivamat multaläjät. Menin ikkunan luo ja katsoin autiolle kadulle. Lyhdyt kimaltelivat märillä seinillä ja valaisivat jalkakäytävää. Yksinäiset vaunut pistäysivät näkyviin Oxford-kadun päästä.

"Kyllä on hauskaa, Watson, ettemme tänään tarvitse lähteä ulos", sanoi Holmes pannessaan pois suurennuslasinsa ja kiertäen rullalle käsikirjoitukset. "Olen tehnyt tarpeeksi työtä jo tänään. Tämä on silmiä rasittavaa. Mikäli minä voin huomata on tuo vain joku luostaritili viidennentoista vuosisadan loppupuoliskolta. No, no, mitä tuo on?"

Tuulen ulvonnan seasta kuului nyt hevosen kavioiden kapsetta ja pyörien kolinaa. Vaunut, jotka olin nähnyt, pysähtyivät ovellemme.

"Mitähän tuo tulee hakemaan?" virkoin minä kuullessani miehen askeleet portaista.

"Meitä tietysti. Ja meidän poloisten on otettava päällystakkimme, kaulaliinamme, kalossimme ja kaikki vehkeet, joita on keksitty ilmaa vastaan. Älähän, vaunut vierivät jo pois. Voimme siis vielä toivoa. Hän olisi luonnollisesti käskenyt niiden odottaa, jos hän olisi aikonut saada meidät mukaansa. Juokse, rakas ystävä, avaamaan ovea, sillä kaikki kelpo ihmiset ovat jo menneet levolle."

Kun eteisen lampun valo valaisi myöhäisen vieraamme kasvoja, ei ollut ollenkaan vaikea tuntea häntä. Tulija oli nuori Stanley Hopkins, jonka menestymistä Holmes monta kertaa oli edistänyt.

"Onko hän kotona?" kysyi Hopkins kiihkeästi.

"Kotona olen, tehkää hyvin ja käykää sisään", kuului Holmesin ääni ylhäältä. "Toivon, ettei teillä ole pahoja aikeita meitä vastaan tällaisena kamalana yönä."

Hopkins astui portaita ylös ja hänen märkä sadetakkinsa kimalteli meidän lamppumme valossa. Minä autoin sen hänen päältään sillä välin kuin Holmes laittoi iloisen tulen palamaan kamiiniin.

"No nyt, tulkaapa Hopkins tänne lämmittämään jalkojanne", sanoi hän. "Täällä on sikareja, ja tohtori on antanut oivallisen reseptin, jossa määrätään kuumaa vettä ja sitruunaa, ja se onkin erinomaista lääkettä tällaisena yönä. Arvaan erittäin tärkeitten asioiden pakottaneen teidät liikkeelle tällaisella ilmalla."

"Aivan niin, herra Holmes. Minulla on ollut hyvin monivaiheinen ilta, sen saatte uskoa. Huomasitteko viimeisessä lehdessä mitään Yoxley-jutusta?"

"Mitä tänään viimeksi olen nähnyt on viidenneltätoista vuosisadalta."

"Hyvä, muita uutisia ei olekaan kuin tuo yksi ainoa ja sekin on vielä päälle päätteeksi väärä, niin ettei teiltä ole mennyt mitään hukkaan. Minäkään en puolestani ole antanut nurmen kasvaa jalkojeni alle. Paikka on lähellä Kentiä, seitsemän peninkulmaa Chathamista ja kolme rautatiestä. Läksin liikkeelle klo 3.15, saavuin klo 5 Yoxley Old Placeen, jatkoin tutkimustani, saavuin takaisin Charing Crossiin viimeisessä junassa ja ajoin asemalta suoraan tänne."

"Miltä asia näyttää? Ette ole tainnut vielä saada sitä täysin selville?"

"En voi löytää siitä alkua enkä loppua. Juttu on sekavampi kuin mikään muu, jota olen tutkinut, ja alussa se kuitenkin näytti niin perin yksinkertaiselta, etten olenkaan voinut aavistaakaan joutuvani harhateille. Mitään aihetta tai syytä murhaan ei ole, herra Holmes. Se minua siinä erityisesti kiusaakin -- etten voi keksiä mitään syytä. Eräs mies on murhattu -- se on asia, jota ei kukaan voi kieltää -- mutta mikäli minä voin ymmärtää, ei ole olemassa minkäänlaista syytä, jonka vuoksi tuo teko on tehty."

Holmes sytytti sikarin ja heittäysi selkäkenoon tuoliinsa.

"Kertokaapa meille, mitä asia koskee", sanoi hän.

"Minulla on kaikki eri seikat täysin selvillä", sanoi Stanley Hopkins. "Nyt tahdon kuulla, mitä te siitä arvelette. Mikäli minä asiaa tunnen, on se seuraava: Muutamia vuosia sitten otti Yoxley Old Place nimisen tilan haltuunsa muudan Coram-niminen vanhanpuolinen mies. Hän oli raihnainen raukka, joka puolet päivästään sai viettää vuoteessa ja toisen puolen hoippuili hän ympäriinsä huoneissa kepin turvissa tai antoi puutarhurin kuletella itseään rullatuolissa tiluksiaan katselemassa. Muutamat harvat naapurit, jotka seurustelivat hänen kanssaan, pitivät hänestä, ja häntä pidettiin hyvin oppineena miehenä. Hänen talouteensa kuului iäkäs emännöitsijä, rouva Marker, ja palvelija Susan Tarlton. Molemmat tulivat hänen mukanaan, kun hän tuli tilalle asumaan ja tuntuivat olevan ominaisuuksiltaan mitä parhaimpia naisia. Professori kirjoitti jotakin tieteellistä teosta ja noin vuosi sitten palkkasi hän itselleen kirjurin. Kaksi ensimmäistä, jotka hän otti, eivät olleet sopivia, mutta kolmas, herra Willoughby Smith, aivan nuori, juuri yliopistosta päässyt nuorukainen, näytti olleen juuri sellainen mies kuin hänen isäntänsä tarvitsi. Hänen tehtävänään oli joka aamu kirjoittaa professorin sanelun mukaan ja illoin hän tavallisesti etsi lainauksia ja otteita, joita tarvittiin seuraavan päivän työhön. Tästä Willoughby Smithistä ei ole kuultu mitään moitittavaa ei kouluajalta Uppinghamissa eikä ylioppilasvuosilta Cambridgessa. Hänen todistuksensa olen nähnyt. Ensi hetkestä saakka on hän ollut vaatimaton, hiljainen ja uuttera nuorukainen, jota vastaan ei pienintäkään moitetta voida sanoa. Ja tämä nuorukainen on tänä aamuna saanut surmansa professorin työhuoneessa sellaisissa olosuhteissa, jotka osoittavat murhan tapahtuneen."

Tuuli vinkui ja täryytti ikkunanruutuja. Holmes ja minä siirryimme likemmäksi takkavalkeaa nuoren poliisitarkastajan hitaasti ja kohta kohdalta selitellessä ihmeellistä tapahtumaa.

"Vaikka etsisitte halki koko Englannin, niin en luule teidän löytävän yhtään taloa, jossa elettäisiin enemmän eristettynä muusta maailmasta. Viikkokausia voi kulua yhdenkään henkilön käymättä puutarhan ulkopuolella. Professori oli kokonaan kiintynyt työhönsä eikä elänytkään millekään muulle. Nuorella Smithillä ei ollut ketään tuttua läheistöllä ja hän seurasi isäntänsä esimerkkiä. Kummallakaan naisella ei ollut mitään toimittamista talon ulkopuolella. Puutarhuri Mortimer, joka työntää rullatuolia, on eläkettä nauttiva sotamies -- vanha kelpo mies Krimin sodan ajoilta. Hän ei asu päärakennuksessa. vaan puutarhan takana olevassa huvilassa, jossa on kolme huonetta. Nämä ovat ainoat henkilöt, joita voitte tavata Yoxley Old Placen rajojen sisällä. Puutarhan portti on sadan yardin päässä tiestä, joka vie Lontoosta Chatham roadiin. Se on kiinni vain linkulla, eikä mikään estä kenen tahansa kulkemasta sen kautta.