Part 4
Aamukylmä oli niin kova, ettei tehnyt mieli seistä kauan yhdessä kohden. Hanki oli kestävä ja kirskui jalan alla. Päivä ei ollut vielä noussut, mutta kirkasta vinkkaa näkyi jo taivaanrannalla.
"On tavallista, että aina tämmöisille retkille pitää odottaa", pauhasi Uuno. "Juuri auringon nousun aikana pitäisi olla laella."
"Voi, voi, nyt jää meiltä kaikkein kaunein näkemättä", pahoitteli Helvi.
He kävivät kuitenkin sisälle, ja Helvi taittoi kukkivasta ruususta kukan ja pani napinreikään.
"Tänne Virkavaaraanhan oli kaikkien määrä kokoontua", aloitti taas Uuno. "Mutta jos he ovatkin menneet suoraan kirkolta talvitietä... ja tietenkin ovatkin menneet... Me emme enää varro!"
Ja Uuno nousi päättävästi.
"Mutta onhan epäkohteliasta jättää toiset", arveli Martti.
"Osaavathan ne sinne... Me lähdemme! Minä en ainakaan varro. Ottakoot oppaan", tuumi toinen jo ulos menossa.
He panivat kaikki komppeensa pulkkaan, ja Kivi-Ollin poika, Petteri, lähti "Luppanalla" viillättämään suoraan Rattostunturia kohden. Hänen oli määrä joutua sinne porolla ennen muita ja sytyttää nuotio valmiiksi.
"Jos minä kuitenkin menisin tien kautta", katui nyt Uuno äskeistä hoppuaan. "Saatanhan siellä sanoa, jos vastaan tulevat, ettei heidän tarvitse kiertää Virkavaaran kautta. -- Kyllä me yhtehen yhdymme suolla ennenkuin nousemme tunturille", hän lisäsi Helville ja Martille, jotka jäivät kahden.
Uuno oikaisi suoraan metsään kirkolle päin ja katosi pian näkyvistä.
Helvi ja Martti jäivät kahden. Kummankin onni oli niin suuri, etteivät he puhuneet alussa mitään. Kävelivät vain kovaa hankea pitkin harjulle, josta Rattostunturin laki alkoi näkyä. Molemmista tuntui niin kummalliselta eilisiltainen kohtaus, ettei kumpikaan tahtonut aloittaa keskustelua. Kävely tuntui virvoittavan, ja tuoreen pihkan lemu lehahti jo vastaan metsästä. Hangen pinta kantoi kuin parhain iljanko, ja taivaan sinessä väreili jo auer, uuden päivän koittoa tietäen.
He sinuttelivat nyt toisiaan. Eilen vasta olivat alkaneet.
"Kaduttaako sinua se, mitä eilen kerroit?" kysyi Helvi, kun alkoivat painua harjun toiselle puolelle.
"Kuinka sitä katuisin? Se oli elämäni totuutta, ja minä tiesin, että sinä sen ymmärtäisit... Kukaan muu ei tiedä salaisuuttani... eikä koskaan saa tietää", vastasi Martti, ja Helvi kuuli hänen äänensä värähtävän.
Hetken perästä Martti kysyi:
"Mutta eikö sinua kaduta?"
Helvi kääntyi Marttiin.
"Ei", sanoi hän vakavalla äänellä, ja Martti oli huomaavinaan, että Helvin sievien kasvojen yli vilahti kuin pilvi. "Minä puhuin myös totuutta, ja minulla olisi vielä vähän lisättävääkin... Mutta sanon sen kerran vielä ennenkuin eroamme..."
Helvi tarttui Martin käteen, pusersi sitä ja sanoi kuin tuskasta väräjävin äänin:
"Uljas unelmani ja nuoruuteni ihanne!"
He saapuivat takajänkälle, jonka poikki kyläläisten talvitie vei. He kulkivat sen yli matalampaa kukkulaa kohden, joka oli tällä puolen Rattostunturin. Heidän takanaan, vaaran laidassa, näkyi Kivi-Ollin pirtti kuin pääskysen pesä räystäällä, ja koko tuo pitkä, korkea harju ikäänkuin jättiläisen selkäranka.
Ei näkynyt vielä kyläläisiä liikkeellä metsälle, eikä jänkän toisessa laidassa näkynyt ketään liikkuvan.
"Tiedätkö, kuinka ihana ja ihmeellinen tämä retki on minulle, rakas ystäväni!" puhui Martti. "Voitko nyt kuvitella yksinäisen miehen tunteita, kun hän rakastetun kuva mielessään vuoria ja laaksoja kulkee ja nousee kukkuloiden laelle, aina ikävöiden, aina kaihoten sitä ystävää, jota ei koskaan ole nähnyt?... Jos sen ikävän voit ajatella, niin voit kuvitella sen sydämen riemua, joka ei uskonut ihmemaailmansa koskaan tulevan todelliseksi..."
Helvi kuuli tuon kookkaan miehen, joka hänen rinnallaan kulki, puhuvan. Ja hän kasvoi siinä Helvin mielestä satujen sankariksi, ihanteeksi, jonka sydän oli hellä ja sielu syvä ja suuri. Hän voi kärsiä ja rakastaa... rakastaa niin, että sen rakkauden hohde lämmitti elämän loppuun asti...
"Ystäväni, ystävä-poloinen", sanoi hän ja tarttui taas Martin käteen. "Rakastatko minua näin tämmöisenä?" kysyi hän sitten.
"Minä rakastan, vaikka olisit kymmenen kertaa toisen oma... Sillä minä tiedän, ettet kenellekään voi olla niin rakas kuin minulle... En tahdo sinua omakseni, sillä silloin kuolisi rakkauteni... mutta minua ei kukaan voi kieltää rakastamasta... ei tässä eikä tulevassa maailmassa... Olen onnellinen nyt... olen saanut sanoa sen, mikä minua on kalvanut yöt päivät..."
Martti oli puhuessaan kalvennut, ja hänen silmänsä paloivat kuin kuumeessa...
-- Hyvä Jumala! -- huokasi Helvi. Tuommoisen miehen rakkaudenko hän oli saanut?
Nyt hänkin käsitti, nyt hänkin ymmärsi pyhän rakkauden. Se ei vaatinut muuta oikeutta kuin rakastaa...
"Hyvä Jumala, kuinka onnettomia me olemme!" hän puhkesi sanomaan, seisahtui ja ratkesi itkuun. "Että meidän piti ollenkaan toisiamme nähdä..."
Martti laski kätensä hänen olkapäälleen.
"Minä poloinen!... minä poloinen!" huokasi Helvi. "Mitä voin minä sinulle antaa, nuoruuteni uljas sulho... minä joka olen iäksi kytketty..."
"Rakastathan minua!"
Helvi tarttui häneen molemmin käsin.
"Rakastan, rakastan... Sinun omasi olen ollut elinaikani... En ole koskaan muita rakastanut kuin sinua ja pientä poikaani... Mutta muuta en voi... en mitään muuta voi..."
"Ja jos sinä muuta voisit, et sinä enää olisi sama kevään hengetär, joka istuu yksinäisen miehen pöydän päässä, laulaen lohdutusta ja rauhaa, kun itkevä ikävä sydäntä painaa... joka on yksinäisen ystävä ja tämän elämän ilo... Jos olisin nähnyt kirkasta silmääsi himmentävän pahan himon tai villin ajatuksen, olisi lumous minusta lähtenyt, etkä sinä enää olisi unimaailmani morsian..."
Hän vei Helvin käden huulilleen ja kosketti sen valkoista hipiää.
Helvi loi häneen katseen ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä Martti tarkoitti.
"Nyt lähtekäämme... Minun on nyt kovin hyvä olla", sanoi Martti.
He nousivat laajalle puuttomalle laelle, joka oli ikäänkuin jalustana Rattostunturille. Siitä jo alkoivat näköalat laajeta, ja kaukana siinsi kyläharju, jonka yli olivat tulleet.
"Minun on myöskin hyvä olla", virkkoi Helvikin nyt, ja hänen kasvonsa loistivat.
"Olemme onnellisia?"
"Olemme... ja meidän rauhamme on ihana..."
Kaukana laajan jänkän toisessa laidassa he näkivät toisten retkeilijäin vasta tulevan.
Ei ollut enää kuin lyhyt hetki auringon nousuun, tuskin ehtisivät perille siksi.
Kun he lähtivät tunturin lakea kohden, tulivat he ensiksi sakeaan männikköön, joka muuttui tunturin kupeella pimeäksi kuusikkokorveksi. He kävelivät nopeaan ja ehtivät pian männikön läpi korpeen. Siitä alkoikin tiukka nousu, joka jyrkkeni sitä mukaa, kuta korkeammalle pääsivät. Jyrkimmissä nousuissa Martti tarttui Helvin käteen ja veti häntä kuin perhosta...
-- Taivas, kuinka tuon miehen käsi on voimakas! -- ajatteli Helvi, ja hänestä tuntui siltä kuin ei mikään maailman voima voisi heitä eroittaa.
"Mehän nousemme kuin tulisilla vaunuilla", nauroi Martti.
"Sinä olet niin voimakas ja reipas... kukaan muu mies ei kykenisi..."
Kun he olivat kiertäneet kaksi rotkoa ja nousseet kulmikkaan kallionkielekkeen laidalle, sanoi Martti seisahtuen:
"Katseleppa nyt ympärillesi! Tässä olen satoja kertoja sinua muistanut... tässä olen kerran sinusta uneksinut koleana syysyönä..."
Helvin silmät harhailivat taivaanrannasta toiseen. Ääretön maailma, asumaton erämaa lepäsi siinä silmänkantamattomiin hänen edessään. Pieneltä, viheriäiseltä nauhalta näytti nyt koko kylän harju, joka oli olevinaan korkea sekin. Kaukaa häämötti metsäjokia ja niittyjä, joiden harmaat ladot kumottivat kuin pienet pisteet...
"Sinä suuren luonnon suuri poika", sanoi Helvi ja katsahti Martin loistaviin kasvoihin. "Nyt nouskaamme laelle!"
Martti tarttui oikealla kädellään Helviä vyötäreen ympäri ja nousi pitkän matkaa taakkoineen rinnettä ylös.
Juuri huipulle ehtiessään he näkivät auringon nousevan kirkkaana kukkulaisen kiveliön takaa... Äkkiä levisi ihana välkkyvä valo kaikille vaarojen huipuille, joiden valkoinen hankipeite sädehti kullalta...
Asuttua maailmaa ei näkynyt missään päin, ja kaukaa Lapista tuntui henkivän aamukylmä tunturituuli. Sieltä välkkyi vielä korkeampia tunturihuippuja kuin kiinnikasvaneina vaaleapilviseen taivaaseen, siinsi korpia, suuria puuttomia uomia ja pienempäin vaarojen välissä yksinäisiä metsäjärviä...
Asuttu seutu, kirkonkylä, kuulsi ja välkkyi, ja sen ohi juokseva vuolas virta paistoi valkoisena nauhana, pienenä kosteikkona tämän äärettömän erämaan keskellä...
Auringon säteet kietoivat heidät molemmat silkinhienoon verhoon, ja Helvistä tuntui kuin hän olisi noussut surujen maasta kauas ja korkealle, missä ei ollut tuskaa eikä syntiä, vaan riemua ja valkoista puhtautta... Täällä täytyi oppia rakastamaan niin suuresti, niin syvästi kuin Martti... täällä paisui sielu suureksi, ja pieni aistillinen maailma hupeni tyhjyyteen... Ja sen vuoksi olikin hänen rakkautensa noin kirkasta, noin puhdasta ja uhrautuvaa... Hän näki Martin kuin ahmivan silmillään avaruutta, katseen liitelevän taivaanrannasta toiseen ja pysähtyvän etäisille ilmoille. Hän näytti unohtaneen kaiken muun... "Mitä mietit, ystäväni?" kysyi Helvi häneltä ja astui lähemmäksi hänen vierelleen.
"Katsos tuota etelän taivasta... se on kuin hienon itkun seassa... sieltä olen sinua vartonut, ja sieltä tulit... ja sinne palaat..."
Martin äänessä värähti hillitty suru.
"Olemmehan nyt onnellisia... eikö sinun ole hyvä olla?" sanoi Helvi.
"On, on. Minun on hyvä olla, ja me olemme onnellisia."
He näkivät toisten retkeilijäin vasta saapuvan tunturin juurelle ja alkavan kohota ylöspäin. Kuulivat Uunon jotakin huutavan.
"Mikä ihmeellinen... ihmeellinen aamu... Tuntuu kuin näkisin unta", virkkoi Helvi. Kun he lähtivät huipulta sinne päin, mistä näkivät Kivi-Ollin Petterin sytyttämästä nuotiosta sauhun nousevan, lausui Helvi:
"Nyt minä ymmärrän, miksi viihdyt täällä kaukana Lapin raukoilla rajoilla... nyt tiedän sen voiman, joka sinut on lumoihinsa saanut... Voi, sinä elät rikasta ja suurta elämää, jota ei kukaan vaihtaisi pois... Täällä lientyy suurikin tuska, mustinkin murhe valkenee, ja täällä voi rakastaa sielun pohjasta asti, ammentaa lemmen juomaa siitä lähteestä, jonka Luoja asetti ihmissydämeen... Mutta se kuivuu muualla niin, että kivet sen pohjalta paistavat..."
Martti loi Helviin lämpöisen katseen.
"Sinä sen ymmärrät... ei kukaan muu ole sitä ymmärtänyt..."
Ja hän tarttui Helviä käteen ja kuljetti hänet istumaan nuotion viereen, johon Petteri jo oli työntänyt ison jalkaniekka-kahvipannun.
Hengästyksissään ja läähättäen saapuivat toiset, Uuno edellä. Muutamat naisista valittivat matkaa pitkäksi ja vaivaloiseksi, toiset olivat niin väsyneitä, ettei ollut muuta neuvona kuin asettua hangelle pitkäkseen. Opettaja, joka oli hintelä keuhkotautinen mies, oli aivan lopussa.
Kaikilla oli valittamista, ja tuntui kuin Uuno-maisteria olisivat syyttäneet.
"Pitää jättää kulttuuri kujalle sen, joka tänne kiikkuu", arveli Uuno vain ja teki pilkkaa toisten väsymyksestä.
Martti ja Helvi olivat iloisella tuulella.
"Martista ei ole lukua... vaikka kulkisi kymmenen kertaa tämän matkan yhtenä aamuna; mutta ihme, että Helvi jaksoi, hän joka ei ole tottunut kävelemään kuin ristinvälin kaupungilla", tuumaili Uuno.
"Oh, minä olisin kävellyt vielä toisen verran", vakuutti Helvi. "Luuletko etten ennen ole kiikkunut vaarojen harjuille... Kolillekin..."
Helvi istui onnellisena, lämpimänä, kauniina ja terveenä nuotion vierelle. Ihana, lämmin laine läikkyi hänen rinnassaan ja suloinen rauha sydämessään. Nouseva aurinko kultaili hänen vereviä kasvojaan ja mustia hiuksiaan, jotka somina kiharoina pörröttivät valkoisen lakin alta.
"Mutta jopa sinä olet kaunis tänä aamuna!" pisti Uuno hänelle.
"Mene nyt ja anna minun tässä rauhassa nauttia näköalasta."
Kun kahvit oli juotu ja hetkisen levähdetty, oli määrä lähteä alemmaksi louhikkoon katselemaan luonnon muodostamia rotkoja ja kallionhalkeamia. Niistä tiesi Martti paljon kertoa, niissä oli ollut karhun ja ahman pesiä, ja erään rotkon laidassa oli karhu kerran miehen tappanut.
Aurinko oli noussut korkealle, ja päivä jo paistoi äsken vielä varjossa olleille vaarojen kupeille. Koko laaja, rannaton kiveliö näytti kuin suurelta valkoiselta mereltä, jossa siellä täällä kohosi puistoinen saajo ja kuusikkokorpi.
"Eikö tämä ole ihanaa!" huusi Uuno. "Katsokaa, te eteläiset, tätä meidän Pohjolamme suuruutta!"
Martti kulki edellä ja selitti. Hänelle oli koko tämä tunturi tuttua.
Eräässä paikassa oli syltä leveä onkalo, jonka toisesta päästä lähti pimeä käytävä suoraan vuoren sisään. Mutta hangen pinnasta oli vaikea päästä onkalon pohjalle, ja vielä hankalampi takaisin tulla.
"Tätä sanotaan Pirunkirnuksi", selitti Martti.
Naisten teki mieli nähdä käytävää, jonka pimeä suu ammotti onkalon perältä.
Muutamat herroista yrittivät hypätä onkaloon, mutta eivät uskaltaneet.
"Millä hemmetillä pääsee takaisin!" epäili opettaja.
"Ooja... kyllä sieltä takaisin pääsee", virkkoi Martti ja hyppäsi keveästi alas onkaloon. Hänen päänsä oli nyt toisten jalkain kohdalla.
Uuno seurasi perässä.
He neuvoivat naisia asettumaan istuvaan asentoon, jalat riippumaan onkaloon päin. Siitä Martti ja Uuno auttoivat heidät alas pohjalle.
Helvi ja postineiti uskalsivat.
"Tule pois vain!" sanoi Martti Helville. Helvi vilkaisi Martin silmiin. Rohkeasti hän astui onkalon laitaan, ja kun Martti kurotti kättään, sai hän Helvin kädestä kiinni.
"Astu olkapäälleni", kehoitti Martti. "Minä nostan sinut sitten tänne alas. Tällä tavoin on kaikkein mukavin."
Helvi astui Martin olkapäälle toisella jalalla ja antoi toisen laskeutua Martin vasemman käden kyynärpään mutkaan...
Silloin Martti päästi Helvin käden irti, tarttui nopeasti molemmin käsin Helviin, ja sekunnin ajan ehti Helvi olla Martin rintaa vasten. Mutta hän tunsi Martin lujan käden puserruksen ja kuuli, kuinka toisen sydän löi rajusti. Hän oli kuin pyörryksissä, kun Martti laski hänet onkalon lattialle...
"Tulkaa pois vain!" kehoitti metsänhoitaja.
Mutta toiset eivät uskaltaneet. Uuno oli saanut postineidin vaivoin onkaloon, mutta toiset naiset estelivät.
"Tässä luolassa oli kerran ahman pesä. Kivi-Ollin kanssa sen hajoitimme. Emän ammuimme ja kolme pentua", muisteli Martti.
"Onko tätä käytävää pitkälti vuoreen?" kysyi Helvi.
"Ei tämä kovinkaan pitkä ole", ilmoitti Martti.
Martti ja Uuno kävivät pimeään käytävään, mutta naiset jäivät sen suulle.
"Pirunkirnu... no se tämä onkin", arveli postineiti.
"Kauhean kaamean näköinen!" sanoi Helvi.
He kuulivat Martin ja Uunon äänen kuin syvältä maan alta.
"Tulkaa pois!" huusi hän.
Hetken perästä Martti ja Uuno palasivat.
"Miltä siellä näyttää?" kysyi postineiti.
"Olipa se!" virkkoi vastaukseksi Uuno.
Martti tiesi onkalon seinässä polvekkeen, josta hän alkoi kaivaa lunta pois. Hän pääsi polvekkeeseen seisomaan ja käski Helvin ojentaa kätensä. Silloin hän nosti Helvin kuin vauvan vierelleen, josta toiset, onkalon laidalla seisoen, kiskoivat hänet pois. Polvekkeessa seisoessaan Martti piti koko ajan kättään Helvin ympärillä, niin että tämä oli hänen viereensä puserrettuna. Martti ehti Helvin korvaan kuiskata: "Unimaailmani morsian!" Säteilevin silmin Helvi nousi onkalosta. Postineiti oli kömpelömpi, mutta kun Martti sai kädestä kerran kiinni, nousi neitikin Martin viereen polvekkeeseen ja siitä toisten avulla ylös.
Martti seisoi nyt yksin polvekkeessa, ja kummallisella hypyllä hän oli kenenkään auttamatta toisten vieressä. He kävivät taas nuotiolle ja alkoivat syödä mukaan otettua aamiaista.
Aurinko oli jo kohonnut korkealle ennenkuin lähdettiin kotia päin. Mutta vaikka päivä tuntui tulevan lämpimäksi, kesti hanki vallan hyvin. Martin esityksestä mentiin takaisin pohjoispuolelta tunturia, niin että ensikertalaiset näkivät toisenkin puolen vuoresta. He hajaantuivat eri joukkoihin, jolloin Helvi ja Martti joutuivat kahden. Jyrkissä rinteissä Martti sai auttaa Helviä, nostaen hänet pitkän matkan kättensä varassa.
"Nyt minä vasta olen morsian... nyt vasta tunnen eläväni", kuiskasi Helvi Martin korvaan.
Aivan tunturin juurella he kohtasivat Kivi-Ollin, joka pyssy hartioilla hiihteli pohjoisesta päin.
"Hyvin käy", kertoili hän, kun kaikki retkeilijät olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. "Hyvin käy, kun huomenaamulla forstmestarin kanssa lähdemme... Jo tulee viidestoista karhunkallo forstmestarin ullakkoon..."
Ja hän iski silmää Martille.
Melkein kaikki naiset alkoivat pelätä, että kontio ehkä oli hyvinkin likellä. Helvi ei pelännyt; Martin seurassa hän ei pelännyt mitään.
Ja täynnä aamuvirkkua tunnelmaa he lähtivät kaikin kotikylän harjua kohden, Petteri "Luppanalla" ajaa hölkötellen edellä.
VII
Hankien aika oli ohi.
Helvi näki lumien sulavan kuin taikavoimalla ja kevään katoavan, kesän saapuvan. Kuinka kaikki kävi nopeaan täällä valoisassa Pohjolassa! Yöt olivat kerrassaan loppuneet. Oli vain valoa, paisuvia, tulvillaan pauhaavia virtoja, heinäviä saaria, lintujen laulua ja iloa ja riemua koko Pohjola täynnä. Ihanat ja surumielisen tyynet olivat illat, aamut kirkkaat ja kullalta kimaltelevat. Harmailta paistoivat suurten vaarojen puuttomat laet, mutta niiden rinteitä peittivät vihannoivat lehdot.
Laulua, iloa ja riemua oli Helvinkin mieli täynnä, paisuvana onnesta ja lemmestä sykki hänen sydämensä, ja hän eli kuin satujen maailmassa. Kun hän muisti ja mieleensä palautti ne hauskat hetket, joina hän, unhoittaen kaiken entisen tuskansa oli ammentanut ilon ja riemun tunteita väsyneeseen sydämeensä, tuntui hänestä, että hänen onnensa oli ollut niin runsas ja niin suuri, ettei hän vielä osannut sitä oikein ymmärtää. Nyt hän oli vasta elänyt nuoruutensa lemmen lumoissa, nyt vasta oli rakastanut niinkuin sisin sielu oli ikävöinyt. Kuinka köyhää olisikaan ollut hänen elämänsä, jollei hän olisi arvannut tulla tänne Pohjolaan... Mutta tänne tuli kuin kutsu, pois ikävästä kaupungista ilon ja lemmen valoisille laitumille...
Hän oli nyt niin iloinen ja onnellinen, niin voimistunut ja terve, että hän jaksaisi taas kärsiä, kun tiesi että täällä oli se, jota hän rakasti ja jonka rakkaus oli hänelle nyt niin suuri, etteivät mitkään kärsimykset sitä voineet himmentää.
Sillä siitä, että hän rakasti Marttia ja halveksi omaa miestään, ei häntä tunto soimannut. Hän ei ollut koskaan Selimiä rakastanut, eikä tämä ollut milloinkaan yrittänytkään voittaa hänen rakkauttaan. Velvollisuutensa hän täytti, mutta rakastaa hän ei voinut...
Heidän rakkautensa, hänen ja Martin, oli kuin päivänpaisteinen sunnuntai, täynnä riemua, valoa ja puhtautta... ei käden lyöntiä... ei ainoatakaan katsetta rikollista...
Eikö semmoista miestä saisi rakastaa, vaikka verisiteet toiseen sitoisivat?
Rattostunturi-retken jälkeen he olivat usein tavanneet toisensa. Olivat vetten auettua soudelleet joella, ja Martti oli ehdottanut kalastusmatkaa kauas sydänmaan järven rannalle. Kahden kesken ollen oli heidän onnensa suurin. Kummankin entisyys unohtui, ja he elivät vain omasta lemmestään. Hiljainen, kirkastettu rauha oli painunut Martin sydämeen, ja hänen surumielisiin silmiinsä oli ilmaantunut kuin ilo, joka näytti tulevan kaukaa ja päilyvän puhdistetun surun läpi.
Joinakuina hetkinä Helvi joutui miettimään tulevia päiviään siellä ikävän ikävässä kaupungissa vielä ikävämmän miehen kanssa. Silloin hänen sydämensä vavahti ja hän tunsi orjan ikeen hartioillaan...
Ja hän tapasi itsensä jolloinkin miettimästä kamalaa rikosta, jonka kautta tie kulki vapauteen ja... Martin luo.
Mutta silloin hän ei enää olisikaan Martin keväinen hengetär, ei hänen unimaailmansa morsian... Martti ei hänestä tahtoisi tietää... Sillä Martti rakasti hänessä kuolleen Esterin kuvaa.
Eräänä aamuna ruustinna tapasi Helvin itkemässä.
Vuoden valoisin aika oli käsissä, juhannus jo ovella. Ihmeellinen, pehmeä valo välkkyi virran vesillä ja nuorilla nurmikoilla.
Luonnossa oli suuret häät.
Ruustinna istuutui Helvin viereen. Hän oli kyllä huomannut Helvin muutoksen ja aavisti tämän ajatukset.
"Minä olisin jäänyt tänne iäkseni", nyyhki Helvi. "Olisin tahtonut tänne kuollakin. Minua ei enää mikään pidätä elämään, kun lapseni nukkuu nurmen alla..."
"Velvollisuus miestäsi kohtaan vaatii sinua elämään."
Ruustinnan ääni oli lempeä. Hän ymmärsi Helviä. Helvi itki yhä katkerammin.
"Onko mieheltäsi tullut mitään ikäviä tietoja?" kysyi ruustinna.
"Hän on sairaana ja kutsuu minua!... ja minun täytyy lähteä... nyt heti..."
Ruustinna otti hänen molemmat kätensä omiinsa.
"Olisi kai unelmasi kerran kuitenkin loppunut... ethän voi olla kahden miehen oma... Hyvä Helvi! Tuntosi on vapaa, et ole mitään rikkonut... Jumala antaa anteeksi rakkautesi..."
Helvi hypähti seisomaan, hänen silmänsä säihkyivät ja poskensa punottivat.
"Mutta minä rakastan Marttia aina ja iäti... olen vieras miehelleni..."
Ruustinna ei puhunut mitään, vaan poistui hiljaa huoneesta, Helvin itkiessä.
Tyynenä, loistavana iltana Helvi riensi kiivaasti kävellen Virkavaaraan nousevaa polkua pitkin. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja kasvonsa kalpeat. Hän oli jo matkalla miehensä luo. Valoisa Pohjola täytyi jättää juuri silloin, kun se oli houkuttavimmillaan.
Läpi mäntyisen metsän, suurimpia kiviä kierrellen, johti polku Virkavaaraan, jonka vaaleansininen rakennus hauskasti vilahteli männynrunkojen välitse. Jo näkyi puutarhan valkoinen pystyaita ja nuoressa lehdessä olevat koivut sen sisäpuolella.
Saatuaan miehensä kirjeen, jossa tämä kertoi olevansa sairas ja tahtovansa saada Helvin luokseen, oli hän herännyt unelmastaan. Siinä oli ollut kirjeessä kohtia, jotka herättivät Helvin todellisuuteen ja ikäänkuin pasuunalla puhalsivat hänen tuntonsa kielet soimaan. Mies kertoi ikävästään ja siitä, ettei hän ollut kyllin hyvä puoliso Helville. Paljon olisi hänellä sanomista ja anteeksi anomista. Ja kuitenkin hän oli aina Helviä rakastanut, vaikka tiesikin, ettei Helvin sydän ollut hänen... Kärsinyt oli hänkin...
Helvi kiirehti kulkuaan, hänen täytyi joutua, sillä hevonen odotti jo tiellä Virkavaaran kohdalla.
Martti puuhaili puutarhassaan, ja kun Helvi nousi viimeiselle kummulle, josta maa oli tasaista pihaan asti, huomasi hän Helvin tulon ja riensi vastaan.
Hän oli ikäänkuin laihtunut sitten keväthankien ja silmät kuin syvemmälle vajonneet.
Helvi kertoi katkonaisin sanoin miehensä kirjeestä ja ainoastaan vaivoin pidätti itkuansa. Martti seisoi hänen vieressään kalvakkaana ja kuunteli.
Sitten hän oikaisi vartalonsa suoraksi, puna kohosi poskille ja silmät loistivat.
"Rakas ystäväni", sanoi hän, tarttui Helvin käteen ja talutti hänet sisälle. "Mene, miehesi tarvitsee sinua..."
Helvi astui ääneti hänen vierellään, ja he kävivät Martin huoneeseen.
"Minulla on yksi muisto sinulle annettavana. Lue sitä joskus, kun minua muistat... Silloin sinä näet, että se mies, joka sinua rakastaa, rakastaa niin, että hän uhraa sekä sinut että itsensä... vain sen vuoksi etteivät nuoruuden unelmat himmenisi..."
Ja Martti ojensi Helville pienen muistikirjansa.
Helvi kätki sen povelleen.
"Ne ovat tämänkeväisiä muistojani", virkahti Martti sitten, melkein vavisten.
Kummankin mieli oli niin täysi, etteivät kyenneet puhumaan.
Silloin valtasi Helvin pistävä tuska. Hän tarttui Marttiin molemmin käsin, painoi lujasti päänsä Martin rintaa vasten ja puhui:
"Ystäväni, lapsuuteni ja unelmieni sulho... sanoit minua kerran toisen omaksi... Kuule! minä sanon, etten ole kenenkään muiden oma kuin sinun, sinun, unelmieni sankarin, sinun, hyvän ja hellän, yksin sinun omasi, aina ja iäti... Jos kerran pääsen vapauteeni, tulen luoksesi ja olen sinun... Ja vaikket voikaan sulkea syliisi ruumistani, on sieluni sinun, ja vaikken minä voi silitellä hiuksiasi, olen sinun... aina ja iäti..."
Martin tapasi villi riemu vielä kerran, ja hän taivutti Helvin päätä taaksepäin ja painoi suudelman hänen valkoiselle otsalleen.
Martti seisoi pihansa kujalla ja näki Helvin poistuvan. Kun kärryt olivat kadonneet tien mutkan taakse ja viimeinen vilahdus Helvistä lakannut näkymästä, tunsi hän kylmää, jäistä viimaa rinnassaan ja heräsi kuin pitkästä unesta...