Part 3

Martti veti veitsensä, joka aina riippui tupessa hänen kupeellaan, sekä palasen nahkaremmiä taskustaan ja alkoi korjata varpaallista.

"Teillä on kaikki matkassanne!" ihmetteli Helvi.

"Kyllä erämaa poikansa neuvoo", sanoi siihen Martti.

Helvi oli luonnostaan puhelias ja virkku. Martin korjatessa varpaallista hän alkoi puhella minkä mitäkin. Ihmetteli ja ihaili tätä Pohjolan luontoa, joka oli ollut hänelle aivan vieras, mutta johon mieltyi päivä päivältä yhä enemmän.

"Varsinkin valoisat illat ovat minusta aivan merkillisiä. Ensi öinä en voinut nukkua, tuntui niin oudolta", kertoi hän.

"Niin oli minustakin ensinnä, mutta nyt olen jo tottunut."

"Kauanko olette jo ollut täällä?"

"Toistakymmentä vuotta. Taloni on tässä aivan lähellä..."

"Minä tiedänkin. Ruustinna on kertonut teistä..."

"Minusta...?"

"Niin. Ohimennen vain... Kuinka satuitte tänne?"

"Minulla on tapana aamuisin hiihdellä täällä ympäristöllä, kun ei tule menoa pitemmälle. Siellä minä kävin Kivi-Ollin luona... Me olemme tässä naapureina..."

Helvi näki metsäherran taitavasti korjaavan varpaallista, hangella suksiensa päällä istuen. Hän näki hartiat, mustan tukan ja osan poskipartaa, ja kun Martti nosti päätään, kauniit miehekkäät kasvot ja surumieliset silmät. Mutta hän näytti niin ihmeen terveeltä ja reippaalta, ja kuitenkin oli hänessä jotakin hienon hienoa maailmanmiestä. Oliko ehkä tuo hänen äänensä miellyttävä sointu ja surumielisten silmien ilme painanut häneen tuon leiman... Puku ei pettänyt. Harmajat sarkavaatteet, paulakengät ja naapukka.

"Kas nyt tämä on valmis", virkkoi Martti ja nousi istumasta. "Minä sanon vielä, nuori rouva, teille yhden seikan... Neuvoisin, ettette nyt lähtisi Rattostunturille... nyt on jo myöhäinen, ja sinne on melko matka. Palatessa vajottaa hanki, ja hiihto on raskasta..."

"Teitä kai täytyy uskoa... joka tunnette seudun ja sään..."

"Ja sitäpaitsi pitää sinne mennä hyvin varhain, päivän noustessa... silloin sieltä on kaunis ja suurenmoinen näköala..."

Martti ojensi suksen Helville, joka asetti sen jalkaansa.

"Mutta kuinka voin teitä kiittää, herra Lagus!" sanoi hän.

"Ei kestä kiittää! Minua on aina sanottu epäkohteliaaksi naisille, mutta tarpeen tullen sentään teen palveluksen. Mihin päin rouva aikoo?"

"Pois vain. Minä jätän Rattostunturi-retken toistaiseksi eli siksi kun pappilan Uuno-maisteri tulee kotiin."

"Jos suvaitsette, niin hiihdän edellä... tästä pääsee kiertämällä loivia nousuja pitkin harjulle... Ette taida olla juuri kovinkaan tottunut suksille..."

Martti hiihti edellä, Helvi perässä.

"Siltäkö näyttää? Nuorena minä olin koko kylän paras, mutta sitten, kun jouduin kaupunkiin, olen harvoin hiihdellyt", puheli Helvi jälessä hiihtäen.

"Eipä kumma sitten, jos oudostaakin... Eivätkä nuo teidän suksennekaan ole sopivat keväthangelle..."

"Mutta te taidatte olla vallan mainio suksimies... Minä näin eilen aamulla, kun laskitte joelle..."

"Näin minäkin teidät..."

Martti hiihteli hitaasti, hyvin arvaten, ettei hänen kumppaninsa jaksaisi muutoin seurata; varsinkin muutamissa paikoin piti aikalailla työntää ennenkuin pääsi eteenpäin.

Kun olivat ehtineet harjun päälle, josta jo näkyi jokiuoma ja taloja sen molemmilla rannoilla, esitteli Martti:

"Jos hiihtäisimme tätä männikköä pitkin harjun selkää palasen matkaa, niin kohoaa siitä puuton kallio, josta näkee mainion selvästi Rattostunturille..."

"Me hiihdämme sinne!" kuuli Martti Helvin sanovan.

Hyvä Jumala! Helvin ääni helähti kuin Esteri-vainajan ääni. Martti tunsi olevansa kuin kuumeessa, eikä hän uskaltanut katsoa taakseen.

Helvi näki hänen kääntyvän hiihtämään pitkin harjunselkää. Mikä uljas, kookas mies! Hartiat olivat pystyt ja selkä leveä, ja niskassa taittui musta tukka somiksi kiehkuroiksi. Tuommoinen tulikin miehen olla!

Hetken hiihdettyä Helvi puheli:

"Tämä oli vallan hauska sattuma... Kohdata ventovieras, joka auttaa pulasta... No, onpa minulla nyt retkeltäni kertomista..."

"Maksaako vaivaa puhua mitään?" kuuli hän Martin sanovan.

"Kuinka niin?"

Helvin ääni ilmaisi kummastusta.

"Ilman vain. Minusta tämä on... Mutta jos tahdotte olla kiitollinen minulle pienestä palveluksestani, niin ette virka mitään..."

"Miksi niin tahdotte? Mutta täytyyhän minun kertoa, että kohtasin teidät..."

"No, niin taitaa olla..."

He saapuivat korkean, puuttoman kallion luo, jonka laki oli paljoa korkeammalla puiden latvoja.

"Tässä tämä on. Tuolta toiselta puolelta pääsemme suksinemme ihan huipulle", selitti Martti.

"Onpa tämä... kuinka kummallinen kallionmöhkäle!" ihmetteli Helvi. "Ei tästä ole kukaan mitään puhunut..."

"Tarina kertoo, että jättiläinen kiskaisi tämän lohkareen istuimekseen, kun halusi katsella tuonne alas jokilaaksoon... Kesäiltoina on tapanani käydä täällä..."

"Yksinkö?"

"Useimmiten."

He nousivat laelle, jonne Rattostunturi näkyi koko komeudessaan ja edessä matalampia kukkuloita, tummia korpia ja päivän valaisemia männiköitä.

"Miltä näyttää?" kysyi Martti.

"Tämähän on aivan... en osaa niin sanoa..."

"Jos katsotte noiden mäntyjen latvain yli, näette pappilan rakennuksen harjan", osoitti Martti.

Todellakin. Sieltä näkyi pappilan rakennuksen harja ja valkoiset savupiiput.

"Olemme aivan pappilan kohdalla!" sanoi Helvi.

"Aivan. Eikä tästä ole kuin yksi huraus, niin on pappilan pihassa."

"Tännepä minun pitää toistekin retkeni ulottaa."

Kun he laskeutuivat alas kalliolta, virkkoi Martti:

"Tämä on ollut hauska aamu."

Hänen äänessään tuntui taas tuo miellyttävä, miehekäs sointu, joka hiveli Helvin korvaa kuin soitto.

"Senvuoksi, että te näytätte ymmärtävän tätä luontoa... tätä luontoa, jota minä rakastan ja josta imen elämäni."

"Niin", virkkoi Helvi, mutta hän ei uskaltanut katsoa Marttia silmiin.

"Kuinka kauan rouva aikoo täällä viipyä?" kysyi Martti hetken kuluttua.

"En tiedä, mutta mielelläni oleskelisin täällä vaikka koko ensi kesän..."

Hän sovitti valkoista hiihtolakkiaan, asettaen sen enemmän taaksepäin.

Silloin heidän katseensa sattuivat yhteen, sekunnin ajaksi vain, mutta kummankin rinnassa läikähti lämmin, ihana laine, joka pani koko olennon väräjämään.

Hyvästi jätettäessä Martin vankka koura vapisi, ja äänikin tuntui vavahtavan.

Hän näki Helvi-rouvan lähtevän myötälettä alas pappilaan päin, katoavan puiden taakse, ja kuuli hetken päästä vain suksien rapisevan hangen pintaan.

Silloin hänkin työnsi suksensa liikkeelle, niin että sommat painuivat syvälti hankeen ja kerimet singahtivat pois paikaltansa.

Vasta lähelle kotia päästyään hän selvisi huumauksestaan...

Hänen sydämensä sykki niin, että tahtoi rinnan halkaista, ja tulenliekkinä leimusivat ajatukset. Yksi ainoa selvä ajatus, kylmä ja todellinen, oli jäänyt hänen mieleensä:

-- Hän on toisen oma... toisen oma, johon minulla ei ole oikeutta...

Ja melkein kuin sairaana hän tuli kotia, kävi huoneeseensa ja istahti väsyneesti tutulle paikalleen.

Kuinka kummallista saattaakaan olla ihmiselämä! Hän, joka ei enää koskaan uskonut näkevänsä naista, joka häntä viehättäisi... joka oli pitänyt pyhänä ensi lempensä ja elänyt sen kirkkaissa muistoissa... jolla oli selvänä vanhan nuorenmiehen yksinäinen elämä...

Ja aavistamatta, äkkiä ilmestyy nuoruuden unelma elävänä, verevänä ja loisteliaana hänen eteensä... käy kuin kirkastetusta maailmasta...

Olivatko ne hänen ainaiset toiovomisensa kevään hengettärestä toteutuneet?

Olivat.

Ja toivat tullessaan tuskan, joka repi auki puoleksiparantuneet haavat.

Sillä hän, jonka silmien sinessä hän näki autuuden ja elämän, oli toisen oma... toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta...

Mutta noussut myrsky tyyntyi vähitellen, ja hiljainen maininki alkoi käydä hänen sydämessään.

Hän oli kuitenkin nähnyt nuoruudenunelmansa, nähnyt ilmi elävänä ja käsin häneen koskenut. Kukapa estäisi häntä rakastamasta? Kuka rakentamasta uutta satumaailmaa, uutta kultalinnaa mielikuvituksensa mailla?

Sen loistossa hän viettäisi loput elämänsä päivät ja kuolisi rikkaana onnen ja lemmen suosikkina.

Eikö hän ollut nähnyt Helvi-rouvan syvissä sinisissä silmissä ilmettä, joka selitti kaikki ja antoi hänelle aavistuksen toisen kärsimisistä! Sillä se, ettei Helvi ollut onnellinen, selvisi hänelle pian. Hän ei ollut puhunut sanaakaan miehestään, ei kodistaan...

Kuka osaisi tietää, kuinka paljon jo Helvikin oli kärsinyt -- ja oliko koskaan ollutkaan onnellinen!

Ehkäpä juuri kärsimiset ja surut veivätkin heitä lähelle toisiaan? Ehkä oli olemassa salainen voima, joka yhdistää sielut jo täällä elämässä!

Hän tunsi kuinka äskeinen myrsky tyyntyi ja suloinen, ihana tunne alkoi rintaa kiertää. Hiljainen onnen ja rauhan tunne tuntui laskeuvan sydämeen ja mieli vaeltavan kaukana kultaisissa kartanoissa...

Oliko hän valveilla vai näkikö hän unta?

Mutta se hänelle selvisi, että se kevään hengetär, jota hän oli toivonut pöytänsä päähän, oli Helvin näköinen... aivan niinkuin hän se olikin...

V

Pappilaan, kotonaan käymään, oli Uuno-maisteri saapunut.

Häntä olikin jo ikävöiden varrottu. Ei ollut ketään koko pitäjässä, joka olisi kyennyt hommaamaan yhteisiä huveja tai retkiä.

Kestävät, keväiset hanget viehättivät, ja Uunon tapasi vielä entinen, poikavuosiensa reipas mieli. Hurjaa vauhtia hän ennen viillätti suksineen pyörryttäviä jyrkänteitä alas. Varhaiset hankiretket olivat hänen suurimmat ilonhetkensä, ja niihin osaa ottamaan hän kehoitti nuoria ja vanhoja.

Jo hänen tulonsa vaikutti repäisevästi kaikkiin nuoriin.

"Annatte tällaisten helisevien hankiaamujen mennä hukkaan", hän nuhteli kaikkia.

Silloin kaikki heräsivät ja huomasivat kevään riemuineen saapuneen.

Helvi-rouvan alakuloisuus oli kadonnut, ja hän näytti imevän terveyttä hiihtoretkillään. He olivat usein tavanneet toisensa, Martti metsäherra ja hän.

Kuinka niin lienee sattunutkin? Etsivätkö toinen toistansa, vai sattumako heidät yhteen vei?

Iltaisin aina, kun Helvi-rouva oli levolle laskeutunut, koetti hän tyynnyttää heräävää rakkauttaan ja vastapainoksi asettaa sen, että hän oli toisen miehen vihitty vaimo, jolla ei ollut oikeutta rakastaa muita. Mutta hän ei onnistunut. Päivä päivältä kävi hänelle selvemmäksi, ettei hän koskaan ollut rakastanut miestään -- ja ettei hänen miehessään ollut mitään rakastettavaa... Hänen pieni lapsensa, jota hän rakasti ja jonka elämä oli hänenkin elämänsä, oli kuollut.

Mikä sitoi hänet vielä elämään?

Velvollisuusko tuota miestä kohtaan, joka aina oli ollut hänelle vieras?

Niin, niin. Hän ei voinut, hän ei saanut rikkoa valaansa, hänen täytyi tyytyä köyhään onneensa ja yksin kulkea elämänsä läpi!

Mutta olisiko synti, jos antaisi lämpöisen laineen sydämen ympärillä loiskia, muistellessa tuon oikean oman uljasta vartta ja miehistä miehuutta? Olisiko väärin antaa rinnan riemuita?

Miksei saisi omassa sydämessään iloita? Miksei saisi kuunnella hänen äänensä sointua, komeaa vartta mielessään ylistellä ja surumielisten silmien ilmeestä nauttia?

Miksei saisi!

Eihän hän sen pitemmälle koskaan tahtoisikaan ajatella, ei enempää toivoa, sillä hän tunsi velvollisuutensa, -- ei käsin koskea häneen, joka kuitenkin oli hänen nuoruudenunelmiensa ihanne... Kauempaa vain katsella ja salassa rakastaa, ja pitää lemmen laineiden loiskinnan omana yksinäisenä onnenaan...

Eikä häntä tunto soimannut eikä mieltä painanut se, että hän nukkui Martin kuva mielessään ja heräsi unesta, jossa Martti eli sankarina.

Tuon yksinäisen miehen sydämen täytyi olla rikas ja hellä! Sinne mahtui taivaan iloa ja elämän suru, jotka siellä kullaksi lyötiin ja välähtivät näkyviin silmien surumielisessä ilmeessä. Semmoista miestä saattoi rakastaa, semmoisen sylissä istua, ilman himoa ja kiihkoa, otsaa ja hiuksia silitellä ja autuasta onnea tuntea...

Semmoinen oli ollut se hänen nuoruudenihanteensa, jota ei koskaan ollut luullut näkevänsä!

Mistä tuli sellainen halu ja ikävä tänne kauas Pohjolaan? Aavistiko sielu, että siellä oli se, josta nuorena unta näki ja joka koko elämän ajan oli näkymättömänä seurannut häntä?

Aamuvirkkuna hän nousi ja kävi laulaen työhönsä, milloin ei lähtenyt hiihtelemään.

Mutta tänään hänellä olikin aikomus käydä Uuno-maisterin kanssa Virkavaaraan, pyytämään Martti Lagustakin yhteiselle hankiretkelle.

Pitäjässä oli paljon nuoria, muualta, etelämpää tulleita, jotka eivät olleet nähneet Pohjolan luontoa, eivät tienneet sen suuruutta ja viehätystä, joka kohtasi kulkijaa keväisinä aamuina. Paljon oli kirkonkylässä omankin pitäjän nuoria, jotka eivät olleet koskaan käyneet Rattostunturin laella.

Uuno-maisteri sai kaikki innostumaan, ja yhdessä Helvi-rouvan kanssa he hommasivat retkeä.

Tuumasta tuli tosi, varsinkin kun hanget nyt olivat käyneet koviksi ja ihmisen, jopa hevosenkin kestäviksi.

"Martti täytyy saada innostumaan matkaan", puheli Uuno Helville, kun he valmistausivat lähtemään Virkavaaraan. "Vaikkei hän olekaan koskaan ottanut osaa rekiretkiin eikä juominkeihin, uskon minä, että tämä on retki, joka häntä miellyttää. Käyhän hän Rattostunturin laella yksinkin niin kesäisin kuin syksyisinkin. Kyllä hän nytkin lähtee. Sitäpaitsi hän on tottunut metsämies, tietää joka luolan ja lokeron ja ahman ja karhun pesät... Komppeet matkaan, ja nyt lähdemme!"

Ja Uuno pyöräytti Helvi-rouvaa kuin nuorta tyttöä.

"Olisi saanut olla se sinun kuiva maisterisikin täällä tuultumassa", nauroi hän sitten.

"Menkää nyt ja olkaa ihmisten lailla", varoitti ruustinna. "Martti forstmestari on ankara herra, joka harvoin hymähtää."

"Ooja... kyllä me sen vanhan pojan taivutamme", uskoi Uuno, ja he lähtivät kävellen Virkavaaraan päin. "Parempaa toveria ja ihmistä kuin Martti on, on mahdoton ajatella. Minäkin olen vasta näinä viime vuosina oppinut häntä oikein tuntemaan. Merkillistä vain, että hän edelleen on naimattomana ja ettei hän ikävöi täältä pois, vaikka tämä ei ole hänen syntymäseutunsa. Välistä hän saattaa olla verrattoman hauska nuorten miestenkin joukossa, mutta enimmin hän rakastaa yksinäisyyttä ja metsästysretkiään."

"Hän näyttää niin vankalta ja voimakkaalta", sanoi Helvi. "Kuuluu karhujakin ampuneen..."

"Montakin... eikö liene jo luku kymmenissä... Mutta täälläpä hän näyttää aikovan koko ikänsä olla, kun tuommoisen talonkin rakensi."

Martti oli nähnyt heidän tulonsa ja joutui vieraita vastaan kujalle, puutarha-aidan viereen. Helvi huomasi, että hän oli tavallisessa herraspuvussa, ja paulakenkäin sijassa oli pitkävartiset anturakengät. Partakin oli kuin sileämpi, niin että suurten silmäin ilme tuli kuin paremmin näkyviin. Muuten hän näytti entistä vakavammalta.

Mutta iloisuus, joka ilmausi hänen käytöksessään, osoitti selvään, että vieraat olivat sangen tervetulleita.

Jo pihalla Helvi kohtasi monenlaista outoa. Kaksi poroa seisoi kujalla hangen päällä, luppoja syödä nopostellen, ja monenlaisia pulkkia, poronkelkkoja ja vetureita oli pitkä jono ulkohuoneen seinää vasten. Muuten tuntui kaikki kovin sievältä ja somalta ja kodikkaalta, yksin rautakellon kalkatuskin, joka kuului poron kaulasta.

"Täällähän sinun vanhat ajokkaasi vielä ovat hengissä", virkkoi Uuno. "Nytpä Helvikin saisi koettaa poron kyytiä..."

"En minä uskalla", sanoi Helvi ja lähestyi poroja varovasti.

Hän kuuli Uunon ja Martin puhelevan poronajosta, josta hän ei paljoa ymmärtänyt.

Kun he kävivät sisään, huomasi Helvin tarkka silmä, että talossa oli järjestystä rakastava isäntä.

"No, etkö sinä ala jo hommata akkaa itsellesi? Jopa tähän taloon nyt sopisi tulla", puheli Uuno kalosseja riisuessaan.

Kun Martti auttoi kappaa Helvin yltä, tunsi Helvi, että Martin käsi hipaisi hänen niskatukkaansa.

Martti käski vieraat saliin ja kävi itse keittiön puolelle.

Uuno haki tupakkaa ja oli kuin kotonaan. Sali oli komeasti sisustettu, melkein ylellisesti. Suurella ympyriäisellä pöydällä, joka oli keskellä lattiaa, oli komea valokuva-albumi. Seinillä riippui nuorempien taiteilijain tauluja, ja kahden ikkunan välissä oli Martin oma rintakuva, joka oli nuorempana maalattu.

Molemmista salin ikkunoista oli kaunis näköala alas tielle, kylälle ja joen jäälle ja kauas siintäviin vaaroihin lännen taivaanrannalle.

Helvi silmäili ulos ikkunoista.

-- Tämmöisen luonnon ympäröimänä täytyy viihtyä yksinkin, -- hän ajatteli.

"Mutta kyllä hänellä on herrain päivät", virkkoi Uuno ja istahti keinutuoliin tupakoimaan. "Olisipa meillä maistereillakin tämmöiset lokaalit ja tämmöinen näköala... Mitä sanot, Helvi?"

"Mitäpä sanoisin. Toisilla on, toisilla ei..."

Martti palasi. Uuno huomasi, että Martin käytöksessä nyt, Helvin vuoksi kai, oli jotakin herrasmaista kohteliaisuutta, jota hän ei ennen ollut Martissa nähnyt. Kas vain, kuinka komea kavaljeeri olikin! Uuno kävi suoraan asiaan ja selitti, minkä vuoksi olivat lähteneet.

"Huomenaamulla lähdetään Rattostunturille ja sinä mukaan", sanoi hän. "Äläkä yritäkään panna vastaan. Olen luvannut hauskaa tään pitäjän nuorille, ja huomenaamulla on kestävä hanki."

Martti suostui, esittipä lisäksi, että otettaisiin evästä ja kahvia mukaan.

Herrain haastellessa retkestä asettui Helvi katselemaan valokuva-albumia. Nuoren, mustatukkaisen tytön vieressä oli Martinkin kuva, jossa hänellä oli ylioppilaslakki päässä. Sillä nuorella naisella oli syvälliset silmät, jotka ihmetellen näyttivät katsovan maailmaan. Martti oli parraton, eikä silmien ilmeessä huomannut sitä surumielisyyttä, joka niissä nyt aina näyttäytyi. Mutta vartalo oli komea, olkapäät pystyssä ja rinta kuin ruhtinaalla. Helvi selaili eteenpäin.

"Ei, mutta... Etkö sallisi minun käyttää tuota 'Luppanaa'. Käyn pienen kierroksen tiellä vain", aloitti Uuno.

"Luppana" oli Martin parhaan ajokkaan nimi.

"Varsin kernaasti. Mutta kuten tiedät eivät porot enää näin keväisin ole virkkuja", sanoi Martti.

"Nyt, Helvi, saat hyvää kyytiä", virkkoi Uuno sitten Helviin kääntyen.

"En minä uskalla lähteä, enkä pysy pulkassakaan..."

"Tule pois vain... Sitten ei enää ole tilaisuuttakaan... porot päästetään pian kiveliöön."

"Koeta nyt yksin ensin", naurahti Helvi. "En minä ainakaan nyt uskalla."

Kahvit juotua Uuno hommasi ajoon. Martti valjasti ajokkaansa liukkaimman pulkan eteen. Helvi seisoi kuistin ovella ja katseli.

Hän ei nähnyt poroa eikä Uunoa, hän näki vain Martin, joka avopäin puuhaili ja valjasti poroa.

"Katsohan käänteessä tarkkaan, sillä tämä pulkka on pahantapainen", neuvoi Martti.

"Älä hätäile. Eiköhän menne vanhaa latua", kehui Uuno, talutti poron kujalle asti ja hyppäsi pulkkaan.

Vaikka olikin keväinen päivä, oli ilma kylmähkö ja päivä pilven takana. "Luppana" oli kuuluisa "tolvaaja", jonka vertaa ei tietty. Ja äkäisenä se kirmasi ulos kujastaa niin että pulkka perässä hyppeli, ja puhalsi myötäleessä vihaiseen laukkaan.

Helvikin riensi kujalle katsomaan. He näkivät Uunon tienhaarassa taitavasti välttävän pulkan kaatumisen, vaikka se käänteessä singahtikin siipenä kauas syrjään.

Helvi seisoi aivan Martin vieressä ja kuuli Martin puhuvan... näki kauniit hiukset, valkoisen otsan ja päivettyneet kasvot. Hän ei ulottunut Marttia olkapäähänkään, vaikka hänkin oli pitkä... Hänelle tuli yhtäkkiä niin kummallinen halu laskea kätensä Martin olkapäälle... niin että hän säpsähti...

Kun he tulivat takaisin saliin, riensivät he molemmin ikkunasta katsomaan Uunon menoa. Uuno viillätti jo kaukana kylän raittia alaspäin.

Helvi seisoi ihan ikkunan luona ja Martti hänen takanaan. Hän tunsi Martin hengityksen likellään, ja taas läikähti lämmin laine hänen sydämessään.

"Kertokaa nyt jotakin itsestänne", pyysi Helvi ja istuutui albumia katselemaan.

"Mitäpä tietäisin kertoa", sanoi Martti. "Yksinäisen miehen elämässä ei ole liioin kertomista."

"Voipi olla paljonkin, vaikka paljon on silläkin, joka ei ole yksin." Martti istuutui toiselle puolen pöytää. "Niin saattaa olla. Elämä on valmistusta johonkin... parempaan", hän sanoi melkein hellästi.

"Niinkö te uskotte?"

Helvin katse tapasi Martin katseen, ja kumpikin punastui kuin säikähtäen.

Jonkinlainen villi riemu kohtasi Martin, ja aina salassa olleet tunteet rynnistivät yli sulkujensa. Hänen täytyi nyt saada sanoa, sanoa tälle ainoalle naiselle koko elämänsä salaisuus, sanoa rakkautensa ja tulkita tuskansa...

Ja istuen toisella puolen pöytää hän alkoi puhua... Hän kertoi nuoruutensa ja kuvasi lemmittynsä, Esteri-vainajan.

Helvi kuunteli henkeään pidättäen ja unohti muun maailman. Mutta kun Martti puhuessaan pääsi siihen kohtaan, jossa hän kuvasi Helvin olevan Esterin, tarinaan kevään hengettärestä, ja että hän ei sille mitään voinut, että rakasti... rakasti tulisesti, peitti Helvi kasvonsa ja värähteli...

Saisiko hänkin kertoa, mitä hän tunsi? Hän kuvasi suhteensa mieheensä ja surunsa kuolleesta lapsestaan, hän selitti tuskan, joka rintaa viilteli, kun tiesi olevansa sidottu koko elämänsä ajaksi...

"Niin... niin... te olette toisen oma, johon minulla ei ole mitään oikeutta", kuuli hän Martin sanovan.

Hän aikoi siihen vastata, mutta silloin he kuulivat poronkellon kilinän ja arvasivat, että Uuno oli palannut retkeltään.

Helvin ja Uunon mentyä Martti alkoi valmistautua huomista hiihtoretkeä varten. Hän liikkui kuumeentapaisella kiireellä, ja hänen kasvonsa punottivat.

Tuliko todella se tapahtumaan, jota kauan, kauan syvällä sydämessä oli toivonut? Kävisivätkö toteen pitkien talvi-iltojen haaveet ja kirkkaiden keväiden unelmat!

Tapahtuisivatko ne todellakin?

Suuri, pyhä ja ihana unelma kävisi toteen!

Hän saisi retkeillä samojen vaaranlakien yli, korpiin laskea ja niistä hongikkokankaille nousta sen unelmiensa naisen seurassa, jota iän kaiken oli toivonut! Hän saisi kiivetä Rattostunturin huipulle, missä oli yksin viettänyt monta kirkasta kevät-aamua, haaveksien siitä toisesta, jota ei ollut koskaan nähnyt.

Nyt oli nähnyt. Satumaailma oli muuttunut todelliseksi! Mitä huoli, jos se olisikin ohimenevää unelmaa, joka ei koskaan voinut muuta olla toisen oman rinnalla. Pääasia oli, että ihana kevätunelma oli sittenkin toteutunut ja hänen kallis toivonsa täyttynyt. Hän rakasti ja oli rakastettu. -- Suurempaa onnea hän ei jaksanut toivoakaan!

Iltamyöhäisellä Kivi-Olli saapui kuulustelemaan. Lähdettäisiinkö karhujahdille? Yö tulisi kylmä, ja hanki kantaisi hevosenkin.

Olli tapasi Martin retkelle valmistautumisen puuhissa. Mutta kun Kivi-Olli palasi mökilleen, kertoi hän eukolleen, ettei Martti metsäherra enää ollut entisellään. Ei ollut sanonut joutavansa karhun perään, vaikka ennen ei taivas eikä helvetti pidättänyt.

Mutta eukko tiesi syyn. Pappilasta oli Anna käynyt kotonaan ja kertonut, että kaikki pitäjän nuoret lähtevät huomenaamulla Rattostunturille.

"Kun ei vain liene tullut forstmestarimmekin vuoro", arveli eukko. "Niin se on minusta ollut erilaisempi näinä päivinä." Mutta Olli sylkäisi ja kirosi ja sanoi, että jo taisivat viedä häneltä naapurin.

VI

Hankiretkelle osaaottavien oli määrä jo kello neljä aamulla saapua Virkavaaraan, josta lähdettäisiin joukolla.

Martti ei ollut nukkunut koko yönä. Levottomuus ja kuin suuri hätä ahdisti häntä, ja hän vartoi aamuntuloa kuin uuden elämän koittoa. Jo kolmen aikana hän oli täysissä tamineissa lähtövalmiina. Hän oli valjastanut "Luppanansa" kelkan eteen, jossa mukaan otettavat komppeet ja eväät kuljetettaisiin tunturin laelle.

Uuno-maisteri ja Helvi-rouva saapuivat täsmälleen. Helvi oli vaihtanut pukunsa siroon kävelypukuun ja jättänyt pitkän, mustan palmikkonsa riippumaan. Hän oli virkku ja verevä, ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet. Hän näki Martin riemuisasta katseesta, että Martti ihastui. Martilla oli yllään viheriällä veralla reunustettu metsästystakki, pitkä lappalaistuppi puukkoineen leveässä vyössä kupeella riippumassa, ja päässä naapukan asemesta keveä villainen lakki.

Helvi tunsi Marttia kätellessään tämän puristavan hänen kalvostaan niin, että tuntui kuin olisi hänestä virrannut sähköä, joka pani kuin urut soimaan hänen rinnassaan. Helvi loi Marttiin katseen, josta tämä arvasi, että he ymmärsivät toisensa. He laskivat leikkiä, nauraen, ja Uuno sanoa paukautti Helviin kääntyen:

"Olisitpa sinä vielä tyttönä taikka edes leskenä, niin..."

"Ole nyt!" sanoi Helvi.

Se sukkeluus ei naurattanut Helviä eikä Marttiakaan.

"Nyt on mainio hanki, mutta pitää joutua!" virkkoi Uuno sitten.

"Valmiit ollaan", vastasi Martti.