Part 2
Hän käänsi suksensa Ollin portille päin ja lykkäsi menemään aika vauhtia laaksoon, josta sitten alkoi hiljalleen nousta mökille.
Olli puuhaili avopäin päiväpaisteisella hangella, jossa palkki hirsiä uuteen navettaan. Lampaat jyrsivät mäntyjen latvapuolista muheaa mäihää, niin että mäiske kuului. Ulos Jumalan päivää katselemaan oli ukko laskenut lampaansa ahtaasta läävästä.
Martti istahti männyn tyvelle ja arveli:
"Huono on hiihto."
"Johan minä sanoin", virkkoi Olli, joka ei ollut havainnut Martin tuloa ennenkun tämä oli melkein vieressä. "Missä päin metsäherra on käynyt?" hän kysäisi samassa.
"Hiihtelinpä häntä hiukan."
Hän puhui väsyneesti, ja Olli huomasi, että Martin muutoin punakat kasvot olivat kalpeat. Väsyneeltä hän näyttikin.
"Tässä sitä eukkoineen Olli vain päiviään viettää", sanoi Martti. "Ja hauskaa onkin näin mukavassa mökissä."
Olli virkahti:
"Onhan se nyt hauskaa, kun on semmoinen naapuri kuin te, joka aina antaa. Mutta on tässä ollut koviakin päiviä, kun nälkä hätyytteli ja lapset olivat pieniä. Mutta nyt... nyt tässä eukkokin alkaa komistua ja ylpistyä..."
Ja Olli naurahti sukkeluudelleen. "Saisiko sitä mitään tarjota?" hän sitten kysyi.
Ollin vaimo, Kuppari-Kaisaksi sanottu, riensi samalla pirtistä ja alkoi siunailla, että kun metsäherra täällä... ja avopäin istuu männyn tyvellä.
Hän toimitti lasillisen vettä Martille, eikä taaskaan malttanut olla sanomatta sitä entistä sanomaansa:
"Jo on kumma, kun ei noin komea mies rouvaa ota!"
Siihen ei ollut Martti koskaan muuta kuin naurahtanut, mutta nyt virkahti:
"Jospa ei saa mieluistaan."
"Jo nyt luulisi maailmassa teidänkin hyvänne olevan", arveli Kaisa, mutta Olli sanoi painokkaasti:
"Siinä se juuri onkin, että jos ei saa mieluistaan."
Mutta Kaisa rohkaisihe ja hymähti:
"On kai se joskus ollut mieluinenkin..."
Mutta nähdessään Martin vakavan katseen eukko ei enää jatkanut. "Olisi minulla valmista kahvia, jos saisin tarjota", esitteli hän sitten.
"Enpä nyt tällä kertaa --!"
Ja kääntääkseen puheen muihin asioihin hän kysyi Ollilta:
"Tuleeko hankia tällä viikolla?"
"En minä usko tällä viikolla vielä, mutta annas kun tulee ylikuu, niin nähdäänpä..."
"Sunnuntaina kai syntyy uusi kuu..."
"Mutta silloin karhu taitaa jo olla tiessään..."
"Mitä vielä... kyllä se tavoitetaan..."
Ja pitkän aikaa Martti jutteli siinä Ollin kanssa tulevasta karhujahdista.
Aamiaisen aikaan hän saapui kotiinsa.
Hänestä oli tämä oma rakentamansa koti tuntunut somalta ja rakkaalta. Vaikka hän yksin tuli kotiaan eikä häntä vastaan hymyillyt ystävän suu eikä nauravat silmät, tuntui koti kuitenkin kodilta, ja hän löysi ilonsa omasta sydämestään.
Mutta kun hän nyt avasi oven huoneeseensa, läikähti sanomaton ikävä häntä vastaan, ikäänkuin olisi vankeuteen astunut vapaudesta. Kaikki hänelle tutut ja rakkaiksi käyneet huonekalut ja muistot kalastusretkiltä tuntuivat vierailta ja entistä vähäpätöisemmiltä. Ruusutkin, jotka hänen vireän hoitonsa vuoksi jo olivat käyneet kukkaan, näyttivät lakastuneilta ja ikäänkuin ikävöivän naiskäden pehmeää hoitoa.
Väsyneesti hän istahti keinutuoliinsa. Silloin hän välistä unohtui mietteisiin tuntikausiksi, keinui edestakaisin ja vihelteli, katse harhailevana ja ajatukset lentäen avarassa maailmassa.
Mutta nyt hän ei viheltänyt eikä keinunutkaan. Istui hiljaa, ohimo kämmentä vasten.
Kun Saara ilmoitti aamiaisen olevan valmiina, ei hän vastannut mitään.
Ja Saara ihmetteli. Kaksi ihmettä oli tapahtunut. Metsäherra oli tullut kotia lupaamallansa ajalla. Eikä vihellellyt keinuessaan. Ja Saara päätti mielessään, että hänen herransa oli sairas.
Sairaalta hän melkein näyttikin äskeiseen verraten. Näytti siltä kuin rautakoura olisi pusertanut vankkaa miestä, alentanut rohkean mielen ja laimentanut virkut veret. --
Hän nousi, kävi kirjoituspöytänsä luo, otti salalaatikosta vähäisen mustakantisen muistikirjansa ja istahti sitä selailemaan. Oli kulunut toistakymmentä vuotta, kun hän oli siihen katsonut. Mutta tuli halu nähdä, mitä oli tuntenut silloin, -- silloin kun tuska repi sydäntä eikä elämällä näyttänyt enää olevan mitään merkitystä. Loppulehdiltä hän luki:
"Tänään olen saattanut Esterin kalmistoon. Viikko sitten sain vielä katsella hänen silmiinsä ja pusertaa hänen kättänsä."
"Mitä minä nyt? Olen yksin ja ystävättä, orpo maailmassa. Tunnen kuinka kuiva, kyyneletön ja veretön tuska viiltää ja leikkelee sydämeni palasiksi. Eivät edes kyyneleet suo lohtua. Ei tule toivoa, että pian saisin seurata Esteriä. Kiduttavana vain tuska raataa, mutta säästää itse elämää! Mikä on tämä, ja mikä olen minä? En tiedä. Mutta vaikka tulevat päiväni olisivat aina pimeitä, aina kylmiä ja ilottomia, jäävät minulle muistoni jälelle, eikä aika voi tunteitani rinnastani repiä. Keväinen maailma on oleva iloni, ja muistoni Esteristä elämäni... Mitä minä nyt? Siirryn täältä kauas pois... 'Kalliolle, kukkulalle, rakennan minä majani.' Niin Esteri usein hyräili. Milloin lauloikaan viime kerran? Eräänä iltana, kun istui pianon vieressä ja minä sen päässä kuuntelin. Me puhuimme jo silloin tulevasta kodistamme..."
Siihen asti Martti luki muistikirjastaan. Silloin kyyneleet himmensivät hänen silmänsä, eikä hän lukenut enää loppua...
Kauas pois hän oli siirtynyt Savon hymyilevien järvien rannoilta tänne jättiläisvankkaan Pohjolaan. Tänne oli Esterinkin mieli tehnyt, ja täältä hän oli kehoittanut Marttia virkaa hakemaan...
Nyt hän oli täällä, mutta yksin.
Silloin hän taas muisti aamullisen kohtauksen, ja vieläkin ollen kuin lumoissa hän tuumi itsekseen:
-- Kuka hän oli? Oliko se kevään hengetär, jota olen rukoillut joka kevät? Joka kevät tuomaan viestejä Esteristä!
Ja melkein kuin tietämättään hän nousi ja käveli katselemaan maantienpuolisesta ikkunasta tielle päin... siihen, missä hän oli hiihtänyt oudon ohitse... Hän katseli pappilaan asti ja yli pappilan kauas joen jäälle ja korkeille vaaroille pohjoiseen päin.
Kun Saara tuli häntä kiirehtimään aamiaiselle, tapasi hän metsäherran istumasta keinutuolissa. Mutta ei silloinkaan keinutellut eikä vihellellyt.
Saara ei muistanut nähneensä herraansa noin vähäpuheisena.
III
Kylän raittia käveli kaksi naista kirkkaana kevätiltana, kun päivä oli mailleen menossa. Toinen oli vanhahko ja lihava pitäjän ruustinna, toinen nuori vielä, suruharso silmillään.
Kävelivät hitaasti ikäänkuin illan kirkkaudesta nauttien taikka niinkuin ihaillen katselisivat laskevaa aurinkoa, joka oli vaipumaisillaan suuren, louhikkoisen vaaran taakse. Mutta vilkkaasti he keskustelivat -- nuorempi nainen selittäen jotakin merkillistä tapausta, sillä ruustinna tuntui vain kummastelevan.
Kun olivat ehtineet Virkavaaran kohdalle ja nuorempi hetkeksi lakannut kertomasta, kävelivät he kappaleen matkaa ääneti. Silloin juuri vaipui aurinko lännelle, mutta sen säteet sattuivat vaaran laitaan, jossa metsäherran talo oli. Asuinrakennuksen ikkunat loistivat kullalta, ja männikkö siinä ympärillä tuntui kuin suojelevan sievää ja kodikasta taloa. Paikka näytti sanomattoman miellyttävältä, ja kun sitä nyt illan kirkas hohde kultaili, tuntui se ilon ja onnen tyyssijalta.
Nuorempi nainen oli unohtunut katselemaan ympärilleen, korkeille vaarojen huipuille, jotka valkopääkukkuloina kohosivat etäällä.
"Kuka tuossa sievässä talossa asuu?" kysyi hän sitten ikäänkuin ohimennen.
"Se on Virkavaara, ja siinä asuu Martti Lagus, forstmestarimme", selitti ruustinna.
Ja hetken kuluttua, kun nuorempi ei mitään virkkanut, ruustinna puheli:
"Vai olet ihastunut tähän Pohjolaan. Kauniiksihan tätä moni sanoo, vaikken minä täällä koskaan ole oikein kotiutunut..."
Nuorempi sanoi ihastuneesti:
"Onhan mahdoton ajatella ihanampaa aamua kuin tänään. Jos olisin tuntenut seudun, olisin varmaan hiihdellyt tuonne vaarojen korkeuksiin asti..."
"Hyvää se sinulle tietysti tekee... Teit oikein järkevästi, kun lähdit tänne suruasi jäähdyttämään. Olen oikein iloinen, että tunnet viihtyväsi täällä..."
"Tällaisen luonnon parissa täytyy viihtyä", vakuutti nuorempi intomielin.
Ruustinna kertoi:
"Sinä olet sitten samanlainen kuin Virkavaaran forstmestarikin. Hänkin ihailee tätä seutua eikä sano koskaan tahtovansa pois. Muuten hän on kummallinen mies..."
"Onko hänellä perhettä?"
"Ei. Eikä näy hän naisväestä juuri välittävän. Huvitteleiksen metsästyksellä ja kalastuksella. Siivo, hiljainen mies muuten... Meidän pitää kerran mennä vieraisille Virkavaaraan..."
"Mutta jonakin hankiaamuna me teemme retken tuonne kauas metsään, korkeimmalle kukkulalle..."
"Kunhan nyt Uunokin tulee kotia..."
He olivat saapuneet juuri sille kohdalle, josta Martti hurautti tien yli.
"Onko hän komean näköinen, mustapartainen mies, tuo teidän herra Laguksenne?" kysyi nuorempi, vaikka hän kyllä aavisti, että mies, jonka hän näki suksilla huristavan tien poikki, ei voinut olla kukaan muu.
"On. Oletko tavannut hänet?" kysyi ruustinna.
"Näin tänä aamuna taitavan suksimiehen laskevan tuolta mäeltä alas joelle..."
Taas he kävelivät pitkän matkaa äänettöminä.
"Salli minun kysyä, rakas Helvi, oletko onnellinen avioliitossasi?" aloitti ruustinna. "Minusta tuntuu niinkuin sinua rasittaisi muukin suru kuin lapsesi kuolema... joka, jos oikein ajattelet, oli kuin Jumalan viittaus sinulle, ettet Häntä unhoittaisi."
Helvi, joksi ruustinna nuorta naista puhutteli, ei heti vastannut, mutta hänen poskilleen nousi puna.
"Minähän en tunne miestäsi, mutta olet hänestä puhunut niin vähän, että... että minusta on alkanut tuntua..."
"Täti-kulta! Älkää kyselkö mitään... Kyllä hän on aina ollut hyvä minulle", vastasi Helvi melkein rukoilevalla äänellä.
He palasivat pappilaan päin.
"Elämä on niin kummallista... Tokko kukaan oikein omaa elämäänsä käsittää?" sanoi Helvi-rouva. "Ja tokko kaksi ihmistä oppii koskaan oikein tuntemaan toisiaan..."
"Ole nyt", virkkoi ruustinna. "Itsehän ihminen on syypää siihen, ettei elämä tunnu mukavalta. Täytyy pilvisenäkin päivänä olla iloinen, aivan kuin aurinko paistaisi... Sinä et, Helvi kulta, tiedäkään vielä, mitä on kovan kokeminen."
Ruustinna katsahti sitä sanoessaan Helviin. Silmien ilmeessä oli kärsimystä, mutta kuin puhdistettua, kirkastettua, niinkuin voimaa, joka on kovaa kokenut, mutta taistelussa jalostunut.
"Et sinä ainakaan nyt ole onnellinen", huomautti ruustinna.
Helvi-rouva ei vastannut, käveli vain ääneti ruustinnan vierellä kuin omiin mietteisiinsä vaipuneena.
"No, ehkä sinä täällä nyt paranet kaikista pikkuvaivoistasi", lopetti ruustinna, kun he kääntyivät pappilan pihaan.
Helvi-rouvalle oli pappilassa annettu asuttavaksi salinviereinen kamari, jonka toinen ikkuna antoi etelään, toinen länteen. Etelänpuolisesta ikkunasta näki kauas joen jäälle, kylälle, ja sopi siihen näkymään Virkavaarakin mäntyiseltä mäeltänsä.
Illallisen jälkeen, joka näin keväällä täällä pohjoisessa syötiin jo ilman minkäänlaista valaistusta, poistui Helvi-rouva huoneeseensa. Hän kaipasi yksinäisyyttä ja ennen kaikkea lepoa.
Mutta hän istahti vielä ikkunan luo ja katseli valoisaan iltaan, joka näytti niin kumman ujosti hämärtyvän. Mietiskeli siinä istuessaan.
Mietiskeli kulunutta elämäänsä. Rikkaasta kodista, suuren järven rannalta, Savon maalta, hän oli joutunut naimisiin maisteri Aallon kanssa. Viisi vuotta oli siitä kulunut! Kuinka hirveän pitkiltä ne olivatkaan tuntuneet Helvin mielestä. Varsinkin nämä kolme viimeistä vuotta! Oliko hän sitten rakastanut miestään, kuivakiskoista lasisilmä-maisteria? Kun hän ajatuksissaan palasi kihlausaikaansa, muisti hän vallan hyvin, ettei ollut tuntenut rakkautta... lapsellisuutta se oli ollut. Sitten vasta, kun jo oli naimisissa, hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä miestään kohtaan, ja eräänä päivänä hän ymmärsi olevansa onneton ja yksin...
Mutta sitten kun syntyi lapsi, pieni poika, joka oli äidin näköinen, valostuivat hänen päivänsä, ja hän saattoi sietää miestäänkin. Tunsipa tunnonvaivoja siitä, että oli sydämessään ollut kyllästynyt ja halveksinut miestään. Mutta sen lähemmäksi puolisoaan hän ei ollut koskaan päässyt, eikä tämä ollut näyttänyt sitä kaipaavankaan. Tyly, kuiva, mariseva maisteri, joka viihtyi tomuisissa huoneissa eikä kesäisinkään kaivannut luonnon suureen syliin. Hirveän ikäviä olivat olleet vuodet, kesät varsinkin. Kun muistuivat mieleen kotiseudun välkkyvät vedet ja siintävät salot, niin oli tukehtua ummehtuneessa kaupungissa.
Mutta hän oli rehellisesti ja napisematta tahtonut kantaa kohtalonsa taakkaa ja elää ainoastaan lastansa varten...
Mutta sitten tulikin kova isku: lapsi, jo vuoden vanha, kuoli pois ja jätti hänet yksikseen. Hänen surunsa oli niin suuri, ettei hän uskonut voivansa jaksaa sitä kantaa...
Silloin hän muisti, että hänellä täällä kaukana Pohjolassa oli sukulaisruustinna. Hänelle oli tullut hillitön halu päästä pois, johonkin kauas, näkemästä kuivakiskoista maisteria ja rauhassa yksin surrakseen lastansa. Hän kirjoitti tänne, ja nyt hän oli täällä...
Viikon päivät oli jo ollut. Matkan varrella oli hänelle joskus tullut tunnonvaivoja siitä, että jätti miehensä yksinään, sillä surrut oli hänkin lapsen kuolemaa. Mutta mieshän oli kehoittanut menemään -- oliko sitten tahtonut päästä näkemästä vaimonsa itkua, vai oliko kehoittanut säälistä ja rakkaudesta! Paremmin hän uskoi, että edellisen syyn vuoksi hän nyt täällä oli. He olivat aivan erilaisia, hän ja hänen miehensä. Toinen ei sulattanut sitä, joka toiselle oli selvää. Toinen sulkeutui kammioonsa ja tutki tieteitä. Ei tunnetta eikä tulta toisen povessa, ei rakkautta, jota toinen janosi...
Kuinka hän oli ensinkään voinut sietää Selimiä, miestään!
Pikku tyttönä hän oli kuvitellut miehensä vankaksi ja vakavaksi, kauniiksi, uljaaksi urhoksi, jonka turvaan hän voisi paeta milloin ja missä hyvänsä. Sillä uljaalla unelmien sankarilla tuli olla hellä sydän ja puhdas mieli, kirkas, himoton katse, ja ryhdissä ruhtinaallista reippautta... Selim Aalto oli punertavahiuksinen, parroittunut äijän alku. Eikä hänessä ollut niin mitään, mikä olisi muistuttanut Helvin unelmien sankarista... Ja kuinka hän suostui rupeamaan tälle vaimoksi! Mikä ääretön pettymys!
Mutta hän heitti haaveensa, uskoi, ettei sellaista miesihannetta missään ole, jota hän oli kuvitellut...
Eikä hän ollutkaan tavannut sellaista... Senpä vuoksi olisikin ollut parempi, että olisi elänyt ihan yksin, vapaana kuin taivaan lintu... Mutta nythän ei enää mitään voinut, nyt oli iäksi sidottu mieheen, jossa ei ollut miehistä miehuutta...
Vaikka sanoivatkin kaikki muut, että hänellä oli hyvä mies, hyvä perheenisä ja siivo puoliso... Olipa niinkin, mutta kuitenkin... vastenmielinen hän oli Helville... Hän oli luullut, miehestään erotessaan, että hän vähitellen alkaa ikävöidä takaisin, kotia ja miestään. Ei hän kuitenkaan vielä ollut mitään ikävästä tuntenut, ei ollut katunut, että lähti tänne Pohjolaan, vapaudessa virkistyäkseen...
"Täällä on niin suurta ja kirkasta", huudahti hän ja nousi istumasta. Samassa hän osui katsomaan Virkavaaraan päin, jonka rakennukset vielä erotti hämärtyvän illan suusta.
Ja riisuutuessa muistui hänen mieleensä metsäherra, semmoisena kuin hänet aamulla oli nähnyt tien yli hiihtämässä... Hän oli nähnyt komean, notkean varren, uljaat, parrakkaat kasvot ja surumieliset suuret silmät...
Sen näköinen piti miehen olla!
Kun hän jo oli vuoteessaan ja oli asettanut kynttilän vierelleen, alkoi hän, omia mielijohteitaan seuraten, mietiskellä pitemmältä metsäherrasta...
Hänen talonsa oli niin miellyttävän sievä ja kylän kaikkein kauneimmalla paikalla. Miksei hän ollut ottanut elämänkumppania, vaan eleli yksin? Miksi hän rakasti tätä Pohjolaa ja miksi viihtyi parhaiten yksin? Mikä salaisuus olikaan kätkettynä tuon vanhan miehen sydämeen! Ruustinna oli sanonut häntä omituiseksi, suljetuksi mieheksi, jonka sydämen pohjalle ei kukaan päässyt...
Mutta silloin muistui hänelle mieleen kuollut pieni poikansa, joka oli haudattu kaupungin kalmistoon. Muistui mieleen puolisokin, Selim...
Miten olivat hänen ajatuksensa asettuneet tuohon outoon, vieraaseen mieheen, jota hän ei tuntenut eikä ollut koskaan nähnyt! Minkätähden tuntui niin suloiselta ajatella tuota outoa ja muistella hänen uljuuttaan?...
Senkö vuoksi, että hän nyt oli niin loitolla miehestään, kuivettuneesta maisterista... jonka vaaniva silmä nyt ei ollut pöydän toisella puolen kiilumassa syödessäkin...
Hänen oli kuitenkin nyt niin hyvä olla. Hän oli ollut uskollinen sille miehelle, jolle kerran lupautui, vaikka sydän verta vuotaisikin, ja uskollisesti hän oli päättänyt loppuun asti kuormaansa kantaa...
-- Hyvä omatunto on taivas, mutta paha on helvetti, -- hän huokasi.
Ja kun metsäherran kuva taas vilahti hänen sielunsa silmien ohitse ja hän oli näkevinään uljaan miehen surunilmeiset silmät, jupisi hän:
"-- Rakkautta ei ole minun osalleni sallittu... Minun täytyy kulkea köyhänä ja painaa poveeni se, mitä siellä on pyhää ja suloista... Kuoli lapseni, jolle olisin saanut tuhlata lämpimän lempeni... kunhan pääsisin pois minäkin köyhästä elämästä!"
Hän sammutti kynttilän. Hän oli jättänyt ikkunat peittämättä, herätäkseen päivän kanssa aamuhiihdolle. Ulkona oli kevät-ilta hämärtynyt. Taivaalta tuikkivat tähdet suoraan hänen päänpohjaiseensa. Ääretön avaruus näytti salaperäisen viehkeältä tähtitaivaan alla, suurelta ihmemaailmalta, jossa sielujen oli hyvä ja hauska olla sitten kun tämä maallinen, ikävä vaellus oli loppunut...
Tuolla puolen tähtien oli jo hänen pieni poikansa... siellä oli isä ja äiti ja sisko pieni, joka jo lapsena pääsi täältä pois... Ehkä hänkin pääsisi sinne...
Ja Helvi-rouva nukahti rauhalliseen, unettomaan uneen.
IV
Kun hän heräsi, oli aurinko jo noussut, vaikkei kello vielä ollut neljääkään. Pappila ja pappilan piha olivat yhä varjossa, mutta hän näki joen lännenpuolisilla vaarojen huipuilla auringon kilon heloittavan.
Tuntien itsensä levänneeksi ja terveeksi Helvi-rouva hypähti vuoteestaan ja valmistausi hiihtämään. Eteisessä viimeistellessään pukuansa hän kuuli keittiön oven käyvän. Piika oli tuomassa nuorelle rouvalle aamujuomaa.
"Nytkö jo rouva on liikkeellä?" kummaili hän. "Ja hiihtämäänkö taas?"
"Hiihtämäänpä vain", vastasi Helvi-rouva aamuvirkkuna. "Anna ei usko, kuinka hauskaa on hangella hiihtää, varsinkin kun on näin paljon mäkiä... Minun tekisi mieleni tuonne kauas... oikein korkean vaaran laelle, mutta minä en uskalla lähteä yksin... Siellähän on niin kauhean korkeita vuoria..."
"On siellä... Rattostunturi on korkein... Siellä se Virkavaaran metsäherrakin kuuluu hiihtelevän... Mutta siellä on karhuja ja ahmoja... ja kaukanakin se on..."
"Ja näyttää olevan niin likellä. Onko Anna käynyt Rattostunturin huipulla?"
"Olen minä isän kanssa. Jos isä lähtisi matkaan, niin kyllä tohtisitte lähteä... Isällä on pyssyjä, ja hän osaa kaikkialle kiveliöön... Jos vain olisikin pyytää isää..."
"Todellakin. Missä Annan isä asuu?"
"Virkavaaran takana. Virkavaarasta lähtee porotiekin meille... eikä siellä muita mökkejä olekaan... Sanotaan Kivi-Olliksi minun isääni..."
"Tohtisiko sinne hiihtää?"
"Hyvin tohtii. Kyläläisten metsätiekin menee meidän kautta. Ei Virkavaarasta ole kuin pikkusen matkaa meille..."
-- Ehkäpä hiihtelenkin sinne päin, -- mietti Helvi-rouva.
Mutta ovea kiinnipannessaan hän kysäisi vielä Annalta:
"Nukkuvatko ruustinna ja rovasti vielä?"
"Nukkuvat. Menkää onnessa!"
Helvi tuli pihalle, otti rakennusta vasten nojallaan olevista tikapuista sukset ja kantoi ne pihan poikki mäkikujalle.
Tallin luona valmisteli renki metsäänlähtöä, uni silmissä vielä.
"Metsäänkö Antti lähtee?"
"Niin olisi tässä ajatus."
Helvi painui kujasta, nousi suksille ja lähti hiihtämään, entistä reittiään noudattaen. Sanomaton ilon ja riemun tunne täytti hänen sydämensä, kun sukset liukkaina kiitivät hangen kovaa pintaa. Tyttövuosien riemuisat retket muistuivat mieleen, ja semmoinen elämänhalu paisutti sydäntä, että lentoon teki mieli...
-- Kuinka maailma kuitenkin on kaunista... miksi ihmiselämän täytyy olla niin pilvistä ja ikävää? -- hän mietti ja työnsi suksensa nopeampaan vauhtiin ja antoi, kerran hyvään menoon päästyään, suksien lipua loivaa myötälettä tielle asti. Mutta siitä hän kääntyi mäkeen päin melkein Virkavaaran kohdalle ja alkoi pyrkiä harjulle kartanoa alempaa, jossa nousu oli loivempaa. Nyt hän näki Virkavaaran likempää ja erotti tummat ikkunaverhot sen etelänpuolisista ikkunoista. Molemmista valkoisiksi kalkituista savupiipuista nousi vaaleaa savua suoraan ilmaan. Rakennuksen takana, aivan vaaran laidassa, mutta männynlatvoja ylempänä, toijasi viiritangon päässä teiren kuva...
Etelän- ja lännenpuolisilla rinteillä ihan rakennuksen takana näytti olevan puutarha, koska sitä ympäröi, vielä puoleksi lumeen peittyneenä, valkoiseksi maalattu aita...
Helvi kohosi kohoamistansa harjua ylös. Minkätähden hänen sydämensä sykähteli niin kummasti, ja minkävuoksi hän tunsi kuin pettymystä, kun ei nähnytkään metsäherraa hiihtelemässä?... Sillä sitä hän ei halunnut kieltää itseltään, että hän oli tätä toivonut... Olisi ollut hauska nähdä tuon uljaan miehen rennosti viillättävän rinnettä alas joen jäälle...
Hän oli saapunut vainion laitaan, josta alkoi metsä, harvaa, lyhyttä kuusikkoa ensin, mutta edempänä se näytti muuttuvan jouhimänniköksi. Kerran vielä hän silmäsi Virkavaaraan päin ja näki nyt suoraan pihalle, jonka poikki juuri käveli vaimoihminen, vesisankoa kantaen.
Helvi hiihteli verkkaan, varsinkin kun nousu vieläkin oli melko jyrkkää. Edempää, metsästä päin, siinsi laajoja, lumisia vaarojen lakia, ja jostakin alempaa notkosta kuului kulkusten helinää. Hän päätti uskaltaa sinnepäin, mistä kuuli tiukujen äänen. Siellä oli ehkä kyläläisten metsätie, josta Anna oli puhunut.
Mutta tuokion hiihdettyä, kun hän jo oli ehtinyt pitkien mäntyjen keskelle, alkoivat sukset luistaa itsestään. Hän oli hiihtänyt jo yli harjun, joka nyt alkoi viettää metsään päin. Hän antoi suksien lipua puiden välitse, tuolloin tällöin työntäen sauvoilla vastaan. Mutta hän ei arvannutkaan, että rinne niin pian jyrkkeni, jolloin vauhti sitä mukaa eneni. Onneksi harveni metsä, ja hän oli edessään näkevinään aukean paikan ja kuuli kulkusten äänen aivan lähellä.
Silloin luiskahti häneltä jalka toisen suksen varpaalliselta pois, jolloin suksi lähti kiitämään rinnettä alas, linkkapaikoissa hypäten sylittäin.
Helvi pelästyi niin, ettei tiennyt mitä tehdä. Hanki ei vielä kantanut, mutta sompasauvojensa ja toisen suksensa varassa hän pyrki eteenpäin, sinne käsin, johon oli nähnyt suksensa katoavan.
Hän ajatteli huutaa. Ehkä tuo metsään menevä, jonka kulkunen vieläkin kuului, kuulisi huudon.
Silloin hän kuuli alempaa rinteen alta miehen äänen:
"Hoi! Täällä on suksenne!"
"Hoi", huudahti hän vastaan ja koetti pyrkiä niin nopeaan kuin voi äänen taholle.
Mutta kun hän ehti aukean laitaan, näki hän miehen hiihtävän häntä kohden. Hän tunsi heti Martti Laguksen ja hämmästyi kovasti. Hänellä näkyi olevan Helvin suksi olallaan.
"Kevään hanki on kavala... se pian ryöstää suksen", kuuli Helvi Martin sanovan, samalla kun tämä kohotti lakkiaan ja hiihti hänen luokseen. Hänen käytöksessään oli niin luonnollista reippautta, mutta samassa hienoa kohteliaisuutta, että Helvi pian tointui entiselleen.
Kun Martti ojensi hänelle vankan, päivettyneen kämmenensä ja ilmoitti nimensä, tuntui Helvistä nyt äskeinen vastoinkäyminen somalta. Hän oli huomaavinaan Martin silmissä kummallista hämmästystä, kun tämä kuuli, että Helvi oli maisterin rouva ja tänne saapunut virkistymään.
Helvi selitti Martille retkensä tarkoituksen ja että hänellä oli aikomuksena mennä pyytämään Kivi-Ollia oppaaksi, hiihtääkseen Rattostunturille.
Martti hymähti.
"Ei sinne niinkään pian pääse", hän virkkoi. "Ja nyt ette, hyvä rouva, pääse ensinkään. Katsokaahan... suksestanne on varpaallinen kulunut poikki... ja siksi se jalasta irtautuikin... Sallitteko minun korjata tämän?"
Helvi loi häneen kiitollisen silmäyksen. Hänen kasvonsa hohtivat hiihdosta, ja kiharat korvallisilla olivat nousseet enemmän koholle. Vaikka hän vain vilahdukselta katsahti Martin silmiin, oli hän niiden ilmeestä huomaavinaan ihastusta, joka paistoi ikäänkuin kirkastuneen surun läpi.