Part 2

(Katselee pelolla Loviisaa.)

_Gertrud_. Niinkuin tahdot. (Menee Loviisan luo, joka on istunut pöydän ääreen.) Huomaatko kuinka leppeästi hän sinua katselee? Kun hän sinua puhuttelee, niin ole sinäkin puoleltasi lempeä ja hempeä hänelle; ymmärrätkö? (Menee taas Jaakon luo.) Noh, Jaakko, eteenpäin, rohkase sydämmes! Tuommoiseltako kosiomies näyttää? Jos vaan minä olisin mies, en minä noin kuhnustelisi; tuulessa ja tuiskussa minä tytöt veisin. Sinä jänisjalka!

(Menee kehoittaen ja uhkaellen huoneesen.)

Kuudes kohtaus.

Wilhelmi ja Jaakko (oikealla). Loviisa (vasemmalla, lukupöydän ääressä).

_Jaakko_ (varustelee itseään, panee nuttunsa nappiin). Tässä siis nyt ollaan!

(Katselee pelolla toiselle puolelle.)

_Wilhelmi_. Ja tyttönen on myös tässä.

_Loviisa_ (sivulle). Heillä on varmaan jotain tekeillä.

(Kurkistaa kirjastaan toiselle puolelle.)

_Wilhelmi_. Mene nyt vaan puhuttelemaan häntä!

_Jaakko_. Hän lukee; enhän nyt saata häiritä häntä.

_Wilhelmi_. Miks' et? Vai aiotko odottaa, kunnes hän on lukenut läpi tuon paksun kirjan.

_Jaakko_. Mutta mitäs minä sanon hänelle?

_Wilhelmi_. Mitä tahdot; astu esiin vaan, puhele ja ilmoita rakkautesi.

_Jaakko_. Peijakas! Enhän minä häntä rakastakaan.

_Wilhelmi_. Se on sama. Sinun täytyy nyt kuitenkin olla rakastavinas.

_Jaakko_. Niinkö? Mitenkä pääsisin alkuun?

_Wilhelmi_. Sehän on helppo. Ensin sanot: hyvää päivää, serkkuseni! Mitä kuuluu, mitä teette, miten voitte? taikka muuta sievää ja sukkelaa.

_Jaakko_. Sitä en saata, se on liian vaikeaa.

_Wilhelmi_. Eikö mitä! Esimerkiksi ole sinä olevinasi serkku ja minä olisin sinä. Huomaa nyt kuinka minä teen. (Astuu muutaman askeleen takaperin, laittautuu asemaan ja lähestyy sievistellen ja kumarten Jaakkoa.) Hyvää päivää, hyvä serkkuni!

_Jaakko_ (kumartuen). Jumal' antakoon serkkuseni!

_Wilhelmi_ (hämillään). Tuota, hm -- hm -- kuinka olette maanneet viime yönä?

_Jaakko_. Niin ja näin; kiitos kysymästä.

_Wilhelmi_. Hauskaa kuulla -- hm -- tuota hm -- tänään on kaunis ilma.

_Jaakko_. Onpa kyllä.

_Wilhelmi_. Ja, -- ja, -- minä -- hm -- hm --

_Jaakko_. Huomaatko nyt ettet sinäkään pääse tuota tuonnemmaksi.

_Wilhelmi_ (äkäisesti). No koira vieköön, enhän toki voi sinua ruveta hyväilemään ja sinulle koreita sanoja sanomaan. Koko illusioni katoaa, kun katselee sinua, sinun valkoista liinaasi ja suippokärkistä frakkiasi. Toista on, jos se serkku olisi.

_Jaakko_. Koetappas sitten itse miten kävisi!

_Wilhelmi_. No hyvä, voinhan minä tehdä sen sinulle näytteeksi. Astu pensaan taakse piiloon ja pane tarkoin mieleesi, mitä sanon; ehkäpä sitten osaisit.

_Jaakko_ (iloisesti). Oivallista, veli kulta, oletpa sinä oikein kelpo mies.

_Wilhelmi_. Huomaatko viimeinkin kuinka puolestasi uhraan itseni? Ole nyt pois lähtevinäsi. Mutta joutuisaan, sillä minä olen nyt täydessä vauhdissa.

_Jaakko_ (kiireesti kätkeytyen pensaan taakse). Hyvä, hyvä, minä jo riennän.

_Wilhelmi_ (tarkastaa Jaakkoa, kunnes tämä on kätkeytynyt).

_Loviisa_. He lähtevät sanaakaan sanomatta. (Iloisesti.) Ei vaan, Wilhelmi palaa.

(Jatkaa lukuaan.)

_Wilhelmi_ (palattuaan). Kas niin, nyt rohkeutta on tarvis! Vaan ensin pitää tiedustella asemaa.

(Lähenee Loviisaa, katselee häntä ja palaa takaisin.)

_Loviisa_ (ihmetellen.) Mitähän se tahtonee?

_Wilhelmi_. Hän on tosiaan kaunis. Hänessä on jotain haaveksivaa ja runollista. Tuo yksivakaisuus lukiessa sopii hänelle vallan hyvin.

_Jaakko_ (pensaan takana). Noh, veli, alappa jo!

_Wilhelmi_. Heti, odota hieman, täytyyhän minun vähän varustautua. Hm, hm, eipä tämä olekaan niin helppoa kuin luulin! Hm, hm. -- Vaan minun täytyy puhutella häntä, muutoin Jaakko nauraa minulle. (Rohkaisee itsensä ja astuu lähemmäksi.) Hm, hm -- Hyvä serkku, niin täydessä toimessa, enhän vaan häiritse?

_Loviisa_. Ette suinkaan! Minulla on niin harvoin tilaisuus puhua kanssanne, ettei tässä häiritsemisestä ole puhettakaan.

(Nousee ylös.)

_Wilhelmi_. Rohkenenko kysyä, mikä teitä niin miellyttää?

_Loviisa_ (leikillisesti). Eräs mainio, professori Wilhelmi Grimmin kirjoittama teos.

_Wilhelmi_ (kummastuen). Mitä, minunko kirjoittamani?

_Loviisa_. Niin, teidän matkakertomuksenne pohjoismaista. Te ette voi käsittää minkä nautinnon tämä kirja on minulle tuottanut.

_Wilhelmi_ (ottaa kirjan ja tarkastaa sitä). Tosiaan, viimeinen teokseni! (Antaa sen takaisin.) Kunhan te ette vaan turmelisi sillä kauneita silmiänne?

_Jaakko_ (tullen hieman pensaasta esiin). Kauniit silmät, kas se kelpaa!

_Loviisa_. Ne eivät saata katsella mitään jalompaa.

_Wilhelmi_ (sivulle). Hänellä on tosiaan kauniit silmät. (Ääneen.) Kirjallisuus siis teitä miellyttää.

_Loviisa_. Luuletteko minulta kokonaan puuttuvan halua jalompiin pyrintöihin?

_Wilhelmi_ (äkkiä). En suinkaan! Päinvastoin luulen teidän haluavan kaikkea hyvää ja kaunista. Noin ihana, suloinen ruumis varmaan sisältää myös jalon sielun.

_Jaakko_. Jalo sielu! Se kelpaa myös.

_Wilhelmi_ (sivulle). Hän on todella vallan viehättävä. Ja mikä sievä kätönen.

(Tarttuu käteen kiinni.)

_Jaakko_. Aha, hän ottaa häntä kädestä. (Mukailee Wilhelmin liikuntoa.) Tämä on varsin sopivaa.

_Wilhelmi_. Minä tunnen itseni sangen onnelliseksi, nähdessäni työni hedelmät noin kauneiden käsien käsiteltävänä. Se on sitä miellyttävämpää, koska me tiedemiehet harvoin saamme nauttia tuota onnea.

(Suutelee Loviisan kättä.)

_Jaakko_. Hän suutelee kättä. (Mukaellen.) No, peijakas!

Loviisa. Valitettavasti kyllä, enin osa meistä pitelee vaan sukkapuikkoja ja neuloja ja jos oikein korkealle pyritään, niin haetaan joku helppolukuinen romaani. Mutta uskokaa Wilhelmi minua, ei kaikki ole semmoisia. Moni myös mielellään harjoittaisi totisia tieteitä.

_Wilhelmi_. Mitä Loviisa, te, te puhutte noin!

_Loviisa_. Minä en ainoastaan puhu, minä myös tunnen niin.

_Wilhelmi_. Te ette siis pidä meitä oppineita ikävinä pedantteina?

_Loviisa_. En suinkaan! Siksi kovin paljon kunnioitan heidän työtään. Minä vaan surkuttelen, ettemme me naiset saata seurata heidän neronsa lentoa.

_Wilhelmi_ (sivulle). Hän on tosiaan lumoovainen! Missähän minun silmäni tähän asti ovat olleet?

_Loviisa_ (innolla). Kuinka ihanaa olisi niin kuin te tuntea maat ja kansat, käsittää koko luonnon olemuksen ja kohoten maan yli, tutkia aurinkojen ja maailmoiden matkat! Kuinka vähäpätöiseksi tunnen itseni, kun täältä kohotan silmäni teihin ja huomaan olevani vailla kaikkea, kaikkea paitsi halua seurata ja käsittää teitä!

_Wilhelmi_. Serkkuniko Loviisa noin puhuu? (Sivulle.) Kuinka ihana ja innostunut! (Ääneen.) Vaan, Loviisa, jos teillä olisi tilaisuus täyttää toivonne? Jos kohtaisitte miehen, joka ilolla täyttäisi pyyntönne ja riemulla suostuisi saattamaan teidät samalle tieteen portaalle, jolla hän itsekin seisoo?

_Loviisa_. Mielelläni seuraisin häntä ja olisin hänen ahkerin oppilaansa.

_Wilhelmi_ (vähän hämillään). Ja jos se olisi yksi teidän serkuistanne.

_Loviisa_ (kääntäen päätänsä). Minunko serkuistani!

_Wilhelmi_ (suudellen kättä). Ja jos -- uskallanko jatkaa -- jos se olisi minä!

(Kiertää kätensä Loviisan ympäri.)

_Jaakko_. Oivallista! Tuo pannaan mieleen.

(Mukailee.)

_Loviisa_ (hellästi irtautuen). Etteköhän vaan tuskastuisi heikkoon neitoon ja suuttuisi, jollen heti käsittäisi?

_Wilhelmi_. Teihinkö suuttuisin? Mitä sanotte? Koetelkaa vaan minua! Minä olen kärsivällinen kuin lammas. Kaikki tahdon kymmenesti kertoa teille, saadakseni vaan kauemmin katsella teidän kauneihin silmihinne. Herra Jumala, Loviisa, kuinka ihanat silmät teillä on! Kuinka olen ne jättänyt tähän asti huomaamatta.

_Loviisa_ (nuhdellen). Te ette juuri ylimalkaankaan ole paljon minusta välittäneet.

_Wilhelmi_. Entäs tämä pikku suu! Kuinka ihanaa olisi kuulla sen kertovan omia sanojani! Loviisa, sanokaa, tahdotteko koettaa tulla toimeen minun kanssani?

_Jaakko_ (on viimeisiä sanoja sanottaissa tullut esiin ja nykii Wilhelmiä nutusta).

_Wilhelmi_. Mitä nyt?

_Loviisa_ (pelästyen). Voi, Jaakko! (Menee pöydän luo ja ottaa kirjansa.)

_Jaakko_. Wilhelmi, jo riittää!

_Wilhelmi_ (äkäisesti). Eikä riitäkään; mene hiiteen!

_Jaakko_. Minä jo tiedän, lähde nyt vaan!

_Wilhelmi_. Et vielä sinne päinkään. En vielä ole loppuun päässyt. Nyt vasta pää-asia tuleekin.

_Jaakko_. Vai niin, vieläkö enemmän?

_Wilhelmi_. Arvattavasti! Laita vaan luusi pois ja kuuntele tarkasti!

_Jaakko_. Mutta älä liian kauan enää.

(Menee pensaan taakse.)

_Wilhelmi_. Se muka olisi tarvis, että tuo vielä tähän tunkeutuisi! Hän näkyy mieltyvän opetukseeni. [Hämmästyen.] Tuhat tulimaista, nyt vasta muistankin olevani vaan Jaakon puhemiehenä! Sama se, miksi valitsi hän minut opettajakseen? Loviisa miellyttää minua, ja enhän nyt enää voi peräytyä, kun kerran pääsin alkuun.

_Loviisa_ (aikoo lähteä).

_Wilhelmi_ (pidättäen häntä). Mihin niin kiire, serkkuni, ettehän toki lähde pois?

_Loviisa_. Jaakolla varmaan on tärkeä asia puhuteltavana teille.

_Wilhelmi_. Ei suinkaan. Vaan minulla olisi teille jotain sanottavaa. Minnekäs tuo puheemme pysähtyikään? Tuo ilkiö sekoitti kaikki ajatukseni!

_Loviisa_. Te lupasitte ruveta opettajaksi.

_Wilhelmi_. Ei siinä kaikki. Minä tahdoin myös sanoa teille -- että -- että te olette minulle erinomaisesti mieleen, että minä teitä sydämmestäni rakastan.

_Loviisa_ (leikillisesti irroittaen kätensä). Serkku, ei tämä kuulu opetukseen!

_Wilhelmi_. Mitä Loviisa, vedättekö kätenne pois? Te ette vastaa mitään.

_Loviisa_. Minä jo lupasin mielelläni olla oppilaanne.

_Wilhelmi_. Vaan jos minä tahtoisin vielä enempää -- olla teidän opettajanne, ystävänne ja jos te suostutte teidän -- --

_Loviisa_. Noh, serkkuni, miksi ette jatka; mihinkä minun sitte pitää suostua?

_Jaakko_. Nyt pamahtaa; kyllä minä arvaan, mihin on suostuttava.

_Wilhelmi_. Loviisa, en sitä enää saa hillityksi! Suostutteko ottamaan minut puolisoksenne, helläksi puolisoksi, joka teitä rakastaisi, kunnioittaisi ja vieläpä käsillään kanteleisi!

_Loviisa_ (punastuen). Wilhelmi, tätä en odottanut -- te siis tahdotte --

_Wilhelmi_. Sekä tahdon että toivon! Ja jos te suostutte, olen onnellisin kaikista luoduista.

(Laskeutuu polvilleen ja suutelee Loviisan kättä.)

_Jaakko_. Aha! Tuoko se oli pää-asia!

(Laskeutuu myös polvilleen.)

_Loviisa_. Nouskaa ylös; mitä täti sanonee?

_Wilhelmi_ (polvillaan). Se on hänen hartain toivonsa.

_Loviisa_. Mitä veljenne on sanova?

_Wilhelmi_. Hänkö? Se on hänen suurin ilonsa; mutta mitä te sanotte, Loviisa?

(Nousee ylös.)

_Loviisa_ (painaen silmänsä alas). Oikeinko te todella rakastatte minua?

_Wilhelmi_. Minä puhun täyttä totta, Loviisa? Minä en tahdo teeskennellä ääretöntä rakkautta. Mutta oikein koko sydämmestä pidän teistä. Tuo varsinainen, innokas rakkaus kyllä syntyy jälkeenpäin, kunhan nyt vaan suosionne saavuttaisin. Loviisani! Saatatteko minulle lempenne luvata?

_Loviisa_ (ojentaen hänelle kätensä). Noh, -- Wilhelmi!

_Wilhelmi_. Te siis suostutte, eikö niin?

_Loviisa_. Noh, olkoon niin! Minä tahdon luottaa teihin ja (katsellen ympärilleen, leikillisesti) meidän kesken olkoon sanottu, kohta ensi hetkestä olitte te parhaassa suosiossani. Mutta, te kovasydämminen, ette minua huomanneetkaan!

_Wilhelmi_ (iloisesti). Minä olin sokea narri! Vaan nyt aukenevat silmäni ja minä näen taivaan edessäni! Nyt lempeä, hellä neitoseni, nyt pikku muisku liittomme vahvistukseksi!

(Suutelee häntä.)

_Jaakko_. Kas perkelettä! Kas tämä kelpaa, tämä on kerrassaan mainiota, taivaallista!

Seitsemäs kohtaus.

Edelliset. Gertrud, (on Wilhelmin viimeisiä sanoja sanoessa tullut huoneesta. Jaakko on tullut lähemmäksi).

_Gertrud_. Noh, Herra auttakoon! Wilhelmi, mitä tämä merkitsee?

_Wilhelmi_ (pelästyy ja päästää Loviisan irti). Tuhat tulimaista, täti!

_Gertrud_ (Jaakolle). Ja sinä seisot siinä ja annat kaiken noin rauhallisesti tapahtua!

_Jaakko_ (salaa tädille). Wilhelmi vaan näyttää, kuinka minun pitää tekemän.

_Gertrud_. Vai niin! Miksi et sitä itse tee? Miksi et ole vielä serkkua puhutellut?

_Jaakko_. Jahka joudun! Wilhelmi esti minua, hän ei ole vielä lopussa.

_Wilhelmi_. Olenpa niinkin, veli; nyt minä olen aivan lopussa. Hyvä täti ja veli, tässä esittelen teille serkkuni ja morsiameni.

_Gertrud_. Mitä tämä on?

_Jaakko_. Morsiamesiko?

_Wilhelmi_. Niin, rakas, hellä morsiameni, joka suostumuksellaan on juuri tehnyt minut onnellisemmaksi olennoksi.

_Gertrud_. Kas nytpä kummia kuullaan! Sinä nait. Minä luulin Jaakon --

_Jaakko_. Niin kai, sehän oli aikomuskin ja minä jo aloin mieltyä.

_Wilhelmi_ (katsellen Loviisaa, nauraen). Vaan minä olin vielä enemmän mieltynyt.

_Jaakko_. Vaan kohtasihan arpa minua.

_Wilhelmi_. Sinua arpa, minua sallima. Sinä sait mustan ristin, minä neidon, eihän yhdelle kaikkea anneta.

_Gertrud_. Mitäs Loviisa sanoo?

_Wilhelmi_. Kyllä hän on tyytyväinen; eikö niin Loviisani?

_Loviisa_. Ellei teillä, hyvä tätini, ole mitään sitä vastaan?

_Gertrud_. No olkoon menneeksi! Minusta sama kumpiko teistä naipi, kunhan häitä saadaan.

_Jaakko_ (nyreissään). Se oli oikein ilkeästi tehty, Wilhelmi. Ethän sanonut tekeväsi muuta kuin antavasi esimerkkiä. Miksikä minä sitten vaivasin itseäni ja panin frakin päälleni?

_Wilhelmi_. Tämmöisissä seikoissa pitää kunkin itse ajaa asiansa.

_Jaakko_ (äkäisenä). Näin käypi kaikkien, jotka naisten kanssa asioihin yltyvät.

_Wilhelmi_ (Loviisan kanssa käsikkäin). Ei, aina pitää vaan asiansa oikein asettaa.

_Gertrud_. Eikä heti pelästyä. Koetappas vielä toinen kerta, kyllä sitten käypi paremmin.

_Jaakko_. Yhdessäkin kerrassa oli jo liikaa. En enää annakaan houkutella itseäni. Minä pysyn naimatonna ja kirjojeni ääressä. Isä sanoikin vaan: Toinen tahi toinen naimaan!

(Esirippu laskee.)