Part 3

Ensi alussa verhosi Clairea tämä yksinäisyys kuin salaperäinen harso, jota nuori mies ei koettanutkaan kohottaa. Claire ei kätellyt häntä tervehdykseksi eikä jäähyväisiksi ja jos keskustelu joskus lakkasi, ei Claire milloinkaan ensiksi katkaissut äänettömyyttä. Elie piti siitä, että hän oli sellainen, samoinkuin hän myöhemmin piti siitä, että hän tuli tuttavallisemmaksi. Se ei ollut yksinomaan kuvittelua miehen, joka jokaisesta pikkuseikasta saa enemmän aihetta rakastaa entistä enemmän naista, jota on alkanut rakastaa. Niin arkaluontoisessa asemassa kuin Clairen, oli se todisteena sielunhienoudesta, että hän epäili koettelematonta ystävyyttä samalla kun otti vastaan koetellun. Todella herkkätuntoiset ihmiset, joille suuren yleisön mielipide ei ole pääasia, ovat sellaisia. Elie, joka mustasukkaisen huolellisesti otti vaarin pienimmistäkin seikoista, pani merkille, että Claire heidän tuttavallisuutensa alussa otti hänet vastaan kävelypuvussa, aivankuin olisi kaupungille menossa, silloinkin kun aikoi viettää koko päivän kotona. Myöhemmin sitävastoin, ja vaikka Claire sanattoman sopimuksen mukaan odotti häntä, oli hän kotipuvussa ja matalissa kengissä. Eikä Elie tiennyt kummassako pukimessa hän oli miellyttävämpi. Lyhyessä kävelypuvussaan, pienissä, kiiltonahkaisissa kengissään oli hänessä sitä, mitä Elie omituisesti kyllä nimitti "kokonaisuudeksi" — tuo viehättävä ja eloisa ulkoasu, jossa nainen on yhtä pukunsa kanssa, ja oli hetkiä, jolloin tuon yli kolmenkymmenvuotiaan pariisittaren ryhdissä ja kasvojenilmeessä oli nuorekkuutta, joka teki hänet miltei lomalla olevan koulutytön näköiseksi. Sitävastoin näytti hän pitkässä kotipuvussaan, etenkin kun hän kietoi laahuksen jalkojensa ympäri, pitemmältä kuin oli ja hänen ruumiinsa kaarevissa ääriviivoissa oli jotakin käärmemäistä, jotakin levottomuutta herättävää ja raukeaa. Mutta kummassakin puvussa oli hän niin yksinkertainen, siveä, että tuntui mahdottomalta ajatella, ettei hän ollut kulkenut maailman läpi kärpännahkaviitassa — moitteettoman valkoisena ja puhtaana. Ajatus, että hän eli laittomassa suhteessa, kaikkosi mielestä, kun lähestyi häntä, samoinkuin, nähdessä hänet Gérardin kanssa yhdessä, ajatus, että rikollinen side yhdisti nuo kaksi.

Ja kuitenkin valtasi tämä ratkaisematon arvoitus kaikki Elien ajatukset, varsinkin hänen kulkiessaan Barbet-de-Jouy-kadun ja Balzac-kadun väliä — tie, jota hänellä oli tapana kulkea kuusikin kertaa viikossa, aina kello viiden aikaan iltapäivällä. Se ei ollut hänen puoleltaan mietittyä, vaikkakin Gérard Lairesse, kun hän palasi kotiin ja tapasi siellä ystävänsä, ei milloinkaan ollut kutsumatta häntä päivälliselle ja pyytämättä viettämään iltaa heidän kanssaan. Ei. Mutta Elie oli runollisella vaistolla, jonka tapaa hienostuneissa ja elämäänkyllästyneissä ihmisissä, pikemmin tuntenut kuin huomannut, että rouva de Velde oli iltapäivän ihmisiä. Onhan jokaisella naisella joku aika päivästä, lyhyt hetki, jolloin hänen kauneutensa on sopusoinnussa värien ja — jos niin voi sanoa — esineiden sielun kanssa. On nauravia ja iloisia naisia, joiden ilakoiva hilpeys on miellyttävä aamulla. Heidän kanssaan tulee elää maaelämän yksinkertaisuudessa tai merenrannikolla ja etenkin ratsastusretkillä auringonnoustessa voi mies, joka heitä rakastaa, ihailla heidän raikasta suloaan. On toisia, ruhtinaallisia ja voitonvarmoja, joille yöllisten juhlien loisto soveltuu parhaiten ja joiden ihanuus täydellisimpänä säteilee juhlapukujen välkkeessä, keskellä kukkia ja valoa ja jalokiviä ja paljaita olkapäitä. Clairen hieno sulous, samalla kertaa totinen ja hyväilevä, hurmasi vielä enemmän alkavan puolihämärän pehmeässä valaistuksessa.

Hän nojasi otsaansa käteensä ja nojautui leposohvan tyynyjä vasten, ja ennenkuin palvelija loi sisään puna- ja sinikupuiset lamput, puhui hän syvällä, hillityllä, matalalla äänellään. Saattoi silloin tapahtua, että häneltä pääsi joku kummallinen, hämärä ja surumielinen lausunto, jonka takana kuuntelijain mielikuvitus saattoi aavistaa peitettyä tunnustusta kärsimyksistä, joita hän ei milloinkaan valittanut... Sellaisena, harhailevin katsein, uneksivin suin, arkana ja kaihoisana, puolihämärään kietoutuneena, näki Laurence hänet mielikuvituksessaan kulkiessaan eräänä kauniina iltana jalan pitkin Invalides-esplanaadia, missä hän oli kohdannut Gérardin. Tuo kohtaaminen oli samalla kertaa niin lähellä ja niin kaukana! Ja niinkuin rakastuneille tapahtuu, muistutti jokainen pikkuseikka tienvarrella Clairesta. Kuinka usein olikaan hän kulkenut tätä samaa esplanaadia siihen aikaan, kun rouva Audry vielä oli vapaa! Mikä salaperäinen kohtalo olikaan ensin eroittanut hänet tuosta naisesta, yhdyttääkseen sitten heidän tiensä. Hän pysähtyi hetkiseksi sillalle ja katseli Seinen kylmiä, vihreitä aaltoja, joilla ahkerat hinaajalaivat vahvasti savua tupruttaen vetivät ketjuista perässään hiilillä lastattuja lotjia. Etäällä vasemmalla kohosivat Trocaderon korkeat, terävät tornit, jotka kuvastuivat kirkasta taivasta vasten; oikealla Tuileriain puut sulautuivat tummempaan taustaan. Kun hän seisoi ja katseli ankaraa työtä talvikylmässä, tunsi hän samalla kertaa sielullista ja aistillista mielihyvää ajatellessaan pienoista ja lämmintä suojaa, jossa nuori nainen häntä odotti... Nyt kulki hän leveää ja pitkää Frans Ensimäisen katua, jonka rauhallisten lehtokujien puoliyksinäisyydessä hän rauhassa saattoi kuvitella keskustelujaan rouva de Velden kanssa. Hän piti myöskin paljon Champs-Elysées-lehtokujasta, jossa vilisi ajopelejä, juuri siksi, että se oli vastakohtana Balzac-kadun maalaismaiselle hiljaisuudelle.

Unelmien liittäminen kaikkeen, mikä meitä ympäröi, on salaisen ja itsetiedottoman lemmenonnen ilmaus. Me rakastamme enin silloin kun emme tiedä rakastavamme. Surullinen totuus, joka osoittaa mihin erehdykseen teemme itsemme syypääksi koettaessamme saavuttaa täyttä intohimoa. Mutta rakkauden laita on niinkuin pikkulasten. On turhaa koettaa säilyttää niiden ensi hymyilyjen viatonta suloa. Ne kasvavat. Ne tuottavat meille surua. Ne jättävät meidät...

Eräänä iltana kun Laurence tuli tavalliseen aikaansa Balzac-kadulle, ei hän löytänyt ainoatakaan palvelijaa, joka olisi ilmoittanut hänen tulonsa, vaikkakin portinvartijan kello oli soinut. Rouva de Velden asunnon ovi oli auki. Hän kävi sisään. Hän kolkutti hiljaa pienen vierashuoneen ovea; ei kukaan vastannut. Hän avasi oven ja näki Clairen joka ei ollut kuullut hänen tuloaan. Claire istui puolipimeässä takkavalkean ääressä, kädet ristissä polvilla ja hänen asentonsa ilmaisi pohjatonta toivottomuutta. Tuossa naisessa, joka ei enää ollut aivan nuori, kun hän istui siinä valkopukuisena kuin aave ja tuijotti eteensä tuleen talvi-illan hämärässä aivan kuin olisi hän siinä nähnyt rakkaan, vanhan toiveen murskautuvan — hänessä oli jotakin julman, parantumattoman surullista ja epätoivoista. Se oli masennetun olentoraukan pohjatonta alakuloisuutta. Ja tämä sisäinen säröisyys oli niin syvänä vastakohtana ylpeän naissielun tavalliselle itsensähillitsemiselle, että nuori mies tunsi tuskaista liikutusta. Hän meni vaistomaisesti Clairen luo ja tarttui hänen käteensä: "Kärsittekö?" sanoi hän. Claire kohotti päätään ja käänsi häneen tuskan vääristämät kasvot. Hän tuli siitä niin liikutetuksi, että hänen sydämensä puristui kokoon ja suuret kyyneleet kohosivat hänelle silmiin — nuo miehekkäät kyyneleet, joita rakastava nainen ei milloinkaan saata nähdä tuntematta halua suudella niitä pois. Claire katsoi häneen ja voimatta enää hallita itseään, salli hän Elien nähdä sieluunsa saakka. Sanomaton kiitollisuus valtasi hänet ja hän sanoi tyynnyttyään: "Minulla oli vaikea hetki, mutta keliäpä ei joskus olisi sellaista. Mutta nyt olette te täällä ja silloin on kaikki taas hyvin... Teidän täytyy jäädä", lisäsi hän kun palvelija toi sisään lamput. "Gérard ei tule kotiin päivälliselle ja te teette laupeudentyön kun ette jätä minua yksin tänä iltana."

Elie lupasi jäädä, ja joko oli Elien niin ilmeisesti osoittama sääli liikuttanut Clairea tai oli hän sinä iltana sellaisessa hermostuneessa mielentilassa, jolloin tuska äkisti muuttui hilpeydeksi, — joka tapauksessa oli hän aivankuin toinen ihminen nuoren miehen mielestä. Hän muuttui äkkiä siksi iloiseksi, vallattomaksi, lapselliseksi tytöksi, jollainen hän luultavasti oli ollut onnellisempina aikoinaan. Hän jutteli ja hänen silmänsä loistivat. Kun hän nousi ylös ilmaisi notkea sulo, että hänen tavallisen kylmyytensä alla piili hyväilevän hellä olento. Kun hän katsoi Elie'ta, tuli hänen tavallisesti välinpitämättömiin silmiinsä kostea kiilto. Ensi kerran johti hän keskustelun tuohon ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, johon jokainen tuttavallisempi ajatustenvaihto miehen ja naisen välillä pakostakin päättyy — olkoonpa mies kuinka omantunnonarka ja nainen kuinka kaino tahansa...

Päivällinen oli päättynyt. Ulkona ulvoi tuuli. He istuivat yksin, ja puhuttuaan hetkisen niistä välttämättömistä pettymyksistä, joita tuskainen ja pettävä rakkaus tuottaa, virkkoi Claire, että ystävyys ainakaan ei valhettele. Hän kertoi aina haaveilleensa, että löytäisi, ei ystävättären vaan ystävän, koska naisen luonteessa on niin paljon horjuvaisuutta ja vaihemielisyyttä, kun taas miehen sielussa on yhtyneenä veljen uskollisuus ja sisaren hienotuntoisuus. Luoden katseen, joka oli täynnä liikuttavaa vilpittömyyttä ja vapaa kaikesta keimailusta, kysyi hän, uskoiko Elie sellaisen ystävyyden mahdollisuuteen — jos nainen oli täysin tosi ja mies vapaa tuosta väärästä itserakkaudesta, joka muuttaa jokaisen lähenemisen miehen ja naisen välillä valloitussodaksi. Hän lisäsi, ajatellen itseään ja mieli täynnä surullisia kuvia, että on suuri onnettomuus, että ihmiset tuntevat toisensa väärin lyhyenä elinaikanaan ja väärinymmärryksellään tuottavat toisilleen niin paljon kärsimyksiä.

Viattomasti ja vilpittömästi kuin nuori tyttö, joka puhuu niinkuin ajattelee, kysyi hän sitten Elieltä: "Tahdotteko olla ystäväni?" Ja Elie vastasi: "Olen jo kauvan ollut ystävänne teidän tietämättänne." Hän kertoi millaisen muiston hän oli Clairesta säilyttänyt — ja tunnit vierivät nopeaan. He elivät nyt molemmat sen jumalaisen hetken, jolloin kaksi olentoa, jotka ovat luodut tekemään toisensa onnelliseksi äkkiä löytävät toisensa, eivätkä tunteensa yltäkylläisyydessä tee itselleen tiliä seurauksista. Ei hetkeksikään tänä unelmankaltaisena iltana juolahtanut Elien mieleen, että hänellä oli edessään nainen, joka saattoi olla hänelle muutakin kuin sisar. Se, mikä hänen luonteessaan oli naismaista, hiukan velttoa ja väsynyttä, teki, että hän oli juuri oikea henkilö nauttimaan niistä himmeistä väreistä, jotka kuuluvat molemminpuolisen rakkauden aamuruskoon — ja vasta Gérardin kotiinpalattua hän huomasi, kuinka vaaralliselle tielle Claire ja hän olivat astuneet.

Lairesse tuli, hänkin ilon heijastus silmissään. Hän oli syönyt päivällistä muutamien ystävien seurassa ja viettänyt pari tuntia teaatterissa. Hänen kertoessaan iltansa viettämisestä, katseli Elie Clairea, jonka kasvot olivat uudelleen synkistyneet ja muuttuneet. — Hänet itsensä oli vallannut kiihkeä tuska, jonka hän säikähtäen tunsi rakkauden mustasukkaisuudeksi.

Sekö siis oli tulos hänen epäitsekkäästä uteliaisuudestaan? Hän rakasti ystävänsä rakastajatarta! — Ja Claire? Se mikä alunpitäen oli hänen mielestään selittämätöntä rouva de Velden luonteessa, teki hänen käytöksensä vielä vaikeammaksi ymmärtää. Lukemattomat otaksumat vaivasivat hänen mieltään, kun hän palasi kotiin tuon kummallisen illan jälkeen, joka oli alkanut sydämellisellä säälillä, jatkunut avomielisyydellä ja nyt päättynyt levottomuuteen ja huoleen. Elie oli siksi paljon turmeltunut nuoruutensa huvituksista, että hänen sielunsa pohjaan oli keräytynyt katkeruutta ja epäluuloisuutta, joka ensimäisen tuntuvan iskun sattuessa kohosi pinnalle. Muutamat otaksumat olivatkin julmia. Hän kysyi itseltään, oliko hän ehkä tekemisissä syvästi turmeltuneen ja kavalan naisen kanssa, joka valmisti itselleen uutta suhdetta, ennenkuin rikkoi entisen. Mutta kaikki oli ristiriidassa tuon inhoittavan epäluulon kanssa ja Elie karkoitti sen halveksien itseään. Hän sanoi itselleen, että jos Claire oli rehellinen, niin tunsi hän häntä kohtaan vain ystävyyttä, ja tämä ajatus tuotti hänelle samalla kertaa helpotuksen ja tuskan tunteen, sillä jos se rauhottikin omantunnonepäilykset, joita hänellä oli Gérardin ystävänä, murskasi se hänen intohimonsa vaatimukset. Rakastava janoaa vastarakkautta kuten viisi päivää nälkää nähnyt himoaa leipäpalasta. Claire ei ollut valhetellut, mutta Elie ei tällä hetkellä kyennyt ymmärtämään sitä omantunnon kompromissia — niin hienoa ja kuitenkin niin vilpitöntä — jolla moni kunniallinen nainen koettaa pidättää lähellään sitä miestä, jota rakastaa, ja jonka tietää itseään rakastavan ilman, että tämä milloinkaan voi hänelle puhua rakkaudesta. — "Ei, hän rakastaa minua, hän rakastaa", sanoi Elie muistaessaan Clairen kasvojen äkillisen muutoksen, kun tämä oli nähnyt hänen itkevän hänen tuskaansa... Sen mukaan kuin hänen ajatuksenjuoksunsa muuttui, teki hän erilaisia päätöksiä. Milloin päätti hän, ettei enää milloinkaan menisi Balzac-kadulle, milloin, että tunnustaisi asian Gérardille, milloin päätti hän tehdä Clairelle ratkaisevan kysymyksen... Viimein teki hän päätöksen, joka tyydytti hänen epäilyksensä vanhan toverinsa suhteen, täytti hänen tarpeensa saada olla rouva de Velden läheisyydessä ja ylläpiti epätietoisuutta tuon arvoituksenkaltaisen naisen tunteista. Hän lupasi itselleen, että hän aivan täsmälleen noudattaisi sitä ystävyydenohjelmaa, jonka hän niin innokkaasti oli hyväksynyt. Ja usean viikon aikana hän pitikin sanansa ja tunsi sen johdosta sanomatonta ja syvää onnea, sillä Clairen muuttunut käytös tuotti viehätystä, joka aluksi tyydytti häntä miltei täydellisesti. Sitten tämä viehätys vähitellen väheni ja sen sijaan tulivat vakavat huolet. Ensiksikin kalvoi hänen sairasta mielikuvitustaan mustasukkaisuus, jonka Gérardin pelkkä läsnäolo aiheutti. Ei silti, että tämä olisi milloinkaan käyttänyt oikeuksiaan ilmaistakseen pienimmässäkään määrässä tyytymättömyyttään Elien ja Clairen ystävyyden johdosta. Pikemmin hän osoitti tässä suhteessa välinpitämättömyyttä, jonka ihmisiä vihaava katsoja olisi selittänyt salaiseksi hyväksymiseksi. Mutta Elie Laurence tiesi, ettei asia ollut niin. Hän oli nyt kyllin huolellisesti tutkinut sitä kummallista suhdetta, joka yhdisti nuo kaksi olentoa, tunteakseen ystävänsä todelliset tunteet. Gérardin suhde rouva de Veldeen oli nyt sillä kannalla, jolloin mies, jolla on itsekunnioitusta, velvollisuudentunnosta pysyy uskollisena sille naiselle, jonka maineen kerran on auttamattomasti turmellut. Kun tämäntapaisissa tapauksissa horjuvaiset ja heikot rakastajat kuten Benjamin Constantin Adolphe kostavat rakastajattarelleen näiden uskollisuuden kiduttamalla heitä, niin ilmeni Gérardin luonteen miehekkyys hänen ritarillisessa käytöksessään. Hän piti kunnia-asianaan kaikin tavoin osoittaa Clairelle kunnioitustaan, ja epäluulon Clairen uskollisuudesta olisi hän katsonut personalliseksi loukkaukseksi.

Elie, joka ei olisi antanut Gérardille anteeksi sekaantumista tunteisiinsa Clairea kohtaan, ei antanut hänelle anteeksi tätä jalomielisyyttä. Rakastavaisten omituisella logiikalla hän vihasi ystävänsä välinpitämättömyyttä, niinkuin hän olisi vihannut hänen epäluuloisuuttaankin. Kumpaisessakin tapauksessa ei hän voinut torjua tuskaista tietoisuutta Gérardin oikeudesta Claireen.

Mutta ennenkaikkea tuotti Clairen ihailtava sulous hänelle alituisia tuskia. Tekemättä selvää itselleen, kuinka varomaton oli tuollainen hellyydenosoitus ja luottaen tehtyyn sopimukseen, salli hän Elien tarttua käteensä ja suudella sitä pitkään. Toisinaan hyväili hän sisaren hellyydellä nuoren miehen hiuksia. Sanaakaan sanomatta hän hymyili hellää hymyä kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. Hän kiehtoi Elien, upotti hänet olentonsa tuoksuun ja kun Elie näki hänen ojentavan tuleen päin mustan, rei’ikkään silkkisukan peittämää jalkaansa tai taivuttavan päätään taaksepäin niin, että hänen vartalonsa kauneus paremmin tuli näkyviin, värisytti häntä. Rakkaus, joka oli asunut hänen sydämessään, valtasi nyt hänen koko olemuksensa, Miehen ruumillinen ja henkinen olemus ovat niin eroittamattomasti yhtyneet ja sekautuneet, että kaikista lujista päätöksistä huolimatta se, joka rakastaa naista ja saa olla hänen läheisyydessään, lopulta himoitsee häntä. Ja hurja salama leimahtaa sen silmissä, joka on vannonnut olevansa ainoastaan ystävä ja ystävättären silmissä värisee suruinen sääli ja pelko...

Pelko? Minkälainen? Ah, Claire pelkäsi Laurencea, itseään, menneisyyttään, tulevaisuuttaan, kaikkea. Hänen käytöksensä oli taas muuttunut, minkä seikan Elie, ollen epävarman rakkauden sekavien kuvittelujen vallassa, väärin selitti johtuvan milloin sydämen heikkoudesta, milloin Gérardin määräyksistä, milloin tukahutetusta intohimosta. Kun onneton nuori mies tästälähin tuli Balzac-kadun hiljaiseen taloon, oli hänen kasvoissaan sisäisten taistelujen jälkiä, niin ilmeisiä hellälle naiselle, joka tunsi olevansa niihin syypää. Päivä päivältä tunsivat nämä kaksi ihmistä entistä selvemmin, että selvitys oli välttämätön heidän välillään ja kuitenkin näytti kumpikin koettavan sitä välttää. Olisi voinut luulla, että he syystä tai toisesta eivät olisi halunneet loppua tähän tuskaan. Monta kertaa oli Elie aikeissa puhua: Clairen silmien mykkä rukous pidätti hänet aina. Usein tapahtui myöskin, että Elie tuli tavalliseen aikaan ja ovi oli suljettu. Rouva de Velde kävi nyt ulkona iltapäivisin. Mutta missä hän kävi? Jokaisen poissaolon jälkeen näki nuori mies hänen käytöksessään jonkunlaista synkkää ja lempeätä päättäväisyyttä, joka koski häneen kipeästi, sillä hän tunsi, että häntä ikäänkuin pidettiin loitolla. Silmissä ja kasvojenilmeessä hän luki ajatuksen, jossa ei hänellä ollut sijaa.

Ajatuksen? Hän ei olisi voinut sanoa, mikä se oli. Eräänä iltana, kun Elie oli aikaisemmin, jo kello viiden aikaan käynyt tapaamassa Clairea, ei hän enää voinut hillitä itseään, vaan huudahti lausuttuaan muutaman sanan: "Kuinka onnettomaksi olettekaan tehnyt minut tänään!..."

He olivat yksin samassa pienessä sinisessä vierashuoneessa, jonka akkunat olivat raollaan. Kevätyön tähdet tuikkivat taivaalla ja puutarhasta toi vieno tuuli huoneeseen kukkivan sireenin tuoksua. Oli sellainen hetki, jolloin koko luonto henkii hiljaista onnea ja ihmissielun täyttää haikeus ja kyyneleet kohoavat silmiin. Claire seisoi akkunan ääressä, kun Laurence lausui nuo puoleksi moittivat sanat. Hän ei vastannut. Elie loukkaantui hänen vaitiolostaan ja jatkoi: "Ja jospa se olisi vain tänään!... Joka päivä, joka hetki kärsin minä teidän tähtenne... Ja voisi luulla, ettei teillä ole siitä aavistustakaan... Ettekö sitten näe etten voi kestää enää?... Ettekö todellakaan näe sitä?..." Hän puhui katkeran tuskansa purevassa itsekkäisyydessä, hänen äänensä oli kova ja koko hänen olemuksensa valtasi tuo hillitsemätön viha, joka saa miehen, kun hän rakastaa liian paljon, kiduttamaan rakastamaansa naista, jottei hänen ainakaan tarvitsisi yksin kärsiä.

Claire katsoi häneen sanomaton murhe kasvoissaan ja sanoi kuin itsekseen: "Tiesin, että tämä hetki oli kerran tuleva..."

— "Teette pahasti, puhuessanne minulle, aivankuin olisitte uhrini", jatkoi Elie aivan suunniltaan, "kun minä kuitenkin niin kamalasti kärsin. Vastatkaa, onko oikein tuomita minut tähän kidutukseen? Tiedättehän kuitenkin, että rakastan teitä. Älkää kieltäkö, te tiedätte sen... No niin, ellette rakasta minua niin sanokaa se edes, jotta saan rohkeutta teitä paeta... Älkää jättäkö minua tähän tietämättömyyden kiduttavaan tuskaan... Minkävuoksi olette sitten pidättäneet minua luonanne, miksi olette antaneet todisteita sympatiastanne, jollen todellakaan merkitse teille mitään?... Mikä on tarkoituksenne, sanokaa?..."

— "Olettehan luvannut olla ystäväni", sanoi Claire koruttomasti, ja hän kalpeni kalpenemistaan. Hän hengitti lyhyeen. Hänen silmäluomensa värisivät ja silmäterät laajenivat luonnottoman suuriksi. Hän oli pohjattoman epätoivoinen — ja niin kaunis! Ja Laurence jatkoi: "Niin, lupasin kyllä, mutta minä en tuntenut sydäntäni... Ah!... Jos teissä on hitunenkaan hellyyttä minua kohtaan, niin sanokaa se minulle... Ei, älkää peljätkö... Olkaa oma itsenne, niinkuin minä olen tällä hetkellä, katsokaa minuun, näettehän, että puhun koko sieluni vilpittömyydellä... Tehkää tekin niin..." — Ja Elie veti hänet puoleensa intohimoisella liikkeellä eikä Claire vastustellut. Hänen päänsä oli kumarruksissa kuin liian voimakkaan mielenliikutuksen raskauttamana. Hän oli niin lähellä, että Elie hengitti hänen vaatteidensa tuoksua. Elie tarttui molemmin käsin hänen värisevään päähänsä ja painoi suudelman hänen suloiselle ohimolleen, aivan tukanrajaan. Se oli huulien kevyt kosketus, tuskin tuntuva suudelma, mutta se sai Clairen päästämään hiljaisen huudon. Hän riistäytyi irti aivankuin olisi häneen isketty haava ja työntäen Elien molemmin käsin luotaan, sanoi hän kauhua ilmaisevin liikkein: "Eikö teillä ole sitten mitään tuntoa, ettekö sitten ymmärrä mitään, kun voitte kohdella minua siten?..." Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa; ja Elie saattoi lukea hänen kasvoistaan kuten avatusta kirjasta ylpeän naisen mielenkuohun, naisen, jolle himoitseminen on sietämätön loukkaus, ja hänen mielentilansa muuttui äkisti. Hän tunsi nyt vain rajatonta surua tuskasta, jonka oli hänelle tuottanut samalla kun hän näki mahdollisuuden menettää hänet ainiaaksi... "Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi!" huudahti hän kuin lapsi; ja hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttää kuten ainoastaan ne miehet voivat tehdä, joiden heikkohermoinen elimistö tekee heidät äkkinäisissä ja sairaaloisissa tunteenpurkauksissaan miltei naisten kaltaisiksi.

Claire tuli hänen luokseen ja sanoi lempeästi: "Se ei ole teidän syynne, Elie, uneksin sellaista, mitä oli mahdoton toteuttaa..." Hän seisoi Elien vieressä valkoisempana kuin tuon iltapukunsa pitsit, josta Elie piti niin paljon ja katsoi häneen tummin silmin, jotka hänen kalpeissa kasvoissaan näyttivät kammottavan mustilta. Hänen läheisyytensä vaikutti rauhoittavasti. Hän sulki nuoren miehen kädet omiinsa ja selittämätön hellyyden ja lempeyden magnetismi virtasi läpi hänen olemuksensa. Elie jaksoi hymyillä hänelle... Kuinka kauvan he olivat tuossa asennossa, joka toi mieleen vanhemman sisaren, joka lohduttaa nuorempaa veljeään, sitä ei kumpikaan olisi voinut sanoa. Claire rikkoi ensiksi lumouksen. Hän sanoi aivan muuttuneella äänellä: "En voi hyvin... Olen väsynyt... Teidän täytyy jättää minut yksin, Elie... Totelkaa minua, jos tahdotte, että pidän teistä..." Ja Elie totteli. Hän nousi ja otti häneltä jäähyväiset niinkuin muinakin iltoina. "Hyvästi huomiseen saakka", sanoi hän kynnykseltä. Claire nyökähytti päätään ja teki liikkeen oikealla kädellään. — Kuinka usein näkikään hänet Elie sittemmin sellaisena unelmissaan!