Chapter 9

Pimeys tuli yhä suuremmaksi, satoi lumiräntää, ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä. Valot sammuivat akkunoista toistensa jälkeen. Myrsky yhä yltyi. Läpimärkänä ja väristen seisoskeli poika raukka tuossa pimeässä syysyössä. Lumi pieksi kyyneleet pois ja hänen poskensa punaisiksi. Hän ajoi väsynyttä hevostaan jonkun matkan eteenpäin, mutta pysähtyi taas; ei tiennyt minne mennä, mistä suojaa saisi! Pelkäsipä hän vielä että poliisi tulisi ja veisi hänet putkaan -- tällä olivat matkatoverit häntä ilkamoisillaan pelotelleet. Poika parka oli jo miltei lohduttomassa tilassa. -- Mutta silloin muistui hänelle mieleen Jumala, muistui mieleen pienet siskot, kuinka ne kotona nukkuivat rauhassa ja lämpimässä. Tästä sai hän vähän lohdutusta. Rohkeampana ajoi hän eteenpäin kirkkokatua; mutta se loppui rantaan, eikä hän vieläkään nähnyt ihmisiä eikä tulta akkunoissa. Ei hän nähnyt paria tähteäkään, jotka yön synkeydessä näyttivät viittovan hänelle lohdutusta ja valoa.

Matin tila kävi yhä surkeammaksi. Itkien ja hampaat kylmästä kalisten päätti hän viimein panna kaiken rohkeutensa liikkeelle; hän koputti lähellä olevan apteekin ovea, kun huomasi sen akkunoista valoa häämöttävän.

Eräs proviisori avasi oven, näki säälien pojan surkean tilan ja käski hänen ajamaan kuormansa kartanolle. Sitte johti hän hänet yöksi lämpimään huoneeseen. Pian vaipui tuo nuori matkalainen makean unen helmaan.

Aamulla kun talon herra oli saanut nähdä pojan ja kuullut hänen kertomuksensa, tarjosi hän hänelle majaa luonaan ja lupasi ostaa hänen tervansa. Talon nuoret tyttäret myös puhelivat ystävällisesti hänen kanssaan ja tarjosivat hänelle makeisia. Mielellään olisi Matti jäänyt sinne, mutta hän sanoi, että isä-vainajansa oli jäänyt heidän entiseen majataloonsa jonkun verran velkaa ja että hän ei siitä syystä voinut siitä majatalosta luopua, vaikka hänen isänsäkin oli jo aikonut sen tehdä, koska se ei ollut mikään luotettava paikka.

"Jos tahdot", sanoi apteekkari, jota poika miellytti, "saat sinä minulta rahoja tuon velan maksuksi. Ne voit sitte tuonnempana maksaa. Voit myös siirtää talon velan minulle."

Nyt oli Matti ilon ja riemun vallassa. "En koskaan, en koskaan unhota teidän hyvyyttänne minua kohtaan", sanoi hän silmät kyynelissä ja puristaen tuon hyväntahtoisen herran kättä. Siinä oli vakavuutta tuossa pojan kiitoksessa -- ja sanansa hän piti kuolinpäiväänsä asti, kuten kunnon mies ainakin.

5. Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisen kaupunkimatkan jälkeen eli köyhä leski halvassa mökissä Kajaanin tullin läheisyydessä Oulussa. Kolme laihtunutta ja nälkäistä lasta oli hänen luonaan. Hän oli jakanut niille viimeisen leivän ja käskenyt niiden menemään varhain nukkumaan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla heidän vielä pyytävän ruokaa, sitä kun hänellä ei sillä kertaa enää ollut. Lapset, jotka olivat tottuneet itsensä kieltämiseen, lukivat iltarukouksensa ja kävivät levolle, vaikka nälkäinen vatsa viivyttikin unen tuloa. Äiti sen jälkeen kävi kaupungissa viemässä ompeluksia, joita hän viime päivinä oli valmistanut. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin käsin, sillä häntä oli käsketty vasta seuraavana päivänä maksua perimään. Näin jäivät ruokavarat ostamatta. Toimettomana palasi hän kotiin lastensa luokse. Uni ei tullut yöllä hänen silmiinsä. Aamulla varhain nousi hän työhön, rukoiltuaan Jumalalta apua hätäänsä.

Äkisti alkoi hän kuunnella, hän oli kuulevinaan kärrynpyörien ratinaa. Hän katsahti ulos akkunasta ja näki talonpojan, joka hiljaisesti ajoi kuormaa kartanolle. Huomattuaan, että talonpoika, kuormansa tyhjennettyään, aikoi huomaamatta lähteä pois, meni hän ulos ja tunsi Matti Makkosen. Yllätettynä, hämillään ja punehtuen pyysi tämä kunnon mies anteeksi, että hän muka nyt vasta voi maksaa vanhaa velkaansa.

Molemmille tuli kyyneleet silmiin. "Et sinä, Matti, ole minulle mitään velkaa", sanoi leski. "Minkä olit isälleni velkaa, sen olet kunniallisesti kuolinpesälle maksanut."

"Teidän suvullenne olen minä ainaisesti velkaa omasta ja omaisteni toimeentulosta", sanoi Makkonen, jolla jo itsellä nyt oli kahdeksan lasta. "Älkää hyljätkö sitä pientä korvausta, minkä minä nyt, mitään rasitusta siitä tuntematta, voin tarjota hyväntekijäni tyttärelle. Voisinko milloinkaan unohtaa, kuinka tekin olitte hyvä minulle, orporaukalle!"

Näin pelasti Jumala lesken puutteesta tuon kiitollisen Makkosen kautta. Eikä tämä kerta jäänyt ainoaksi. Sillä niin kauan kuin lesken lapset vielä olivat pieniä, toi Makkonen vuosittain hänelle lahjaksi maantuotteita. Ja yhä oli hän niin arkatuntoinen, että väitti vaan maksavansa vanhoja velkoja.

"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet." "Ei itku hädästä päästä, parku päivistä pahoista." "Lupaus hyvä, anto parempi." "Miehen sana miehen kunnia."

93. Korpiemme raivaajille.

Synkkä metsä ennen peitti salomaita Suomenmaan, Tuskin lomiin korpikuusten pääsi päivä paistamaan; Ikihongat, satavuosin paikoillansa seisoneet, Kauvan peitti isänmaamme päivärinnat, jyrkänteet.

Kauvan kaikui korpimailla vihellykset kontion; Herrana se siellä liikkui, kuninkaana kuusikon. Mahtavana, vapahana, kuni ikikuuset nuo, Kulki kotiseudullansa metsän herra vankka tuo.

Mutta kaukaa idän puolta kuului kummat kohinat, Aamusilla päivää vasten väikkyi savuhattarat. Silloin tällöin korpimailta kuului isku kirvehen. Ääntä tuota oudostellen painui karhu korpehen.

Mutta yhä lähemmäksi kohu kumma kulki vaan, Luonnon vanhaa hiljaisuutta häiriellen tullessaan. -- Suomen kansa siellä kulki etsinnässä isänmaan. Löytänyt sen täällä oli, kävi kodin laitantaan.

Perheinensä tänne saapui kaukaa uutisasukas; Mies ol' vankkahartehinen, tanakka ja voimakas. Silmäyksen ympärilleen heitti ajatuksissaan, Kontin laski seljästänsä, loihe siitä lausumaan:

"Jopa löysin talonpaikan! Tuoss' on sija navetan, Tuohon paikkaan tallin laitan, tuohon lammaskarsinan, Mutta tähän pirtin laitan, avaran ja korkean. -- Kestäköön sen hirret vielä jälkeen niiden kaatajan!"

Kirveen otti kätehensä ajatuksin totisin, Korven kuusta kaatamahan kävi kourin jäntevin. Kirves-iskut korpimaalta kajahteli kaikuen, Kokkohongat, korpikuuset maahan kaatui ryskäten.

Talo nousi taivas-alle synkän korven keskehen, Korpi yhä kauemmaksi väistyi iskuin kirvehen. Kohta laajat vainiotkin ympäröivät taloa, Viljapellot, karjan kellot kiitti miehen kuntoa.

Kiitos sulle kunnostasi, talonpoika tanakka, Korpiemme raivaaja ja peltojemme perkaaja! Sulle, tarmo esi-isäin, kiitosta ja kunniaa Lausuu polvet nousevaiset -- sua kiittää Suomenmaa.

94. Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta.

-- Katsoppas tätä! huudahti Pekka ja heitti tuvan ovesta sisään valkean jäätyneen jäniksen.

Kaikki tuvassa olijat riensivät Pekan saalista ihailemaan ja häntä itseään kiittelemään:

-- No, jopahan sai saaliin!

-- Mistä sinä sen sait?

-- Jo sitä on poikaa!

-- Sinusta se vasta metsämies tulee!

Olikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka ollut pellon alla aidan raossa ja melkein joka päivä oli hän käynyt pyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen vihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket hehkuivat, silmät loistivat ja voiton riemulla riiputteli hän saalista takajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vaan ei mitään virkkanut. Äänetönnä hän vaan hämmenteli puuropataa lieden päällä, sitten sanoi hän:

-- Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!

Pekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi kuitenkin hiukan hänen iloaan ja hän koetti puolustella itseään sillä, että sanoi:

-- Itsepähän kävi lankaan!

-- Vaan kukas sen pani sen langan?

Mutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vaan:

-- Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!

Eikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan kuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla ja missä vaan oli pupu polkua tehnyt aitain alatse laihopeltoihin tai tepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka pyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että oli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne talonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin hän vaan tuli, sanottiin hänestä: -- Tämä Pekka se vasta poikaa on! -- Äiti vaan ei koskaan kiitellyt. -- Kaulastaanpahan on taas kuristunut. Kuinkahan kauvan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.

Yksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ett'ei saanut käymään lankaansa sitä jänistä, jota olisi mielensä kaikista enimmin himoinnut. Se oli pihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon ympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen sijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein ilmestyy entisen olinpaikoille.

-- Antaisit tuon olla pyydystelemättä, sanoi äiti. Se siinä niin somasti tepastelee.

-- Laihoapa tuo tärvelee, virkkoi Pekka vastaan.

Ja hän ponnisti nyt kaikki voimansa juuri tätä jänistä saadakseen.

Mutta kun hän viritti lankansa yhteen aidan rakoon, alkoi jänis pitää polkuaan toisesta. Pekka haki kaikki lankansa metsästä ja sulki joka raon. Mutta silloin kulki jänis sisään ja ulos veräjistä. Eikä se näyttänyt mitään pelkäävän. Välistä pistihe, niinkuin se entinenkin pihajänis, ihan pirtin oven edessä, ikäänkuin ivatakseen Pekan pyyntihommia.

Mutta nyt oli Pekka huomannut, että se kulkiessaan pihaan ja pihasta metsään, jossa sillä oli makuupaikkansa jossain mökin takana olevan korkean vuoren rinteellä, pistäytyi alangon niittyladolla. Se kiersi aina ladon ihan lähitse nurkkia ja kävi syömässä heinän rippeitä ladon edestä. Pekka viritti lankansa siihen jälen päälle ja pisti kepakon, johon vaskilanka oli kiinnitetty, ladon seinänrakoon. Panipa vielä vähän tuohenkäpryäkin jälen alle, että se siihen astuessaan säikähtää ja lentää suin päin satimeen.

Varhain seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, lähti Pekka uutta pyydystään kokemaan. Jo kaukaa näki hän, että saalis oli käynyt satimeen ja oli vielä elossa. Pekalta pääsi ilon huudahdus ja hän ponnisti pitkän potkun suksillaan. Se hyppi ja telmi siellä ja pölyytteli lunta ympärilleen. Kun se oli käynyt kiinni vaan toisesta takajalastaan ja Pekka pelkäsi sen pääsevän irti, hyppäsi hän lähelle tultuaan alas suksiltaan ja aikoi käydä sulin käsin saaliiseensa kiinni. Mutta silloin katkesi lanka irti kepakosta ja Pekan kainaloiden alatse pääsi jänis pakoon. Ennenkun Pekka ehti päästä syvästä lumesta taas suksilleen, oli se jo matkainsa päässä niityllä.

Takajalassa laahustava lanka vaikeutti kuitenkin jänön kulkua ja hetken päästä oli Pekka sen kintereillä. Mutta juuri kun hän oli sen saavuttamaisillaan, lähti se taas menemään. Peräkkäin, jänis vähän edellä ja Pekka jälessä, kulkivat he niittyä myöten, poikkesivat pelloille, pistäytyivät vähän metsän reunassakin ja tulivat taas aukealle. Mutta sitten lähti jänis pyrkimään vuorta kohti ja pääsikin sinne. Vastamäessä jäi Pekka suksineen yhä enemmän jälelle, ja kun jänis istua kökötti vuoren harjulla, ponnisteli Pekka vasta puolimäessä.

Pekkaa alkoi jo uuvuttaa, hiki valui virtanaan otsalta ja sydän läähätti niin, että täytyi välistä pysähtyä henkeä vetämään, kun jalkaakin livetti niin, että oli tuon tuostakin siimalleen tuuskahtaa. Päästyään mäen päälle jaksoi hän tuskin jäsentä liikauttaa.

Mutta uupunut on jäniskin. Se on painautunut kiven kupeeseen ja laskee aivan lähelle. Vähän toinnuttuaan lähettää Pekka sitä sauvallaan, mutta sauva menee sivu ja töksähtää hankeen. Siitä pelästyneenä puhaltuu jänis laukkaan entisiä jälkiään alas vuoren rinnettä.

Ehtimättä ottaa sauvaansakaan syöksee Pekka jälkeen. Siinä hän nyt viimeinkin luulee sen saavuttavansa alamäessä ja huimaavaa vauhtia kiitävät he nyt molemmat rinnettä alas. Mutta keskellä mäkeä on kaatunut puu ja sen latvan alle pujahtaa jänis. Pekka ei saa suksiaan käännetyksi, vaan lentää rydön yli sen toiselle puolelle suin päin lumeen.

Kun hän siitä selviää, seisoo hän polviaan myöten kinoksessa. Toinen suksi on pystyssä hangessa, toinen on ryöstäytynyt menemään mäen alle. Jänis istuu toisella puolella kaatunutta puuta ja katselee Pekkaa surullisin silmin. Sillä on lanka jalassa ja lanka on hangannut sen verille, niin että hankikin punottaa.

Pekka ei taida sille mitään. Molemmat ovat uuvuksissa. Pekka läähättää niinkuin olisi sydän rinnasta ryöstäytymässä ja jäniskin näyttää huohottavan. Voimatta siinä mitään katselevat he toisiaan.

Hetken päästä tointuu kuitenkin jänis sen verran, että lähtee hiljalleen kuukkimaan pois ja katoo katajapensaiden taa.

Pekalta pääsee itku ja kun hän on aikansa itkenyt kahlaa hän toisen suksensa avulla alas niitylle toisen suksensa luo ja pääsee viimein, yhä vetistellen, kotiinsa.

Äiti on juuri tullut kirkosta ja panee Pekan kertomaan mitä hänelle on tapahtunut.

-- Ja sitäkö sinä itket, ett'et saanut jänistäsi? sanoo äiti. Ja minä kun luulin sinun itkeväsi sitä, että pupuparka sinun tähtesi nyt siellä vaivaisena kolmijalkana kulkea remputtaa. Entäs jos olisit _sinä_ jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi?

Muuta ei äiti sanonut, mutta Pekka pillahti yhä katkerampaan itkuun ja itki nyt sitä, mitä äiti oli sanonut. Itki koko illan ja itki vielä yölläkin maatessaan vuoteellaan seinäänpäin kääntyneenä. Niinpiankun hän vaan muisti jäniksen ja sen verisen jalan ja miten se oli häntä surullisesti katsellut, alkoivat kyyneleet aina vuotaa. "Entäs jos olisit _sinä_ jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi."

Niinpiankun päivä alkoi valeta, hiipi Pekka ylös vuoteeltaan ja hiihti metsään sille paikalle, missä oli kaatunut mäen rinteessä. Siinä löysi hän helposti jäniksen jälet, joihin oli verta tippunut. Hän noudatteli niitä ja tapasi vähän päästä jäniksen makuultaan näreen juuresta. Se ei yrittänytkään pakoon lähteä, sillä lanka oli takertunut näreeseen.

Pekka irtautti langan jänön jalasta ja päästi sen menemään. Iloisena otti se muutamia lyhyviä laukkoja ja kapsahti sitten takajaloilleen istumaan. Se katseli kuin ihmeissään Pekkaa, vilkutteli korviaan ja puulautui sitten menemään, töpöhännällään ystävällisesti hyvästiä vilkuttaen.

Kun Pekka tuli kotiin, ei ollut hänellä muuta saalista kuin katkennut jänislanka. Mutta ei hän ollut saanut milloinkaan mielestään niin hyvää saalista. Hänen oli niin herttainen olla ja elää, että ilokyynel kihahti hänen silmässään.

Sen päivän perästä ei Pekka enää pitänyt jänislankoja, vaan hävitti muidenkin panemat langat, jos niitä milloin tapasi metsässä.

Se jänis, jonka hän oli päästänyt menemään, koteutui pian taas tepastelemaan talon ympärillä -- ja eikö tuo tepastelle tuolla vielä nytkin.

95. Haltijan joululahjat.

Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He laskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla hämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki, joka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei jaksanut yhteen menoon ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua levähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.

Taas uuvutti häntä niin, että silmiä huikasi ja rentonaan heittäytyi hän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan seinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku poika ei tiedä, mistä ne aina tulevat:

-- "Mitenkähän se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnöriä kiskoa?"

Tuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan takaa samassa hivahti hänen eteensä tielle pikku haltija, semmoinen unienkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä ilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa kuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se hänelle virkkoi:

-- Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.

-- Mitenkä sinä autat?

-- Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vaan siinä kelkassasi, kyllä minä vedän.

-- Minnekkä sinä menet?

-- Menen joululahjoja viemään.

-- Annatko minullekin?

-- En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit, vaikka sillä oli täysi vesitynnöri reessä.

-- Kenellekäs sitten annat?

-- Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja pahoin pitelevät ja kiusaavat.

-- Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltijan kääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei kelkkaa upottanut.

-- Vien jäniksille joululahjoja.

-- Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...

-- Olehan vaiti nyt!

Oli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltija hiljaa ja Heikki näki valkosen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan kahdelle jalalle haltijan eteen.

-- Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut haapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat mennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen katkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että saavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan. -- Kuulehan, elähän mene... Sano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vaan riihen alle, jos tahtovat joulujyviä noukkia... Kissa makaa tuvan uunilla joulunpyhät.

Iloissaan lähti jänis mennä hippasemaan ja heitti kuperkeikan mennessään.

-- Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.

-- Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.

-- Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa, että jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.

-- Minä ne katkon ja lauvon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja koirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen laihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat kaikki hyvät metsän eläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoiteleisi.

-- Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.

-- Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista, piiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen ja silloin se muistaa.

-- Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yhtäkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia unohtaa!

-- Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.

Puhuessaan näin oli haltija juosta hipsutellut keveästi kuin koira hankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi hän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta ylisille pehmeihin heiniin. Haltija kurkisti alas häkkiin, se oli heiniä täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan eteen ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.

-- Mikset sinä syö? kysyi haltija.

Mutta ei ruuna vastannut, seisoi vaan alla päin, huuli lerpallaan ja korvat velttoina.

-- Polle! sanoi haltija taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa kaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltija?

Jo hörhähti ruuna vähäsen ja kohotti hiukan päätään.

-- Ei maista ruoka, sanoi haltija. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden on sen pitänyt yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt joulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja kovasti ajettiin eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerta päivässä halolla, toisen heinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnörin jyrkästä termästä vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat, mutta siitä on mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät turpaa hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla sivaltavat. Se löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän perästä se ei enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?

-- En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.

-- Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan lupaa olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja eläimille. Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.

Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti ja sen silmissä näkyi, että se alkoi leppyä.

-- Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltija yhä hellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja uudet tiuvut ja mäkivyöt pislaihelain kanssa. Katein silmin sinua kirkonmäellä muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja kun talven kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee kesä! Laitumelle pääset, kulet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi myöten heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä ahomailla syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet. Kelpaako elääksesi?

Nyt hörhähti ruuna niin, että sieramet suurina tuprusivat, kyömisti kaulaansa ja nyhtäsi ison heinävihkon häkistä.

-- Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, mitä olen puhunut eläkä murheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee sinua nyt joka päivä taputtelemaan.

Mielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavotellen häntä nuollakseen, pisti turpansa sieramia myöten kauroihin, ja alkoi niitä purra rouskutella.

-- Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltija. Me lähdemme nyt ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!

-- Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun olivat tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas istui kelkassaan.

-- Enkö antanut? -- kun mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt se sitä kesään asti muistelee.

-- Muistaakohan se?

-- Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakaan hyvin kohtelet ja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vaan sen ja kaikki pahat päivänsä unhottaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt tiedät, mitenkä se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnöriä kiskoa. -- Hauskaa joulua nyt sinullekin!

-- Joko sinä menet?

-- Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä lohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko, kuinka ne jo ammuvat, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet muut talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon on semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy tavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.

-- En lyö enää Pollea; huudahti Heikki innoissaan, mutta silloin nyyhtäsi haltija kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia taka-kaplaihin, niin että kelkka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja kiiti kuin myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin oli kelkka siinä, missä oli ollut silloin, kun haltija sitä ensin vetämään lähti, ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset ympärillään.

-- Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? ne kysyivät. -- Nukuitko sinä?

-- Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.

-- Mitä sinä horiset?

-- Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.

Toiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vaan jäniksistä ja peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan huomenna katsomaan, niin itse näkevät.

Ja sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin joulu-illan kestäessä eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat, että ne on taas niitä Heikin houreita.

Vaan Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltija oli hänelle sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin jälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään. Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei heiltä olisi mitään puuttunut.

Vaan kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla hevostaan sivaltaa, niin huusi hän:

-- Elä lyö! -- jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.

96. Jouluaamu.