Chapter 8

Maantien varrella oli taloja ja peltoja. Kyntömiehet ja hevoset olivat ahkerassa puuhassa; kaurankylvö tapahtui näet parhaillaan. Hikisinä kulkivat sekä kyntäjät että hevoset auran ääressä, mutta maamies unhotti väsymyksen ajatellessaan, että hyvä Jumala hänen kylvönsä siunaisi ja antaisi sen tehdä hedelmän ajallansa. Ruisvainiot vehreydessään olivat ihanat nähdä. Kauan lumen alla maattuansa näyttivät oraat nyt sitä suuremmalla innolla pyrkivän nousemaan. Koko maisema näytti hymyilevän kevään kirkkaassa auringonpaisteessa. Ylhäältä sinertävästä avaruudesta kuului kiurun suloinen kevätviserrys. Luonto vietti onnellista lapsuutensa aikaa. Ja lapsuuden onni ja ilo loisti nuorten koululastenkin kasvoilla.

Lähestyttiin jo matkan päämäärää, Tuomisaloa. Siinä kasvoi sekä lehti- että havupuita. Sen päivänpuoleisella kupeella oli sievä nurmi. Ruoho ei vielä ollut sanottavasti noussut, mutta sen sijaan kasvoi siinä jotakin muuta, mikä oli omiansa elähyttämään lasten mielet. Se oli näet koristettu monilukuisilla valkovuokoilla. Oletko nähnyt näitä keväimen ihania lapsia? Taivaan puhtaus ja viattomuus asuu vuokon lumivalkeassa kukassa; sen lehdillä on kevään ensimmäinen heleä vehreys; sen tuoksu on vieno ja raikas, kuin olisi se henkäys tuon keväällä uudistuvan ja kirkastuvan luonnon povesta. Mieli täyttyy selittämättömällä armaudella sitä katsellessa.

Mutta syvemmällä metsän sisässä kukkii vielä valkovuokon sisar, tuo vähän aikaisempi sinivuokko. Jo silloin kun leivon laulu alkaa kuulua taivaalta, aukaisee sinivuokko kukkansa. Keväisen päivän paisteesta ja taivaan sinestä kaiketikin sen kukka saapi tuon ihmeen ihanan sinivärinsä, joka on kuin ensimmäinen toivon ja elämän hohde talven kylmyyden ja kolkkouden jälkeen.

Valko- ja sinivuokoista sommittelivat lapset nyt herttaisen kauniita kukkavihkoja. Opettaja huomautti heille, että heillä noissa vihoissaan oli viattomuuden ja toivon värit. "Nehän oroat oikeat lasten värit", sanoi hän. "Niin -- ja niistä väreistä me Suomessa pidämme", sanoi yksi pojista.

Vielä muutamia muitakin kevätkukkia oli nähtävissä. Kaino orvokki esimerkiksi oli jo aukaissut vaaleansiniset terälehtensä; voikukka ja rentukka näyttelivät heleän keltaisia kukkiansa. Tämän ihanuuden lisäksi levisi aukenevista puiden lehdistä raitis tuoksu, suloinen hengittää, kuin olisi ikuisen nuoruuden henkäys siinä asunut. Ja koko metsikkö kajahteli pesivien laululintujen viserryksistä. Rastaat, peipot ja sirkut pitivät oikein kilpalaulajaisia. Laulu ei tosin tahdin mukaan käynyt, mutta se oli niin heleätä, riemullista ja sydämellistä, että sitä kannatti kuunnella; suruisimmankin sydän olisi siitä jälleen virkistynyt. Ja väliaikoina kuului tuon tuostakin käen sointuisata kukuntaa, josta luonnonihanuudelle herkät esi-isämme ovat laulaneet:

Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi.

Kyllä oli siis lapsille tänä Toukokuun päivänä ihanuutta ja hauskuutta tarjona. Keveillä sydämillä ja nauttien tästä Luojan lahjoittamasta kauneudesta, jolle ei vertoja löydy, viettivät he päivänsä Tuomisalon metsikössä luonnon helmassa, leikkien, lauleskellen ja kukkia poimien.

"Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, viikkokausi kivenviasta, yksi päivä pääskysestä, västäräkistä ei vähääkään."

80. Kauneinta metsässä.

1. Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin; luulen, ett'ei kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät sallineet, että nukuimme kauan aamusella, ja kotona oli vanha kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme vuoteelta; kyllä tuo alussa tuntui raskaalta, mutta lopuksi ymmärsimme, että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat "aamuhetki kullan kallis". Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan illalla.

Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin oksat ja latva ja sidottaisiin paaluun; vaan näetsen, siitä minä en huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajatteleppas, jos olisin puu, niin lapset eivät tulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia ripotellaksensa tuvan lattialle pyhäaamuna.

"Se onkin ainoa, mihin kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka", arveli kuusi.

"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan savustusaineeksi sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi poikien jousipyssyyn, ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä tehdään siirappia ja sitten..."

"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta, kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kaunein täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.

"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukkii näet, hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee olla kaunein", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista kukista suloisin tuoksu.

Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan kaunein", ajatteli hän salaa itsekseen.

"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti vilpoisen, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli, jotka olivat täynnä vuokkoja ja valokin kukkia.

"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua? Enkö ole mahtavan näköinen?" Ja sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi muita.

Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen teistä luulee olevansa kaikista kaunein. Kysykäämme siksi peipposelta, joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen."

Tuumasta toimeen; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.

2. Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienoisessa mökissä metsän rinteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena, ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että kasvamme sinun viisaudessasi ja todistamme sinun voimastasi ja ylistämme sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"

Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään kuiskaukseen, ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän tuossa viserti koivun latvassa:

"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on kauttaaltaan kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte, mikä on kauneinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin rakastettavan hyvää ja viattoman suloista, kuin nämä kaksi lasta, jotka kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ellei ole nöyrää sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle. Lasten rukous Jumalalle on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"

81. Kevätlaulu.

Jo kinos sulaa, katoaa Pois noron ouruvesiin, Ja roudatonna taasen maa Käy hangen alta esiin, Jo päivän silmä keväinen Taas paistaa meille myhäillen -- Jo kevät tullut on!

Jo riutuu ulapalla jää Ja laineen kahle irkoo, Taas tantereella nukkapää Jo kohta nurmi virkoo, Ja koivun urvut aukeaa Ja vihannaksi lehto saa -- Jo kevät tullut on!

Taas taivaan alla kiurusen Soi ääni korkealla, Ja tuttavamme käkönen Taas kukkuu kankahalla, Ei malta pieni perhokaan Nyt uinailuaan jatkamaan -- Jo kevät tullut on!

Siis mielen routa, murhe pois! Sen kevään lämmin voittaa -- Ken kaihon orja olla vois, Kun riemun aika koittaa? Siis kevään laulu raikas vaan Nyt kaikkialla kaikukaan! Jo kevät tullut on!

82. Kevät

1. Touon aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkealta, Taivahalta Siintävältä, loistavalta. Virta vilpas vieriää, Järven laine kieriää Hiljallehen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saamat, Tuomet, raidat kukoistavat. Pensaat ja puut, Niityt ja haat, Laaksot ja muut Ruohoiset maat Kaunistuvat ihaniksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttui taas jo tuttaviksi. Kukkula ja suo, Kaikki tyyni tuo Hauskuutensa tullessaan.

2. Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teeret kuhertavat. Kumppaninsa saavat Pikkusetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Sorsat ruo'istohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas laulaa puussa, Äijä lahden suussa Ruuhessansa Verkostansa Päästeleepi saalistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen. Sitten lähdetään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen! Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan, Mailallansa kukin lyö.

3. Paimentorvi paikoin soi, Äijä laitumelta toi Touko-pellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soittelevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui ruohistoon; Naiset kukkasista Kaiken-muotoisista Vääntää vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja maan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämelle. Laihot toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään.

83. Sinikaunokki.

Kysytte miks' elokaunikki Kasvoi pellon leipäviljahan, Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut? -- Taivassinellään se muistuttaa, Että on maan päällä muutakin -- Taivahista, pyhää, ihanaa -- Paljon muutakin kuin leipä vaan.

84. Niittypuro.

Näin moititaan: voi kuink' on murheinen Ja synkän musta niittypuron juoksu, Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.

Ei muisteta: tuo puro kotoisin On synkältä ja hallaiselta suolta, Ja korven kautta juosten, kuulikin Se näljänhätää, itkua ja huolta.

Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan, Vilkastui puro, iloisammin hyppii, Vaan murhe kuvastuupi muodossaan, Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.

85. Keväällä.

Nyt on Suomen suloin aika: Nyt sen luonto kukoistaa, Nyt sen kaikuu laulun taika -- Väinön kannel kajahtaa.

Katso kuinka järvet hohtaa, Suomen sulojärvet nuo, Lehtoloista sua kohtaa Tuoksut, joita kukat luo.

Tarkastele, nuorukainen, Onko kaunis maa, min näät: Tuolla hoikka koivahainen, Täällä kuuset kukkapäät;

Tuolla niitty tuoksuvainen, Sinilampi laineineen, Täällä metsä laulavainen, Jylhät vuoret rotkoineen.

Lehtoloissa linnut laulaa Linnun kielin suloisin, Suomalainen myöskin laulaa Suomen kielin kotoisin.

Nyt on Suomen suloin aika: Nyt sen luonto kukoistaa, Nyt sen kaikuu laulun taika -- Väinön kannel kajahtaa.

Nyt on sunkin suloin aikas: Sull' on voimat nuoruuden, Sull' on sulo lemmen taikas: Lempi suuri Suomehen.

Toimeen siksi! kaikin voimin Työsi maalles omista -- Lempi vahva töin ja toimin Paljon, paljon aikaan saa.

86. Kuluu ikä laulamattaki.

Noin sanoi minun emoni, Varotteli vanhempani: "Elä lapsi paljon laula, Tytär tyhjiä sanele; Ikä kultainen kuluvi, Aika armas rientelevi, Sinun lapsen lauluissasi, Kurjan kukkumaisissasi." Vaan ellös emoni surko, Valitelko vanhempani, Iän kultaisen kulusta, Armahan ali menosta, Minun lapsen lauluissani, Pienen pilpatuksissani! -- Ikä kuitenki kuluvi, Aika armas rientelevi, Jos en laula polvenani, Hyrehi sinä ikänä; Aika kultainen kuluvi, Päivä kaunis karkelevi, Ilman lintujen ilosta, Varvuisten visertämistä.

87. Mipä paimenten olla?

Mipä meiän paimenien, Kupa karjan katsijoien? Ei ole paha paimenien, Pah' ei karjan kaitsijoien: Kiikumma joka kivellä, Laulamma joka mäellä, Joka suolla soittelemma, Lyömmä leikkiä aholla, Syömmä maalta mansikoita, Ja juomma joesta vettä. Marjat kasvon kaunistavi, Puolukat punertelevi. Vesi ei voimoa vähennä, Jokivesi ei varsinkana.

88. Paimenen pyhä.

Kaukaa kuuluu kumahellen Ääni kirkon kellojen, Tuota tarkkaa kaihoellen Mäellä paimentyttönen.

Tuota tarkkaa -- Kyyneleitä Vierii vienoposkillen -- -- Silloin sana tuulten teitä Syöksee immen sydämeen:

"Älä itke, paimen pieno! Herra kuulee tässäkin!" Silloin vaipuu tyttö vieno Maahan, Herran jalkoihin.

Pyhävirttä huminoipi Sitte maa ja taivaskin -- Mäeltä mäelle sana soipi: Herra kuulee tässäkin.

89. Luoja tietää, sinä et.

1. Nosta silmäs, ihminen, Lue tähdet taivaan; Mittaa koko avaruus Tarkallensa aivan!

Sano, miks' ei luonnon lait Vanhene ja hajoo, Korkeuden kappaleet Syvyytehen vajoo? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.

2. Mistä tuuli matkustaa, Mihin pilvi kulkee? Kuka taivaan akkunat Aukaisee ja sulkee? Montako on lehteä Puissa, pensastoissa? Monellako linnulla Pesänsä on noissa? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.

3. Montakohan pisaraa Meressä on vettä? Montakohan maassa on Hietajyväkettä? Ota pienin elävä, Suurimpaan se vertaa, Onko toinen suurempi Toista monta kertaa? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.

4. Sano, mont' on päällä maan Ollut asukasta? Mont' on tällä hetkellä, Monta tulee vasta? Voiko järkes tunkea Kuolon salaisuuteen, Kuinka tomu kirkastuu, Virkoo eloon uuteen? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.

90. Kärsivällisyys.

Saarijärven salomailla asui tilallansa hallaisella Paavo, perkas, hoiti ahkerasti maataan, mutta Jumalalta kasvun toivoi. Vaimoineen ja lapsineen hän siinä niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan, ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, nietos suli mailta, myötänsä vei puolet orahista; tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä; tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui: Paavo parka, kovan onnen lapsi! Sauvaan turvaa, Herra meidät hylkäs; miero raskas, raskahampi nälkä.

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: Herra koettelee vain, meit' ei hylkää; pane leipään puoleks petäjäistä, kaksin verroin minä ojaa kaivan, mutta Jumalalta kasvun toivon.

Pantiin leipään puoleks petäjäistä, kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo, lampaat myi ja siement' osti, kylvi. Tuli kevät, nietos suli mailta, mut ei orahia vesi vienyt: tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä, tuli syksy, kaikki ryösti halla. Rintahansa lyöden vaimo lausui: Paavo parka, kovan onnen lapsi, kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; kova kuolo on, mut toivo turha.

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: Herra koettelee vain, meit' ei hylkää. Pane toinen verta petäjäistä, ojat kahta suuremmat ma kaivan, mutta Jumalalta kasvun toivon.

Pantiin toinen verta petäjäistä, kahta suuremmat loi ojat Paavo, karjan myi ja siement' osti, kylvi. Tuli kevät, suli nietos mailta, mut ei orahia vesi vienyt: tuli kesä, raekuuro kulki, mut ei kaatunutkaan kaunis olki; tuli syksy, halla kultaviljan koskematta korjaajalle säästi.

Silloin Paavo polvistuen lausui: Herra koettelee vain, eipä hylkää. Myöskin vaimo polvistuen lausui: Herra koettelee vain, eipä hylkää. Mutta miehellensä virkkoi vaimo: Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi, syrjähän nyt petäjäinen silkko, rukihisen nyt ma leivän leivon.

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: Vaimo, vaimo, _sit'_ ei kuri kaada, veljeään ken hädässä ei hylkää; pane leipään puoleks petäjäistä, veihän naapurimme touon halla.

91. Mökin poika.

Jo olen hetken heilunut ma kirves kädessäin, mut voimani on vaipunut -- ei horju honka näin.

Jäi ennen jälki, kun ma löin; nyt käs' on tarmotoin, kun talven pettua ma söin ja vettä päälle join.

Jos muille työhön muuttaisin, ehk' etu eessä ois, isännän ehkä löytäisin, ken selvän leivän sois.

Kai kaupungissa palkan tois työ, toimi totinen. -- Niin tuumin, mutta tuonne pois en toki toivo, en.

Niin kuvastuisko kukkulat siell' lahtiin siintäviin, ois päivän koitot korkeat ja laskut lauhat niin?

Niin humisisko honkapuu, lois tuomi tuoksuaan, ja laaksoss' impi laulusuu mua konsa kohtaiskaan?

Vain lelu tuulen lennättää on pilvi turvaton. -- Kodotta, vailla ystävää mit' ihmis-elo on?

Ehk' kuulee Herra ääntä maan ja avun antaakin; parempi vuosi parempaan jo leipään auttaakin.

92. Makkonen.

1. Makkonen oli rehellinen ja varakas talollinen Siikajoen pitäjään kuuluvassa Paavolan kappelissa. Hän oli kirkon isäntä ja nautti kaikissa tärkeissä asioissa koko pitäjän luottamusta. Hän teki paljon hyvää köyhille; samoin myös hänen vaimonsa. Tällä oli itsellä kymmenen lasta, ja hän sääli eritenkin kaikkia orpolapsia. Hän oli ahkera ja järjestystä rakastava emäntä, hoiti hyvin lapsiaan ja totutti niitä pienestä pitäen jumalanpelkoon ja ahkeruuteen. Pojat olivat metsässä ja pellolla uuraan isänsä mukana ja ottivat, mikäli ikä ja voimat sallivat, osaa kaikkiin töihin. Tyttäret taas auttoivat äitiä navetassa ja aitassa, pellolla ja niityllä. Mutta olipa tällä vireällä emännällä vielä aikaa käydä valmistamassa kaikki talonpoikaispidot niillä seuduin. Hän oli sävyisä ja viisas eukko, ja hänen neuvojansa kysyttiin moninaisissa asioissa.

Onnellisena ja tyytyväisenä eleli Makkonen omaistensa keskuudessa. Kun hän näki vaivansa tulevan palkituksi ja täyteläiset tähät pellolla hiljaa huojumassa, kohotti hän hartaana kätensä taivasta kohden, kiittäen kaikkien hyväin lahjain antajaa. Hän oli hurskas mies. Oli todella kunnioitusta herättävää nähdä Makkosen sunnuntai-illoin lukuisan perheensä keskuudessa, havuilla koristetussa tuvassa, pitävän iltarukouksen. Heleällä ja sointuvalla äänellään aloitti hän ensin virren. Kaikki väki yhtyi siihen, laulaen tuolla heleän suruisella äänellä, joka kansan virsilaulussa on huomattavana. Lastenkin äänet kuuluivat kirkkailta ja liikuttavan kauniilta. Virren jälkeen luki Makkonen luvun raamatusta sekä muutamia iltarukouksia. Sen jälkeen taas veisattiin hartain sydämin. Rukoushetki päättyi siten, että Makkonen luki Herran siunauksen. Sitten levitti yö pyhän hiljaisuuden ja rauhan Jumalan siunaukseen uskotun perheen yli.

2. Mutta tähänkin rauhan majaan löysivät pian surut ja tuskat tiensä. Kuolon ankarimmat iskut kohtasivat Makkosen perhettä.

Tarttuva tauti levisi paikkakunnalla nopeasti. Makkonen ja hänen perheensä jäsenet olivat ensimmäisiä hoitamassa ja auttamassa niitä, jotka olivat sen uhreiksi joutuneet. Mutta pian makasi tuo jalo mies itse taudin kaatamana, osoittamansa hyväsydämisyyden uhrina. Hän kuoli ja parin päivän päästä myöskin hänen vaimonsa ja kolme vanhinta lasta.

Noiden vainajien ympärillä nyyhkytti seitsemän orpolasta, vanhin vasta kahdentoista ikäinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset itkivät, muuta he eivät osanneet näiden hyväksi tehdä. Makkonenhan oli ollut heidänkin parhaana tukenaan ja neuvonantajanaan. Pitivät kuitenkin huolen vainajain kunniallisesta hautaamisesta.

Hautajaisiin saapui seurakunnan kunnioitettu pappi itse ja kysyi siellä: "kutka läsnäolevista tahtovat ottaa hoitaakseen pienokaisia ja heidän kotiaan?"

Kaikki olivat liikutettuja ja halukkaitakin, mutta tehtävä ei ollut helppo -- tarvittiin mietintöaikaa.

Mutta ennenkuin kukaan vielä ennätti vastata, tapahtui jotakin hämmästyttävää. Pekka, talon vanha uskottu palvelija, joka aina ennen oli ollut siisti ja puhdas, mutta nyt noessa ja takkuisena, kuin vanha vahtikoira, kapusi alas uunilta, jossa hän syömättä ja itkien oli viettänyt kolme vuorokautta. Hänen silmiänsä kirvelti, hän ei voinut niitä nostaa päivää vasten. Ruskealla karkealla kädellään pyyhkieli äijä nyt kyyneleitä, jotka väkisten virtailivat hänen silmistään ja estivät häntä puhumasta. "Voi, voi!" oli kaikki, mitä hän ensi aluksi sai sanotuksi, katsellessaan noita seitsemää orpolasta. Mutta viimein voitti hän luontonsa ja nosti äkisti vanhimman pojan käsivarrelleen, ja melkein huutamalla lausui hän: "Tässä on minun isäntäni! Häntä tahdon minä palvella vaikkapa palkatta, kun hän vaan lupaa tulla yhtä rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, kuin hänen isänsäkin oli, ja pitää huolta pienistä siskoistaan. Ne ovat kaikki minulle niin rakkaat, ne ovat minun hyväntekijäni lapsia!"

Ääneen nyyhkyttäen lupasi tuo kaksitoistavuotias poika kiitollisena tämän ja vakuutti noudattavansa kokeneen Pekan neuvoja kaikessa. Liikutettuina ilmoittivat talon muutkin palvelijat seuraavansa Pekan erimerkkiä.

Pappi oli hyvin mielissään tästä köyhän palvelusväen myötätuntoisuudesta. Itse tarjoutui hän pikku orpojen neuvonantajaksi ja tueksi, uskoen heidät Kaikkivaltiaan suojaan.

3. Äidin sijaiseksi lapsille valittiin eräs vanha hyväntahtoinen sukulainen. Sitte tarkastettiin talon raha-asiat. Tehtiin silloin se vähän odottamaton huomio, että talo vielä oli suuressa velassa; osa ostosummasta sekä korot olivat kyllä säntillisesti maksetut.

Kun tämä kaksitoista-vuotias isäntä tämän kuuli, näytti hän äkisti saavan aivan miehen voiman. Vakavasti lausui hän: "Minä yksin tahdon maksaa isä vainajan velan. Sisarten ei tarvitse siihen perintöön ottaa osaa. Minä uskon että Jumala antaa minulle voimaa tehdä työtä niin että talo tulee velattomaksi."

"Pidä sanasi, poikaseni", sanoi pappi, "ja tapahtukoon sinulle niinkuin uskot!"

Seuraavana päivänä hautajaisten jälkeen oli nuoren isännän ensimmäisenä huolena neuvotella Pekan kanssa, mitä olisi myötävä sen pikku velan maksamiseksi, mikä oli hautajaisten vuoksi täytynyt ottaa.

Pekka sanoi, että sitä varten tulisi myydä vaan pari tynnöriä tervaa. Mutta isännän itsensä tuli nyt tehdä ensimmäinen matkansa kaupunkiin, koska Pekan ja muiden renkien täytyi jäädä kotiin raskaampiin töihin.

Matka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Hevonen valjastettiin ilman ajopeliä kolmen tervatynnyrin eteen, niin että ne pyörivät hevosen perässä. Sillä tavalla talonpojat yleensä kuljettavat tervaa maamatkoilla.

Pari naapuria läksi samalla viemään tervaansa kaupunkiin, joten nuori Matti Makkonen sai heidät matkatoverikseen.

4. Parin päivän päästä saapuivat matkamiehet Ouluun. Oli pimeä ja myöhäinen syysilta. Matkatoverit hajaantuivat kukin majataloonsa. Matti raukka jäi yksin kadulle. Kaupungin hälinä huumasi hänet niin, ettei hän muistanutkaan majatalon nimeä, johon hänen piti mennä.