Chapter 7

Ei aikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle. He rupesivat aterioimaan. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään muistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäsi vähän käpälällään kissaa, joka tästä rupesi murisemaan. Hukka kun niin oudon äänen kuuli, halusi nähdä itse eläintä, mutta kun sitä nähdäkseen kääntymään rupesi, niin hänen häntänsä risuissa vähän rusahteli. Kissa, joka hännän päätä hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä tavoittamaan, Sitäpä säikähti hukka kovasti ja juosta romahutti hongan murrosta pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa ja kiipesi siihen kuuseen, jossa karhu oli piilossa. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan päällensä, hyppäsi kuusesta alas ja taittoi kolme kylkiluutansa. Vaikka näin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan rohjennut haaskalle jäädä, vaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi härkä revon ja kissan syötäväksi.

69. Harakka, varis ja kettu.

1. Repo metsää kävellessään keksii eräässä kohden puun, jossa harakalla on pesä ja pojat. Mikko, mielevä mies, asettuu kohta puun alle siihen ja alkaa sitä joka puolelta tarkkaan katsella. "Mitä katsot, Mikko?" kysyi puun latvasta harakka. -- "Katsonpahan tätä puuta suksekseni," vastasi repo. Sitä säikähtäen rukoili harakka: "älä, veikkonen, tätä puuta ota, minulla tässä on pesäni ja pesässä pojat." -- "No, yhden pojistasi kun antanet", virkkoi repo, "minä en pesäpuutasi ota, vaan käyn suksipuuta etsimässä muualta." Hädissään suostui harakka toisen vaatimukseen ja heitti puun latvasta yhden pojistaan revolle, joka siepaten saaliinsa läksi sukkelaan tiehensä.

Tästä ihastui harakka, luullen vallan viisaasti tehneensä, kun siten muut poikansa revolta säilytti; mutta toisena päivänä tuli repo jälleen ja asettui taas puun juurelle. "Mitäs siinä istut?" kysyi harakka. "Katson tätä puuta suksekseni", vastasi repo. "Älä, veikkonen, tätä ota", rukoili harakka, "johan me eilen sovimme siitä, ett'et tätä puuta kaataisi, vaan katsoisit suksipuuta muualta." "Taisihan se välipuheemme semmoinen olla", vastasi repo; "mutta katso, minä en niin sopivaa suksipuuta löydä koko metsästä, kuin tämä ompi. Täytynee minun siis tämä sinun pesäpuusi kumminkin kaataa, ell'et mulle pesästäsi vielä toista poikaa anna." Mikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä toinenkin poikansa antaa revolle, joka hyvillään läksi matkaansa.

Suruissaan istuu nyt pesässään harakka, niin tulee varis hänen luoksensa vieraaksi ja kysyy, pesää katsellen: "mihin, ystäväiseni, kaksi poikaasi on kadonnut?" "Minä ne revolle annoin", vastasi harakka. "Repo, näet, kaksi päivää perätysten on minun pesäpuutani käynyt suksekseen katsomassa, niin sille täytyi kaksi poikaani antaa, ettei hän koko pesääni sortaisi." -- "Ei sinun olisi pitänyt revolle mitään antaa, ei poikaa, ei muuta, eihän hänellä ole veistä, ei kirvestä, millä hän puun kaataisi", tuumasi varis. Tämän neuvon pani harakka mieleensä ja päätti toiste olla varovampi, jos repo vielä koettaisi viekastella.

2. Jo tuleekin toisena päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja alkaa sitä suksekseen katsella, saadakseen sillä keinoin kolmannen pojan harakalta, mutta tämä on jo entisestäan viisastunut eikä enää repoa pelkää, vaan sanoo pilkaten: "saat repo reuhkana matkaasi mennä, ei sulla ole veistä, ei kirvestä, millä mun pesäpuuni kaataisit." "Ken sinua neuvoi?" kysyi repo kummastellen. "Varis vieraana kävi, se minua neuvoi." "Vai varis sinua opasti; no viisas hän on olevinansa, mutta maltahan, vielä minä hänenkin petän."

Sen sanottuansa läksikin Mikko, mielevä mies, harakan pesäpuulta matkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittäytyi pitkällensä, ojentaen kielen suustansa pitkälle, oli muka olevinaan kuollut. Ei aikaakaan, niin varis lentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeusi hänen päällensä, luullen kedolla makaajata kuolleeksi. Rupesi jo kieltä kuoliaan suusta nokkimaan; mutta repo, joka tätä varsin odotteli, rämähti samassa eleille ja sieppasi variksen kiinni, sanoen: "nyt ei sinua variskulta viisautesi auta, etkä kynsistäni ennen pääse, kuin mun vatsani täyttelet". -- "Älä, veli kulta, niin pahalla tapaa syö, syö hyväisesti", rukoili varis, "työnnä tuonne törmän alle, kuhun jää siipi, kuhun jalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten olet minua rangaissut."

Repo teki neuvon mukaan, mutta varis ei maata myöten mennytkään, vaan lemahti lentoon ja sanoi mennessään revolle: "oli sinulla neroa pyytääksesi, mutta ei ollut neroa saalistasi syödä!"

70. Kyöstin metsästys.

1. Haaviston Kyöstinkin piti saada isältään pyssy. Olihan hän jo iso poika, joka muka kyllä jo ymmärtäisi pyssyä käyttää. Olisi kerrassaan lystiä kulkea saloilla pyssy olalla, niinkuin muutkin metsämiehet, ja ampua jäniksiä, metsoja, teeriä ynnä muuta metsän riistaa. Kyöstin isä pani aluksi vastaan, mutta viimein hän taipui antamaan hänelle vanhan haulikon käytettäväksi. Ja nyt oli Kyösti vasta miestä mielestään. Hän jo edeltäpäin iloitsi siitä, kuinka hän nyt voisi hämmästyttää kotiväkeä metsästyskertomuksillaan.

Ensimmäisenä poutapäivänä lähti hän liikkeelle. Pyssy oli muhkeasti olalla, reppu riippui kainalossa. Ikävä vaan, ett'ei hänellä ollut metsästystorvea, niinkuin herrasmetsästäjillä.

Hän vaelsi ensin pitkin maantietä, mutta poikkesi sitten tiheään petäjämetsään. Käveli jolkutteli, joskus lauleli ja viheltelikin. Tämä oli tosiaankin somaa ja kerrassaan miesmäistä. Kunpa nyt vaan joku saalis osuisi hänen tiellensä! Petäjiköstä saapui hän niityn laidalle. Siellä kasvoi kaunista koivikkoa. Ja mikäs on tuo tuolla koivun latvassa? On teeri totta tosiaan. Kyöstin sydän alkoi pamppailla. Hiljaa, tuskin hengittää uskaltaen, hiipi hän nyt ampumamatkan päähän. Nostaa pyssyn, tähtää, laukaisee. Mutta mikä ihme! Kun ruudinsavu oli hälvennyt, näki Kyösti teeren yhä edelleen istua kököttävän koivun latvassa. Hän panee pyssyynsä uuden panoksen, tähtää uudelleen ja laukaisee. Mutta sama tulos taaskin! Teeri istuu edelleen koivun latvassa. Nyt Kyöstiä suututti. Hän otti kiven maasta ja aikoi näin käsivoimin hyökätä teeren kimppuun. Hän meni lähemmäksi ja ojensi jo kätensä heittoon, kun hän viimeinkin huomasi, että koivun latvassa oli vaan -- teeren kuva. Ja hän muistaa, kuinka naapurin miehet talvella juuri näillä tienoilla olivat olleet teeriä ampumassa. He olivat jättäneet käyttämänsä kuvan koivun latvaan. Kyöstiä suututti ja hävetti, hän sylkäsikin nolon mielialansa osoitteeksi. Tästä tapauksesta ei hän aikonut kotona mitään kertoa, kaikki nauraisivat hänelle kuollakseen.

2. Asteli tuosta sankarimme taas eteenpäin niityn laitaa. Hänen hyvä mielialansa oli melkoisesti laimentunut. Ei tehnyt mieli enää laulaa ja vihellellä. Mutta koettaa tahtoi hän edelleen. Hän saapui jälleen petäjämetsään. Kuului pieni risahdus eräästä petäjästä. Kyösti silmäsi sinne. Pian keksi hän petäjän oksalla käpyä pureskelevan oravan. Ja se ei totta tosiaan ollut mikään kuva, vaan ihka elävä orava, sievä ja ketterä. Kyöstin huomattuaan se parilla hyppäyksellä livahti petäjän latvapuoleen. Mutta Kyösti näki sen sieltäkin. Entä jos ampuisin oravan! Mutta eihän oravan liha kelpaa syötäväksi. Eipä kyllä, mutta onhan oravan nahka kuitenkin kaupaksi käypä, saisihan sillä parikymmentä penniä. Mutta kukapa sen näin kesän aikaan ostaisi? Ja enhän minä osaa oravaa nylkeäkään. Ei maksa vaivaa oravaa ampua. Mutta jos en minä siitä itse mitään hyötyä saisikaan, voisinhan sen kuitenkin ampua ja lahjoittaa sen luurangon koulun luonnontieteellisiin kokoelmiin. Sepäs vasta oli mainio ajatus! Minä ampuan "tieteellisessä tarkoituksessa". Nämä sanat oli Kyösti jostakin sanomalehdestä lukenut, ja hän tunsi sydämensä paisuvan luonnontieteellisestä harrastuksesta. Ehkäpä opettaja lukuvuoden lopulla tai muussa sopivassa tilaisuudessa antaisi yleisönkin tietää, että koulun oppilas Kyösti Haavisto oli koulun kokoelmiin lahjoittanut oravan luurangon. Kyöstin pyssy kohosi oravaa kohden. Mutta vielä empi hän. Mitä pahaa on tuo viaton, sievä eläin sinulle tehnyt? Miksi tahdot turhanpäiten sen elämän katkaista? Pyssyn piippu vähän aleni. Mutta taas muisti Kyösti koulun luonnontieteelliset kokoelmat. Piippu jälleen nousi. Ampujan "käsi käski, toinen kielsi". Kyösti tuossa kahden vaiheilla ollessaan yhä kiihtyi. Käsi vapisi, sydän tykytti, ei hän pystynyt enää oikein selvästi ajattelemaankaan, mutta ampua hänen lopultakin piti. Ja hän ampui. Laukaus tärähti niin että metsä kaikui.

Huohottaen, kasvot kiihkosta punaisina rupesi Kyösti nyt tarkkaamaan, mikä vaikutus laukauksella oli ollut. Ei näkynyt maassa oravaa. Minne oli se joutunut? Vihdoin näki Kyösti, että se oli tarttunut erääseen petäjän oksaan. Ja hän huomasi, että se vielä eli. Se oli siis vaan haavoittunut. Tottumaton metsästäjä oli huonosti ampunut. Mitäs oli nyt tehtävä? Jättääkö orava tuonne ylös itseksensä kitumaan ja kuolemaan? Mutta sehän olisi julmaa. Tiesi kuinka monta päivää se vielä siellä saisi kitua. Ei, sitä ei Kyösti voinut tehdä, niin julma hän ei toki ollut. Hän rupesi nyt viskelemään sitä kivillä, saadakseen sen alas putoamaan. Se viimein onnistuikin. Tuossa makasi nyt tuo eläinraukka hänen edessään verissään, mutta elävänä. Ilkeä tunne täytti Kyöstin sydämen. Miksi oli hän ampunut turhanpäiten, miksi oli hän viattomalle eläimelle tuottanut tällaisen kärsimyksen? Ja Kyöstistä tuntui, kuin olisi hän sillä hetkellä tahtonut piiloutua pois Jumalan ja ihmisten kasvojen edestä häpeätään kätkeäkseen.

Mutta asia oli auttamattomissa. Kyöstin omatunto oli nyt herännyt. Hän ymmärsi, ett'ei hän voinut pahaa työtään lisätä vielä sillä, että jättäisi oravan kitumaan. Hänen täytyi tavalla tai toisella lopettaa se. Hui miten ilkeä tehtävä!

Kyösti palasi kotiansa. Ei hän kenellekään retkestään kertonut. Näytti hyvin umpimieliseltä ja nololta. Mutta pyssyn ja laukun hän pani seinälle, eikä hän niihin sen jälkeen enää koskenut. Hänen metsästys-intonsa oli mennyt. Kun hän täysikasvuisena miehenä sitten tästä ensimmäisestä ja viimeisestä metsästysretkestään kertoi, lisäsi hän: Ikävä tapaus se minulle oli, mutta paljon minä siitä opin. Siitä päivästä asti en ole voinut nähdä luontokappaleita rääkättävän.

71. Käki.

1. Tällä linnulla, joka on niin yleiseen tunnettu ja jota keväällä kesän ennustajana niin hartaasti odotellaan, on hyvin omituiset elintavat.

Käki oleskelee melkein koko Europassa sekä Aasiassa ja pohjois-Afrikassa. Suomeen saapuu se Toukokuun alkupuolella, mutta muuttaa jo Elokuun lopulla ja Syyskuun alussa takaisin etelään, Välimeren tienoille.

Käki vaihtaa pari kertaa väriänsä. Poikaset eivät ole vanhempien käkien näköisiä eivätkä aina toistensakaan näköisiä. Kaksivuotiset naaraskäet ovat milloin punasenruskeita, milloin harmaita. Vanhempana on käellä yläpuoli ruumista sinisenharmaa ja alapuoli valkea tummilla poikkijuovilla. Sen pituus on noin 14£ tuumaa.

Värinsä, ruumiinrakennuksensa ja lentonsa puolesta on käki hyvin haukan näköinen, josta syystä kaiketikin kansan kesken on noussut se väärä luulo, että käki täysikasvuisena muuttuisi haukaksi.

Käki lentää nopeasti, mutta kävelee vaivaloisesti, jonka vuoksi se vaan hätätilassa laskeutuukin maahan. Se on levoton, hätäinen ja arka lintu. Toisten lintujen, vieläpä toisten käkienkin seuraa se karttaa, ja varsinkin pikkulinnut sitä hyvin vihaavat. Ainoastaan oman naaraansa kanssa elää se sovinnossa, ja sille se kesällä antaa sointuvan ja miellyttävän kukuntansa kuulua. Tämä kaunis kukunta onkin tehnyt käen niin suosituksi linnuksi.

Käki elää perhosen ja muitten hyönteisten toukista, ja koska sillä on hyvä ruokahalu, syö se sellaisia suuret määrät.

2. Yksi tämän linnun merkillisimmistä ominaisuuksista on se, että naaras itse ei haudo muniansa eikä pidä huolta poikasistansa. Se näet salavihkaa laskee munansa jonkun toisen linnun valmiiseen pesään ja jättää ne vieraan haudottaviksi. Kivitaskujen, västäräkkien, leivosten ynnä muiden hyönteisistä elävien pikkulintujen niskoille laskee se siten muniensa ja poikaistensa hoidon. Kun naaraskäki on keksinyt sellaisen linnun pesän, hiipii se sinne pesän omistajan poissa ollessa ja laskee munansa pesään, usein vielä työntäen ulos ne munat, mitkä siellä entuudestaan olivat. Käki munii vuosittain 4 tai 5 munaa, ja joka munalle etsii se uuden pesän, joka tavallisesti kuuluu jollekin toiselle lintulajille kuin edellinen pesä. Munimis-aika kestää Touko- ja Kesäkuun, vieläpä osan Heinäkuutakin. Munat ovat hyvin erilaisia värilleen: sinisen vihreitä, valkeanharmaita, valkeankeltaisia, ruskeita, harmailla ja ruskeilla pilkuilla ja viivoilla kirjavoituja. Käen omaan suuruuteen verraten on sen muna hyvin pieni, tavallisesti vaan sen kokoinen, kuin senkin linnun muna, jonka pesää se hyväksensä käyttää. Toisinaan laskee se munansa pesään, jolla on niin ahdas aukko, että se ei itse pääse sinne sisälle. Sillä on kuitenkin keinonsa: se munii maahan, ottaa munan nokkaansa ja heittää sen sitte pesään, jolloin usein tapahtuu, että sekä käenmuna että pesässä ennen löytyvät munat särkyvät.

3. Pikkulintu, joka tällä tavalla on saanut käenmunan pesäänsä, suuttuu siitä toisinaan ja heittää munan ulos; mutta tavallisesti rupee se sitä kuitenkin omien muniensa ohessa hautomaan. Munasta päässyt käenpoika on hyvin pieni ja tavattoman ruma; sillä on suuret silmät ja leveä suu, joten se on enemmän sammakon kuin linnun näköinen, mutta sillä on kova ruokahalu ja se kasvaa pian. Muutaman päivän päästä ryöstää se kaiken ravinnon kasvinkumppaneiltaan ja työntää ne viimein ulos pesästä. Avuttomina ollen ne silloin tavallisesti kuolevat. Emälintu tuollaisissa tapauksissa esiytyy niinkuin usein äidit ihmistenkin kesken: se lapsi, joka sille enimmän surua tuottaa, on sille kaikista rakkain. Niinpä antaa se omien poikastensa kuolla ja koettaa viimeisetkin voimansa panna liikkeelle jaksaaksensa hankkia elatusta ahnaalle kasvatillensa, jolla on alituinen nälkä. Eräs tiedemies näki kerran myöhään syksyllä, miten yksinäinen västäräkki hyvin kiireissään kokosi hyönteisiä sekä sitten lensi onttoon tammeen ruokkiakseen siellä olevaa täysikasvuista käenpoikaa. Tämä oli näet yhä edelleen puun sisässä olevassa pesässä, josta se ei mahtunut ulos lentämään. Vasta sitten, kun aukko kirveen avulla suurennettiin, pääsi se vankeudestaan. Tämän kasvattinsa vuoksi oli tuo pieni västäräkki raukka laiminlyönyt ajoissa muuttaa lämpimiin maihin, ja piankin olisi sille kylmyyden ja nälän kautta tuho tullut.

Käenpojan ääni on: tsis, tsis, tsis ja tsis, sis, sis. Nälissään ollessaan se varsin myötäänsä sillä tavalla ääntää, ja siitä on helppo huomata sen olopaikka.

Käenpoika ei siis ole mikään miellyttävä olento. Mutta onpa tahdottu tehdä se vielä ilkeämmäksi, kun on syyttä parjattu sen olevan niin ahnaan, että se lopulla, täysikasvuiseksi tultuaan, muka söisi omat elatusvanhempansa.

"Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpeämän."

72. Lintuselle.

Oi lausu lintu pieno, sa peippo pihlajan, kuink' aina voit sa laulaa, iloita ainian? Sun laulus aamust' iltaan ma kuulen kultaisen, ja ain' on kirkas äänes ja rikas riemu sen.

Niin elantos on niukka, niin ahdas asuntos, mut majas maireutta vain soi sun laulelos. Et kylvä etkä niitä, et korjaa latohon, vaan huoli huomisesta se sulle outo on.

Kuin moni maailmassa sai kultaa, kunniaa ja loistolinnoiss' asuu, maat, vallat omistaa, mut huoleen hänet huomen ja kyyneliin se koi vain nostaa, jolle juuri sun ylistykses soi!

Miks ylös nurkusilmän niin kylmän vain hän luo? Hän mitä vaatii, kaikki kun Luoja lahjaks suo? Edessä jalkojensa kun kaikk' on riemut maan, miks' alempaansa tallaa ja lisää huokaa vaan?

Ei, laula, lintu pieno, vaan onnest' ainiaan, en valitusta virtees sekoita konsanaan. Tee aina kesän tullen pihaani pesäses, opeta aamuin, illoin ilohos, onnehes.

73. Suomen salossa.

_Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa; honkain väliltä siintävä selkä vilkkuvi koittehen valossa. Hoi la la la la laa, Hoi la la la la laa! kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää; paimenten soitanto laitumen tieltä ääntänsä korviini vilistää. Hoi la la la la laa, Hoi la la la la laa! kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkain humina ja luonto muu; itse en sydäntäin hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu. Hoi la la la la laa, Hoi la la la la laa! kaikuu mun suloinen Suomeni maa._

74. Varpunen.

Jos ruikutella voisin ma kielin sataisin tai kiurusena oisin kohoova pilvihin, --

niin aina kiitteleisin suloista Suomea, ja Jumalalle veisin ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi myös meihin raukkoihin ja päivän paistaa soisi saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu oo satakielisen; heikoksi siipi luotu, ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten en huoli vai'eta, kun ääni lintuin muitten ei kuulu talvella.

Paremmat laulu-äänet keväällä ehtinee, niin kuunnellessaan noita jo varpu vaikenee!

75. Syksytoiveita.

Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu, lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, -- miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!

Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee, kun suven-aikainen työn' turha se ollut tok' ei; aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni [jyvähinkaloni] paisuu, karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu [rasva].

Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin, ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, [Elon uuden siemen, jonka kylvin maan poveen, ei huku siellä.] mut suvi uus' kuni [kun] kirkastaa taas maita, se nousee uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.

Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs, surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt, vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää, [kinostaa, tekee lumen näköiseksi], hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy. Nuorra [nuorena] ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä, kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää, tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat, joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit. Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan, henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei, vaan valo uus' kun kirkastaapi jo uusia maita, uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.

76. Talven aika.

Usein kuulee valitettavan talvien pituutta ja kolkkoutta täällä pohjoismaissa. Väitetäänpä vielä, että meillä muka olisi yhdeksän kuukautta talvea eikä kolmeen kuukauteen mitään kesää. Sietääpä lähemmin tarkastaa, ovatko nuo valitukset ja puheet oikeutettuja, vai liioiteltuja.

Varsinaisia kesäkuukausia ovat tosin ainoastaan kesä-, heinä- ja elokuu. Mutta useimmiten on jo toukokuukin niin lämmin ja ihana, että sen saapi kesäajaksi lukea. Jos sitten, kuten usein on laita, vielä syyskuussa kestää kauniita ja lämpimiä ilmoja, niin pelastamme Pohjolalle kesää noin viisi kuukautta. Ja jäljellä olevat seitsemän kuukautta eivät nekään ole pelkkää talvea. Maalis- ja huhtikuu ovat näet kevätkuukausia, jolloin talven valta heltii, lumet ja jäät sulavat. Kun kirkkaalla kevät-ilmalla päivä paistaa heleästi ja leivonen livertelee ylhäällä ilmassa, tuntuu sydämessä niin suloiselta, kuin olisi jo kesä käsissä. Ikävin vuoden-aika on epäilemättä pimeä-öinen ja kolkko syksy, jota tavallisesti kestää loka- ja marraskuun ajan. Ja sitten alkaa tuo monen niin kammoksuma talvi. Mitäpä siinä oikeastaan on vikaa ja moittimista?

Ei se ole niin pitkän pitkä, ett'ei sitä kestää voisi. Joulu-, tammi- ja helmikuuhan vaan ovat varsinaisia talvikuukausia. Monesti toivoisi maamies sen pitemmäksikin, päästäksensä syksyn ja kevään epätasaisista ilmoista ja huonosta kelistä. -- Eikä talvi ole niin kylmäkään, ett'ei sitä kärsiä voisi. Hyvät ja lämpimät vaatteet tosin tarvitaan, jos ulkoilmassa on liikuttava, mutta näin varustettuna eipä mitään hätää olekaan. Ja kun pakkaseen kerran tottuu, ei se niin ankaralta tunnukaan. Jos olisi valittavanamme Afrikan kuumuus tai Pohjolan talvi, ennen toki pitäisimme raikkaan, pirteätä mieltä herättävän talvemme. -- Mutta hirmuiset ovat talven tuiskut ja pyryt, sanotaan. Totta on, että näiden aikana ei ulkoilmassa ole hauska liikkua, mutta muistettava on, että tuiskuja on verraten paljon vähemmän, kuin kirkkaita ja tyyniä ilmoja. Pysymme siis tuisku-ilmoilla lämpimässä huoneessamme, istuen hauskan uunivalkean ääressä ja toimitellen kotiaskareitamme. -- Väärin on myös sanoa talvea kolkoksi. Puhdas, valkea lumi silloin kattaa maat ja vedet; ja kirkkaina päivinä hohtavat lumikiteet kuin timantit hangen pinnalla. Eikä kaikki ole silloin kuollutta luonnossa. Havumetsät pysyvät talvellakin vehreinä; kun silmä väsyy valkeiden lumikenttien katselemiseen, tarjoavat nuo metsät silloin miellyttävän vaihdoksen näköalassa. Entäs talven ihanat tähti- ja kuutamoyöt! Olet varmaankin ollut joskus matkalla tuollaisena yönä. Hiljaisuus vallitsee luonnossa, et kuule muuta kuin aisakellon yksitoikkoista kilahtelemista ja reenjalaksen narinaa. Tähän pian väsyisit, mutta kun nostat silmäsi tähtikirkkaaseen, kuun valaisemaan avaruuteen, on siellä näky niin mahtavan kaunis, että väsymys kylläkin pakenee. Ja pian kiitävät ajatuksesi kauas avaruuden maailmoihin, taakse loistavien tähtitarhain. Kaunis ja juhlallinen on silloin Pohjolan talvi. -- Ei ole tarvis puhuakaan talven huvituksista, ne me nuoret kyllä tunnemme. Tiedämme myös, minkä edun talvi tarjoaa kaikelle liikkeelle, kun pääsee jäitä ja muita oikoteitä myöten kulkemaan keveämmin ja nopeammin, kuin kesällä, sekä liikkumaan kuormilla metsissä ja muilla paikoilla, minne kesällä ei ole yrittämistäkään. -- Pian kuluvat nuo varsinaiset kylmät talvikuukaudet. Joululta alkavat päivät pian pidetä, pian tulee "Kyntteli", josta muutamat jo kevättä lukevat, ja kun maaliskuun loppupuolille päästään, ollaan jo armaisen kevään kynnyksellä.

Mikäpä siis vikana meidän talvallamme! Ilman sitä piankin kesään kyllästyisimme. Kun hyvä Luoja on suonut meille näinkin paljon hyvää talven mukana, olkaamme tyytyväiset ja kiitolliset, vaikka talvi joskus ankaraltakin tuntuu. Onhan lämpimillä kesämailla taas omat haittansa, joista me raittiin Pohjolan asukkaat emme mitään tiedä.

"Ei mene kesä vesittä, eikä talvi pakkasitta."

77. Lumisateella.

Lumia lentää ristin ja rastin, leikkiä lyöden ja taistellen; vaan väsyneinä vaipuvat viimein etsien rauhaa povehen maan. Mutta kun päivä keväinen kutsuu, pilviks ilmahan haihtuvat taas.

Ihmiset myöskin, maailman lapset, raatavat, lempivät, taistelevat; vaan väsyneinä horjuvat hautaan töistähän, teistään lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, henkinä nousevat taivahasen.

78. Unen tullessa.

Hiljaa, hiljaa! Ilta on. Taivas tummeneepi. Luonto tyyntyy lepohon, maa jo himmeneepi.

Haukottava hämäryys pirtin pienen täyttää. Pärekin jo pihdissään pienemmästi näyttää.

Tuutusessa tummemmin keinuu leino lapsi -- alkaa armas äitikin tulla tummemmaksi.

Sitte saapuu unonen, päreen sammuttaapi, pitkin pirtin penkkejä hiljaa hamuaapi --

Istuvaiset nujertaa vitkon [vähitellen] vuotehelle, pitkälleen jo äidinkin kaataa kätkyelle.

Yö jo on ja hämynen pirtti unelmoipi. Sirkka uunin korvassa tyytyväisnä soipi -- --

79. Toukokuulla.

Maa oli paljastunut lumesta, ja jäät tekivät lähtöänsä. Siellä täällä näkyi jo vihanta ruoho nousevan maasta, ja puiden lehdet olivat "hiirenkorvalla". Sattui olemaan oikein ihana Toukokuun päivä. Iloinen lapsilauma vaelsi maantietä pitkin. Tänään oli näet koululla lupapäivä, ja opettajansa johdolla kulkivat lapset nyt muutaman virstan päässä olevaan Tuomisalon metsikköön vapauttansa viettämään. Oli määrä siellä varsinkin kukkia poimia.