Chapter 6

Harvoin tavataan karhu vuorilla ja ylävillä mailla, koska sen on niillä vaikea elatustaan löytää; sitä vastoin viihtyy se hyvin suurissa ja tiheissä metsissä, missä sillä on runsaasti saatavissa juuria ja mehukkaita kasveja sekä mustikoita, puolukoita ynnä muita marjoja. Nämä ynnä muurahaiset ovat nuoren karhun pääasiallisena ravintona. Kun se on tullut vanhemmaksi sekä päässyt lihan makuun, syö se mieluimmin tätä ruokaa. Silloin se käy karjan kimppuun.

Karhu on mainion voimakas eläin. Se voi, takajaloillaan käyden, kantaa hevosen tai lehmän etukäpälillään. Se osaa uidakin kauan ja nopeasti, ja kuumina kesinä kylpee se usein vedessä. Peloitettuna juoksee se nopeasti, mutta kömpelösti. Sillä on hyvin kehittyneet aistit: näkö on tarkka, kuulo hyvä ja hajuaisti erittäin hieno. Senpä tähden ihmiset vaan harvoin saavat sitä kesällä metsissä tavata.

Karhu ryntää muita eläimiä vastaan aina kahdella jalalla. Siten voi se vapaasti käyttää etukäpäliään saaliinsa kaatamiseen.

Vaikka karhu luonnoltaan on villi ja kiukkuinen, ei se kuitenkaan hyökkää ihmisen kimppuun, ellei sitä ole suututettu. Haavoitettuna ahdistaa se raivoisasti metsästäjää, varsinkin jos tämä pelkää ja juoksee pakoon. Mutta jos metsästäjä häikäilemättä käy karhua kohden, lähtee se useimmiten tiehensä ja osoittaa kiukkuansa vaan sammalille ja kannoille, heitellen niitä sinne tänne. Omituista on, että se vaan harvoin lyö ihmistä käpälällään; tavallisesti koettaa se puremalla tätä haavoittaa.

Kesällä karhu on aina laiha, mutta syksyllä, kun se kypsyneistä marjoista saa runsaasti ravintoa, lihoo se suuresti. Lokakuun loppupuolilla lakkaa se syömästä. Marraskuun keskitienoilla menee se pesäänsä, jonka se jo sitä ennen on valmistanut. Jos sitä ei häiritä, makaa se siinä koko talven yhtämittaisessa levossa.

Karhun pesänä on havuista, sammalista ja kanervista tehty vuode, jonka se laatii milloin mihinkin: vuoren-onkaloon, ulkonevan kallionkyljen alle, kaatuneen puun juurien alle, tyhjennettyyn muurahaispesään, maakuoppaan y.m. Kerrotaanpa sen joskus asettavan pesänsä suureen puuhunkin, milloin sen runko on sattunut jakautumaan kolmeen tai neljään haaraan, joiden väliin pesä mahtuu. Ennenkuin se menee pesäänsä, makaa se muutamia päiviä sen ulkopuolella avonaisella paikalla, tullakseen vakuutetuksi siitä, että pesä on turvallisessa paikassa. Vanhat uroskarhut makaavat usein koko talven paljaan taivaan alla, toisinaan aivan lumen peittäminä.

Vaikka karhu ei talvella mitään syö, pysyy se kuitenkin syksyisessä lihavuudessaan. Ja metsästäjät vakuuttavat, että naaraskarhu, joka talvileponsa aikana synnyttää penikkansa pesään, elättää niitä niin hyvästi, että ne ovat jotenkin lihavia ja suuria, kun ne emän kanssa lähtevät pesästä. Eikä emä kuitenkaan sillä aikaa mitään syö.

2.

Karhuja pyydetään monella tavalla.

Kun on satanut lunta paksulta, menee metsästäjä tammi- tai helmikuussa muutamain seuralaisten kanssa pesälle. Jos tämä on kallion reunan alla, työntää kaksi heistä kankensa pesään siten, että ne käyvät ristiin. Karhu ryntää ylös ja pyrkii pesästä pois, mutta kanget ovat edessä; ja metsästäjä tappaa sen silloin pesään. Mutta jos karhu syöksyy ulos, ennenkuin kanget on työnnetty pesään, päästää metsästäjä koiransa sen kimppuun ja lähtee hiihtäen ajamaan sitä takaa, kunnes hän sen saavuttaa ja ampuu kuoliaaksi.

Kun karhu on kaatanut jonkun eläimen ja syönyt sitä kylläksensä, jättää se tavallisesti jäännöksen paikalleen tai kaivaa sen maahan. Kun tuollainen haaska keksitään, tehdään ampumamatkan päähän suojus, johon asettuu yksi tai useampia metsästäjiä varustettuina ladatuilla pyssyillä. He odottavat karhua jälleen haaskalle aterioimaan. Tavallisesti se tuleekin vuorokauden tai parin perästä ja saa silloin surmansa.

Monella muullakin tavalla voipi karhu joutua pelottoman metsämiehen saaliiksi. Onpa joskus tapahtunut, että yksinäinen puunhakkaaja metsässä kävellessään on äkisti tavannut karhun ja kirveellään sen surmannut. Mutta rohkeutta ja kylmäverisyyttä sellaiseen tekoon tarvitaan.

3.

Esi-isämme pitivät karhua melkein jumalallisena olentona. Vanhoissa runoissamme ylistellään sitä monella tavalla ja annetaan sille monenmoisia lempinimiä, niinkuin "mesikämmen", "metsän kuningas", "metsän omena" y.m. Ja kun karhu oli kaadettu, pidettiin sen kunniaksi juhlallisia peijaisia, joissa laulettiin runoja kuolleen salon-uroon kunniaksi. Ja voipi sanoa, että kansa nytkin vielä katselee tätä "metsän kuningasta" jonkinmoisella kunnioituksella. Siihen on nähtävästi syynä sen mahtava voima, sen niin sanoaksemme "suora" luonto, josta on kaukana esim. revossa ja sudessa tavattava viekkaus ja kavaluus, sekä se peloton vastarinta, jota karhu ärsytettynä ja kuoleman uhatessa osoittaa. Kalliin nahkansa ja hyvien tapporahojen vuoksi, jotka sen kaatamisesta saadaan, on tämä otus alituisen vainon ja hävityksen alaisena. Tiheämmin asutuilta seuduilta on se jo hävinnytkin melkein sukupuuttoon.

64. Suksimiesten laulu.

1. Ylös Suomen pojat nuoret, ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, suksi notkee sujuilevi sukkelaan!

2. Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään. -- Sukkelat on sukset meillä, -- lähtään veikot, kiistämään! Saishan koittaa kumpi voittaa, eikö tuulta saavuttaisi

3. Koti kontion on tuossa, siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa vanhus nukkuu röhöttää. -- "Kuules, ukko, oves lukko miehissä jo murretaan!"

4. Kohoaapi kämmenille metsän kuulu kuningas. -- "Lähtään otso painisille, tässä löydät vertojas!" Hammasluske, keihäsruske kai'uttavi korpea.

5. Jo on karhu kaatununna; -- keihäs sattui rintahan; ukko nukkuu uupununna sikehintä untahan. -- "Riemuellen, soitatellen viekää saalis kotihin!"

6. Vaan kun verivainolainen Suomellemme rynnättää, silloin saalis toisellainen, veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, toinen raudan, teräväisen tempoaa.

7. Verihinsä kohta nääntyy kuka meitä vastustaa, kenpä pakosalle kääntyy, senkin suksi saavuttaa. Pelastettu, rakastettu kohta ompi kotimaa.

65. Ilves.

Kissan sukuisiin petoeläimiin kuuluu maassamme, tavallista kotikissaa lukuunottamatta, ainoastaan yksi eläin, nimittäin ilves.

Ilves on ison koiran suuruinen. Sillä on suuret, voimakkaat käpälät ja niissä hyvin terävät ja vahvat kynnet, jotka se, samoin kuin muutkin kissansukuiset pedot, voi vetää nahan sisään ja siten estää kulumasta. Häntä sillä on lyhyt; korvat ovat siitä omituiset, että ne päättyvät pitkällä, penselin-tapaisella mustalla töyhdöllä. Ilveksen nahka on tiheä-karvainen ja pehmeä. Naaman ympärillä on sillä parta, joka antaa tälle pedolle omituisen muodon, joten sen helposti erottaa muista eläimistä. Sen nahalla on vaihteleva pohjaväri: milloin punertava, milloin kelta-harmaa; mutta kaikilla ilveksillä on mustia tai tummanruskeita pilkkuja tuolla pohjavärillä.

Nykyään löytyy ilveksiä ainoastaan Euroopan pohjoisissa salomaissa. Suomenkin metsissä on se vielä yleiseen tavattavissa. Se oleskelee vuorisilla metsämailla, joilta se talvisin kuljeskelee ympäristöllä.

Ilves etsii saalistaan tavallisesti hämärän aikana sekä joskus yölläkin. Keksittyään saaliin hiipii se aivan kuin kissa lähemmäksi ja ottaa sitte rohkean hypyn uhrinsa kimppuun. Jos se tapaa laitumella esim. lammaslauman, tappaa se paljo useampia kuin se jaksaa syödä. Etupäässä syö se kuitenkin lintuja, oravia ja jäniksiä; viimeksi-mainittujen lihaa pitää se sellaisena herkkuna, että se tavallisesti tappaa ne aivan sukupuuttoon niiltä tienoilta, missä se oleskelee.

Jäniksiä pyytäessään asettuu ilves väijyksiin lähelle jäniksenpolkua. Kun jänö sitä pitkin tulla puikkii, joutuu se ilveksen saaliiksi. Mutta jos jänis joskus pääsee pakenemaan, ei ilves lähde sitä takaa ajamaan, vaan hiipii nolona tiehensä tai asettuu uudelleen väijymään. Talvisin se joskus hautaa jäniksiä lumeenkin, saadakseen niistä toisella kertaa aterian itselleen.

Suurempia elukoita tappaa ilves siten, että hyppää saaliinsa niskaan, repii kynsillään auki kaulasuonet ja istuu sitten elukan päälle pureskellen sitä siksi, kunnes se verenvuodosta kuolee. Ensin syö se saaliinsa sisukset: sydämen, keuhkot ja maksan; lihan syöpi se vasta jälestäpäin, jos ei ole sattunut saamaan uutta saalista.

Vaikka ilves onkin arka, kulkee se kuitenkin nälän ahdistaessa asutuille paikoille ja tunkeutuu karjattoihin, tappaen niissä viljalti pienempiä elukoita.

Päivillä pysyy ilves tavallisesti paikoillaan, maaten jollain suurella kivellä tai kallion reunalla, josta on mukava silmäillä ympäri tienoota. Mutta jos saalis sattuu näkyviin, ei se malta olla hyökkäämättä sen niskaan.

Ilves kiipee hyvästi puihin, ei kuitenkaan saalista etsiäkseen, vaan vaaran ahdistaessa. Varsinkin pakenevat nuoret ilvekset niihin.

Ilveksen ääni muistuttaa vähän kissan naukumista, mutta on paljo voimakkaampaa ja karkeampaa. -- Luonteeltaan on ilves villi ja kiukkuinen. Henkeänsä puolustaa se viimeiseen asti. Kun koirat ahdistavat sitä, rähisee ja murisee se sekä repii niitä terävillä kynsillään; moni metsäkoira onkin tuollaisesta taistelusta saanut pahoja arpia. Jo pienet, tuskin päivän vanhat poikaset purevat ja kynsivät vimmatusti, kun niitä koettaa ottaa kiinni. Kuitenkin sanotaan niiden tulevan sangen kesyiksi. Vanhemmat ilvekset sitä vastoin eivät koskaan kesyynny.

66. Susi.

1.

Susi on sekä ruumiinrakennuksensa että kokonsa puolesta suuren lammaskoiran näköinen. Kaula ja ruumiin etupuoli ovat sillä hyvin vahvat ja jäntevät. Karva on varsinkin talvella tiheä ja pitkä; siinä on osaksi hyvin hienoa villaa, osaksi pitempiä ja karkeampia karvoja. Sen harmaa väri on talvella tummempi, keväällä vaaleampi. Susi on tavattavissa melkein koko Euroopassa, pohjois- ja keski-Aasiassa sekä myöskin pohjois-Afrikassa. Suomessakin on se kautta koko maan tunnettu.

Kesällä oleskelevat sudet mieluimmin tiheissä ja synkissä metsissä, joissa niillä aina on sopivia piilopaikkoja tarjona. Mutta talvella kulkevat ne lakeille ja asutuillekin seuduille, varsinkin jos on kovia pakkasia.

Karhua likinnä on susi Euroopan suurin ja väkevin petoeläin. Ja sen tuhot ja hävitykset ovat paljoa suuremmat kuin karhun. Se on niin väkevä, että se juostessaan jaksaa kantaa lampaan kidassaan. Sillä on hyvin kolkko olento ja ulkonäkö, mutta tarkka kuulo, näkö ja hajuaistin. Nälissään ollessaan on se hyvin saaliin himoinen, kavala ja rohkea. Siten ryöstää se metsistä parhaat otukset sukupuuttoon ja, mikä vielä pahempi, hävittää maamiehen karjalaumoja suurissa määrin sekä anastaa usein metsästäjältä koirat.

Ylipäänsä on susi arkaluontoinen ja pelkuri, mutta nälän ahdistaessa voi se, kuten jo mainittiin, käydä hyvinkin rohkeaksi, jopa toisinaan siinä määrässä, että hyökkää tiellä reen eteen valjastetun hevosen kimppuun. Aniharvoin on susi sellaisissa tiloissa ihmisiä ahdistanut. Milloin talvet ovat kylmiä ja tuiskuisia, silloin ovat sudet vaarallisia, varsinkin koska ne silloin kuljeskelevat laumoissa ja tappavat, mitä vaan eteen sattuu. Tulevatpa aivan lähelle ihmis-asuntojakin ja tunkeutuvat navettoihin, joissa tietysti tappavat karjaa, mikäli ennättävät. Ja vaarallista on pienten lasten talvi-iltoina liikkua yksinään ulkona, milloin susia on kuuluvissa. Muutamia vuosia takaperin kuului länsi-Suomesta kamalia kertomuksia siitä, miten sudet olivat saaliikseen temmanneet pieniä lapsia.

Nälkäisenä voipi väkevämpi susi syödä heikomman toverinsakin. Karhukin saattaa susilauman ahdistaessa joutua alakynteen ja jäädä näiden petojen saaliiksi. Yleensä ahdistaa susi, ahnas ja ruokahaluinen kun on, suurempia elukoita, niinkuin lehmiä, lampaita, sikoja, poroja y.m., mutta tyytyy niiden puutteessa pienempiinkin. Haaskat ovat sille myös mieluisia.

Tavallisesti tappaa susi, samoinkuin ilveskin, yht'aikaa useampia elukoita ja sitten vasta ryhtyy syömään. Lapissa ovat porolaumat aina sen vainon esineenä, eikä se jätä niitä milloinkaan näkyvistään. Kun vaan joku poro jääpi muiden jälkeen tai erkanee laumasta, joutuu se heti suden saaliiksi. On tapahtunut, että susi yhtenä yönä on tappanut kolmekymmentä poroa.

2.

Sudet etsivät saalistaan enimmäkseen hämärän aikaan ja öisin. Talvella saapi usein havaita, että ne tekevät säännöllisiä matkoja, kulkien matkalla melkein samoilla paikoilla, joten usein voipi edeltäpäin arvata päivänkin, milloin ne jälleen saapuvat.

Saalista tavoittaessaan koettaa susi ensin hiipiä sitä lähelle ja sitten pitkillä hyppäyksillä päästä sen kimppuun. Jos se ei heti saa saalista kiinni, ajaa se sitä takaa. Jos on useampia susia yhdessä, juoksee tavallisesti yksi niistä ahdistetun elukan jälkiä myöten ja toiset koettavat syrjämatkoin päästä sen pakeille. Hevosia ja muitakin suurempia elukoita koettavat ne ajaa soille ja nevoille, käsittääkseen ne sieltä sitä paremmin.

Tavallisesti tarttuu susi saaliinsa kurkkuun. Isommat elukat, joihin se on tällä tavalla kiinni käynyt, hinaavat sitä usein mukanaan siksi, kunnes uupumuksesta ja verenvuodosta kaatuvat maahan. Silloin syö susi ensin kuolleen elukan jalommat, verisemmät osat, sitten muutakin lihaa siksi kunnes tuntee itsensä kylläiseksi. Jätteet kätkee se vastaisen varalle.

3.

Susi ja koira ovat verivihollisia; milloin ne vaan tapaavat toisensa, syntyy niiden kesken taistelu elämästä ja kuolemasta. Jos susi voittaa, syö se vastustajansa, mutta koira sitävastoin jättää tappamansa suden tämän omien toverien saaliiksi.

Susi ei helposti kesyynny. Jos sen penikkanakin ottaa hoidettavaksi, pyrkii se vanhempana takaisin viileyteensä. Mutta suuri vaara on tarjona, jos tuollainen susi pääsee vapauteensa, se kun näet on kadottanut pelkonsa ihmisiä kohtaan.

Penikoitaan hoitaa emäsusi hellästi, kantaen niitä vaaran tullessa hampaissaan turvallisempaan paikkaan. Kuukauden vanhoina jättävät penikat jo pesänsä ja alkavat seurata vanhempiansa näiden retkillä.

Susi ei hauku, vaan ulvoo. Sitä saapi sen kuulla tekevän kovilla pakkasilla, nälän ahdistaessa ja kun siltä on penikat ryöstetty.

Kun sudet kulkevat laumoissa, saapi havaita, että ne lumessa astuvat toistensa jälkiin; joten näyttää, kuin olisi vain yksi susi kulkenut. Kovemmilla teillä eivät ne näin varovaisia ole.

Suden elin-ajan arvellaan kestävän noin viisitoista, toisinaan kaksikymmentäkin vuotta. Sen nahka on arvokas, siitä kun saapi hyviä matkaturkkeja y.m.

67. Hukka, karhu ja repo.

1. Kerran hukka kulki kotiinsa Ilvolan taustalle. Sinne oli repo ja karhukin keräytyneet, ja heidän yhteinen ohrahuhtansa kun oli paraiksi joutunut, niin käytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian leikatuiksi, josta ahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin saatiin jo puimaan niitä, ja karhu haettiin apumieheksi. -- Oltiin sitten kolmen miehen riihessä, niin kysyy karhu toisilta: "mitenkäs, kuomaseni, tätä työtä tehdään?" Repo, joka ei mielellänsä puimaan ruvennut, kapusi ylös parsille ja sanoi toisille: "teistä on toinen väkevä, toinen taitava tuiki: puikaatte te, kuomaseni, viskatkaatte riihi, minä mitätön mies täällä parsia pitelen, ett'eivät puut päällenne putoo."

Karhu siitä puida pänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi elot, josta on silmänsä riimussa nytkin vielä, niinkuin riihen viskaajalla on. Heidän tätä tehdessä istuu repo parsilla vaan, siellä suotta aikojaan laulelee huviksensa ja aika välistä aina parren sortaa toisten päälle. "Tapat sie varsin!" sanoi hukka, "tahallasi puita päällemme pudottelet." "En, kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele", vastasi repo, "raskaita ovat nämä parret, niin putoelevat, en jaksa niitä pidellä." Tästä leppyivät toiset ja saadaan sovinnolla työ tehdyksi.

Oli siitä jo riihi puitu, viskattu ja ruvetaan jyviä tasaamaan, että kukin osansa saisi, niin sanoo hukka revolle: "milläpä nyt ja'amme, kuoma, kapallako vai millä?" "Isommalle isompi kasa, pienemmälle pienempi, se mielestäni on paras ja suorin jako", vastasi repo. Tähän tyytyivät toiset mielellänsä, ja siten tuli karhulle olet, sudelle ruumenet, revolle jyvät osaksi.

Yksissä kuletaan Ilvolan myllylle, ja kukin saapi riihiosaansa jauhattamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että heidän kivensä jauhaa eri äänellä, kuin revon. Tästä kummastuen kysyvät revolta: "Miksikä sinun kivesi panee 'jyrin, järin' jauhaissansa ja meidän panee 'tissis, tassis?'" "Pankaatte hiekkaa kiven silmään, niinkuin minäkin", vastasi repo, "niin panee kivenne samalla lailla, kuin minunkin." Neuvoa myöten kaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven silmään ja alkavat jauhaa taas, niin panee heidänkin "jyrin, järin" ja vielä kovemmalla äänellä, kuin revon. Täten sai jokainen riihiosansa jauhattaneeksi, ja sovinnossa kuljettiin siitä jo kolmen miehen myllyltä kotiin, jossa jokainen korjasi jauhot aittaansa.

2. Kotiin tultua keittivät myllyssä käviät, kukin jauho-osastaan, puuroa, mutta ei tullutkaan karhun ja hukan keitos hyvää ja makeata, niinkuin oli toivottu, vaan mustaa, karvasta ja kelvotonta. Siitä pahoillansa lähtee karhu revon luona käymään, saisiko hän tuolta neuvoa, miten puuroa pitäisi keittää, että se parempaa tulisi. Niissä mielin kulkeekin revon kotiin, jossa perheenmies ikään oli murkinakseen puuroa keittänyt. Sen nähtyänsä katselee karhu tuttavansa keitosta ja sanoo siitä revolle: "miksi, kuomaseni, sinun puurosi on noin valkoista, minun keitokseni tuli niin mustaa ja karvasta?" "Mustaa minunkin olisi", vastasi repo, "vaan minä jauhoni pesin joessa tuolla, niin sen kautta tuli minun puuroni näin hyvää ja kaunista." -- Karhu, tämän kuultuaan, päätti hänkin pestä joessa jauhonsa ja kulki sitä tehdäkseen joen rannalle; mutta kun siinä jauhonsa veteen hajoitti, niin joki vei ne myötänsä, ja siihen meni puuroaineet iäksi päiväksi.

Paljoa paremmin tuskin kävi hukallekaan. Kun ei keittämänsä puuro ollut hänestä hyvänmakuista, luuli hän syyn olevan keittäjässä ja läksi, niinkuin karhukin, saamaan neuvoa revolta. Niissä mielin otti hän puuron aineita mukaansa ja kulki revon kotiin, jossa parhaallansa oli puuropata liedellä kiehumassa. Tämän nähtyänsä pyysi hukka revolta luvan keittääkseen hänkin samassa kohdin, että hän siihen työhön oppisi. Sen soi repo mielellänsä, ja keittivät nyt kumpikin siinä puuroa eri padalla, mutta yksillä tulilla. Saihan kumminkin revon puuro ennemmin valmiiksi, se kun oli aikaisemmin tulelle pantu, mutta hukan puuro oli mustaa, revon valkeata, vaikka sitä hukka ei niin kohta sattunut näkemään. Vaan kun tuli hukka ennen syömään ruvettuansa ulkona pistäymään, niin otti repo lusikallisen puuroa hukan padasta omaan pataansa. Tulipa hukka takaisin ja rupesivat syömään. Hukka maisteli suussaan puuroa ja sanoi: "eipä tämä maista juuri miltään; annapa, kuomaseni, maistaakseni, millinen sinulla on puuro." "Maista, kuoma, tuosta kohden, siinä on parasta", lausui repo. Hukka teki neuvoa myöten ja sai omaa puuroaan suuhunsa; mutta kun se ei hänestä paljon millekään maistunut, luuli hän vian olevan omassa suussansa eikä puurossa, ja virkkoi nuivilla nenin: "yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunalla, vaan on väli maistajilla, -- ei tämä ruoka mun suuhuni sovellu."

"Ei kavaluus kauas auta."

68. Kissa ketun palvelijana.

1. Kerran repo sai kissan palvelijakseen. Kodissaan sille työt määrättyään, niinkuin palvelijalle ainakin, lähtee repo tavalliselle matkallensa ja kohtaa kävellessään tuttavansa hukan. Tälle tekee hän hyvän päivän ja kysyy: "miten jaksat, kuomaseni?" "Meneehän tuo päivästä päivään, Mikko kulta, tosin olivat jo hampaani naulaan käydä, mutta sain toki viimeinkin hyvän härän tappaneeksi."

Sen kuultuansa antautui repo hukan seuraan, toivoen pääsevänsä hänen saaliistaan osalliseksi, ja alkoi hänen kanssaan pakinoida, sanoen: "et usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole suuren suuri, mutta on niin sievä ja ovela, että söisi sinutkin, jos sattuisit saapuville." "Vai niin; no pitäisipä minunkin se nähdä", sanoi hukka revolle. "Kyllähän sen nähdä saat", tuumaili repo, "mutta älä pahasti lähene sitä, muuten syöpi se sinut."

Hukka lähti nyt matkalle tätä ihmettä nähdäkseen ja kulki hiljaa hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta kissaa katselemaan, mutta tämä kun hukan kuvan siinä näki, luuli sitä hiireksi ja töytäsi hukan kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet koskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväisesti, luullen kissaa isoksikin eläväksi, ja pakeni metsään, minkä ennätti. Siellä selitti sitten revolle tapahtuman sanoen: "nyt siellä sun asunnollasi kävin, mutta en kuomaseni saanut koko elävää nähdä; kun vaan turpani pesän suuhun pistin, se niin kipakasti raapaisi sitä, että nytkin vielä vihamoipi." -- "Johan sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä sitä, kun sinulle niin pahasti kävi", vastasi repo; "kiitä onneasi, ettei se sinua kiinni saanut ja peräti tappanut."

2. Käyvät hukka ja repo yksissä metsää sitten, niin yhtyy siellä heihin karhu, mistä lienee matkoiltaan tullut. Repo, joka entisten petoksiensa vuoksi pelkäsi häntä, aikoi ensi hämmästyksessään pakoon lähteä, mutta kävi tuosta kuitenkin kohta rohkeammaksi, kun hukka ja karhu rupesivat pakinoimaan keskenänsä. "Et usko", sanoi hukka karhulle, "minkälaisen elävän Mikko on kotiinsa saanut; ei se ole suuren suuri, mutta söisi se sinutkin, jos kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni sitä kävin minä vast'ikään Mikon asunnolla, mutta en saanut kuin vilahdukselta vaan koko petoa nähdä, se kun oli niin vihainen, että oli silmät päästäni syödä."

Hukan kertomuksen kuultuaan halusi karhukin tätä näin ihmeellistä eläintä nähdä. Vanhan vihansa unhottaen alkoi hän repoa puhutella, sanoi: "etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi katsomaan?" -- "En jouda nyt kanssasi lähtemään", vastasi repo, "minulla on täällä metsässä vähän asioimista; mutta lähde sinä, kuoma, yksinäsi, kulje minun asunnolleni, niin kyllä sen mun vieraani siellä näet. Karta kuitenkin, ett'et kovin rohkeasti sitä lähesty, muuten ehkä sen kynsissä henkesi heität."

Neuvon mukaan kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti revon asunnolle, jossa asettuu pesän suulle katsomaan; mutta kun kissa siitä vähän tirkistelijän turpaa näki, luuli siinä hiiren olevan ja tavoitti karhun kuonoa kynsiinsä. Tätä peljästyen läksi karhu pötkimään pakoon koko paikalta ja tuli toisten luo, sanoi: "no, sehän elävä lie. Se Mikon kodissa olija; kun vaan pesän suuta likenin, tulla töytti se päälleni, pitkä keihäs olalla." Karhu kissan häntää näet luuli keihääksi.

3. Kuultuansa, miten karhullekin oli käynyt, sanoi hukka: "pitäisi meidän se Mikon kodissa asuja eläin tarkemmin nähdä, mitä tuumaa pitäisimme?" "Kyllähän sen tarkoinkin nähdä saatte, kun tahtonette", vastasi repo. "Laatikaatte pidot ja kutsukaatte se vieraaksi, niin uskon minä sen tulevan." Tämä tuuma oli kaikista hyvä, ja hukka lupasi vasta tappamansa härän pitoruuaksi. Repo läksi kutsumaan kissaa pitoihin, sanoen lähtiessään: "minä kun vieraan seurassa kulen ja hänen kanssaan aterialle rupean, niin olkaa jossakin piilossa ja katselkaa sitä syrjästä, ettei se päällenne tulisi". -- Revon neuvoa seuraten jäivät hukka ja karhu haaskan luo metsään; karhu kapusi kuuseen, hukka taas hongan murtoon peittäytyi.