Chapter 3

Kaksi poikaista tähtäili kivillä varpusta, joka hyppeli jonkun matkan päässä. Samassa tuli paikalle heidän iso-isänsä. "Älkää heitelkö kiviä, pojat; ne ponnahtavat takaisin." "Miten voi kivi ponnahtaa takaisin?" sanoi toinen pojista. "Kerron teille jotakin", sanoi iso-isä. "Onko se oikein tosi kertomus?" kysyivät pojat. "Se on tosi. Viisikymmentä vuotta takaperin olin minäkin poikanen, samallainen kuin tekin. Minua aina huvitti kivien heitteleminen. Olin siihen hyvin tottunut, ja kulutin aikaani sillä, kun minulla ei ollut ketään leikkitovereita. Eräänä päivänä oli minun määrä mennä työhön erään vanhan pariskunnan luokse. Ne olivat hyvin hyviä sekä ihmisille että eläimille, nuo molemmat vanhukset. Heidän asunnossaan oli pääskystenpesiä joka räystään alla, ja seitsemän vuotta perätysten oli sinne heti, kun talvi oli ohitse, tullut sama lintu, pesinyt samaan paikkaan ja hautonut munansa pojiksi. Vanhukset olivat aina kovin iloissaan, kun se saapui. Tällä kertaa oli se tullut ihan samana päivänä, jolloin minäkin tulin sinne työhön. Se lenteli ja liverteli ja näytti sekin olevan iloissaan, kun taas sai palata vanhaan kotiinsa. Mutta minussa syntyi silloin tuo kiven heittämisen halu. Oli mielestäni lystiä koettaa, osaisinko siihen. Enhän edes toivonutkaan osaavani, se kun istui jotenkin etäällä, mutta olisihan kuitenkin lystiä koettaa. Se istui erään patsaan päässä ja katseli minuun päin. Se oli siinä aivan pelotonna. Minä tähtäsin varmasti, heitin ja kivi osui sen päähän. Se putosi kuolleena maahan. On totta mitä sanoin: se kivi ponnahti takaisin. Sillä nähdessäni linnun putoavan, tuli minun niin paha olla, kuin jos minua itseä olisi kivellä heitetty. Pysyin koko päivän tuolta paikalta niin kaukana kuin mahdollista; mutta minä kuulin, kuinka sen puoliso lenteli kuolleen toverinsa ympärillä ja valitti. Se koski ihan sydänjuuriini asti.

"Vanhukset eivät sanoneet mitään; mutta minä tiesin, että he surivat. En voinut sen jälkeen koskaan katsoa heitä suoraan silmiin. Kunpa olisin rohjennut heille edes kertoa, miten minä kaduin pahaa tekoani.

"He ovat jo vuosia takaperin kuolleet; mutta tuota tapausta en voi koskaan unhottaa. Tuntuu, nähkääs, siltä, kuin tuo kivi istuisi minun sisässäni -- minun omassa-tunnossani."

21. Pääskyselle.

1. Oi pääsky, lintu pienoinen, sä riemurinta kaunoinen! Jo taasen riensit Pohjolaan, jo taasen löysit meidän maan.

2. Oi, tuttu mulle vanhastaan! Sun ääntäs taas mä kuulla saan; noh, terve, terve tultuas, ystäväni armias!

3. Sä kaunokieli, kultasuu! oi, kuinka laulus luonnistuu, kun lennät ilmass' liehuten ja riemuvirttä veisaten.

4. Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan sä riennät? Oi sä riennät vaan sen kauneutta katsomaan, sen ihanuutt' imehtimään.

5. Sen saaret, salmet, laaksolot, sen kuusikot, sen koivikot, sen kukkaset koreudessaan, -- et löynne, pääsky, vertojaan!

6. Sen taivas ehtookullassaan, sen aamurusko loistossaan, ne toi sun, pääsky, Pohjolaan, ne sai sun tänne saapumaan.

7. Sun Pohjolassa, herttainen, on rakastella rauhainen; sun tääll' on lysti ollakses ja armas aikaellakses.

22. Joudu, kevät.

Kevät armas, joudu jo, talven kahleet poista! Nouse taasen, aurinko, kirkkahana loista; joudu jo.

Sua, kevät, kaipaan ma päivänpaisteinesi, kaipaan taasen tuoksua kukkanurmiesi. Joudu jo!

Kaipaan riemulauluja pikkulintujemme, kaipaan aallon loisketta taasen rannoillemme, -- Joudu jo!

Joudu, kevät, sulata talven routa maasta, riennä, kerro mahdista lämmön voimakkaasta! Joudu jo!

Ehkä lämpö tunkisi munkin sydämeeni, talven roudat poistaisi -- Joudu keväimeni, joudu jo!

23. Tulipalo.

Eräässä kylässä syttyi tulipalo. Enin osa kylän väestä oli silloin ulkotyössä jonkun matkan päässä. Kun sanoma saapui tästä onnettomuudesta, riensivät kaikki kotia pelastaaksensa omaisuuttansa. Heidän joukossaan oli myös muudan köyhä mies, jolla oli ainoastaan pieni mökki. Kun hänelle sanottiin, että tämä oli syttynyt tuleen, mutta että hän vielä ehkä voisi sen sammuttaa taikka ainakin tavaransa pelastaa, kysyi hän, miten oli hänen lähimmän naapurinsa talon laita. Kun vastattiin, että sekin oli tulessa, sanoi hän: "Sittenpä täytyy minun rientää pelastamaan naapuriani, sillä hän on kipeä eikä voi itseänsä auttaa. Hän varmaankin odottelee minua." Heti kiirehti hän oman asuntonsa ohitse naapuri-raukan luokse. Tuli oli päässyt jo siihen huoneeseen, missä sairas makasi, ja palava katto oli alas putoamaisillaan. Siitä peljästymättä syöksyi mies savun ja liekkien lävitse sisään, otti sairaan syliinsä ja kantoi hänet onnellisesti turvaan.

24. Kelpo palvelija.

Parikymmentä vuotta takaperin paloi eräässä kylässä Sveitsissä muutamia taloja. Yhdessä näistä taloista palveli Jooseppi niminen mies eräällä käsityöläisellä. Hän heräsi tulen rätinään ja sen synnyttämään kamalaan valaistukseen. Nopeasti puki hän ylleen vähän vaatteita ja herätti muut palvelijat sekä mestarin perheen. Sitten kiirehti hän lasten huoneeseen, tempasi ne vuoteilta ja kantoi ulos. Vasta sitten toi hän oman arkkunsa, jossa hänellä oli se puku, jota hän asevelvollisena käytti; säästämänsä rahat ja muut vaatteensa jätti hän liekkien saaliiksi.

Kun hän syöksyi tuosta palavasta talosta ulos, kuuli hän mestarin emännän surkeasti valittavan, että yksi lapsi oli vielä poissa. Jooseppi syöksyi silloin hengen vaaralla uudelleen palavaan rakennukseen. Hän saikin lapsen käsiinsä ja toi sen vahingoittumattomana kartanolle, jossa hän laski sen vanhempien syliin.

Ennen paloa oli hän ajatellut vaihtaa paikkaa. Mutta nyt sanoi hän: "Kun mestarille on tällainen onnettomuus tapahtunut, en häntä nyt voi jättää; tahdon auttaa häntä talon uudestaan rakentamisessa".

Ei se ole hädässä ollut, joka ei toista auta. Hädässä ystävä tutaan. Mieli markkoja parempi, toimi töitä kallihimpi.

25. Varo vaatteitasi.

Arvo oli pieni, vilkas poika. Hänen isänsä oli kuollut, ja nyt täytyi hänen köyhän äitinsä yksinään tehdä työtä hankkiaksensa elatusta ja vaatteita itselleen sekä pojalleen. Tätä ei Arvo kuitenkaan tullut ajatelleeksi, vaan palasi usein leikeistään kotia vaatteet rikkinäisinä.

Kerran oli leikki ollut hyvin hilpeätä. Pojat olivat siinä kilpailleet, kuka paraiten voisi puuhun kiivetä. Arvo oli ollut siihen hyvin taitava, mutta seurauksena oli, että hänen vaatteensa menivät tavallista enemmän rikki. Äiti nuhteli häntä tästä lempeästi; kovuutta ei hän tahtonut käyttää, kun Arvo muuten oli siivo poika.

Arvo meni vuoteelleen ja nukkui pian, kun oli väsynyt leikistään, mutta heräsi myöhään yöllä ja huomasi äitinsä vielä istuvan työnsä ääressä. Äiti paikkasi hänen vaatteitaan, ja kyyneleitä valui hänen silmistään. "Miksi itket, äiti?" sanoi Arvo nousten istumaan vuoteellaan. -- "Älä ole milläsikään, poikani", sanoi äiti, "en minä surusta itke." -- "Miksi sitten itket?" -- "Silmiäni kirveltää, kun valvon näin myöhään ja teen työtä tulen ääressä", vastasi äiti. -- "Miksi et käy nukkumaan?" kysyi Arvo. -- "Sittenpä et sinä pääsisi huomenna ehjin vaattein kouluun; tiedäthän sinä minun haluavan, että olet ainakin ehjiin ja puhtaisiin vaatteisiin puettuna."

Nytpä tulivat kyyneleet Arvonkin silmiin, ja hän pyysi äidiltään sydämestään anteeksi, että oli hänelle surua tuottanut. Äiti antoikin hänelle mielellään anteeksi ja unohti, nähdessään hänen kyyneleensä, ne monet yöt, jotka oli saanut valvoa ja tehdä työtä hänen tähtensä.

Arvo ei koskaan unohtanut tätä hetkeä, ja ne kyyneleet, joita äiti sittemmin hänen tähtensä sai vuodattaa, olivat aina pelkkiä ilokyyneleitä.

26. Löytö.

Eero löysi maantieltä veitsen. Hän oli hyvin iloinen siitä, sillä siinä oli kaksi terää ja kaunis valkoinen pää. Hän poikkesi metsikköön ja leikkasi sieltä itselleen sauvan. Mutta siellä huomasi hän myös, kuinka eräs mies saapui tuolle paikalle, josta veitsi oli löytynyt, ja katseli alaspäin etsivän näköisenä. Hän ei nähnyt Eeroa, joka oli metsikön varjossa. Eero ajatteli: "tuo mies on varmaan veitsen pudottanut".

Hän meni miehen luo ja kysyi, mitä tämä etsi. "Etsin veistä, jossa oli kaksi terää ja valkoinen pää", vastasi mies. Eero pisti käden taskuunsa, otti sieltä veitsen ja antoi sen miehelle, ilmoittaen löytäneensä sen maantieltä. Mies hyvin ihastui ja kiitteli Eeroa. Mutta Eero ymmärsi täyttäneensä velvollisuutensa. Emmehän saa koskaan pitää omanamme sellaista, mikä ei meille kuulu.

27. Lörpöttelijä.

Kalle oli aika lörppösuu. Aina hän puhui ja toimitti ja oli ymmärtävinään kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset. Vanha viisas mies, joka kerran kuunteli häntä ja väsyi tuohon alituiseen lörpöttelyyn, sanoi hänelle: "kun sinä nyt näytät kaikki tietävän, sanopas minulle, miksi meillä ihmisillä on kaksi korvaa, mutta vaan yksi suu!" Kalle vaikeni ja mietti kauan, mutta ei vaan päässyt sen perille. "Sanon sen sinulle", virkkoi vanhus; "sinulla on kaksi korvaa, mutta vaan yksi suu, jotta sinä enemmän kuuntelisit, mutta vähemmän puhuisit."

Ei puheen paljoudesta eikä kirjan suuruudesta.

28. Karhunnahka.

Kaksi nuorta metsämiestä lähti karhua ampumaan. Mennessään he jo iloitsivat nahasta, jonka ampumaltaan karhulta nylkisivät.

"Jos minä sen ampuan", sanoi toinen, "teetän sen nahasta itselleni turkin." "Mutta minä", sanoi toinen, "sen ampuankin ja sitten myön minä nahan."

Kun he olivat päässeet metsään, kuulivat he karhun askeleiden rätinän. Sydän alkoi kumpaisellakin pamppailla. Ja kun karhu hirveästi möristen tuli yhä lähemmäksi, silloin heitti miehistä se, joka oli luvannut karhun nahan myödä, pyssynsä pois ja kiipesi kiireimmän kaupalla puuhun. Toinen, näin yksin jääneenä, ei uskonut enää voivansa karhua vastustaa, mutta ei myöskään päässyt pakenemaan. Onneksi muisti hän, että karhu ei kuollutta ihmistä koske. Hän heittäytyi pitkälleen maahan, pidätti henkensä ja oli olevinaan kuollut.

Karhu tuli julmistuneena häntä kohden. Mutta kun se huomasi, että tuo mies ei jäsentäkään liikuttanut, luuli se hänet kuolleeksi. Se nuuski häntä sieltä täällä, mutta kun se ei huomannut hänen hengittävän, lähti se tiehensä tekemättä mitään pahaa. Kun se oli jo kylliksi etäällä, tointuivat nuo nuoret metsämiehet säikähdyksestään. Toinen kapusi alas puusta, toinen nousi ylös maasta.

Silloin kysyi se, joka oli puussa ollut: "kuulehan, sanopas minulle, mitä karhu kuiskasi sinun korvaasi". Toinen vastasi: "Kaikkea sitä minä en ymmärtänyt; mutta yhden seikan se oikein selvästi mörähti minun oikeaan korvaani, nimittäin: 'älä myö karhun taljaa ennenkuin olet saanut itse karhun'. Ja vasempaan korvaani se kuiskasi: 'Se, joka hädässä jättää ystävänsä, on huono mies'".

Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa. Ei suuret sanat suuta halkaise.

29. Ystävällinen vastaanotto.

Eräässä kaupungissa istui muutamana sunnuntaina jälkeen puolenpäivän perheen isä ja luki perheellensä Uutta Testamenttia. Hän oli juuri tullut näihin Jesuksen sanoihin: "Joka holhoo senkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän holhoo minun" (Matth. 18, 5). -- Katso, silloin seisoi eräs 8-vuotias poika hänen ovensa edessä ja pyysi almua. Mies keskeytti lukunsa ja heitti vaimoonsa silmäyksen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Älkäämme ainoastaan kuulko Jumalan sanaa, vaan eläkäämme myös sen jälkeen!" Vaimo, jonka sydän myöskin oli avoinna Herran varoituksille sanassa, vastasi: "Rakas ystävä! Minulla on aivan sama ajatus kuin sinulla; tehkäämme niinkuin on kirjassa." Sen perästä kutsuivat he pojan sisään, ottivat hänen hyvin ystävällisesti vastaan sekä kasvattivat häntä niinkuin omaa lastansa.

30. Pieni mierolainen.

1. Armas päivä paistaa, kohta lämpimäks jo muuttuu sää, hanki loisteessansa hohtaa, sulain kiteet kimmeltää.

2. Poika repaleissa vallan saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan häntä täällä tervehtii.

3. Pieni mierolainen aina yhä rientää eteenpäin, eipä murhe mieltä paina, rallatellen laulaa näin:

4. "Hopsis jalat! Väsymystä tunnetteko? Talohon kohta päästään, siellä kystä minullekin kyllin on.

5. Hongat, kuuset, vaiheitani tahdotteko tietää te? Kuulkaa, tässä kulkeissani, nyt mä teille kerron ne!

6. Aina muistan riemuin vielä isän armaan mökkiä, viisi meit' ol' lasta siellä, vanhin niistä olin mä.

7. Muistan kuinka kotikaski tähkäpäin jo kellerti; noro hallan irti laski, julma viljan runteli.

8. Talvi tuli, loppui leipä, petäjäistä syötihin -- Äitiin tarttui tauti, veipä hänet kohta hautaankin.

9. Häntä multaan saatoin, itkin haudallaan ma hetkisen, kyynel poskipäätä pitkin vieri, jääksi hyytyen.

10. Siitä asti tepastellut olen mieron tietä ain'... Jopa sulle kertoellut olen, metsä, muistelmain.

11. Hopsis, jalat, joutukaa jo! muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, tuolla päivä laskeiksen." --

12. Yhä kiitää, vaan ei vielä ihmis-asuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä uhkaa, mustaks yö jo käy.

13. Kylmä yltyy. Tähtein valo syttyy taivahalle jo, leimuelee pohjanpalo, huokaa synkkä hongisto.

14. Kohta aamun koittehessa öinen jylhyys häviää -- Vaan, ken tuolla kinoksessa kalvenneena lepäjää?

15. Pieni mierolainen siellä lepoon vaipui viimeiseen, jäätyneenä kiiltää vielä kyynel silmän murtuneen.

31. Korpi kurjalla kotina.

Kotihinsa muut menevät, Majoillensa matkoavat, Kurjall' ei ole kotia, Katalalla kartanoa; Korpi kurjalla kotina, Salo sauna vaivaisella. Moni on päivä päätön päivä, Useampi einehetön: Ilta ainaki tulevi, Yö etehen ennättävi. Moni tuikkari tulonen, Vilkuttavi valkiainen. Ei ole turvoa tulesta, Valkiaisesta varoa, Turvoa tuhoistakana, Vaivaistakana varoa. Tuikkaen tuli palavi, Vilkutellen valkiainen Eessä lapsen armottoman, Kohalla kovaosaisen. Noin tunsi tulen isäntä, Virkkoi valkian pitäjä, Tuvallinen tuumoavi, Ja sanovi saunallinen: "Pois turvaton tuvasta, Armoton katoksen alta! Tuulen vieä turvatonta, Ahavaisen armotonta, Varatonta vastarannan."

Älä sorra sorrettua, särje särjetyn sydäntä.

32. Armottoman osa.

Alahan' on allin mieli Uiessa vilua vettä. Alempana armottoman Käyessä kylän katua. Vilu on vatsa varpusella Jääoksalla istuessa, Vatsani minun vilumpi Astuessani ahoja. Syän kylmä kyyhkysellä Syöessä kylän kekoa, Kylmempi minun sitäi Jäävesiä juoessani.

33. Muinaiset ajat paremmat.

Ajattelen aikojani, Muistan muita päiviäni, Parempia päiviäni, Entistä elantoani. Muin' oli ajat paremmat, Päivät kaikki kaunihimmat, Päivän laskut laupiaammat, Koriammat huomenkoitot. Toisin silloin touko kasvoi, Toisin maa orahan otti. Silloin nousi nuoret heinät, Kun ma nousin nuorukainen; Silloin kasvoi kaikki kaislat, Kun ma kasvoin kaunis lapsi. Kasvoin koissa korkiassa, Ylenin ylituvissa, Kaunihilla kannikoilla, Liioilla lihamuruilla. Vaan tuli surma suutimaton, Kesken yötä kenkimätön, Pois otti minun poloisen, Kauas kantoi Karjalasta Näille ouoille oville, Veräjille vierahille, Jossa harvoin päivä paistoi, Harvoin kuutamet kumotti; Harvoin on kuultu kuikan ääni, Harvoin kaakkurin kajatus; Harvoin on hauki vierahana, Siika ei sinä ikänä, Lohen poik' ei polvenahan. Niinpä nyt tätä nykyä, Tällä tuhmalla iällä Sijan tieän, kussa synnyin, Kanssa kaiken, kussa kasvoin, En tieä sitä sijoa, Kussa kuolo kohtajavi, Hengen loppu loukahtavi Näillä ouoilla ovilla, Veräjillä vierahilla.

34. Oikea kiitos-uhri.

Rikas nuorukainen, joka kauan aikaa oli sairastanut vuoteen omana, tuli viimein terveeksi. Ensi kerran hengittäessään raitista ilmaa ja katsellessaan luonnon kauneutta, sai hän ikäänkuin uuden elämän sekä kiitti ja ylisti Luojaansa kaikesta sydämestänsä.

"O Isä!" huudahti hän, "Sinä, joka vuodatat kaikkein päälle iloa ja siunausta, millä voipi ihminen, tämä heikko olento, palkita sinun äärettömän rakkautesi! Kuinka mielelläni tahtoisin uhrata sinulle kaikki, mitä minulla on!"

Eräs Jumalata pelkääväinen vanhus kuuli hänen sanansa ja sanoi: "Kaikki hyvyys tulee ylhäältä; tuonne ylös et sinä voi lähettää mitään takaisin; mutta tule minun kanssani, niin näytän sinulle, miten paraiten voit Jumalata kiittää ja ylistää."

Nuorukainen seurasi heti, ja he tulivat erääseen mökkiin, jossa vallitsi kurjuus ja viheliäisyys, sillä isäntä sairasti heikkona, emäntä oli suruun vaipunut ja puolialastomat lapset itkivät leipää. Nuori mies kauhistui tätä näkyä, mutta vanhus sanoi: "Katso tässä on alttari, jolle voit panna kiitos-uhrisi. Nämä ihmiset lähettää Herra sinun luoksesi. Kun sinä rakastat ja autat heitä, niin sinä myöskin paraiten rakastat ja ylistät omaa ja heidän Jumalaansa."

Nuorukainen antoi liiastansa tarvitsevaisille, hoiti ja virvoitti heitä, ja nämä kutsuivat häntä siunaten Jumalan enkeliksi.

35. Herrasmies ja köyhä.

Eräs ylhäinen herra, rikas ajallisesta hyvyydestä, mutta köyhä jumalanpelosta ja kristillisestä uskosta, käveli muutamana iltana tiluksillansa. Hänen tiensä kävi vanhan, lahonneen mökin ohitse, jossa asui eräs mies monen lapsen kanssa sangen köyhissä varoissa. Kun rikas kuuli jonkun sisällä puhuvan korkealla ja selvällä äänellä, seisahtui hän kuuntelemaan. Ihmeekseen kuuli hän, että köyhä sydämellisimmillä sanoilla kiitti taivaallista Isäänsä, joka oli antanut hänelle ja hänen lapsillensa vaatteet ja jokapäiväisen leivän.

"Mitä!" sanoi herra itseksensä, "tämä kiittää vaatteista ja ruoasta, ja minä en kiitä kaikesta ylellisyydestänikään!"

Hyvin häpeissään kiirehti hän kotiinsa ja oppi tästä hetkestä katsomaan elämää sen oikeassa valossa. Hän päätti palata sen Jumalan tykö, jonka hän rakkaudesta maalliseen tavaraan oli hyljännyt. Hänen elämänsä tuli täst'edes jokapäiväiseksi jumalanpalvelukseksi ja lakkaamattomaksi kiitokseksi. Eikä hän myöskään laiminlyönyt tehdä hyvää tälle köyhälle miehelle, joka tietämättänsä oli ollut syynä hänen mielenlaatunsa muuttumiseen.

36. Kiitollinen poika.

Eräs korkea herra tapasi kerran kävelemässä ollessaan ahkeran ja iloisen talonpojan, jonka kanssa hän rupesi puhelemaan. Muutamain kysymysten perästä sai hän tietää, ett'ei maa, jota talonpoika kynti, ollut hänen omansa, vaan että hän oli päivämies ja sai palkkaa pari markkaa päivältä. Herra, joka ei voinut ymmärtää, kuinka niin vähällä voisi tulla toimeen, ihmetteli, että talonpoika oli niin hyvällä mielellä.

Talonpoika vastasi: "Olisi hyvin huonosti, jos menettäisin ylläpitoon kaiken päiväpalkkani; minun pitää tulla toimeen kolmannella osalla. Toinen kolmas osa menee velkani suorittamiseen ja kolmannen osan panen korkoa kasvamaan."

Tätä ei herra voinut ymmärtää, mutta päivämies, huomattuansa hänen ihmettelevän, lisäsi; "Minä ja'an tuloni vanhempieni kesken, jotka eivät enää jaksa työtä tehdä, ja lapsien kesken, joista ei vielä ole työntekijöiksi. Edellisille palkitsen minä sitä rakkautta, jota he minun lapsena ollessani ovat minulle osoittaneet, se on minun velkani maksamista; jälkimmäisten toivon vanhoilla päivilläni pitävän itsestäni murheen; se on se pääoma, josta kerran olen kantava koron."

Korkea herra mieltyi hänen vastaukseensa niin, että otti pitääksensä murheen hänen pojistansa. Näistä tuli aikaa myöten yhtä kelvolliset miehet kuin heidän isänsäkin oli, jota he vanhana hellästi hoitivat ja runsaasti ravitsivat.

Anna kättä köyhän miehen, köyhällä on lämmin koura.

37. Suvilaulu.

Oisin pääskynä mä piennä, Suvilintuna iloisna, Lenteleisin, liiteleisin, Suomehen suhauttaisin. Sitte sinne saatuani, Perillenpä päästyäni, Ilmassa iloittelisin, Räystähällä riemuitsisin Kesän kaunihin tuloa, Tuloo armahan auringon. Vaan jos itkevän näkisin, Huolellisen huomaitsisin, Hälle mä visertelisin: Mitäs itket ihmisparka, Murehdit sä Mannun lapsi -- Kohtalosiko kovuutta? Sydämeskö sulotuutta? Katso luonnon kauneutta, Ihanuutta ilman kaiken: Suot jo läikkyvi sulana, Järvet jäiden kahlehitta, Nietos nurmelta katoopi, Häviääpi maasta hanki, Päivyen taas paistaessa, Ahavan puhaltaessa; Korpi kukkia on täynnä, Puiden latvat lintusia; Kukat ne hajuelevat, Lintusetpa laulelevat: Iloitkaamme, riemuitkaamme, Laulakaamme, kiittäkäämme! Suven meille Luoja saattoi, Jumalamme joudutteli!

Ellös itke ihmisparka, Murehdi sä Mannun lapsi! Hänpä, joka suven saattoi Näille Pohjanki perille, Joka kaikki suot sulatti, Pani järvet aaltoomahan, Kukat pienet kukkimahan, Lintusetkin laulamahan, -- Suven saattavi sullekin, Kesän kerran kerittävi, Sielus nietokset sulattaa Lempensä lämmittämällä, Huoles hattarat hajottaa Henkensä puhaltamalla.

38. Auringon säde.

Aamuauringon kultainen säde pilkisti sisälle pienen puutalon ikkunasta ja lankesi ompelukoneelle, jonka neula nuolen nopeudella hyppelehti ylös ja alas. Nuori leski istui siinä joukko keskentekoisia paitoja vieressään. Väliin hän katsoi kelloon. Itsekseen hän puheli: "Tänään pitäisi työn olla valmis, enkä ymmärrä, miten se käy mahdolliseksi klo 4:ksi". Silloin juuri auringon säde hymyili hänelle vasten silmiä. Hänen mielensä ihastui ja keventyi tästä. Reippaasti hän alkoi ommella uutta saumaa.

"Naapuri, onko teillä yhtään kiehuvaa vettä? Minulla ei vielä ole valkeata uunissa ja Kerttu raukka joisi niin mielellään kahvia." Vanhanpuoleinen vaimo seisoi ovessa ja lausui tämän pyynnön vähän arastelevasti. "Vesi kiehuu juuri minun pannussani, ottakaa vaan, ikävä, ett'en ennätä teitä auttaa", vastasi nuori nainen sydämellisesti. Hänen silmässään loisti auringon säde.

Kun vanha nainen palasi omaan huoneeseensa pannuineen, niin oli hänkin sydämessään tuntenut päivänpaistetta ja heijastus siitä näkyi hänen silmissäänkin.

Hän astui vuoteen ääreen, jossa nuori, sairas tyttö kalpeana lepäsi. "Suuttuiko hän, mummo?" kysyi tyttö, huolestuneena. "Ei ensinkään, hän oli niin ystävällinen ja herttainen, että se oikein teki sydämelleni hyvää", vastasi mummo.

Ja auringon säde lensi kalpean sairaankin sydämeen. Köyhäin lääkäri, joka ei ollut liioin ystävällinen mies, astui juuri huoneeseen. Hän puhui harvoin sairaittensa kanssa ja tänään oli hän tavallista huonommalla tuulella. Kerttu-raukan käsivarressa täytyi tehdä vaikea leikkaus, mutta tohtori näytti olevan aivan ilman sydäntä ja sääliä, vaikka kaksi sinistä silmää mitä herttaisimmasti häneen katseli. "Kiitos, herra tohtori", lausui tyttö ystävällisellä äänellä, kun työ oli tehty. "Hm, hän kiittää, vaikka minä vaan tuotin hänelle tuskia", ajatteli tohtori itsekseen; ääneen hän jatkoi: "Te olette ystävällinen".

Kerttu muisti ystävällistä naapuria ja mummon ystävällisiä silmiä sekä sanoi iloisesti:

"Niin, minulle ovat myös kaikki ystävällisiä".

Kun tohtori läheni kotiansa, niin oli auringonsäde hiipinyt hänenkin sydämeensä. -- Itkusilmissä tuli Miina, tohtorin talouden hoitaja, aukaisemaan ovea. Hän oli pyytänyt kolmen päivän vapautta käydäkseen tervehtimässä sairasta sisartaan; mutta tohtori oli sen kieltänyt, hän ei tahtonut mennä ravintolaan ruokailemaan. Kynnyksen yli astuessaan muisteli tohtori juuri nuorta kiitollista sairastaan ja sanoi:

"Miina voi kuitenkin mennä sisarensa luo, olen asiaa lähemmin miettinyt."

Oi kuinka Miina tuli iloiseksi, hänen kasvonsa oikein loistivat, kun hän jälleen riensi keittiöön -- auringonsäde oli pujahtanut hänenkin sydämeensä. Kerjäläistyttö seisoi keittiön oven pielessä. Miina oli juuri aikonut käskeä hänet pois, kun tohtori soitti ovikelloa. Nyt hän ystävällisesti sanoi:

"Tuossa, lapsi, on sinullekin vähän päivälliseksi". Ja sitte hän oikein täytti tytön korin ruokavaroilla.