Chapter 18

Näkö-ala kraaterilta saattaa kirkkaalla säällä olla suurenmoinen, mutta enimmiten estää milloin sumu, milloin tuulen merelle päin ajama savu näkemästä selvään niitä ihania maisemia, jotka edessä ovat. Kauan ei saa olla ylhäällä, sillä opas, joka sinne kuljettaa, tavallisesti ennen määrääjänkin kuluttua alkaa kiirehtiä. Mutta tällainen lyhytkin käynti Vesuviolla on kuitenkin jättänyt mieleen unohtumattoman muiston. On nähnyt luonnon jättiläisvoimin tekevän työtään, jota ei mikään ihmisnero ole voinut muuttaa tai toiseen suuntaan ohjata; on kuullut liekkien räiskynnän maan sisästä, jota ääntä vuosituhansia lakkaamatta on jatkunut; on tuntenut olevansa "tuhkaa ja tomua" Jumalan äärettömän ylevyyden rinnalla.

Kraaterista levinnyt tuhka peittää laajalta maan yltympärillä, joten siinä ei mikään kasvi enää voi elää, vaan koko maisema on kauttaaltaan yksi ainoa musta kukkula, jossa ei muita elonmerkkejä näe kuin junaa varten rakennettuja asemahuoneita toisella rinteellä, ja toisella muurattua kiertelevää tietä jalkamiehiä varten. Mutta alempana alkaa siellä täällä jokunen viheriä pensas, jopa pienoinen puukin ilmestyä tien varrelle. Ja kun vielä enemmän laskeutuu, on kohta kaunisten viinitarhojen keskellä. Aivan tulivuoren alla on useampia pikku kaupungeita, muiden muassa Uusi Pompeji, joka muinaisen samannimisen kaupungin vieressä nykyään kohoaa. Sieltä muutaman askeleen päässä on nähtävänä nuo laavan alta esille kaivetut, jotakuinkin hyvässä kunnossa olevat jätteet, jotka todistavat, että tuossa paikassa aikoinaan oli kukoistava kaupunki säännöllisine katuineen ja taloineen, julkisine kokoushuoneineen ja amfiteaattereineen. Kun astuu noita katuja myöten, joilla paikoittain huomaa rattaiden kuluttamia jälkiä kivityksessä, ja kun pistäytyy sisälle asuinhuoneisiin, joiden seinissä kuviakin vielä näkee maalattuna siellä täällä, saa hyvän käsityksen siitä, että tässä kaupungissa Kristuksen aikaan liike oli varsin vilkasta, ennenkuin laavavirta sen hautasi allensa v. 79. Kun vielä lisäksi näkee niitä erityiseen museoon koottuja tavaroita, jotka Pompejista on löydetty: pronssi-, puu- ja kiviastioita jos jonkinlaisia, aseita, kuvapatsaita ja maalauksia, niin edellämainittu käsitys yhä enemmän vahvistuu. Miten arvokkaita lähteitä historian ja muinaistieteen tutkimukselle onkaan täältä löydetty! Samassa museossa näkee myös muutamia tuhkan peittämiä, kivettyneitä ihmisruumiita. Kummallista on katsella niitä! Saattaa jäsenten jännityksestä ja kasvojen tuskallisista piirteistä aavistaa, mikä kauhu täytti mielen, kun äkkiä nuo onnettomat näkivät olevansa elävältä suljettuina hautaan, josta ei ollut mitään mahdollisuutta paeta.

Suurenmoisen hirveältä mahtoi tosiaan aikoinaan näyttää tuo Vesuvion purkaus, joka hautasi allensa Pompejin sekä sen läheisyydessä olevan toisenkin kaupungin, Herkulanumin. Voi mielessään kuvata, miten tuliliekit silloin leimahtelivat kraaterin suusta, miten kuumat mahtavat laavavirrat vyörivat laaksoon rinteitä myöten, miten kaikki elävät olennot päistikkaa paeten koettivat henkeään pelastaa, miten tuskanhuudot sekä ihmisten että eläinten mahtoivat kaikua yli tienoon. Ja lopulta, hävitystyön tauottua, olivat noitten sitä ennen kukoistavien kaupunkien sijalla höyryävät laava- ja tuhkaläjät todistamassa ihmisvoiman mitättömyyttä luonnon jättiläis voiman rinnalla.

134. Pyhä maa.

1. Maa ennen ja nyt.

Merkillisempää maata ei ole, kuin Palestiina eli, miten sitä toisin sanotaan, _Kanaa_, Israelin maa, luvattu ja pyhä maa, omaisuuden maa, jossa taivaan ja maan Herra usein ja monella tavalla puhui profeetoin suun kautta, jossa David ja Assaf korottivat pyhiä ylistysvirsiään.

Juutalaisten maa, kolmenkolmatta penikulman pituinen ja kolmentoista, toisin paikoin viidentoistakin penikulman levyinen, ulottui pohjaan päin Libanonin vuoreen, itään Jordanin jokeen ja Kuolleeseen mereen tahi, jos maa itäpuolella Jordania lukuun otetaan, Syrian erämaahan, etelään Arabian erämaahan ja länteen päin Välimereen, jonka rannalla filistealaisilla kuitenkin oli pitkä rantamaa. Abrahamille annettu lupaus tarkoitti koko Eufratin virran ja Välimeren välistä maata; koko tämä seutu olikin Davidin ja Salomonin päivinä "Judan valtikan" alla. Vapahtajan aikana oli päämaa Jordanin läntisellä puolella jaettu kolmeen osaan; eteläisinnä Judea, keskellä Samaria ja pohjoisinna Galilea aina Libanon vuoreen saakka. Jordanin itäisellä puolella oli Perea.

Täällä ei ole lyhimpäin ja pisimpäin päiväin, kesäkuuman ja talvipakkasen suurta erotusta eikä lämpimän ja kylmän äkkinäistä vaihtelua, niinkuin meidän pobjoisissa maissamme. Pisin päivä kestää viidestä aamulla seitsemään illalla, lyhin seitsemästä aamulla viiteen illalla.

Vuoden-ajat ovat kesä ja talvi. Talvi eli sade-aika alkaa Lokakuun loppupuolella sateella, joka valmistaa vainiot kynnölle ja kylvölle ja pukee kuivan maan raittiin viheriäksi. Joulukuussa alkavat sitte yhtämyötäiset sateet ja lumen aika; mutta jo Helmikuussa kukoistavat puut, varsinkin mantelipuu, ja vilja vaurastuu, kunnes se, vuoroon saaden auringon paistetta ja vienoa sadetta, kypsyy Huhtikuussa, jolloin, sateen kokonaan loputtua, leikkuu alkaa. Nyt astuu sijaan kuuma vuoden-aika aina Lokakuuhun saakka, jona aikana ilma on alati selkeä, viheriäisyys lakastuu, lähteet kuivuvat, ja erämaasta virtaavaiset lämpimät tuulet rasittavat maata; vainioita virvoittaa kuitenkin koko tänä aikana viljava yökaste. Kesäkuusta alkain kypsyvät viinamarjat ja muut etelän hedelmät.

Tämä maa oli kerran Jumalan siunauksesta ja ihmisten uutteruudesta totisesti kaunis ja ihana maa, missä maito ja hunaja vuotivat. Muinaisina aikoina kastelivat maata lähteet, ojat tahi kaivetut kaivot ja lammikot. Useimmat niistä ovat nyt kuivuneina tahi tukittuina. Komeat, alati viheriöitsevät tammi- ja terebinttimetsät kaunistivat vuorien kukkuloita ja laiteita; varjoisa platani, korkea puksi-puu, tuoksuava myrtti, hieno, vakainen sypressi ja etenkin majesteetillinen ja hyvänhajuinen seeteri Libanonin vuorella olivat maan kaunistuksena. Kalliita hedelmäpuita oli yleensä istutettuna: ihana daadelipalmu, siunauksen ja menestyksen kuva, manteli- ja granatipuu, Johanneksen leipäpuu, viikunapuu ja lehdekäs öljypuu arvokkaine hedelmineen. Kautta koko maan ulottui viinamäkiä mehevine rypäleineen ja rikkaita vilja-vainioita, jotka kasvoivat nisua, ohraa ja kaikellaisia maahedelmiä. Jokaisen askeleen maata laaksoissa ja vuorilla oli tiheä ja uuttera väestö suurimmalla huolella viljellyt, ja maan tasoittamisella ja taidollisella kastelemisella oli ihmisien uutteruus saanut aikaan hedelmällisyyden, josta pyhät kirjoittajat kiittäin ja ihmetellen puhuvat ja veisaavat. Niityillä ja vainioilla vilisivät lukuisat karja- ja lammaslaumat.

Kuningas Davidin aikana, milloin maa oli voimakkain, asui siinä viiteen miljoonaan ihmisiä; ja vielä tänä päivänä arvataan ympäri maan piiriä hajonneita Juutalaisia olevan sama määrä.

Vaikka pyhä maa vieläkin paikoin on yhtä hedelmällinen, kuin muinen, on suurin osa siitä nyt kuitenkin autiona ja viljelemättömänä: maa on turmeltunut ja surkean näköinen. Se ei ole likimainkaan muinaisen kaltainen. Pelloilla kasvaa orjantappuroita ja ohdakkeita. Kaupunkien jäännökset ovat muuttuneet metsäeläinten asunnoiksi. Kadut ovat autioina ja tasoittamattomina. Ryöstäen ja murhaten kulkevat erämaan Beduinit maassa ja raiskaavat, mitä maamies vaivalla ja työllä rakentaa. Hedelmällisimmät peltomaat ovat muuttuneet laitumiksi. Maa, jossa kerran Vapahtaja vaelsi ja hänen opetuslapsensa ensin saarnasivat evankeliumin sanaa, huokaa nyt puolivillien Turkkilaisten vallan alla.

2. Näköala Galileassa.

Galilea on Libanonin eteläisellä liepeellä, Samarian pohjoisella puolella. Se on vesi- ja metsärikas vuorimaa, täynnä kukkuloita. Välimereen päin laskeutuu maa vähitellen; etelään kallistuu se jyrkempään Jesreelin laaksoa vastaan, mutta syvimmälle ja jyrkimmästi Genetsaretin merta vastaan.

Maa oli muinoin erinomaisen hedelmällinen. Parhaimmat pähkinä-, palmu-, viikuna- ja öljypuut kasvoivat Galileassa. Viinamarjoja ja viikunoita sai kymmenen kuukautta vuoteensa, muita hedelmiä koko vuoden. Puhdas ilma, sopiva ilman-ala, hyvä maanlaatu tekivät kasvullisuuden mitä viljavimmaksi. Kristuksen aikoina oli Galileassa kaksi sataa neljä kaupunkia ja kylää.

Eteläistä suuntaa juoksee alas Libanonista koko ylä-Galilean läpi Naftalin vuori, joka etelässä yhdistyy jyrkkään Natsaretin vuoreen. Tämä vuori on Jesreelin laakson pohjoisena rajana.

Vähä yli penikulman matkan Kanaasta etelään on Natsaret suloisessa ja hedelmällisessä laaksossa. Kolmelta puolen ulottuvat vuoret aina kaupungin luoksi, ja neljännellä on soma laakso, joka kasvaa viikuna- ja öljypuita. Sieviä, valkeita huoneita seisoo vieretysten puoliympyrässä vuoren laidetta ylöspäin. Täällä ovat ne polut, joita Vapahtaja lapsena vaelsi. Kaupungissa olevassa luostarissa kaikuvat ylistysvirret hänen kunniakseen. Kaupunki, jossa asuu noin kolme tuhatta ihmistä, on nähtävästi varakas; useimmat asukkaat ovat kristityitä. Pääpuolella kaupunkia olevalta kukkulalta on verrattoman kaunis näkö-ala Galilean yli. Likellä kaupunkia juoksee öljypuiden varjossa Neitseen kaunis lähde, josta Maria ehkä nosti vettä.

Kaksi penikulmaa Natsaretista kaakkoon kohoaa yksinäinen, kaunis Tabor. Sen laiteita peittää tiheä tammimetsä; huippu nousee tuhannen jalkaa laaksoa korkeammalle ja on melkein kolmannes penikulmaa ympäri mitaten. Linnoituksen ja kirkon jätteitä makaa siellä hajallansa. Taborin huippu on usein pilvien vallassa; aamusumut riippuvat sen ympärillä vanuneiden hiuksien tavoin. Mutta kun tuuli ja päivänpaiste ovat ne hajoittaneet, avautuu tältä vuorelta mitä ihanin näkö-ala.

Vuoren juurelta alkain levenee Jesreelin hedelmällinen laakso, jonka toiselta puolelta näkyy Endor, missä Saul kysyi neuvoa noitavaimolta. Ei kaukana siitä on Nain, jossa leski kuolleen poikansa paarien ääressä sai kuulla Vapahtajan sanat: "elä itke!" -- sen toisella puolella Gilboan vuori ja eteläänpäin Efraimin vuori ynnä Ebal ja Garizim. Lounaaseen siitä kohoaa kaunis Karmelin vuori. Koillisessa nostaa Hermon juhlallisena alati lumista huippuaan vainioiden yli, jotka Jordanin rantoja pitkin laskeutuvat Genetsaretin kirkkaisiin aaltoihin. Idässä saa silmä seurata Jordanin eteläistä juoksua, ja tämän toiselta puolen sinertää tammista ja laitumista rikas Basanin vuorimaa ja sitä etelämpänä Gileadin mustat vuoret.

Taborista etelään levenee vainio Jesreelin eli Esbrelonin laakso, viiden penikulman levyisenä juosten idästä länteen. Kristuksen aikana tätä alaa peittivät monet kansakkaat kaupungit ja kylät. Jakobin ajoista nykyisiin saakka ovat sitä tallanneet kierteleväiset kansat laumoineen. Mutta näillä tantereilla on tulisimpia taistelujakin kamppailtu. Täällä esim. Barak löi Kananealaiset vihollisessa taistelussa, jota Debora ylistää, ja täällä Josia kaatui taistellessaan Egyptin kuningasta vastaan. Tämän laakson itäpuolelta kohoavat Gilboan vuoret, missä Saul ja hänen poikansa löysivät kuoleman.

Gilboan vuoren luoteisella syrjällä on korkealla kaunis Jesreelin kaupunki. Siinä asui Ahab ja hänen kujeellinen vaimonsa Isebel loistavissa linnoissa ja likellä Nabot, jonka veren he vuodattivat hänen viinamäkeään anastaakseen. Lakeuden läpi virtaa länteen Kison, jonka rannoilla Barak sai toisen suuren voiton Kananealaisista, ja joka knljetti lyötyjen vihollisten ruumiit mereen. Ahtaan laakson läpi virtaa se Jesreelin lakeudelta Akkon lakeudelle, missä Foinikialaiset asuivat.

Tämän lakeuden eteläisellä puolella on Karmel. Päättyen jyrkäksi niemeksi, kohoaa se korkealle ympärillä olevan maan ja meren yli. Karmel on kaunis ja hedelmällinen vuori. Sen juuria peittävät laakeri- ja hedelmäpuut; ylempänä kasvaa viikunapuita ja tammia; koko metsä on täynnä kauniimpia kukkasia. Sitä paitsi on Karmel mainio kahdesta tuhannesta luolastaan, joita asukkaat käyttivät majoinaan, tallinaan, pakolaisina ollessaan piilopaikkoinaan ja puolustussodissa linnoituksinaan.

3. Judea.

Pyhässä maassa on monta hedelmällistä lakeutta. Semmoinen on Välimeren rantalakeuskin, joka ulottuu Karmelin vuoresta aina Gatsan kaupunkiin. Sen pohjoista osaa nimitetään Saronin ja eteläistä Sefelan lakeudeksi. Molemmat yhdistyvät toisiinsa Joppen merikaupungin luona.

Joppessa länsimaiden toivioretkeilijät tavallisesti astuvat maalle. Joppe on suomeksi "kauneus". Kaupungin paikka onkin kaunis, mutta kuitenkin on se näöltään kolkko. Lännessä näkee silmä lavean meren, joka on sininen, niinkuin korkea taivaskin; idässä näkee etäällä Judean siniset vuoriseinät; likinnä kaupunkia kasvaa oranja-puistoja. Täällä näkee matkustavaisia kaikilta suunnilta: Beduinia valkeissa villavaipoissa, Armenialaisia pitkissä valkean ja punaisen juovaisissa nutuissaan, pitkäpartaisia Juutalaisia kaikista maailman osista; Turkkilaisia ratsastaa kopeina ohitsesi, ja köyhiä kreikkalaisia perheitä, jotka ovat toivioretkellään, istuu katujen kulmissa, syöden riisiä tahi keitettyjä ohria puukupeistaan.

Kaktus-pensastojen välitse menee tie Saronin lakeutta myöten Judean vuorille. Tällä lavealla lakeudella on lukuisia karjalaumoja. Keväällä on lakeus erittäin kaunis nähdä. Tanner on viheriä, mitä kirjavin kukkapeitto yllä. Tulpaanit, valkeat ja punaiset ruusut, valkeat ja keltaiset liljat ja muratit kukkivat täällä ihmisten hoidotta. Myöhemmin muuttuu lakeus suureksi, rikkaaksi viljavainioksi. Mutta kun vilja on korjattuna ja hehkuvat auringon säteet ovat polttaneet kaikki kasvit, näkee ainoastaan alastoman, punertavan maan, josta siellä täällä nousee terebintti tahi vaalealehtinen öljypuu.

Ahtaita laaksoja myöten lähestytään nyt Judean vuoria. Ensin luikertelee tie puiden ja pisteleväin pensaiden välitse, mutta kuta edemmäksi tullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvikunta, sitä kivisemmäksi ja ahtaammaksi tie. Tuhka-harmaat kukkulat, päälletysten syöstyt kallionmöhkäleet, orjantappurat ja ohdakkeet kallioiden ra'oissa tekevät seudun kolkoksi. Sitten tullaan Emauksen kautta vuorelle.

Pian näkyy öljypuilla ympäröitty kukkula. Se on Öljymäki. Korkeita torneja, mahtavia kupukattoja, leveitä muureja pilkistää silmään, ja vähitellen näkyy koko kaupunki. Se ei ole suuri, ei loistava eikä komea, jotta se siten olisi etevämpi itämaan muita kaupungeita, ja kuitenkin näyttää se hyvin erinomaiselta juhlallisessa vakavuudessaan ja synkkämielisessä viehättäväisyydessään. Se on Jerusalem, maailman kaikista kaupungeista enimmin ylistetty ja muistorikas.

Penikulma eteläänpäin Jerusalemista on Betlehem. Mahtavaa vuorenselännettä ylöspäin nousee kaupunki portaiden tavoin. Viinipuu menestyy tämän vuoren laiteilla. Manteli-, öljy- ja viikunapuut peittävät kukkuloita, ja alastomain kallioiden välitse näkyy kultaisia viljavainioita ja viheriöitä suloisia laaksoja. Näillä vainioilla poimi Ruth tähkäpäitä Naemille. Täällä Isain poika veisaili ensimmäiset virtensä, ja täällä ilmoitti enkeli paimenille Vapahtajan syntymisen.

Muutamia penikulmia etelämpänä Betlehemiä on Hebron kauniissa maakunnassa. Hebron oli Kaanaanmaan vanha pääkaupunki. Täällä asui Abraham Mamren laaksossa ja sitte David. Ympäristö on rikas kaikkinaisista hedelmistä, etenkin viinimarjoista. Täällä on mainio Eskolin viinimarjain laakso, josta Israelilaisten vakoojat leikkasivat jättiläisoksan, jota kahden miehen täytyi kantaa sauvalla.

Hebronia etelämpänä on maa aaltomaista, korkeaa lakeutta, jota vuoret kolmelta puolelta ympäröivät, mutta joka itään käsin alenee Judan erämaahan. Täällä on Judan kaupunki, jossa Zakarias ja Elisabet asuivat. Tästä länteen päin ovat ne seudut, joissa David vaelteli Saulin murhaavia käsiä vältellessään ja Sifin nummella ynnä Maonin ja Karmelin vuorilla oleskellessaan maanpakolaisena, petettynä, vainottuna ja kuitenkin ihmeellisellä tavalla Jumalan suojelemana. Etelämpänä alkaa erämaa eli korpi. Kaupungit, kylät, puut ja viljavainiot katoavat katoamistaan. Eteläisin kaupunki, Palestinan rajapaikka, on Ber-Saba.

135. Kristinuskon leviäminen.

Apostolit ja ensimmäiset kristityt rakastivat Herraansa ja Mestariansa ja sentähden he mielellänsä tekivät, mitä hän oli käskenyt. Jeesus oli heille sanonut: "Menkäät siis ja tehkäät kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastaen heitä nimeen Isän, Pojan ja P. Hengen ja opettaen heitä pitämään kaikki, kuin minä olen teidän käskenyt", ja sentähden he julistivat lähellä ja kaukana sanomaa Jesuksesta Kristuksesta ja kastoivat hänen nimeensä. Jo Apostolien elin-ajalla levisi evankeliumi Vähään-Aasiaan sekä Europassa Kreikanmaalle ja Italiaan, vieläpä Espanjaan asti; etelässä sitä saarnattiin Egyptissä ja pohjois-Afrikassa sekä itäänpäin Armeniassa, Persiassa ja Babyloniassa. Kaikkialla syntyi kristillisiä seurakuntia; ja kaikkialla, jossa evankeliumin valo alkoi koittaa, poistuivat epäjumalanpalvelus ja pakanalliset tavat.

Mutta kristityt saivat maailman puolelta kokea vihaa ja vainoa. Jesus oli jo opetuslapsilleen sanonutkin, että he tulevat vihattaviksi hänen nimensä tähden; hän oli painanut tämän heidän mieleensä, sanoen: "Muistakaat sitä sanaa, kuin minä teille sanoin: ei ole palvelija suurempi herraansa. Jos he minua vainosivat, niin he myös teitä vainoovat." Vaino kohtasi sekä Juutalaisten että pakanain puolelta. Juutalaiset olivat Jeesuksen ristiinnaulinneet ja he myös vainosivat hänen opetuslapsiaan. Stefanus oli ensimmäinen, joka Jerusalemissa sai vuodattaa verensä uskonsa tähden ja sillä tavalla todistaa Herrastansa. Hän tekikin sen kärsivällisesti ja ilomielin. Kuollessaan huokasi hän: "Herra Jesus, ota minun henkeni", ja viimeiset sanansa olivat rukous hänen murhaajainsa edestä: "Herra, älä lue heille tätä syntiä". Vaino kasvoi yhä ja moni muukin veritodistaja eli marttyri sai kuollessaan osoittaa, kehen Herraan hän uskoi. Apostoleista oli Jakob vanhempi ensimmäinen, joka kärsi marttyrikuoleman. Juutalaisten puolelta ei vaino kuitenkaan saattanut kauan kestää, sillä he olivat Roomalaisten vallan alla ja Jerusalem hävitettiin jo vuonna 70 Kr. j. Mutta sitä ankarammaksi tuli vaino pakanain puolelta. Saarna ristiinnaulitusta Kristuksesta oli todellakin "Juutalaisille pahennus ja Kreikkalaisille (pakanoille) hulluus", niinkuin apostoli Paavali sanoo.

Ensimmäinen suuri vaino pakanain puolelta tapahtui keisari Neron aikana. Roomassa raivosi vuonna 64 suuri tulipalo, joka hävitti osan tästä suuresta kaupungista. Silloin syytti harmistunut pakanallinen kansa kristityitä tämän suuren onnettomuuden aikaansaamisesta, ja keisari itsekin väitti heitä siihen syypääksi. Tämän johdosta syntyi ankara vaino kristityitä vastaan, jossa suurta julmuutta käytettiin. Kaikki, jotka kristityn nimeä tunnustivat, otettiin kiinni ja kidutettiin kuoliaaksi. Kuka heitettiin petojen eteen tahi käärittiin eläinten vuotiin ja heitettiin koirien raadeltavaksi, kuka ristiinnaulittiin, kuka milläkin tavalla tapettiin; toisia voideltiin piillä, pystytettiin patsaille keisarin puistoon ja sytytettiin juhlatiloissa palamaan. Tällaisten soihtujen valossa kansa sitten katseli keisarin toimeenpanemia huvituksia; valaistuilla teillä keisari itse ohjasi hevosiaan kilpa-ajoissa. -- Tässä vainossa mestattiin Paavali, ja apostoli Pietari, niinkuin kirkollinen taru kertoo, ristiinnaulittiin pää alaspäin. Sangen suuri oli tapettujen luku, niin kertoo eräs roomalainen kirjailija; mutta vaino ei nähtävästi ulottunut Rooman kaupungin ulkopuolelle.

Vielä oli kristityillä monta muutakin vainoa kestettävinä pakanain puolelta, ja jotkut näistä ulottuivat yli koko laajan Rooman valtakunnan. Tahdottiin hävittää heidät kokonansa, koska eivät suostuneet palvelemaan valtakunnan epäjumalia eikä kantamaan uhria kuvapatsaille. Lukuisten marttyrien joukosta mainittakoon Smyrnan piispa Polykarpus, joka kärsi kuoleman v. 167. Kristittynä otettiin hän kiinni ja tuotiin maaherran eteen. Maaherra sääli tätä vanhusta, sillä Polykarpus oli lähes 100 vuoden vanha, ja sanoi hänelle: "Ajattele vanhuuttasi; sano jotain pahaa Kristuksesta, niin päästän sinut vapaaksi". Polykarpus vastasi tähän: "Minä olen häntä palvellut 86 vuotta, eikä hän ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa; kuinka minä nyt voisin pilkata kuningastani ja Vapahtajaani?" "Minulla on villipetoja", uhkasi maaherra. "Anna niiden tulla", sanoi Polykarpus tyynesti. "Niin tahdon sinua tulen kautta pakottaa", huusi maaherra; mutta vastaus kuului: "Tuli polttaa ainoastaan vähän aikaa ja sammuu sitten, mutta jospa tuntisit ijankaikkisen kadotuksen tulen, joka jumalattomia varten palaa. Vaan mitä viivyttelet; toimita tänne mitä haluat." Nyt pystytettiin rovio, kohta liekit tarttuivat kunnia-arvoiseen vanhukseen. Vielä roviolla kuultiin Polykarpuksen rukoilevan, kiittävän ja ylistävän Herraa Kristusta.

Antiokian piispa Ignatius sai myös kärsiä marttyrikuoleman v. 115. Kun hän vangittiin ja tuotiin keisari Trajanuksen eteen, tunnusti hän rohkeasti Kristuksen kuninkaakseen ja että Kristus asui hänen sydämessään, vaikka hän kyllä tiesi, mikä semmoista tunnustusta seurasi. Keisari langetti tuomion, että piispa oli vietävä Roomaan ja siellä näyttelykentällä heitettävä petojen eteen. Tuomion kuultuaan kiitti Ignatius Jumalaa, että hän oli katsonut hänet mahdolliseksi kärsimään samaa kuin Herran apostolitkin.

Vainoojat eivät julmuudessaan katsoneet kristittyjen sukupuolta eikä ikää. Vaimojen ja lastenkin seassa löytyi monta, jotka saivat kärsiä paljon uskonsa tähden, mutta kuitenkin pysyivät uskollisina loppuun asti. Eräs korkeasukuinen nuori rouva Karthagosta, nimeltä Perpetua, tuli oikeuden edessä syytetyksi siitä, että hän oli kristitty. Vaikka vanha isä, joka oli pakana, häntä rukoili säästämään itseänsä, ja vaikka pieni lapsi, jota hän rinnoillaan kantoi, hellitti hänen kyyneliään, niin ei voinut hän kuitenkaan kieltää, vaan tunnusti rohkeasti. "En voi muuta sanoa, kuin että olen kristitty". Kolkkoon vankeuteen pantiin hän nyt, vaan sielläkin oli hän tyytyväinen ja iloinen siitä, että pieni lapsi hänelle jätettiin. Vihdoin otettiin lapsikin häneltä pois, ja hän heitettiin petojen eteen monen muun kristityn kanssa päivänä, jolloin uusi keisari astui hallitukseen. Samassa tilaisuudessa heitettiin petojen eteen eräs orjapiika. Kun vartija häneltä kysyi: "Miten sinun nyt käy, kun joudut petojen eteen?" vastasi piika: "Minä tosin saan kärsiä; mutta on minulla toinen, joka kärsei minun edestäni, sentähden minäkin mielelläni kärsin". Ylistysvirsiä veisaten menivät he näyttämölle, jossa petojen hampaat heidät kohta musersivat.

Vaikka kovin paljo kristityitä hukkui näissä vainoissa ja vaikka löytyi semmoisiakin, jotka kidutusten ja kuoleman uhatessa kielsivät uskonsa, niin ei kristittyjen luku kuitenkaan vähentynyt. Marttyrien veri oli todellakin siemen, josta kasvoi uutta laihoa uskossa ja rakkaudessa kirkon vainiolla. Rauhallisempina väliaikoina he rakensivat kirkkoja, levittivät pyhiä kirjoja ja järjestivät seurakuntia. Viimeinen ankara ja laajimmalle ulottuva vaino alkoi vuonna 303. Keisari antoi käskyn, että kristittyjen kirkot hävitettäisiin koko Rooman valtakunnassa ja heidän pyhät kirjansa poltettaisiin. Monta vuotta kesti tätä vainoa erittäinkin Aasiassa. Suuri joukko ihmisiä pakeni pois metsiin ja erämaihin vainoa pakoon, mutta toiset taas kärsivät rohkeasti kuoleman, ennenkuin uskonsa kielsivät. Vihdoin väsyivät vainoojatkin. Se keisari, joka tässä vainossa oli ankarimmin raivonnut kristityitä vastaan, joutui itse Jumalan tuomion alle, hän sairastui kauheaan tautiin, jossa ruumiinsa vähitellen mätäni. Silloin hän kuolin-vuoteeltansa v. 311 antoi julistuksen, jossa kristityille myönnettiin jumalanpalveluksen vapaus, ja käskettiin heitä ahkerasti rukoilemaan valtakunnan ja keisarin edestä.

Tämän jälkeen vainot lakkasivat; ja kun Konstantinus Suuri sitten tuli keisariksi v. 323, julisti hän kristinuskon valtion uskonnoksi Rooman valtakunnassa. Vanha, sivistynyt pakanamaailma oli nyt voitettu, ja tästälähin voi kristinusko levitä kaikkiin ilmansuuntiin muihin pakanakansoihin.