Chapter 17

Yö saapuu. Maisemat peittyvät pimeyteen. Mutta pian nousee kuu näkyviin. Huvimatkailijat ovat siirtyneet huoneisiinsa. Yksinäsi ja hiljaisuudessa voit katsella, miltä alppi-maisemat kuutamolla näyttävät. On vaikea sanoin selittää sitä jylhää kauneutta, missä ne silloin esiintyvät. Hiljaisuus, mikä kaikkialla vallitsee, lumihuiput, jotka aaveentapaisina kuultavat kuutamossa, tieto siitä, että olet täällä korkeudessa muusta maailmasta erotettuna -- kaikki tämä vaikuttaa melkein värisyttävän tunteen sielussasi, on kuin ijankaikkisuuden maailma jo esikartanoillaan sinua ympäröitsisi... Mutta alhaalla Vierwaldstätter-järven rannoilla vielä valvotaan, Kussnach'in ja Luzern'in kaupungeista näkyvät tuhannet tulenliekit tänne ylös. Siellä alhaalla on maailma rientoineen ja touhuineen, suruineen ja iloineen...

Aamulla varhain, auringon noustessa, kiirehdimme jälleen ulos. On ihanata nähdä täältä auringon nousua ja miten se säteillään luo hohtoa Alppien huipuille, ensin lähemmille sitten etäisemmille. Mutta värisyttävän kylmältä tuntuu ilma täällä ylhäällä. Vähitellen se kuitenkin lämpenee. Katselemme nyt uudelleen Alppeja, Vierwaldstätter-järveä ja muita näköaloja. Kiikarikin on tarjona, ja kummaksemme näemme sen avulla muutamia huvimatkailijoita kävelemässä pitkin edellä-mainitun Titlishuipun lumista harjannetta. Rohkeat huvimatkailijat näet joskus nousevat luotettavien oppaiden avulla korkeimmillekin Alppihuipuille. Mutta vaivaloisia ja vaarallisia nuo nousut ovat. Jalka voi pettää jäätikkö-rinnettä kiivetessä, luotettavalta näyttävä lumihanki voi upottaa ja matkustaja siten pudota alas johonkin hirvittävän syvään kuiluun, josta paluu ei enää ole mahdollinen, tai saattaa ylhäältä irroittunut lumivyöry hänet allensa haudata. Kertomuksia tällaisista tapahtumista on runsaasti. Joskus saattaa itse vuorikin lohjeta ja syöstä hirvittävällä voimalla alas laaksoihin. Rigin läheisyydessä on sellainen vuori, nimeltään Rossberg. V. 1806 irtautui sen kupeelta noin parin virstan pituinen lohkare ja syöksyi alas laaksoon, haudaten allensa neljä kylää.

Vaikealta tuntuu erota siitä ihmemaailmasta ja ihanuudesta, mikä Rigin huipulla on ollut nähtävänämme ja nautittavanamme. Kuitenkin on meidän siitä eroaminen. Laskeudumme nyt rautatietä myöten jälleen alas vuoren eteläpuolista rinnettä myöten. Hämmästymme sitä etelän rehoittavaa kasvullisuutta, mikä Rigin täänpuolisella juurella aukenee eteemme. Viikuna-, manteli- ja kastanja-puut menestyvät siellä, ja koko paikka on lumoavan ihana. Tuntuu, kuin olisimme jo lämpimän Italian alueella, vaikka se alkaa vasta Alppien eteläpuolella.

Italia, ihana, suurien historiallisten muistojen maa! Ja Venetia, Roma ja Neapel! Nehän kaikki houkuttelevat meitä tuonne Alppien toiselle puolelle. Gotthardin kuuluisan tunnelin läpi sinne menisi tie, ja pian olisimme pohjois-Italiassa. Mutta olemmehan jo nähneet Europaa suuren palasen. Ja mielessä alkaa tuntua koti-ikävä, halu päästä jälleen kotikuusien kuiskehille. Astumme nyt laivaan ja kuljemme Vierwaldstätter-järven yli Luzern'in kaupunkiin. On helteinen kesäpäivä, ja järven viheriäinen, kirkas pinta on rasvatyynenä. Mutta kuumuuden rasitusta ei muistakaan katsellessa järveä ympäröivää Alppi-maailmaa. Kuljemme kuin unelmassa tai tarumaailmassa. -- Laivalla on muutamia sveitsiläisiä käsityöläisperheitä. Niiden lapset lauleskelevat sveitsiläisiä kansanlauluja kaksiäänisesti. Sveitsin vuorista ja muusta luonnosta on laulujen aihe. Muukin sveitsiläinen yleisö innostuu ja yhtyy lauluun. Erään laulun värssyt aina loppuvat sanoilla: "oi armas vuoristo, nyt hyväst' jää, nyt hyväst' jää!" Sanat ja sävel painuvat mieleemme. Mekin sanomme sillä laululla hyvästi Sveitsin ihanalle vuorimaalle. Suorinta tietä kiirehdimme kotia päin, Saksan kautta Pohjolata kohden.

VI. Ruotsissa.

Olemme Saksan pohjois-rannalta saapuneet Itämeren ylitse Ruotsin etelä-rannalle. Tahdomme näet hiukan tutustua tähänkin maahan, jonka kansan kanssa ennen muinoin olemme niin monta yhteistä vaihetta, yhteistä iloa ja surua kestäneet. Malmön kaupungista kuljemme rautateitse Tukholmaan, Ruotsin pääkaupunkiin.

Olemme kuvitelleet mielessämme, että Ruotsi ylimalkaan näyttäisi jotenkin samanlaiselta, kuin kotimaammekin, sillä erotuksella vaan että Suomessa löytyy enemmän järviä kuin Ruotsissa. Mutta mitä ainakin Ruotsin eteläisimpään osaan, Skoonen maakuntaan, tulee, on se kerrassaan toisenlaatuista, kuin Suomi. Pikemmin voisi sanoa sitä pohjoisen Saksan näköiseksi. Äärettömän laajat viljellyt tasangot leviävät joka haaralle. Kyliä on tiheään, ulkonäölleen samanlaatuisia, kuin Saksassakin. Mutta jota pohjoisemmaksi tullaan, sitä enemmän muuttuvat seudutkin samanluontoisiksi, kuin ne kotimaassammekin ovat; kasvullisuus vaan, maan eteläisemmästä asemasta riippuen, on tietysti rehoittavampi. Mutta metsät, järvet ja nummet vuorottelevat täälläkin viljeltyjen tienoiden kanssa. Sievät maalaiskartanot jonkun järven tienoilla ovat kuin vanhoja tuttuja etelä-Suomesta. Koivumetsääkin alkaa ilmaantua runsaammin, kuin etelämpänä, missä pyökki ja tammimetsät olivat yleisempinä. -- Rautatie kulkee eräässä kohden mainion Göta-kanavan ylitse. Tätä suurenmoista laitosta emme kuitenkaan tällä kertaa joudu tarkemmin ja laajemmalta silmäilemään. Sivumennen vaan näemme Ruotsin kukoistavan tehdaskaupungin Norrköpingin. Kuljemme vielä jonkun tunnin rautatietä ihanien seutujen lävitse ja saavumme Ruotsin pääkaupunkiin Tukholmaan.

Tukholma on kerrassaan kaunis kaupunki, niin hyvin asemansa ja ympäristönsä kuin rakennustensa puolesta. Luulemme että harva kaupunki Europassa sille tässä suhteessa vertoja vetää. Rakennuksista on huomattavin kuninkaallinen linna. -- Tukholmassa on noin 300,000 asukasta. Se on siis varsin suuri kaupunki. Ja kun katselee elämää ja liikettä sen kaduilla ja julkisilla paikoilla, ei luulisi olevansakaan Pohjolassa, vaan jossakin keski- tai etelä-Europan suurista kaupungeista. -- Tukholmalaiset, niinkuin Ruotsalaiset ylimalkaan, ovat iloisia ja ystävällisiä. Ja matkustavaiset Suomalaiset saavat tavallisesti osakseen hyvin herttaista kohtelua. Noin 650 vuotta kestänyt yhteytemme Ruotsin kanssa ja monet kauniit historialliset muistot, jotka ovat Ruotsin ja Suomen kansoille yhteiset, ylläpitävät keskinäistä kunnioitusta ja ystävyyttä näiden kansain välillä. Sitäpaitsi ovat, kuten tiedämme, monet muut seikat ja olosuhteet Ruotsin ja Suomen kansoilla samanlaatuiset. Siksipä oleskelu Ruotsissa tuntuukin Suomalaisesta vähemmin oudolta, kuin muissa vieraissa maissa.

Mutta jo on meidän aika sanoa jäähyväiset ystävällisille Ruotsalaisillekin. Astumme Tukholmassa suomalaiseen höyrylaivaan, joka noin 18 tunnissa viepi meidät Itämeren yli oman kotimaamme rantaan. Olemme jo kauan tunteneet koti-ikävää, mikä vieraalla maalla toisinaan aivan vastustamattomasti valtaa matkustajan mielen. Lähenemme nyt Turun kaunista saaristoa; on kuin ilo kotimaan jälleennäkemisestä suloisesti raukaisisi koko olentoamme. Laivan merimiehistä useat haastavat suomea; tuntuu oikein nautinnolta saada jälleen vapaasti lausua ajatuksiaan rakkaalla äidinkielellämme. Ajatuksemme lentävät tuon tuostakin kotihimme, omaistemme luo, joista useat viikot olemme olleet erotettuina. Mutta jopa lähenee Suomen mantereen ranta. Saarien välitse näemme Turun tuomiokirkon tornin kohoavan korkeuteen. Terve sinulle, vanha Turku, sekä sinulle, ylevä kirkko ja kallis muisto Suomen menneiltä vuosisadoilta! -- -- --

130. Moskova ja Kreml.

"Joka ei ole Moskovaa nähnyt", sanoo Venäläinen, "ei ole kaunista nähnyt." Eikä hän peräti väärässä olekaan. Harvassa näetsen löytyy kaupunkia, joka niin omituisella tavalla vetäisi tulijan huomion puoleensa, kuin seitsemälle kunnaalle rakennettu ikivanha keisarikaupunki.

Kun silmä ensi kerran etäältä näkee Moskovan lukemattomia rakennuksia punaisine kattoineen, joiden yli kohoaa kullattuja kaarevia kupoleja, ristejä ja kirjavia kirkontorneja, täytyy myöntää, että Venäläisen rakkaus vanhaan pääkaupunkiin on oikeutettu. Vielä enemmän kiihtyy huomio, kun itse kaupunkiin ehtii. Kirjava liike kaduilla, itämaalainen koreus ja lännen raitis viljelys -- tämä kaikki tekee omituisen vaikutuksen. Joka askeleella tapaa uutta ihmeteltävää. Moskova on Venäläisen mielestä nimi, johon hänen maansa pyhimmät muistot yhtyvät, se on sitäpaitse uudenaikaisen Pietarin vastakohta, oikean, vääristelemättömän venäläisyyden edustaja. Seitsemän vuosisataa on kulkenut sen ohitse, raakalais-kansat ovat sitä ryöstäneet ja hävittäneet, tuli on useita kertoja tuhonnut milloin kaupungin kokonaisuudessaan, milloin sen erityisiä osia, mutta raunioistaan on se aina kohonnut ja pysynyt semmoisena, minä se alusta oli: tosivenäläisenä kaupunkina. Sentähden on se kansalle rakas, sentähden nimitetään sitä milloin milläkin lempinimellä. Nimi "äitiseni" tavataan jo vanhoissa kansanlauluissa, ja siksi nimittää kansa sitä vielä tänä päivänä.

Moskovan ihmeellisin paikka on "Kreml", satojen vuosien muistoista pyhä Venäjän vallan kehto. Kreml on kaupungin sisässä sijaitseva kaupunki, sillä vieläkin on sillä 1,500-2,000 asukasta. Muinoin nousi asukkaiden luku paljoa suuremmaksi, kun Venäjän tsaarit, korkeampi papisto ja valtakunnan ylimykset siinä pitivät asuntoa. Vielä seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla oli Kremlissä kolmattakymmentä katua, joista nyt enää on jäljellä ainoastaan yksi: Komentajankatu. Matkustajaan vaikuttaa Kreml, kuin sadun lumottu linna, joka odottaa ritarin kotiintuloa herätäkseen suuruutensa ja kauneutensa uinailusta uuteen elämään. Paitse suurta keisarillista palatsia, ylensuurta synodaalirakennusta, senaatinpalatsia ynnä muita suuria rakennuksia, on Kreml'issä vielä tänä päivänä 15 kirkkoa, 1 kappeli ja 2 luostaria. Vahvat muurit, joiden läpi 5 porttia vie, ympäröivät tätä kokonaisuutta. Vallihaudat, mitkä muinen erottivat Kreml'in muusta kaupungista, ovat nyt täytetyt, ja kaunis leveä katu on anastanut niiden paikan, mutta vielä ylläpidetään 18 tornilla varustetut linnanmuurit, ja tarkoin valvotaan, kun jotakin vanhaa parannetaan tahi uutta laitetaan, ettei alkuperäistä rakennustyyliä loukata. Kreml onkin pysynyt vapaana uuden ajan rakennustavan kaikista vaikutuksista. Sentähden voidaan sanoa, että Kreml on Venäjän valtakunnan historia hakattuna kiveen, joka niin sanoaksemme heijastaa Venäjän onnen vaiheet.

Kreml'in keisarillinen palatsi on erinomaisen loistava. Se sisältää kaikkiaan 700 eri huonetta. Näistä ovat mainittavimmat ritarisalit, luvultaan 5: äärettömän suuri Yrjänän sali, seinät täynnä marmori-levyjä, joihin on piirretty Venäjän sotarykmenttien nimet ynnä perustusvuodet sekä niiden upseerien nimet, joiden rintoja Venäjän korkein urhollisuuden arvomerkki, pyhän Yrjänän risti, on kaunistanut; Aleksanterin sali, mikä lumoo katsojaa suurilla seinäpeileillään, punaisilla silkkitapeteillaan ja rikkailla maalauksillaan ja aseillaan; Antreaan sali, jossa puhtaasta kullasta tehty keisarillinen valta-istuin tavataan; Katarinan sali, jossa on keisarinna Katarinan valta-istuin, ja viimein Vladimirin sali 4,000 naulaa painavine pronssisine kynttiläkruunuineen.

Tähän vertoja vetävää loistoa tavataan myöskin muissa huoneissa. Niinpä esim. keisarillisessa makuuhuoneessa on vuoteen vieressä kaksi erinomaisen kallista marmori-pilaria, jotka sanotaan neljän miljoonan markan arvoisiksi. Perintöruhtinaan puolison vastaanottohuone, hopeahuoneeksi sanottu, on maailman rikkaimpia. Kaikkialla kohtaa silmä täällä hopean huikaisevaa loistoa: seitsemän raskasta, hopeasta tehtyä pöytää, kukin kullattujen tuolien ympäröimänä; hopeisia kynttiläkruunuja riippuu katosta, ja taiteellisesti tehdyillä hopeakehillä ympäröidyt suuret peilit heijastavat huoneen sanomatonta loistetta.

131. Tanskanmaa.

Tanska on ystävällinen, ihana saarimaa. Siellä ei ole vuoria, vaan melkein kaikkialla viheriöiviä tasangoita, hedelmällisiä peltoja ja kauniita metsiä. Seelannissa on rikkaita viljavainioita, vanhoja kaupunkeja muinais-muistoineen, hautakumpuineen ja linnoineen; Fyen'issä on puutarhoja, kauniita herraskartanoita sekä rikkaita talonpoikaistaloja; Juutinmaalla tapaa paljo nummia. Suurempien saarien ympärillä on joukko pienempiä saaria.

Näillä Tanskan saarilla, joita Pohjanmeri, Kattegat, Skagerrak ja Itämeri aalloillaan piirittävät, vallitsee raitis, ystävällinen ja keväinen henki. Nämä ominaisuudet on kansallakin. Vaikka sen muinaiset muistot ovat vakavia, vaikka perhe-elämä ja olot ylimalkaan ovat Pohjolan tapaan, voipi kuitenkin selvästi huomata, että Tanska yhdistää Skandinavian eteläiseen Europaan ja että etelän eloisuus sekä saaristolais-kansan hilpeys asuu Tanskan kansassa.

Kööpenhaminan Tanskalaiset ovat muukalaisen mielestä hyvin hilpeitä, iloisia, avuliaita, avosydämisiä ja puheliaita. Kööpenhamina on Tanskalle saman-arvoinen kuin Pariisi Ranskalle. Se on maan keskusta, josta henkeä ja elämää virtaa koko maahan. -- Vilkasta on elämä Kööpenhaminassa. Suurimmilla kaduilla on yhtenään liikettä, väkeä vilisee ja juoksee, tunkee ja lykkii toisiaan, mutta kaikki näkyvät siitä huolimatta olevan iloisella mielellä.

Jos tahdot päästä tuntemaan Tanskalaisten luonteen rakastettavia puolia, niin mene kaduille, käy köyhimmänkin kansan joukkoon, katsele sen keskinäisiä kauppoja ja muita suhteita, puhuttele sitä, kysy tietä tai pyydä jotakin avuntekoa, ja sinun täytyy ihmetellä sitä hyväntahtoisuutta ja auliutta, jota sinulle osoitetaan.

Tanskalainen maalaiskansa on hyvin sivistynyttä. Se seuraa innokkaasti yleisiä asioita. Maanviljelyksensä ja karjanhoitonsa on se kohottanut erittäin korkealle asteelle. Tämän kehityksen ovat Tanskassa aikaansaaneet kansakoulut ja varsinkin kansanopistot, jommoisia Suomessakin jo on muutamia. Onpa tullut tavaksi, että suomalaiset talonpojat käyvät opintomatkoilla Tanskassa, oppiakseen Tanskalaista maatalouden hoitoa ja varsinkin nähdäkseen, miten pikkuviljelijät siellä osaavat tarkoituksenmukaisesti viljellä maitaan ja järjestää talouttaan.

132. Lontoo.

Lontoo, Englannin pääkaupunki, rakennettu kummallekin puolen Themsen jokea, on maailman suurin kaupunki; sen väkiluku nousee noin viiteen miljoonaan.

Kaupungin vanhin osa on kaupan keskustana, toinen pääosa on hallituksen paikka ja kolmas useimpain tehdasten alueena. Näiden ohessa kuuluu kaupunkiin joukko kyliä, jotka nyt ovat ainoastaan eri kortteereina ja vähempinä kaupungin osina.

Huonerakennuksia tässä jättiläiskaupungissa on lähes 800,000 ja katuja 16,000, joista muutamat ovat puolen penikulman pituisia. Yksityisten huoneet eivät ylimalkaan ole suuria; tavallisesti ovat ne rakennetut ainoastaan yhdelle perheelle. Varakkaampainkin huoneet ovat ulkonäöltään yksinkertaisia, mutta sisältä erittäin hyvässä järjestyksessä, mukavia ja puhtaita.

Yleisistä rakennuksista ovat ainoastaan muutamat rakennukseltaan kauniita, mutta ne ovat tavallisesti sitä suurempia ja komeampia. Niistä mainittakoon vaan kuningattaren palatsi, parlamentin eli eduskunnan uusi talo ja suuri museo eli kokoelmahuone, johon on kerättynä taiteen ja kirjallisuuden tuotteita kaikista maista ja kansoista. --

Kirkkojen luku on noin 700, ja niistä on Paavalin kirkko suurin kaikista protestanttisten maiden kirkoista. Se on ristin muotoinen ja keskustan yli kohoaa suuri ympyräinen kupu, jota kannattavat 400 jalan korkuiset pilarit. Tässä, niinkuin Westminsterinkin kirkossa, näkee kalliita muistomerkkiä, joita kansan kiitollisuus on rakentanut maan mainioimmille miehille.

Huomattava on myöskin pörssi eli kauppamiesten kokoushuone. Se on suuri, vaikka ei mikään kaunis rakennus. Sen keskellä on avonainen neliö, jonka kaikilla puolin on katettu pylväskäytävä. Tässä käytävässä on kunkin kansan kauppiailla määrätyt paikkansa, ja siellä on kokous-aikana kauppiaita koolla kaikista maailman osista. On laskettu tähän maailman-kaupan keskustan ympärille joka tunti keräytyvän noin 50,000 ja joka päivä noin 500,000 ihmistä, ja äänien ja kielten sekanaisen surinan siellä saattaisi verrata kosken pauhinaan.

Liike Lontoon kaduilla on niin suuri, että töin tuskin edelleen pääsee, jos ei vaan halua väen virtaan antautua. Kaksi semmoista virtaa käy näet lakkaamatta vastakkain katujen leveillä käytävillä niiden kummallakin puolella. Katujen keskusta on täynnä hevosilla ajavia. Isompien katujen varsilla on puotia, suurista, komeista akkunoistaan milt'ei läpinäkyviä, toistensa kanssa kilpaillen tavarain somuudella ja paljoudella.

Monilukuisia rautateitä, osaksi huoneiden yli rakennetuita, kulkee Lontoon läpi melkein kaikkiin suuntiin, ja niillä on kaupungissa useampi kuin sata pysäyspaikkaa. Enemmän kuin kolmesataa höyrylaivaa kulkee edestakaisin Themsen joella, jossa laivoja on niin pitkältä, kuin silmä kantaa, ja mastoja niin tiheässä kuin puut metsässä. Molemmin puolin jokea itään päin ovat laivain tokat, joihin laivat kuljetetaan tavarain lastaamista ja tyhjentämistä varten ja joiden rannoilla on äärettömiä tavara-aittoja. Lontoon tokassakin saa jo kaksi sataa laivaa hyvästi tilaa; ja Länsi-Indian kauppaa varten rakennetut tokat ovat vieläkin suurempia.

Erääseen paikkaan, missä liike joella on vilkkain, on siltain sijaan rakennettu joen alainen käytävä eli niin sanottu tunneli, jota jalan-kulkijat käyttävät.

Lontoon kaupungin sisässä on vielä suuria puistoja ja avonaisia paikkoja, joihin on istutettu puita ja pensaita. Tämä seikka ynnä järjestys ja puhtaus, joka ylimalkaan vallitsee, tekevät Lontoon, vaikka ilma on siellä kosteata ja alati kivihiilen savulla sekoitettua, kuitenkin terveellisemmäksi, kuin monet muut suuret kaupungit ovat.

Lontoota ei tosin voi sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksikään kaupungiksi, mutta sen sopiva paikka, sen teollisuus, sen kauppa ja meriliike, sen rikkaudet sekä väestön uutteruus ja vakava mielenlaatu tekevät sen kuitenkin maailman ensimmäiseksi kaupungiksi.

133. Käynti Neapelissa ja Vesuvius-vuorella.

1. Sananlasku sanoo: "Neapelin kun on nähnyt, voi rauhassa kuolla"; silloin on näet nähnyt mitä kauniinta on olemassa, jottei enempää muka enää saata toivoa. Tuo usein kuulemani lause mielessäni istuin junassa, joka aika vauhtia hetki hetkeltä kiidätti minua Etelä-Italian kauneinta rannikkoa kohti. Tie kulki joka paikassa halki viljavain vainioiden ja reheväin rotkojen, joissa näki viiniköynnösten kiehkuran tavoin kietoutuvan silkkipuiden runkojen ympäri sekä ojentavan hennot oksansa puusta puuhun, joten koko tarha oli aivan kuin vihreäin seppelten koristamana. Rypäleitä ei näin keväällä nähnyt, mutta sen sijaan sattui silmään aika ajoin tummanvihreä sitruuna- tahi appelsinipuu, jonka lehtien välistä näki hedelmien runsain määrin riippuvan oksilla, ja omituisinta kaikesta oli se, että sama puu latvastaan oli täynnä valkeita, tuoksuvia kukkia.

Saloja, tuollaisia laajoja asumattomia seutuja, joita kotimaassa rautateiden varsilla tuon tuostakin huomaa, en vielä missään täällä etelässä ole nähnyt, vaan joka paikassa kohoavat ihmisasuntojen valkeat kiviseinät, vihreine, enimmäkseen suljettuine puuluukkuineen, joka painaa koko rakennukseen omituisen kuolleen leiman. Katot ovat aivan litteät, joten talo mielestäni muistuttaa suurta korkeaseinäistä laatikkoa. Kaipaa kodikkuutta. Ja sitten on vielä jotain, jota suomalaisen silmä sanomattomasti kaipaa näissä Luojan siunaamissa viljavissa maissa: vettä, järviä, jokia, puroja. Tuon tuostakin näki virran uoman, näki siltoja siellä täällä johtavan sen yli, mutta vettä oli siinä tuskin nimeksikään. Jopa muutamassa paikassa näki virran puhtaalla hiekkapohjalla vaatteita levitettyinä kuivamaan, aivan kuten meillä kotona niitä nurmikolle hajoitetaan! Ja missä vettä oli, oli se omituisen harmaan kellertävää ja liejuista sekä enimmäkseen aivan matalaa.

Saavuttiin Välimeren rannalle. Nyt ei enää tarvinnut vettä kaivata! Laajana, äärettömänä, ihanan sinisenä levisi edessäni tuo mahtava meri, joka erottaa kaksi maanosaa toisistaan. Satuin saamaan asunnon läheltä rantaa, joten aina aamuin ja illoin pieneltä, ikkunan edessä olevalta parvekkeelta saatoin katsella kauas etelää kohti, josta kevään raikkaat tuulet puhalsivat. Caprin saaren jyrkät kalliot oikealta puolen sulkivat näköpiirin ja Sorrenton suloiset seudut vasemmalta kehyksen tavoin ympäröivät lahtea. Vielä enemmän mantereen puolella, vasemmalla, kohosi Vesuvion jättiläiskukkula, jonka huipusta lakkaamatta savua tuprusi, joten koko sen puoleinen osa maisemaa oli ikäänkuin harmahtavan harson verhomana.

Elämä kaduilla eroaa yleensä Italiassa paljon siitä, mitä meillä Suomessa on tottunut näkemään, mutta enemmän, kuin missään muualla, huomaa sitä Neapelissa. Useimmat kadut, varsinkin vanhemmissa osissa kaupunkia, ovat hyvin kapeat ja pimeät, korkeat kivitalot kun näet kohoavat niiden kummallakin puolen, ja suuri osa alakertojen asukkaista oleskelee kaiken päivää ulkona. Siinäpä elämää on! Mikä on missäkin touhussa ja toimessa: nikkari häärää höyläpenkkinsä ääressä; pesijätär hieroo vaatteita, aina toisinaan tyhjentäen likaveden kadulle ilman pitemmittä mutkitta; vihanneskauppias kiljuu kimakalla äänellä tavaroitaan kaupaksi; maidonmyyjä kuljettaa muhkeata lehmäänsä katua pitkin, aina vähän väliin pysähtyen sitä lypsämään sen mukaan kuin ostajia sattuu; suuret vuohilaumat liikkuvat siinä samaa tarkoitusta varten kuin lehmäkin; ja kymmenittäin kohtaa miltei joka askeleella pieniä mustasilmäisiä lapsukaisia, jotka mikä milläkin tempulla koettavat huomiota herättää ja siten almuja saada ohikulkijoilta. Kerjääminen on Neapelissa kehittynyt äärettömään määrään, joten tuskin voi kadulla liikkua kuulematta aina tuon tuostakin milloin vanhan, milloin lapsen, milloin kurjan raajarikon, milloin aivan terveen miehen surkealla äänellä huutavan: "Pieni roponen, hyvä herra!" Ei näy olevan halua työhön, vaan tuolla tavoin on elämä mukavampaa. -- Omituinen seikka, joka täällä heti herättää huomiota, on se, miten äärettömiä kuormia pieni aasi saattaa liikkeelle saada, puhumattakaan siitä, että näkee hevosen välistä vetävän rattaita, joissa istuu viisitoista, jopa kaksikymmentäkin henkeä. Kylläpä siinä kohden olisi eläinsuojelusyhdistyksellä paljon tehtävää Välimeren rannalla.

2. Nousu Vesuviolle viehättää tietysti kaikkia Neapelissa kävijöitä, joten ne, jotka suinkin voimiensa puolesta siihen kykenevät, harvoin jättävät siellä käymättä? Sinne on tapana kulkea varsinkin kahta tietä: toinen mukavampi, johtaa sinne suoraan Neapelista, ja sitä myöten voi ajaa huipun juurelle, josta mäkijunalla pääsee miltei kraaterille asti; toinen tie Pompejin kaupungista päin on paljoa vaivaloisempi, mutta omituisuutensa takia hauskempi. Ensin ajetaan vaunuissa jonkun matkaa, sitten alkaa nousu hevosen selässä. Tätä kestää siksi, kunnes tullaan tuhkakummun juurelle, josta joko jalan voi astua ylöspäin, tai myöskin saattaa käyttää yllämainittua mäkijunaa. Tämä ei kuitenkaan vie aivan perille asti, vaan vielä on viimeistä jyrkännettä kiivettävä yhä enemmän kuumenevassa tuhassa, kunnes lopulta seisotaan savua suitsuavan jättiläiskraaterin reunalla. Omituinen tunnelma valtaa mielen tuolla ylhäällä. Lakkaamatta tupruaa ruskeaa savua paksuina patsaina noista suuren suurista aukoista maassa. Välistä näkee liekkien luovan niihin punertavan hohteen. Kellertävää tulikiveä on kraaterin seiniä koristamassa ja omituinen haju täyttää ilman. Tuhka, jossa seisoo, on aivan lämmintä ja monesta kohden ympärillään näkee hienoja savupilviä nousevan maankuoren alta, todistuksena siitä, mikä lakkaamaton tuli tuolla jalkojen alla hävitystyötään harjoittaa.