Chapter 16

Hupaista olisi meidän käydä Pietarin monilukuisissa julkisissa paikoissa, mutta tällä kertaa kuitenkin mieluummin tahdomme nähdä palasen Venäjän maaseutuakin. Lähdemme Pietarista rautateitse lounaaseen päin, Saksan rajalle. Se matka kestää vähän toista vuorokautta. Istuinpaikat vaunussa saatuamme alamme tarkastella ympärillemme. Siisteyden puolesta olisi vaunussamme yhtä ja toista korjattavaa. Mitä matkustavaan yleisöön tulee, on se hyvin sekalaista: upseereja, sotamiehiä, ylioppilaita, talonpoikaisia miehiä ja naisia, kaupustelijoita, työmiehiä y.m. Melkein kaikki polttavat papyrosseja, yksin herras-naisetkin. Puhellaan vilkkaasti ja isoäänisesti, ja puhellessa tehdään käsillä liikkeitä. Vaunun etäisimmässä nurkassa oleva nuori mies alkaa soittaa käsiharmonikkaa. Sävelten vaikutuksesta alkaa koko hänen olentonsa elää. Kuulioihinkin tarttuu soiton hurmaus. Venäläisen hilpeä ja soittoa rakastava luonne puhkee näkyviin. Jos tila vaunussa sallisi, saisimme ehkä nähdä nuorten miesten pian pyörivän huimaavassa tanssissa.

Seudut, joiden läpi kuljemme, ovat enimmäkseen yksitoikkoisia alanko- ja nummimaita. Kyliä näkee vaan harvakseltaan rautatien varsilla. Tämä osa Venäjää ei olekaan maan viljavimpia seutuja. Ne ovat Venäjän keski- ja etelä-osissa. Siellä ovat mainion viljavat "mustanmullan" maat, ja väkirikkaita kaupunkeja ja kyliä on tiheästi.

Väsyttäväksi alkaa käydä matkustaminen tätä yksitoikkoista seutua pitkin. Muutamia kaupunkeja on tien varrella, mutta juna ei niiden kohdalla kauvoja viivy. Tulee ilta ja yö. Juna yhä jatkaa kulkuaan. Matkustajat käyvät uneliaiksi. Kukin koettaa nukahtaa istumapaikallaan, mutta eipä se oikein onnistu. Levottoman yön jälkeen ollaan aamusella jotenkin nurpeamielisiä. Mutta siitä toinnutaan. Matkustajilla on näet mukanaan teekannut, joihin he asemilta saavat kuumaa vettä. Pian he siis voivat nauttia mielijuomaansa, höyryävää teetä, jota moni heistä jaksaa juoda hämmästyttävän suuret määrät. Elämä vaunussa vilkastuu. Ei olla totuttu suuriin kursastelemisiin, vaan häikäilemättä aletaan vaunussa siistiä puvut, pestä kasvot, suoria hiukset y.m.

Likeisen yhteydemme kautta Venäläisten kanssa olemme jo entuudesta jossakin määrin oppineet heitä ja heidän tapojansa tuntemaan, joten matka tähän asti ei ole voinut vielä tarjotakaan mitään erityisesti uutta ja huomiotamme herättävää. Mutta juna kiitää eteenpäin. Pian tulemme tutustumaan maahan ja kansaan, jotka ovat meille verraten oudot. Tuntuupa sen vuoksi hieman juhlalliselta mielessä.

IV. Saksanmaa.

Ollaan siis ensimmäisellä rautatie-asemalla Saksan puolella, Preussin kuningaskunnan alueella. Suuri muutos on tosiaan tapahtunut oloissa muutamana minuuttina, joiden kuluessa olemme siirtyneet viimeiseltä venäläiseltä asemalta ensimmäiselle saksalaiselle asemalle. Kansan ulkomuoto, kieli, puku ja rakennuksetkin ovat toisenlaatuisia. Nuo venäläisillä asemilla tavattavat teekeittiöt ovat melkein kadonneet. Peränurkassa ei näe Jumalan-kuvaa eikä kansan tekevän ristinmerkkiä sen edessä -- todistus siitä, että olemme tulleet toisen uskonnon alueelle. Preussilaisethan ovatkin luterilaisia, tunnustavat siis samaa uskontoa, kuin Suomen kansan enemmistökin. Muuten tapaamme yhtäläisyyttä omien olojemme kanssa; ellei saksankieli, jota kuulemme puhuttavan, muistuttaisi meitä siitä, että olemme vieraalla maalla, eipä sitä muusta paljo huomaisikaan. -- Mutta juna lähtee pian Saksan ja Preussin pääkaupunkiin Berliniin päin, ja sitä ennen ovat passimme ja matkatavaramme tarkastuksessa käytettävät; rajan yli mennessä näet täytyy muutamista tavaroista tullia maksaa, ja ilman täydellistä passia ei matkustavaisen ole yrittämistäkään Saksan alueelle. Nämä tarkastukset onnella kestettyämme istumme viimeinkin junassa, joka hyvää vauhtia alkaa viedä meitä Berliniä kohden. Matkaa kestää noin päiväkauden. Mainittuamme vaan, että maisemat, joiden läpi kuljemme, ovat enimmäkseen laajoja tasangoita, joilla näkee paljon viljelemättömiäkin aloja, kankaita ja metsämaitakin, siirrymme nyt suorastaan Berliniin.

Junan pysähdyttyä sille asemalle, johon Pietarista tuleva juna saapuu -- sillä Berlinissä, samoin kuin Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa, on monta rautatie-asemaa -- astumme katettuun, yhden hevosen vedettävään vaunuun, jossa kuljemme johonkin majataloon eli "hotelliin", niinkuin niitä sanotaan. Siellä puhdistettuamme itsestämme matkan pölyt, lähdemme tarkastelemaan tätä suurta kaupunkia, jonka asukasmäärä tekee noin kaksi miljoonaa. Kiirehdimme kaupungin keskuksessa olevalle kuuluisalle "Unter den Linden-" eli lehmus-kadulle. Sen keskikohtana on pitkin pituuttaan tuuheain lehmusten varjoama kävelypuisto. Kadun molemmilla puolilla on mahtavia rakennuksia, toinen toistaan kauniimpia ja komeampia. Istahdamme viheriäiselle penkille lehmuksen varjoon ja katselemme ohi kulkevaa ihmisten vilinää. Ja vilinää siinä on todellakin, aivan yhtä suurta, kuin Pietarin Nevskikadulla. Yhden ja kahden hevosen vetämiä vaunuja kulkee sadottain ohitsemme, mutta mitään sanottavaa jyrinää ei niistä synny, kun katu tällä kohdalla on peitetty sementillä, jota myöten pyörät kulkevat tasaisesti. Jalan kävelijöitä on katu melkein mustanaan. Mutta, jos emme ota lukuun tuota suurenmoisuutta rakennuksissa ja liikkeessä, emme tässä katsellessamme oikeastaan mitään outoa huomaa. Katu itsessään muistuttaa koko lailla Helsingin esplanaadikatua. Ja kun katselemme ohi kulkevia ihmisiä, emme niissäkään mitään erityisempää huomaa, näyttävätpä kasvoiltaan ja puvuiltaan melkein, kuin olisivat vanhoja tuttuja, joita muka olisimme tavanneet Helsingissä tai muissa oman maamme kaupungeissa. Siinä määrässä tekee yhtäläinen sivistys ja samallaiset olosuhteet ihmiset toistensa näköisiksi. Ja vaikka olemme nyt jo koko joukon omaa maatamme etelämpänä, ei asukasten ulkomuodossa vielä huomaa tuota etelämaalaisten tummaverisyyttäkään paljoa suuremmassa määrässä, kuin meilläkään. Sen vuoksi niiden yhtäläisyys omien kansalaistemme kanssa on sitä tuntuvampi. Tarkemmin katsoessa huomaat kuitenkin useampien kasvonpiirteissä jotakin omituisesti saksalaista. Varsinkin saat usein nähdä kasvoja, jotka ovat laihanpuoleiset, mutta ilmaisevat suurta henkevyyttä ja tarmoa. Ylimalkaan ovat Preussilaiset kookkaita ja uljaita ryhdiltään. Siinä huomaa sotilaallisen kasvatuksen jälkiä. Heidän varsinaiset soturinsa, joita kaikkialla tapaa, ovat enimmäkseen voimakkaan näköisiä, soreavartaloisia miehiä.

Berlinissä on lukemattomia merkillisiä katseltavia; esimerkiksi komeat kuninkaalliset linnat, mainio yliopisto, suurenmoiset taideteoskokoelmat, eläintarha j.n.e. Niihin tarkemmin tutustuaksemme tarvitsisimme moniaita viikkoja aikaa. Jätämme ne siis tällä kertaa ja riennämme syvemmälle Saksaan, nähdäksemme, miltä maa ja kansa siellä päin näyttävät. Teemme ensinnäkin matkan Saksin kuningaskuntaan.

Sinne päin kuljetaan ensin tasaisia maita myöten. Minne vaan katsot, näet hyvin viljeltyjä peltoja ja metsiköitä, joissa on omena- ja kirsikka-puita, pyökkejä, tammia y.m. kauniita lehtipuita. Petäjä-metsää näkee täällä, niinkuin muuallakin Saksassa, vaan ani harvoin. Kyliä, suurempia kuin meidän pikkukaupungit, on tiheässä. Ne näyttävät jotenkin yhdennäköisiltä. Asunnot ovat enimmäkseen rakennetut tiilistä, puuristikoista muodostettuihin kehyksiin. Puuta ei näet täällä enää rakennustarpeiksi riitä. Kesällä näkee akkunoissa puuliisteistä tehtyjä varjostimia, jotka ovat viheriäisiksi maalatut ja siten rakennetut, että liisteet voipi sulkea umpeen tai eroittaa toisistaan, aina sen mukaan, miten mieli tekee päivänvaloa tai varjoa. -- Kullakin kylällä on tavallisesti oma pieni kirkkonsa, kivestä tai tiilestä rakennettu, harja terävä, akkunat ylöspäin suippenevat. Ne ovat siis samanlaatuisia kuin meidän vanhimmat kivikirkkomme ovat. -- Talojen ympärillä on tavallisesti puutarhoja. Sitenpä nuo muuten harmaanväriset kylät näyttävätkin varsin sieviltä.

Huomaamme siis, että maisemat täällä Saksassa näyttävät koko lailla toisenmoisilta kuin meillä Suomessa. Silmä ei enää näe meidän havumetsäisiä salojamme, ei meidän soreita koivikoitamme, ei sinijärviämme -- tasankoa vaan ja siinä peltoa, niittyä, ryytimaata, hedelmäpuumetsiköitä, kaupunkeja, kyliä ja tehtaita. Eipä näe enää meidän aitojammekaan. Mistäpä Saksalainen siihen tarvittavat puut saisikaan? Kun hän lähettää raavas- tai hanhikarjansa niityille laitumelle, panee hän siis paimenen aina mukaan.

Tällaista on ylimalkaan Saksanmaan maaseutujen ulkomuoto. Kaikkialla ei kuitenkaan ole näin tasaista. Löytyy toisin paikoin kunnasmaisemia, jopa juhlallisia vuoriseutujakin, niinkuin maantiedostakin jo olemme oppineet. Ja sellaisilla tienoilla saapi nähdä havumetsiäkin.

Mutta tutustukaamme nyt myös junassa matkustavaan yleisöön. Sen joukossa näkee köyhiä ja rikkaita, iloisia ja vakavia, aivan kuin meilläkin. Mutta päihtyneitä ei näe. Se on huomio, jonka saamme kaikkialla Saksan-matkallamme tehdä. Matkustavaiset puhelevat vilkkaasti keskenään. Saksankieltä ei yleensä pidetä kauniina kielenä, mutta hienona, sointuisana ja ytimekkäänä se mielestämme valuu sivistyneen Saksalaisen huulilta. Voi huomata, että tämä kieli on pitkällisen käytännön kautta käynyt perin notkeaksi ajatusten ilmituojaksi. -- Vaunuun astuessaan lausuvat usiammat matkustajat tervehdyksen ja samoin hyvästit sieltä poistuessaan. Tutut ja tuntemattomat ovat pian hauskassa keskustelussa toistensa kanssa; ei sen alkamiseen mitään juhlallisia esittelyjä tarvita. Ellet sinä lähesty matkatovereitasi, lähestyvät he sinua, ja herttaisen ystävällisissä pakinoissa on piankin puolelta ja toiselta juteltu tehtävän matkan tarkoitukset, vieläpä elämänvaiheetkin. Kun olemme muukalaisia, saamme tietysti tehdä selvää kotimaastammekin, josta Saksalaisilla yleensä näkyy olevan himmeät käsitykset, he kun kouluissaan tarkemmin tutustuvat vaan oman maansa maantietoon. -- Tällaista ystävällistä kohtelua saapi matkustavainen kaikkialla Saksassa osakseen. Se tuntuu varsin hauskalta, etenkin kun omassa maassamme useinkin matkustamme niin hiljaisina ja nyrpeinä, kuin olisivat muut matkustavaiset vihamiehiämme tai olennoita, joista meidän ei tarvitse vähääkään huolia. -- Mutta jatkakaamme matkakertomustamme.

Saavumme jo Saksin kuningaskunnan pääkaupunkiin Dresdeniin, jossa on noin 250 tuhatta asukasta. Se on Elhevirran rannalla, kuuluisa kauniista rakennuksistaan ja maailman-mainiosta taulukokoelmastaan. Sen ympäristöt ovat erittäin kauniit. Siellä näemme päivänpuoleisilla rinteillä ensimmäiset viiniköynnöstarhatkin matkallamme. Syyspuolla kesää saisimme syödä niiden mehukkaita rypäleitä. Nyt sen sijaan on saatavissamme halvasta kaikenmoisia muita hedelmiä ja eritenkin mehukkaita kirsikoita.

Dresdenistä viepi juna meidät jonkun tunnin matkan päässä olevaan "Saksilaiseen Sveitsiin", joka on ihanuudestaan kuuluisa. Tie kulkee pitkin Elbejoen varsia Erzgebirge-vuoriston liepeillä. Kylläpä ovat nämä seudut todellakin hurmaavan ihania. Tien varrella näkyy tuon tuostakin korkeita, metsien peittämiä kukkuloita. Niiden rinteillä ja huipuilla on usein komeita linnoja ja raunioita. Kukkulain väliset laaksot sievine kaupunkeineen ja kylineen näyttävät niin rauhallisilta ja onnellisilta, että luulisi ihmisten niissä elävän kuin Edenissä. Likemmältä tutkien kaiketikin saisi kuitenkin nähdä elämän moninaisten huolien ja murheitten sielläkin majailevan.

Jos tätä tietä vielä jonkun matkaa kulkisimme, tulisimme Böömiin, Itävallan keisarikunnan alueelle ja katoolisen väestön keskuuteen. Saisimme sillä matkalla nähdä Böömin pääkaupungin Pragin ja Itävallan pääkaupungin, kauniin Wienin. Ja jos siitä vielä matkustaisimme mahtavaa Tonava-virtaa noin päivän matkan, saapuisimme Unkariin, sukulaistemme Magyaarein maahan. Mutta näin pitkille matkoille emme tällä kertaa lähde, niin hupaista kuin se olisikin. Muistamme näet, että meillä olisi Saksassa käytävä useissa paikoissa, joihin on liittynyt suuria muistoja menneiltä ajoilta, muistoja, jotka ovat meille Suomalaisillekin rakkaita. Miten paljo ovatkaan Saksan kansan etevät miehet aikojen kuluessa tuottaneet tieteen, taiteen, keksintöjen ja ylimalkaan inhimillisen sivistyksen alalla sellaista, josta on ollut hyötyä koko ihmiskunnalle ja meidänkin kansalle! Mutta tällä kertaa asuu mielessämme elävimpänä muisto siitä miehestä, joka kerran totuuden voimalla kukisti paavilaisuuden Saksassa ja pohjoismaissa. Martti Lutherista näet löytyy vielä Saksassa jäljillä paljo muistoja, ja niitä nyt haluaisimme nähdä. Löytäisimme niitä etupäässä Wittenbergistä; jossa hän, kuten historiasta tiedämme, uskonpuhdistajana eli ja vaikutti, sekä Eisleben'istä, jossa hän syntyi ja kuoli. Matkustamme viimeksi mainittuun kaupunkiin. Tie sinne kulkee vanhan Leipzigin kaupungin ohi. Sen läheisyydessä tapaisimme Breitenfeld'in ja Lytzenin taistelukentät, joilla 30-vuotisessa sodassa urhoolliset esi-isämmekin vuodattivat vertansa puhdistetun opin puolesta.

Eisleben'in kaupunki on Harz-vuoriston kaakkoisella liepeellä. Se on yksi Saksan n.s. pieniä kaupunkeja, vaikka se meidän käsityksemme mukaan kuitenkin on koko suuri, koska siinä on noin 20 tuhatta asukasta. Tässä, niinkuin useissa muissakin Saksan kaupungeissa, herättää huomiota asuntojen vanhan-aikuisuus. Suuri joukko taloja on monen sadan vuoden vanhoja, jo keskiajalla rakennettuja. Kun kävelee noita kapeita katuja pitkin ja näkee nuo keskiajan malliin rakennetut talot katujen varsilla, luulisi monasti siirtyneensä neljä tai viisi vuosisataa ajassa takaperin, jos eivät asukkaat vaatepartensa kautta ilmaisisi, että elämme nykyajassa.

Yksi tuollaisista vanhoista taloista Eisleben'issä on _Martti Lutherein syntymätalo_. Siinä talossa syntyi Luther 10 p. Marraskuuta 1483. Sillä on jo siis ainakin viidettä sataa vuotta ikää. Se on pieni, kaksikerroksinen rakennus. Yläkerros on saanut kestää tulipalon hävitystä, joten se on täytynyt osaksi uudesta rakentaa. Omituinen tunne valtaa mielesi astuessasi tähän halpaan asuntoon, jossa yksi historian suurimpia miehiä on nähnyt päivän valon, yksi niitä miehiä, joiden hengen voimaa, lujuutta ja jaloa taistelua totuuden puolesta jo lapsuudestasi saakka olet tottunut ihmettelemään ja kunnioittamaan. --Tässä Lutherin syntymätalossa löytyy vielä moniaita muistoja hänestä, esim. yksi hänen käyttämänsä pöytä, hänen kirjoittamiansa kirjeitä, jotka ovat vielä siinä kunnossa, että niitä voipi lukea, muutamia Lutherin aikuisia maalauksia y.m. -- Jäljellä on Eisleben'issä vielä sekin talo, missä Luther 18 p. Helmikuuta 1546 kuoli. Ja vanhassa n.s. Andrean-kirkossa on vielä käytännössä sama saarnastuoli, josta hän aikanaan julisti Eislebeniläisille evankeliumia. -- Juhlallisilla tunteilla eroamme näistä muistoista.

Monilukuisia merkillisiä paikkoja olisi meillä vielä Saksassa nähtävänä, mutta ohjelmamme vaatii meitä rajoittamaan matkojamme. Emme kuitenkaan lähde Saksasta, ennenkuin olemme nähneet edes vilahdukselta kuuluisan Rhein-virran, Saksalaisten ihailun ja ylpeyden esineen. Kiirehdimme siis lyhintä tietä Rheinin rannalle. Koblenz'in kaupungin luona astumme yhteen noista suurista höyrylaivoista, jotka kuljettavat huvimatkailijoita Rhein-virralla.

Rhein-virta lienee näillä tienoilla päälle 1,000 jalan levyinen. Onhan siinäkin jo leveyttä virraksi. Sen vesi, joka Sveitsistä lähtiessään on kirkasta, on täällä jo jotenkin sameata. Mutta tämän seikan korvaa Rheinin rantojen arvaamattoman suuri ihanuus. Kun Koblenz'ista matkustaa etelään päin, näkee rannoilla milloin jyrkkiä vuoria ja kukkuloita, joilla useinkin on keskiaikuisten ritarilinnojen jäännöksiä, milloin viheriäisten viinitarhain peittämiä mäenrinteitä, milloin taas hymyileviä kaupungeita ja kyliä. Linnoista on tavallisesti olemassa taruja ja kertomuksia niiltä ajoilta, jolloin ne vielä ovat olleet rautaan puettujen ritarien asuntoina. -- Kaunis ilma, ihanat rannat, synkät muinais-ajan linnat ja koko seudun viehkeys synnyttävät matkailijassa unelman-tapaisen mielen-tilan, jossa hämärän ritari-ajan haamut ja kauniit maisemat sulautuvat suloiseksi utukuvaksi, jota ei tahtoisi häirittävän. Ja hiljalleen mentäissä taruperäisen Lurlei-kallion ohitse hyräilemme saksalaisen runoilijan Heinen tunnettua laulua: "En tiedä, mistähän lienee näin mielein murheinen --"

Bingen'in kaupungin kohdalla tekee Rhein-virta mutkan itäänpäin. Tämä kohta on Rhein-virran kauniimpia. Sen vaikuttavaisuutta lisää vielä virran pohjoispuolella, Niederwald-vuoriston korkealla rinteellä kohoava naisolento, joka kuvaa Saksaa ja sen parikymmentä vuotta takaperin saavutettua valtiollista ja kansallista yhteyttä. Isänmaallisin tuntein katselee Saksalainen tätä kansallis-muistopatsasta.

Matka Bingen'istä Mainz'in kaupunkiin ei enää ole niin viehättävätä, koska Rheinin rannoilla sillä välillä on lakeita niittymaita.

Nähtyämme täten palasen Rheinin vartta suuntaamme matkamme vielä maitse etelään päin. Haluamme näet pikimiten pistäytyä Sveitsissäkin. Kuljemme Neckar-virran ihanien laaksojen läpi. Meillä on siten tilaisuus tutustua Würtenberg'in ystävällisiin asukkaisiin sekä Neckarvirran seutuihin, joilla rinteet ovat viinitarhoina ja laaksot peltoina, kaupunkeina ja hedelmätarhoina. Ulm'in kaupungin tienoilla satumme vaunusta katsahtamaan etelään päin. Etäällä taivaanrannalla näkyy jylhä, valkeaharjainen pilviröykkiö. Vai ovatko ne todella pilviä? Eivät oikein siltäkään näytä. Eräs toinen matkustajista huomaa saman ilmiön. Hänen ihastunut huutonsa: "Alpit, Alpit!" selittää meille asian laidan. Alppien lumiharjat näkyvät meille nyt ensi kerran. Ja kuitenkin olemme Alpeilta vielä ehkä noin 18 penikuorman päässä! Mutta juna kiitää yhä etelään päin. Malttamattomina odotamme matkamme päämäärää.

V. Sveitsi.

Yht'äkkiä tuopi juna meidät Boden-järven rannalle. Pitkistä ajoista saamme taas nähdä _järven_! Miten suloiselta se tuntuu, sen voipi aavistaa ainoastaan se, joka on kauan matkustanut järvettömiä tasangotta myöten ja hengittänyt rautatie-pölyä keuhkoihinsa. Ja mahtava on kerrassaan se näkymö, joka tämän järven rannalla aukenee matkustajan silmäin eteen. Järvi on noin penikuorman levyinen, vaikka se silmään näyttää vaan virstan tai parin levyiseltä. Sen vesi on, samoin kuin muidenkin Sveitsin järvien, viheriäistä, mutta kirkasta ja läpinäkyvää. Ja sen toisella rannalla on mahtavan kaunis Sveitsin vuorimaa. Tähän järven pohjois-puolelle jo näemme koko majesteetillisen Alppi-maailman. Laskeutuvan auringon säteet heittävät lumoavaa valoa sen korkeimmille lumi- ja jäähuipuille. -- Kuljemme nyt höyrylaivalla Boden-järven yli, milloin ihaillen Alppien mahtavuutta, milloin järven rantoja sievine kylineen ja kaupunkeineen.

Niinkuin tiedämme, on Sveitsi pienoinen maa, pinta-alalleen noin yhdeksäs osa Suomen pinta-alasta. Ja tästäkin alasta anastavat suuren osan asumattomat vuoriseudut. Asukkaita on Sveitsissä kuitenkin enemmän kuin Suomessa. Siitä voimme päättää, että Sveitsi, omaan maahamme verrattuna, on monta kertaa tiheämmin asuttua. Tapaammekin matkallamme myötäänsä sieviä kaupunkeja ja kyliä. Sveitsin pohjois-osalla, missä nyt kuljemme, ei ole vielä varsinaisen vuorimaan luonnetta, jonka vuoksi siellä näkee maanviljelystäkin harjoitettavan. Etelämpänä, varsinaisten Alppien alueilla, on karjanhoito etevimpänä elatuskeinona.

Muutamassa tunnissa viepi juna meidät ensin Zyrich'in kaupunkiin, joka on ihanan Zyrich'in järven rannalla. Tämän järven rannoilla näkee joka haaralla viehättäviä kaupungeita, kyliä ja huviloita. Alpit näyttävät olevan jo paljon lähempänä; juhlallisina ja korkeina kuin kesäiset ukkospilvet rajoittavat ne näköalan etelään päin. Jonkun tunnin vielä kuljettuamme rautateitse sekä veneellä pienen, sievän Zug-järven yli saavutamme yhden Alppien etuvartioista, kuuluisan Rigi-kukkulan.

Tuossa on nyt Rigi mahtavana edessämme. Sen huipulle pitäisi meidän nousta, saadaksemme sieltä lähemmältä katsella Alppeja. Mutta miten jaksamme kiivetä pitkää ja jyrkkää rinnettä ylös? Siihen vaivaan ei meidän tarvitse antautuakaan. Rigin huipulle vie meidät näet höyryveturi pitkin rautatietä. Tämä rautatie on yksi nykyajan ihmeistä kulkuneuvojen alalla. Tavallinen juna ei tietysti voisi nousta sileitä kiskoja pitkin ylös jyrkkää rinnettä; senpä tähden onkin Rigille vievän junan veturissa pyörä, joka on varustettu hampailla, mitkä junan kulkiessa laskeutuvat niitä vastaaviin syvennyksiin radassa. Täten juna pääsee ylöspäin, jos kohta hitaastikin.

Astumme siis junaan. Avonaisesta vaunusta on meidän mukava katsella ympärillemme. Jota korkeammalle noustaan, sitä avarammiksi ja juhlallisemmiksi käyvät näköalat. Lehtimetsäinen vuoren lieve jää alapuolelle; sen havumetsäinen osuus alkaa. Päätä huimaa toisin paikoin, kun rata on rakennettu hirvittävien rotkojen ja kuilujen partaille, jotka nielisivät syvyyteensä, jos juna jotenkin joutuisi kiskoilta pois. Pelottaapa sekin, että radan perustus ei aina kestäisi, kun vuori näyttää olevan varsin haurasta kivilajia. Onnellisesti kuitenkin pääsemme Rigin ylimmälle huipulle. Siellä on pienoinen tasanko komeine ravintoloineen. Huvimatkailijoita on siellä myös runsaasti, mikä miltäkin maailman ääreltä.

Matkamme vuoren juurelta tänne ylös, 11 kilometriä pitkä, on kestänyt puolitoista tuntia. Täällä huipulla olemme nyt 1800 metriä eli lähes kaksi virstaa merenpintaa korkeammalla. Niin korkealla emme ole milloinkaan olleet. Kylmältä tuntuu täällä, vaikka on keskikesä. Huipulla ei enää kasva puitakaan, vaan ainoastaan ruohoa ja muutamia kukkasia.

On ilta. Laskeutuvan auringon valossa katselemme nyt ympärillemme. Olemme sanomattoman ihmettelyn valtaamina -- niin mahtavaa ja kaunista on kaikki se mitä näemme. Luomme silmämme etelään päin. Bernin ja Glärnisch-alppien majesteetillinen vuori- ja kukkulasarja on siellä nähtävissämme. Lähimmillä kukkuloilla ja huipuilla ei vielä näe lunta, mutta etäämpänä näkyvät ovat melkein kaikki peitetyt ikuisella lumella ja jäällä, joka hohtaa kummallisen ihanasti ilta-auringon säteistä. Koko tuo mahdottoman suuri kukkula- ja vuoriryhmä näyttää olevan aivan lähellä; arvelisit lähimmille lumihuipuille suorin matkoin olevan noin pari virstaa. Kuitenkin on lähimpäänkin niistä, Titlis nimiselle huipulle, vähintäänkin 3 penikuormaa. Ja edempänä oleville jäähuipuille, Finsteraarhorn'ille ja Jungfraulle, on kartasta päättäen matkaa noin 7 penikuorman tienoille. Ilman puhtaus ja läpinäkyväisyys täällä ylhäällä on niin suuri, että silmä kokonaan pettyy matkain pituuden suhteen.

Monilukuiset ovat ne kukkulat, jotka nostavat lumipeitteiset päänsä muuta vuoristoa ylemmäksi. Korkeimmat niistä kuitenkin ovat nuo edellä mainitut Finsteraarhorn ja Jungfrau, joista edellinen on 4275 metriä (yli neljä virstaa) ja jälkimmäinen 4167 metriä merenpintaa korkeammalla. Rigi on siis kuin lapsi näiden jättiläisten rinnalla. Ja kuitenkin olemme Rigillä mielestämme jo hirmuisen korkealla. Jos olisi pilvinen sää, saisimme nähdä olevamme pilvienkin yläpuolella, nämä kun usein kulkevat Rigin huippua alempana.

Näköala pohjoiseen päin on äärettömän laaja, siellä kun ei ole mitään korkeampia vuoria sitä rajoittamassa. Lähempänä erottaa hymyilevien maisemien piirteet vielä jotenkin tarkoin, mutta edempänä, näköalan rajalla, muodostavat maisemat vaan siintävän ja himmeän juovan, josta paljaalla silmällä on mahdoton yksityiskohtia erottaa. Nuo taivaanrannalla olevat seudut ovatkin jo Baden'in, Württenberg'in ja Bayern'in eteläosiin kuuluvia.

Rigin juurella kiertelee monimutkainen, kaunis Vierwaldstätter-järvi. Tänne ylös näyttää se kapealta, melkein kuin olisi se vaan suurempi joki, vaikka sillä muutamin paikoin on 3-4 virstan leveys. Matkustajahöyrylaivat, jotka kulkevat sen pinnalla, näyttävät tänne ylös mitättömän pieniltä. Näkyypä eräs soutuvenhekin ja siinä soutaja. Voipi erottaa soutajan tekevän soutuliikkeitä, mutta venhe näyttää pysyvän aivan paikoillaan.