Chapter 13

Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa; joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää, suinkaan unohda sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika oli Elias Lönnrot.

118. Uuno Cygnaeus.

Nykyään on kansankin lapsilla Suomessa tilaisuutta saada hyödyllistä ja tarpeellista opetusta. Varsinaisissa oppikouluissa tarjotaan laajaa ja perinpohjaista opetusta kaikille niille, jotka pyrkivät tiedemiehiksi tai papeiksi ja muiksi virkamiehiksi. Niissä kuitenkin vaan varakkaimpien lapset voivat käydä. Sitä vastoin voivat usiammat lapset jo käydä kansakouluissa. Niitähän nykyään jo löytyy melkein joka pitäjässä, muutamin paikoin jo melkein joka suuremmassa kylässäkin. Ja niissä tarjotaan opetusta kaikissa niissä asioissa, jotka ihmiselle ovat tärkeimmät tietää, jotta hän voisi olla ja elää Jumalata pelkääväisenä, kunnollisena ja toimekkaana kansalaisena. Kristinopin perustotuudet niissä selvitetään; opetetaan hyvästi lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan; annetaan tietoja kansamme ja koko ihmiskunnan entisistä vaiheista; opetetaan tuntemaan kotimaa ja vieraat maat sekä Jumalan ihmeellistä luomakuntaa; harjoitetaan kaunista laulua, vieläpä voimistelua ja käsitöitäkin. Onnellisiksi voimme nyt sanoa Suomen lapsia, kun heille on kansakouluissa tarjona tällaiset opin ja tiedon aarteet. Näin ei ole ollut vielä kauan laita. Noin kolmekymmentä vuotta takaperin olivat kansakoulut vielä maassamme aivan harvinaisia. Kansan lapset saivat tyytyä siihen lukutaitoon, mitä heille kotona osattiin opettaa. Jos kiertokoulussa -- missä nimittäin sellaisia löytyi -- vielä lisäksi opittiin vähän kirjoitusta, niin olikin saavutettu se sivistysmäärä, mikä yhteiselle kansalle vielä miespolvi takaperin oli mahdollinen saavuttaa.

Että laajempi tiedon ja opin tie on tullut Suomen lapsille kansakoulujen kautta avatuksi, sen on vaikuttanut etupäässä yksi jalo mies, jolla oli tähän asiaan lämmin into ja harrastus. Se mies on Suomen kansakouluoppilasten aina muistettava. Hänen nimensä oli _Uuno Cygnaeus_.

Uuno Cygnaeus syntyi Hämeenlinnassa 12 p. Lokakuuta 1810. Suoritettuaan yliopistossa maisterin ja papintutkinnot, oli hän ensin jonkun aikaa pappina Viipurissa, mutta määrättiin sitten lutherilaisen seurakunnan pastoriksi venäläisille uutis-asutuksille Amerikan luoteiskulmassa. Siellä oleskeli hän viisi vuotta. Palattuaan Pietariin oli hän siellä v. 1846-1858 ruotsalaisen seurakunnan pappina ja koulun tarkastajana sekä uskonnon-opettajana suomalaiselle nuorisolle. Tällä ajalla hän varsinkin tutustui etevien ulkomaisten kasvattajain periaatteisiin kansan-opetuksen alalla. Kun Suomessa Keisari Aleksanteri II:sen toivomuksesta alettiin kansakoulujen perustamista tuumia, lähetti Cygnaeus hallitukselle kirjallisen mietintönsä tästä tärkeästä asiasta. Hänen siinä lausumansa aatteet katsottiin suuressa määrässä huomiota ansaitseviksi. Hallitus määräsi nyt Cygnaeuksen matkustelemaan sekä koti- että ulkomaille ja siten ottamaan selvää kansakouluasioista. Matkoilta palattuaan ja annettuaan kertomuksen tekemistään havainnoista, sai hän toimekseen valmistaa ehdotuksen kansakoulujen ja seminaarien järjestämisestä Suomessa. Hänen ehdotuksensa sitten pääasiassa hyväksyttiinkin. Itse nimitettiin hän v. 1861 Suomen kansakoulujen ylitarkastajaksi. V. 1863 perustettiin Jyväskylään seminaari mies- ja nais-opettajain valmistamista varten kansakouluille. Cygnaeus itse oli tätä laitosta järjestämässä ja johtamassa ensi vuosina. Sen jälkeen oli hänen harrastuksensa ja työnsä yhä suunnitettuna seminaarien ja kansakoulujen kehitykseen maassamme. Seitsemän uutta seminaaria on perustettu ja kansakouluja on syntynyt vuosi vuodelta yhä enemmän. Pian alkaa jo jokaisella Suomen lapsella olla tilaisuutta kansakoulusivistyksen saamiseen. Kansamme itse on näet jo ruvennut huomaamaan, että hengenlahjain kehittäminen ja terveellinen oppi ovat kaikille ihmisille välttämättömät ja että nousevan nuorison kasvatus on elämän kalliimpia velvollisuuksia. Sen vuoksi rientää Suomen lapsia, poikia ja tyttöjä, nyt joukottain kansakouluihin. Ja me saamme toivoa, että niistä kerran kasvaa Suomelle kunnollisia kansalaisia. Mutta se on etupäässä tohtori Uuno Cygnaeuksen ansio, että näin pitkälle on päästy. Sydämensä rakkauden ja elämänsä voiman uhrasi hän tämän tärkeän asian hyväksi. Sen edistämiseksi työskenteli hän elämänsä loppuun asti. Paljo oli hänellä hankaluuksia ja vastuksia voitettavana, mutta hänen harras intonsa ja uupumaton toimintansa poisti vaikeudet. Ja elämänsä ehtoolla sai hän iloita työnsä hedelmistä. Kansakoulu oli tullut Suomessa yleiseksi, se oli tullut kansalle rakkaaksi.

Uuno Cygnaeus kuoli 2 p. Tammikuuta 1888. Häntä ja hänen työtänsä on Suomen kansa aina kiitollisena muisteleva, sillä kansakoululaitosten järjestämisellä on hän johtanut koko kansamme suurempaan sivistykseen, henkiseen ja taloudelliseenkin kehitykseen.

119. Torpan pojasta kuvanveistäjä.

Kolmekymmentä vuotta sitten oli Virolahden pitäjässä Haminan lähellä pieni poika, jota sanottiin Sillanpään Johannekseksi. Hänen isänsä oli herrastalon torppari. Koti oli köyhä ja Johannes sai pienestä pitäen tottua tekemään mitä voi. Kymmenvuotiaasta oli hän kesäisin pantu käymään toisen torpan lehmiä paimenessa. Mutta Johannes ei ollut mikään vetelehtijä, joka olisi työtä surkeillut, vaan niitä iloisia ja virkkuja poikia, jotka aina ovat toimessa. Paimenessa ollessaan hän teki vispilöitä ja luutia tai vuoleskeli haarukoita, joilla kiinnitetään vaatteita köysiin kuivamaan. Toisinaan hän taas naperteli kaikenlaisia somia leikkikaluja, sillä hän oli oikein näppärä puukkoa käyttämään. Omissa pienissä toimissaan hän viihtyikin paremmin kuin ikäistensä seurassa. Kun Johannes oli kolmentoista vuoden vanha, rupesi herrastalon neiti pitämään koulua torpparien lapsille, ja siihen pääsi Johanneskin. Koulussa saivat lapset harjoitella käsitöitäkin; tytöt kutoivat sukkaa, neuloivat j.n.e, pojat taas saivat vuoleskella kaikenlaisia esineitä puusta mallien jälkeen. Enimmin heitä viehättivät eläimenkuvat, joita he kilvan jäljittelivät. Mutta Johannes se kuitenkin oli paras mestari, niin että toiset pian luopuivat kilpailusta hänen kanssaan. Kerran vuoli hän mallin mukaan istuvan luppakoiran kuvan, jonka opettajatar lähetti veljelleen, kauppiaalle Viipurissa. "Onpas se aika mestari, joka tämän on tehnyt!" huudahti kauppias sitä katsellessaan. Se oli sievästi ja puhtaasti tehty, mutta varsinkin koiran katse ja asento oli osattu hämmästyttävän elävästi. Johannes tahtoi yhä uusia malleja. "Antakaa vaikka mikä kuva, kyllä minä sen toimeen saan", pyysi hän opettajattareltaan. Neiti antoi hänelle pienen sveitsiläisen huoneenmallin, tuskin nuppineulankaan pituisen ja korkuisen. Hän piti mahdottomana että Johannes paksuilla sormillaan voisi tehdä semmoista. Mutta jonkun ajan perästä tarjosi poika hänelle nöyrästi ja vaatimattomasti pienen soman rasian, johon oli kätketty uusi sveitsiläinen huone, melkeinpä mallia pienempi ja sievempi. Siitä pitäen hankki neiti Johannekselle erityisiä, vaikeita malleja. Hän leikkasi puusta samanlaiset ja niin hyvin että se herätti kaikkien kummastusta; nähtiin että hänessä oli paremman kuin tavallisen torpanpojan alku. Tuo viipurilainen kauppias kutsui poikaa luoksensa tulemaan, ja Johannes lähtikin. Eräs venäläinen kenraali, joka sattui käymään Viipurissa, sai nähdä pojan teoksia ja päätti toimittaa hänet Pietariin oppimaan kuvanveistäjäksi. Vielä koetellakseen poikaa käski hän Johanneksen leikata puusta Viipurin linnan kuvan. Sen tämä tekikin, ja Viipurin linna syntyi ihka uutena leppäpölkystä.

Mutta Pietariin ei Johannes kuitenkaan tullut lähtemään. Muutamat viipurilaiset keräsivät hänelle rahoja, joilla hän pääsi Helsinkiin erään etevän kuvanveistäjän luo oppiin. Ja niin oli taiteilijan alku valmis lähtemään ulos maailmaan.

Johannes Takasesta -- se oli pojan nimi -- tuli kuuluisa kuvanveistäjä, jonka teoksia ihaillaan milt'ei hienoimpina ja taiteellisimpina, mitä kukaan taideniekka on luonut. Hän muutti sittemmin Roomaan, jossa ovat maailman suurimmat taideteoskokoelmat, ja jossa kuvanveistäjillä siis on paras tilaisuus edistyä taiteessaan. Siellä hän sitten oli monta vuotta, taistellen hädän ja puutteen kanssa, mutta kuitenkin hylkäämättä jaloa taidettansa. Hän on kaavaillut Juhana Vilhelm Snellmanin rintakuvan, joka on pystytetty Kuopiossa puistoon tuomiokirkon edustalle, ja hän sai myöskin toimekseen jalon Keisarimme Aleksanteri II:n kuvapatsaan valmistamisen sitä muistopatsasta varten, joka oli pystytettävä Helsinkiin hänen kunniakseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt työhön ryhtyä; kuolema katkaisi hänen elämänsä langan sitä ennen, kun hän vasta oli 35 vuoden ikäinen. Syvää surua herätti Suomessa hänen varhainen kuolemansa, sillä taiteilijan lahja, kyky nähdä kauneutta luonnossa ja ihmisissä ja sitä esittää, on harvinainen Jumalan lahja.

120. Laula, laula, veitoseni.

Laula laula veitoseni, kuku, kuku kultaseni; anna aikasi ilohon, ääni laske laulamahan! Ota kaunis kantelesi, soitto kultainen kuleta, kielet soppehen sovita, käännä sormet soittamahan, jotta kuuluisi kujilla, kajahtaisi kankahilla, sekä soitto, jotta laulu, jotta ainoinen ilosi -- kuuluisi kyliä myöten, kajahtaisi kaikin paikoin, Savossa soria soitto, ilo kaunis Karjalassa!

121. Maamme.

_Maa, isänmaamme, Suomenmaa, soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa tää pohjainen, maa kallis isien.

On Suomi köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, vaan meille kallein maa on tää; sen salot, saaret, manteret ne meist' on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat koskemme kuohuineen, ikuisten honkain huminat, täht'yömme, kesät kirkkahat, kaikk', kuvineen ja lauluineen mi painui sydämeen.

Täss' auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss' Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla nälän tuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?

Täss' on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss' iloaan on nauttinut ja tässä huoltaan huokaillut se kansa, jolle muinakin kuormamme pantihin.

Tääll' olo meill' on verraton ja kaikki suotuisaa; vaikk' onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on. Mi maailmass' on armaampaa ja mikä kalliimpaa!

Ja tässä, täss'on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme oientaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss' on se, maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilvihin, miss' itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais, ois tähän kurjaan kotihin halumme kumminkin.

Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss' elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain' ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen.

Sun kukkas vielä kuorestaan vapaaksi puhkeaa; viel' lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan, ja kerran laulus, synnyinmaa, korkeemman kaiun saa._

122. Jos ma lauluille rupean.

Jos ma lauluille rupean, virrentöille työnteleme, laulan pihlajat pihalle, tammen keskitanhualle, tammelle tasaiset oksat, joka oksalle omenan, omenalle kultapyörän, kultapyörälle käkösen; kun käki kukahtelevi, kulta suusta kuohahtavi, vaski leuoilta valuvi, kultaisehen kuppisehen, vaskisehen vakkasehen, ilman maahan vieremättä, rikoille ripoamatta. Siitä tammen taittelemma, pihlajat pirottelemma, tyvet teemmä tynnyriksi, latvat laivan mastiloiksi, kesken kestipöytäsiksi, pikariksi pienet oksat.

123. Omat on virret oppimani.

Ei ole seppä sen parempi, eikä tarkempi takoja, jos syntyi sysikeolla, kasvoi hiilikankahalla.

En olo opissa ollut, käynyt mailla mahtavien, samonnut Lapin saloja, souellut Viron vesiä; omat on virret oppimani, omat saamani sanaset, tiepuolista tempomani, risukoista riipomani, pajukoista poimimani, vesoista vetelemäni, kanervoista katkomani, päästä heinän hieromani. Kun olin piennä paimenessa, lassa karjan kaitsijana, metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla, kirjavaisilla kivillä, paistavilla paateroilla; tuuli toi sata sanoa, tuhat ilma tuuvitteli, virret aaltona ajeli, laulut läikkyi lainehina. Ne minä kerälle käärin, sykkyrälle syylättelin, panin aitan parven päähän, kukkarohon kultaisehen, rasiahan rautaisehen, vaskisehen vakkasehen.

124. Sananlaskuja.

_1. Aika muuttuupi moneksi, ihminen ajan keralla. 2. Edessä pitkä kanto kaskessa. 3. Ei hyvä sana haavoita. 4. Ei yhtä hyvää hyvästyminen, eikä kahta pahaa pahastuminen. 5. Ei hädällä kauas keritä. 6. Ei kaikki kultaa, joka kiiltää, ei kaikki hopeata, joka hohtaa. 7. Ei lopu uni maaten, eikä työ tehden. 8. Ei kaikki suuhun, mitä sydämessä. 9. Ei miestä nuttuunsa arvaaman pidä. 10. Ei niin hyvää, ketä ei moitita, eikä niin pahaa, ketä ei kiitetä. 11. Ei pidä ennen hypätä, kuin oja tulee. 12. Ei saa siltoa sanoista, puita siihen tarvitahan. 13. Ei Turku tunnissa tehty. 14. Ei vesa kauas kannosta kasva. 15. Ennen rauta katkeaa, kuin miehen sana ratkeaa. 16. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. 17. Joka tyynellä makaa, se tuulella soutaa. 18. Juuresta puuhun noustaan, ei latvasta. 19. Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. 20. Lupaus hyvä, anto parempi. 21. Miehen sana miehen kunnia. 22. Niinkuin korvessa huhutaan, niin korpi kaikaa; niinkuin tyhmälle puhutaan, niin tyhmä vastaa. 23. Odottavan onkeen kala tulee. 24. Parempi oma olkivuode, kuin on vieras höyhenvuode. 25. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin. 26. Syy sysissä, syy sepissä. 27. Totuus ei pala tulessakaan. 28. Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä. 29. Vähästä paljo tuleepi, kipinästä tuli syttyy. 30. Väärin menee väärin saatu, pahasti pahoin koottu._

125. Kalevalan kertomuksia.

I. Väinämöinen.

Hämärässä muinaisajassa syntyi Väinämöinen, laulaja laveasuinen, tietäjä iänikuinen. Hänen äitinsä oli ilman jumala, Ilmatar. Vasta luodun maan päälle astuttuaan Väinämöinen rupesi sitä viljelemään. Hän kaatoi ensimmäisen kasken ja kylvi siihen ensimmäisen ohran.

Hänen asuinpaikkansa oli Väinölässä. Siellä hän eleli aikojansa. Hänestä tuli suuri laulaja, viisain mies koko kansan joukossa. Maine hänen viisaudestaan ja laulutaidostaan levisi etäälle. Kuulipa sen myöskin nuori lappalaisuros, Joukahainen nimeltään. Hän luuli itseään suureksi laulajaksi ja kävi kovin kateelliseksi Väinämöistä kohtaan. Vastoin vanhempiensa kieltoa lähti hän tapaamaan Väinämöistä, kilpaillakseen hänen kanssaan laulutaidossa ja viisaudessa.

Kolme päivää matkustettuaan saapui hän Väinölään. Siellä tuli Väinämöinen häntä vastaan ajaen hevosella. Nuori Joukahainen ajoi häntä vastaan niin varomattomasti että valjaat takertuivat toisiinsa. Kysyi vanha Väinämöinen: "ken olet sinä, joka noin tuhmasti ajat vastaan?" Joukahainen vastasi: "olen nuori Joukahainen, mutta sanohan, mitä kurjaa sukua sinä itse olet". Väinämöinen ilmoitti nimensä ja sanoi: "Kun olet nuori Joukahainen, vetäy syrjähän vähäisen, olethan nuorempi minua". Tähän vastasi Joukahainen: "mitäpä miehen nuoruudesta tai vanhuudesta. Kumpi on tiedoilta parempi, se tiellä seisokoon, toinen tieltä väistyköön. Jos lienet vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen, niin ruvetkaamme laulamahan, mies miestä oppimahan, toinen toista voittamahan." Väinämöinen lausui: "Mitäpä minusta on laulajaksi, kun olen kaiken aikani elellyt vaan näillä Väinölän ahoilla, kotipellon pientarilla; mutta sanohan sinä, mitä sinä enintä tiedät, yli muiden ymmärtelet."

Nyt alkoi Joukahainen ladella tietojansa. Mutta ne olivat aivan jokapäiväisiä asioita, jotka olivat kaikille tunnettuja. Väinämöinen sanoi: "Nuo tietosi ovat lapsen tietoja, eikä partasuun uroon. Laula syntyjä syviä". Joukahainen lauloi: "Tiedänpä tiaisen synnyn; tiedän tiaisen linnuksi, kyyn käärmeeksi, kiiskin kalaksi. Vuoresta on vesi syntyisin, tuli on syntynyt taivahasta, rauta ruostehesta. Märkä mätäs on maista vanhin, paju puista ensimmäinen, hongan juuri huoneista, paasi padoista." "Muistatko vielä enemmän, vai joko lorusi loppuivat?" kysyi Väinämöinen.

Silloin Joukahainen turvautui valheeseen. Hän kertoi muka olleensa niiden uroiden joukossa, jotka maailman loivat. Väinämöinen sanoi: "Sen sinä suorastaan valhettelit, sillä ei sinua silloin nähty eikä kuultu". "Kun ei liene itselläni mieltä ja viisautta", sanoi Joukahainen, "kysyn mieltä miekaltani. Lähde, Väinämöinen, miekan mittelöhön." Väinämöinen vastasi: "En pelkää sinun miekkojasi enemmän kuin sinun tietojasikaan. Mutta en lähde sinun katalan kanssa miekkasille." Nyt Joukahainen murti suuta, väänti päätä ja lausui: "Sen, joka ei lähde minun kanssani miekkasille, sen minä laulan tunkiolle, nutistan läävän nurkkaan."

Jo loppui Väinämöisen kärsivällisyys, suuttuneena alkoi hän nyt itse laulaa. Se oli vasta uroon laulua, sen voimasta järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi. Ja hän lauloi nuoren Joukahaisen syvälle suohon, niin että hän sinne oli uppoamaisillaan.

Jo tunsi Joukahainen lähteneensä etevämpänsä kanssa kilpailuun. Hän alkoi nyt rukoilla henkensä edestä ja lupasi Väinämöiselle ylen kalliit lunnaat, jos tämä peräyttäisi pyhät sanansa ja päästäisi hänet suosta. Väinämöinen siihen vihdoin suostuikin. Joukahainen pääsi suosta ja lähti alla päin, pahoilla mielin kotiansa.

2. Kerran lähti Väinämöinen Pohjolaan pyytääkseen itselleen Pohjolan tytärtä puolisoksi. Mutta matkalla väijyi häntä Joukahainen, jonka sydämessä asui katkera viha ja kateus Väinämöistä kohtaan. Kun hän viimein keksi Väinämöisen ratsastavan meren lahtea pitkin, jännitti hän jousensa ja ampui. Nuoli sattuikin Väinämöisen hevoseen, mutta Väinämöinen itse suistui meren aaltoihin.

Siellä hän ui kahdeksan päivää ja oli viimein aivan menehtymäisillään. Tällöin keksi hänet suuri kotka, jolle Väinämöinen kerran oli osoittanut hyvyyttä. Se käski Väinämöisen nousemaan selkäänsä ja kantoi hänet Pohjolaan. Kun Louhi, Pohjolan emäntä, sai tietää, että vieras oli kuuluisa Väinämöinen, ihastui hän suuresti ja kestitsi Väinämöistä kaikella tavalla. Mutta Väinämöisen teki mieli kotia. Pohjolan emäntä sanoi: "Hyvähän tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syödä lohta lautaselta, sivulta sianlihaa." Mutta tähän vastasi Väinämöinen: "Mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa Jumala että vielä pääsisin omille maille. Parempi omalla maalla vesi virsun alta, kuin vieraalla maalla mesi kultamaljoista." Pohjolan emäntä lupaa saattaa hänet kotimaalle, jos hän takoisi Pohjolaan sammon, lupasipa vielä tyttärensäkin siitä hyvästä hänelle puolisoksi. Väinämöinen sanoi: "En taida sampoa takoa, mutta jos saatat minut omille maille, lähetän sinulle seppo Ilmarisen, joka on taivasta takonut, ilman kantta kalkutellut, se sinulle kyllä sammon takovi." Tähän lupaukseen luottaen toimitti Pohjolan emäntä Väinämöisen kotimatkalle.

3. Väinämöinen laati itselleen venettä, mennäkseen uudelle kosioretkelle Pohjolaan. Laulun voimalla hän sitä valmisteli. Olikin jo saamaisillaan sen valmiiksi, mutta ei muistanut kolmea loitsu-sanaa, joilla olisi veneen keulat saanut kuntoon. Monelta taholta koetteli Väinämöinen noita loitsusanoja saada, mutta turhaan. Läksipä hän niitä etsimään Tuonelastakin, kuolleiden valtakunnasta. Kolme viikkoa matkailtuaan saapui hän Tuonelan joelle. Hän näki joen toisella rannalla Tuonen tyttären ja huusi sille: "Tuo venettä, Tuonen tyttö, yli joen tullakseni!" Tuonen tytär esteli häntä Tuonelaan elävänä tulemasta. "Parempi olisi sinun palata omille maille; paljon on tänne tulleita, ei paljon palanneita." Kun Väinämöinen yhä pyysi, vei Tuonen tytär hänet viimein joen yli Tuonelaan. Siellä Tuonelan emäntä antoi hänelle tervetuliaisiksi olutta, jossa sammakot ja madot uiskentelivat. Kysyi sitten, miksi Väinämöinen oli Tuonelaan tullut. Väinämöinen ilmoitti tulleensa etsimään sanoja, joilla veneensä valmistaisi. Tuonelan emäntä virkkoi: "Ei Tuoni sanoja anna, etkä sinä ikinä enää täältä kotiisi pääse". Väinämöinen laskeutui levolle, mutta ei nukkunut. Tuoni itse ja hänen emäntänsä valmistivat suuren vaskinuotan, ja Tuonen poika laski sen Tuonelan jokeen, jotta Väinämöinen ei pääsisi pakenemaan. "Jokohan nyt lienee tuhoni tullut?" arveli Väinämöinen. Mutta pian keksi hän keinon paetakseen. Hän loitsi itsensä saukoksi ja pujahti semmoisena Tuonen verkon lävitse. Näin pelastui hän Tuonelasta, mutta paljon oli hän siellä kokenut ja nähnyt. Hän kielsi kenenkään ihmisen sinne itse ehdon tahdon menemästä, koska se paikka on ylen kamala. -- Veneen valmistamiseen tarvittavat loitsusanat sai Väinämöinen sitten ammoin kuolleen jättiläisen Antero Vipusen vatsasta ja laittoi veneensä valmiiksi.

4. Suuren viisautensa ja tietäjä-taitonsa käytti Väinämöinen Väinölän kansan hyväksi. Väinölän ja Pohjolan välille syttyi sota sammosta, jonka Ilmarinen oli sinne takonut ja joka tuotti Pohjolalle suurta onnea ja rikkautta. Väinämöinen ja muut Väinölän uroot kävivät sampoa ryöstämässä Pohjolasta, ja siitä syntyi suuri taistelu Väinölän ja Pohjolan väen välillä. Siitä taistelusta on kertomus tuonnempana. Kuinka Väinämöinen tällä retkellä myös teki ensimmäisen kanteleen hauin leukaluusta ja soitollansa hurmasi koko luomakunnan, kerrotaan myös tuonnempana.

Kerran kuu ja aurinko laskeutuivat alas puunoksalle kuuntelemaan Väinämöisen soittoa. Louhi, Pohjolan emäntä, otti ne siitä ja kätki Pohjolan Kivimäkeen. Pimeys tuli maailmaan. Vilu tuli viljoille, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä ihmisille, kun ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut. Vihdoin sai Väinämöinen arvan avulla tietää, että kuu ja aurinko olivat piilotettuina Pohjolan kivimäessä. Väinämöinen päätti mennä ne sieltä pois hakemaan. Kun hän astui Pohjolan tupaan, istuivat siellä Pohjolan miehet miekka vyöllä. Väinämöinen vaati kuun ja auringon päästettäväksi irti Pohjolan kivimäestä, mutta siihen ei suostuttu. Silloin Väinämöinen vaati Pohjolan väkeä taisteluun. Ulos kartanolle mentiin nyt taistelemaan. Väinämöinen kaatoi miekallaan Pohjolan väkeä kuin nauriin varsia. Nyt pääsi hän vapaasti kivimäkeen. Mutta sieltä ei ollutkaan niin helppo kuuta ja aurinkoa saada, ovet eivät auenneet käsivoimalla eikä loitsuillakaan. Väinämöinen palasi kotia teettääksensä Ilmarisella sopivia aseita ovien avaamiseksi. Louhi sai tästä tiedon ja hätäytyi. Hän päästi kuun ja auringon kivimäestä. Ne nousivat jälleen entisille sijoillensa taivaalla. Siitä nousi ilo koko luomakunnassa, ja Väinämöinen tervehti kuuta ja aurinkoa toivottaen, että ne aina tuottaisivat terveyttä ja onnea kansalle.

5. Kristinuskon Suomeen tullessa lähti Väinämöinen, joka ei uutta uskoa suvainnut, Väinölästä pois. Hän astui meren rannalle ja lauloi siellä viimeisen kerran. Hän lauloi itsellensä vaskisen veneen. Siihen hän astui ja läksi purjehtimaan. Lähtiessään lauloi hän: "Annahan ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan uuden sammon saattajaksi, uuden soiton suoriaksi, uuden kuun kulettajaksi, uuden päivän päästäjäksi, kun ei ole kuuta, aurinkoa eikä iloa maailmassa". Siitä purjehti hän vaskisella veneellään yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin, jätti kantelon jälelle, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.

II. Ilmarinen.