Chapter 11

Mik' aarre, oi köyhä Suomi, ois sulosi vertainen! Tuon järvies sinivälkkeen, tuon hopeisen, kultaisen! Jos murhe tai riemu nostaa tääll' lauluhun säveleet, niiss' ainian kuvastuupi nää kirkkahan-sinervät veet.

Mä vaan olen lintu pieni ja siipeni heikot on; vaan oisinko uljas kotka, niin nousisin lentohon, ja nousisin taivoon asti luo Jumalan istuimen, ja nöyrin, hartahin mielin näin laulaisin rukoellen:

Oi taivahan pyhä Herra, sä isämme armias! Ah, kuink' on sun maasi kaunis, kuink' ihana taivahas! Sä järveimme säihkyellä suo lempemme tulta vaan! O Herra, intoa anna ain' maatamme rakastamaan!

103. Puijon mäki.

Kuka Suomalainen, jolla on edes hiukkanenkaan kauneuden tuntoa, ei ole sykähtävin sydämin useasti ihaillut synnyinmaansa somia näköaloja! Kas tuota jylhää vuorta! Se nousee jyrkkänä korkeutta kohti, sen halkeamista ja rotkoista kohottavat ikivanhat hongat kampuraisia oksiansa; pienoinen metsälampi kuvastaa sitä tyynessä kuvastimessansa; kaikki on siinä jylhää, mutta sentään sopusointuista ja silmää miellyttävää, somaa. Käy vähä matkaa metsän halki, tulet ehkä kunnaalle, josta aivan toisellainen näky kohtaa silmääsi. Edessäsi näet suuren järvenselän, jonka sinertävien laineiden läikynnässä uiskentelee vihertäviä saaria, rannalla rehottelee viljavainioita ja heinäniittyjä, ja niiden välistä pilkistelee siellä täällä ihmisasunnoita. Etäällä järven toisella puolella siintää korkeita kunnaita taivaan rannalla. Tällaisia näköaloja tapaa lukemattomilla vaihdoksilla pitkin Suomen nientä, vaan erittäinkin Savo on niistä rikas.

Jos joskus käyt Kallaveden tienoilla, älä suinkaan jätä käymättä Puijon mäellä, jos sinulla on luonnon ihanuudelle vähänkin avoin mieli. Kauniina kesäiltana on näky tästä mitä herttaisimpia. Luo silmäsi minnepäin tahansa, joka haaralla näet Kallavettä saarineen ja niemineen. Sen hopeahohtoisilla ulapoilla tai sinertävillä salmilla keksinee ehkä silmäsi sauhua tupruttavan höyryveneen, joka kiitää samaa nientä kohden, jonka keskisellä mäellä juuri luontoa ihailet. Samalla niemellä on Savon suurin kaupunki, Kuopio. Harvalle kaupungille on luonto suonut niin soman ja miellyttävän kävelypaikan kuin Kuopiolaisilla Puijon mäki on.

104. Suomi kaunis.

On Suomi kaunis, kun tyyn' on ilta ja laulu rastahan laaksoss' soi ja päivä laskeva taivahilta viel' laakson lehtoja purpuroi!

Ja päivän noustess' on kaunis Suomi, kun koski soittavi kanneltaan ja nurmi kukkii ja rannan tuomi kun hurmaa mun sulotuoksullaan.

Ja kaunis Suomi on silmäellä, kun taivas suo valonlahjojaan ja kirkas kuu, kuni äiti hellä, luo katsehen joka nukkuvaan.

Mut Suomi kuiten on kaunihimpi, kun aate kansoa innostaa ja joka mies, joka ainut impi sen eestä itsensä uhrajaa.

105. Uudenmaan saaristossa.

-- "No maisteri!" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut kesäksi Uudenmaan saaristoon. "Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?"

-- "Lähden mielellänikin", vastasin minä, "sillä tämä rantanuotan veto alkaa käydä hyvin yksipuoliseksi."

Ja todellakin! Jokapäivä aina samat apajalle joudut, samat köyden vääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen kaikkia niukka saalis, -- niistä olin jo saanut tarpeekseni.

Päivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään kallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10 sylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni molemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin lähelle toisiaan samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. -- "Odottakaa huomiseen", virkkoivat he. "Ennen yötä laskevat muut verkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan on tullakseen!"

Alkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta kaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia yhteen jataan. Viimeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet laskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä, minne tahtoivat; joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on kalamiehen toimi kerrassaan.

Tuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu puolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta umpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan vähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät yksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein runsaisiin saaliisiin, mutta usein myöskin myrskyihin ja menetettyihin verkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta puolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin salaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto löi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi kiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen painuessaan viimein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla kimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani, -- mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin kokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista jäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan, kun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:

-- "Kaisa!"

Välistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun sanasutkauksen. Kuulin vielä kun joku virkkoi:

-- "Tuolla on Söderskär!"

En jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin näkevinäni Söderskär'in majakan vilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin kokonaan. Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin. Aamu oli jo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä. Venemiehet vetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä hyppäsin ylös ja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun isäntä virkkoi:

-- "Kyllä nyt on parasta että maisteri pysyy kokassa!"

Kiivaasti tekivät miehet raskasta työtään. Ei kykene moiseen toimeen se, jolla ei ole vuosikausien harjaantumista siinä. Kerrassaan ankara työ! Ei arvaa sisämaan mies, siepatessaan vadista hailia pyrstöstä kiinni ja lyödessään sitä vadin laitaan, kuinka monta hikipisaraa, kuinka monta ponnistusta on vaadittu, ennenkuin tämä välttämätön särvin on joutunut valmiina vatiin! -- Tuuli yltyi yltymistään. Se vonkui kamalasti köysissä ja vene keikkui kovasti aalloilla, jotka vihaisesti möyrivät sen ympärillä. Minä odotin joka hetki isännän käskyä: "hakkaa poikki!" Mutta yhä vetivät miehet, ja hopean hohtoisina kiilsivät hailit verkkojen silmukoissa, pyrstöänsä lyöden, kunnes uusi päälle tullut verkkokerros pakotti niiden olemaan alallaan. Suurella mielen jännityksellä katselin minä miesten työtä. Viimeinen verkko oli jo nousemaisillaan. Ja vihdoin, kun sen pää jo näkyi, komensi isäntä:

-- "Reivaa purje ja vedä ylös!"

Käsky oli pian noudatettu. Tuuli työnnähti vimmatusti purjeeseen. Vene keikahti tavattomasti, ja niin läksimme laitamyötäiseen kulkemaan rantaan päin.

-- "Söderskär'iä kohti!" komensi isäntä.

Tuimasti kiiti vene reivatuillakin purjeilla kilpaa sen laidoilla kiehuvien aaltojen kanssa. Söderskär alkoi kohota yhä ylemmäksi taivaan rannasta, kunnes vihdoin, parin tunnin purjehduksen perästä, laskimme sen kallioiseen kylkeen.

Helpoltapa tuntui jälleen päästä kuivalle maalle ja saada lämmitellä ystävällisten majakkamiesten tuvassa.

-- "Myrskyksi vaan vetää taas", puhuivat Söderskär'in miehet. "Kunhan vaan ei tulisi samallaista möyryä, kuin oli tässä toissa yönä. Herra varjelkoon!"

-- "Tapahtuiko mitään erinomaista?"

-- "Tapahtuipa niinkin. Virolainen jaala koetti päästä silloisessa hirveässä myrskyssä tänne, mutta eivät tienneet poloiset tuota salakaria tuolla -- näettekö, kuinka sen pinta paljastuu nytkin aallon pohjalta! Me yritimme apuun, mutta aalto kävi niin kova, ettemme päässeet liikkeelle ensinkään. Jaala tuli suoraa päätä karia kohti. Aalto paiskasi sen kariin."

-- "Pirstaleiksiko meni?"

-- "Ei pienaakaan enää nähty. Sinne meni pursi ja miehet!..."

Kamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamieben yksitoikkoisella äänellä.

Kuinka olisi meidän käynyt, jos olisimme samana yönä olleet ulapalla?...

106. Vaasan marssi.

Miss' aukee laaja Pohjanmaa, veet merten, virtain vaahtoaa, me siellä maassa hallojen niin kasvoimme kuin kuuset sen! Ei niitä sää voi säikyttää, ei kuihtumaan saa talvetkaan, ei puute, kurjuus korpimaan.

Kuin aallot järvein tuhanten käy rannoillamme yhtehen, niin liittohon myös meidät saa sun nimes, kallis synnyinmaa. Jos vainomies sun sulkee ties, niin kuolemaan me taistellaan kuin Vaasan urhot ainiaan.

Et turvatta sa, Suomi, jää, on vankka pohjas ranta tää, ja muuris meidän olla suo, jot' eivät myrskyt maahan luo. Pois unteluus, ja hervakkuus! Niin onnehen maan pohjoisen vie kunto, työ sen poikien.

107. Karjalan marssi.

Suloisessa Suomessamme oisko maata armaampaa, kuin on kaunis Karjalamme, laulun laaja kotimaa! Kun seison Imatralla ja kuulen kuohuaan, se huutaa pauhinalla näin mulle ainiaan: Suloisessa Suomessamme oisko maata armaampaa, kuin on kaunis Karjalamme, laulun laaja kotimaa!

Vaan, veikot, konsa kaikuu näin äänin tuhansin ja rinnoistamme raikuu laulu ihanin: Suomessamme armahassa Väinön kiel' on vallassaan! Silloin kannel Karjalassa suloisin on soinnultaan!

Ja salon siimeksessä kun kannel vieno soi, sävelten helkkehessä näin hongat huminoi: Suloisessa Suomessamme oisko maata armaampaa, kuin on kaunis Karjalamme, laulun laaja kotimaa!

108. Laulu Suomessa.

Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa, ehk'ei riista riemuksemme saavu miesten maatessa; laiho kasvaa kyntäjälle, arvo työnsä täyttäjälle.

Suomen poika pellollansa työtä tehdä jaksaapi, korvet kylmät voimallansa perkailee hän pelloksi; rauhass' on hän riemullinen, mies sodassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Väinämöisen kanteleita täällä tehdään uusia; valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.

Suomen tytön poskipäihin veri vaatii kukkaset, hall' ei pysty harmaa näihin, näit' ei pane pakkaset; luonnossa on lempeyttä, sydämessä siveyttä.

109. Ruhtinaalle.

Eläköön armias, rakkahin Ruhtinas Suomenkin maan! Täälläkin toimea, tapoja, taitoa, parempaa oloa kartuttamaan!

Pahojen pelvoksi, oikeuden ohjaksi eläköön hän. Korvenkin kodassa kullekin omansa, orvolle osansa säilyttämään!

Karttaa suo, Jumala, kamalain juonia kansan ja maan! Hänestä hoivamme, turvamme toivomme, armahin apumme ain' olkohon!

Eläköön Ruhtinas, vilpitön valtias meidänkin maan; rantamme rauhassa, lakimme vahvana, uskomme vakaana varjelemaan!

110. Virsi kotimaan puolesta.

_Oi kuningasten kuningas, sä maan ja taivaan valtias, myös tälle maalle silmäs luo ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on, maailman silmiss' arvoton; vaan mitä mahtavinkaan vois, jos voimaa sult' ei saanut ois?

Kuin tomu edessäs on vaan suuruudet, voimat, vallat maan; kun viittaat, korkein alenee ja matalaiset ylenee.

Kuink' usein juuri valitset aseikses pienet, alhaiset, siks että sinun voimasi selvemmin heissä näkyisi!

Kun tahdoit kansan valitun, otitpa ylenkatsotun ja halvan Juudan kansan, sen teit vartijaksi totuuden.

Ja Betlehempä, pienoisin tuo kaupungeista Juudankin, sai armon armoist' ylimmän, Messiaan nähdä syntyvän.

Oi Herra, kuule meitä myös! tee meissäkin sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, me pienuuteemme tyydymme.

Jos meidän kansa aina sais vaan olla palvelijanais, sun töitäs aina toimittaa, valistua ja valistaa!_

111. Suomelle.

Sinua, kultainen ja kallis maamme, sinua kaikki työmme tarkoittaa; elomme, onnemme me sulta saamme, sä ihanteemme, kaunis Suomenmaa. Jo pienoisista saakka meille kannoit, kuin äiti lapsillensa kaikki annoit, ja tyhjiks usein rintas imetit, ja usein kärsit nälkää saadaksesi paremman toimeentulon lapsillesi, ja usein vilussa sä värjähdit.

Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta, mi jäät ja lumet poluiltasi luo, ja työmme harras poistaa nälkäs sulta ja elon sulle huolettoman tuo. Ja innon, jonka kätkit sydämeemme, sill' erämaasi viljaviksi teemme, näin vaivannäkös palkiten ja työs. Ja vaikka nääntyisimme alla säiden, kun hyvä vaan on olla meidän äiden, niin silloin hyv' on olla meidän myös.

Ja mitä -- vaikk' ei työmme suuremp' oisi kuin kipunan, mi syntyy sammumaan, ja verrata vaikk' eloamme voisi meressä yksityiseen pisaraan? -- Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen, kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen, ja katoamme tuimaan taisteloon. Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks. Jumala synnyinmaata siunatkoon!

112. Kansalaislaulu.

Olet maamme armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa! Joka niemeen, notkohon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa.

Kodin ympäri viljavat vainiot kalarantoja kaunistais, jalon kansan kuntoa laulelmat yli aaltojen kuljettais.

Saisi kuulla maailma kummakseen, miten täälläkin taistellaan; pyhän, kauniin, oikean voitellen ilojuhlina riemuitaan.

Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin edistykselle uhria toi, ihanteen, jalon aatteen alttariin rovon viimeisen kantaa voi.

Kuinka uskaltaa sekä toivoa tämä kansa on tohtinut, vaikka vallitsi nälkä, kuolema, valo maast' oli sammunut.

Tohti toivoa sekä voittaakin, valon temmata soihdukseen, omat laulunsa nostaa kuuluviin, ihanimmaksi oppaakseen.

Työhön, työhön yhtenä kansana siis, rehellisehen, arvoisaan! Saman maan, saman kansan onnelle joka korsikin kannetaan.

Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt Suomen onnea valvomaan! Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa, isänmaahan ja maailmaan. p/

113. Tuo kerta rajalle rauha.

Oi Ukko ylinen herra, taivahallinen Jumala, tuo kerta rajalle rauha, Suomehen sula sovinto, rauha raukoille rajoille, sana kaunis Karjalahan!

Kun toisit rajalle rauhan, Suomehen hyvän sovinnon, viel' ois miestä mielehistä, sulhoa sulosanaista, kyntäjäksi, kylväjäksi, siemenen sirottajaksi; itku ei kuuluisi kujilla, valitus vajojen päissä, lehot ei nurmelle leveisi, pellolle petäjän taimet.

114. Suomen kansan sukulaiset.

Me Suomalaiset olemme toista sukuperää kuin enimmät muut Europan kansat. Nämä näet kuuluvat n.s. indo-europalaiseen kansaryhmään, jonka alkuperäinen kotoperä lienee Indian ja Persian välirajalla, josta se muinaisuudessa on levinnyt Europaan. Me Suomalaiset sitä vastoin kuulumme n.s. ural-altailaiseen kansaryhmään, jonka aikaisimmat asunto-alat on havaittu olleen Altai- ja Uralivuorten tienoilla. Niinkuin me Suomalaiset, jotka nyt elämme täällä Suomenniemellä, niin on paljo muitakin Suomensukuisia kansoja jo varhain noilta alkuperäisiltä kotitienoiltaan siirtynyt Europan puolelle, jossa niitä vieläkin tavataan suuret määrät. Aivan ilman heimolaisia me emme siis täällä Europassa ole.

Eteläpuolella Suomenlahtea, Virossa ja Liivinmaan pohjois-osassa, asuvat _Virolaiset_. Ne kuuluvat Suomen kansan hämäläiseen heimoon. Niiden kielikin on niin suomenkielen kaltaista, että sitä pian oppii ymmärtämään. Virolaiset ovat älykästä ja vilkasta kansaa, vaikka ovat saaneet aina tämän vuosisadan alkupuolille asti olla orjina saksalaisten tilanomistajain alla. Heillä on sanomalehtiä ynnä muuta kirjallisuutta, kuin myös muinais-aikuisia kansanrunoja, jotka ovat Suomalaisten runojen luontoisia. He harrastavat suuresti soittoa ja laulua. Heitä on noin yhden miljonan vaiheilla.

Itäpuolella suomen rajaa asuu _Karjalaisia_, jotka ovat tunnetut suuresta kauppahalustaan. He vaeltelevat usein täällä Suomessakin kaikenmoista rihkamaa kaupustelemassa. Kansa heitä nimittää "reppuryssiksi" ja "Arkangelin miehiksi". Kun kauemmin kuulisit heidän puhelevan keskenään, oppisit pian ymmärtämään heidän kieltänsä, joka on kyllä suomenkieltä, vaikka venäjänkielen tapaiset suhaus-äänet ja venäläiset lainasanat tekevät sen korvallemme oudoksi. Heidän keskuudestaan ovat enimmät Kalevalan runot saadut. _Inkeriläiset_ Pietarin ympärillä ovat myös Karjalaisia.

Sukulaisiamme ovat vielä Inkerinmaan länsiosassa elävät Vatjalaiset_, sekä Äänisjärven rannalla ja sen eteläpuolella asuvat _Vepsäläiset_, kuin myös _Liiviläiset_ Kuurinmaan rannalla. Nämä nyt mainitut heimolaisemme ovat vähälukuiset, yhteensä vaan muutamia tuhansia.

Kaikki tähän asti luetellut sukulaiskansat voisimme pitää lähimpinä sukulaisinamme; sillä heidän kielensä ovat vielä suuressa määrässä oman kielemme kaltaisia. Etäisempiä sukulaisia ovat meille seuraavat kansat.

_Lappalaiset_ asuvat Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän pohjois-osissa, elättäen itseään porokarjoilla ja kalastuksella. Heillä ei ole hirsistä rakennettuja tupia, vaan kotia. Nämä tehdään siten, että maahan pistetään seipäitä, joiden yläpäät yhdistetään yhteen; seipäät peitetään saralla tai muilla kankailla; keskelle kotaa tehdään kivistä tulisija, ja niin asunto on valmis. Lappalaisten kieli eroaa jo suuremmassa määrässä Suomen kielestä, vaikka sukulaisuus niiden välillä onkin helposti huomattava.

Niillä tasangoilla, missä suuri Volgajoki Venäjällä tekee mutkan etelään päin, asuu laajalti Suomensukuisia kansoja. Niistä mainittakoon ensinnäkin _Mordvalaiset_, nerokas, maata viljelevä kansa, jonka lukumäärä nousee päälle miljoonan. Heille läheistä heimoa ovat vähempilukuiset _Tsheremissit_, jotka niinikään elävät maanviljelyksellä, mutta myöskin metsästyksellä. Paitsi kieliensä kautta, ilmaisevat nämä kansat vielä ulkonäkönsä, tapainsa y.m. kautta suomalaista sukuperäänsä.

Näistä koilliseen päin, Kamajoen tienoilla, asuu hajallaan Venäläisten kesken _Syrjäänejä, Votjakeja ja Permalaisia_, jotka ovat läheistä heimoa toisilleen. Nämä ovat Suomensukuisia kansoja, kuten heidän kielensäkin osoittaa. Syrjäänit ovat pohjois-Venäjän uutterinta kauppakansaa. Votjakit ja Permalaiset ovat maanviljelijöitä. Näiden yhteinen lukumäärä tekee noin 400,000 henkeä.

Urali-vuorien molemminpuolin ja Obi-virran varsilla asuu kaksi puolivilliä kalastaja- ja metsästäjäkansaa, _Vogulit ja Ostjakit_, jotka myös ovat Suomensukuisia. Heidän lukumääränsä tehnee vaan likemmä 30,000 henkeä.

Useammat näistä itä-Venäjällä asuvista Suomen-sukuisista kansoista arvattavasti vähitellen sekaantuvat Venäläisiin ja häviävät siten pois. Heillä ei näet ole mitään kirjallisuutta tai omaa sivistystä, mikä heitä estäisi häviämästä; sitäpaitsi asuvat he hajallaan pienenä vähemmistönä lukuisan venäläisen väestön keskessä.

Mahtavin meidän Europalaisista sukulaiskansoistamme on uljas _Magyarein eli Unkarinkansa_. Heitä on noin 6 1/2 miljoonaa. Heillä on asuttavanaan laaja ja hedelmällinen Unkarin maa, Tonavan ja sen lisäjoen Tiszan varsilla. He ovat sivistynyttä kansaa, jolla on laaja kirjallisuus ja kehittynyt kieli. Tulisesti rakastavat he isänmaataan ja ovat hankkineet sille itsenäisen valtiollisen aseman Itävallan rinnalla, jonka keisari on Unkarin kuningas. Unkarinkieli on aikojen kuluessa jo siksi muuttunut, että meidän Suomalaisten on aivan mahdoton siitä mitään ymmärtää. Mutta oppineet miehet, jotka ovat Suomen ja Unkarin kieltä toisiinsa verranneet, ovat huomanneet selvän yhtäläisyyden näiden kielten rakennuksessa, vieläpä koko joukon yksityisiä sanojakin todistavan tätä sukulaisuutta.

Ylimalkaan ovatkin kaikkien etäisempien sukulaistemme kielet ennättäneet muuttua siinä määrässä, että ainoastaan kielitieteilijät pystyvät tuon sukulaisuuden huomaamaan ja osoittamaan. Kuinka kuitenkin vielä yksityisissä sanoissakin tuo yhtäläisyys ilmautuu, sen seikan valaisemiseksi liitämme tähän muutamia esimerkkejä. Suomen kielen _kala_ on Virolaisilla _kala_, Liiviläisillä _kalaa_, Lappalaisilla _guolle_, Mordvalaisilla _kal_, Voguleilla ja Ostjakeilla _kul_ ja Unkarilaisilla _hal_; _käsi_ on Virolaisilla _käsi_, Liiviläisillä _keizh_, Lappalaisilla _kät, gietta_, Tsheremisseillä _ket_, Voguleilla ja Ostjakeilla _kat, keet_, Unkarilaisilla _keez_; _neljä_ on Virolaisilla _neli_, Lappalaisilla _nelje_, Mordvalaisilla _nila_, Syrjääneillä ja Votjakeilla _njod, nil_, Voguleilla ja Ostjakeilla _nile, ne_ ja Unkarilaisilla _needj_.

Olemme täten luetelleet Suomenkansan sukulaiset. Niinkuin olemme nähneet, eivät ne ole maailman mahtavia kansoja. Useat niistä ovat asettuneet epäedullisille asuinpaikoille, kylmille pohjan perille, missä maanviljelys ja sen rinnalla syntyvä sivistys eivät ole mahdollisia; useat taas ovat hajallaan Venäjän suurilukuisen kansan keskessä ja ehkä vähitellen häviävät sen sekaan. Edullisimmissa oloissa ovat tähän asti olleet Unkarilaiset ja me Suomenmaahan asettuneet Suomalaiset, koska meillä on kaikki sivistyneiden kansain ehdot ja olomuodot sekä mahdollisuus omaa kansallista elämää säilyttää.

115. Vieraalla maalla.

(Virolainen laulu).

Yksinäin, yksinäin täytyy pois mun rientämäin! Silmän täyttää kyynel karvas, loitos jäi mun maani armas, kauas kallis synnyinmaan'.

Synnyinmaan', synnyinmaan'! konsa taas sun nähdä saan? Konsa kumpus mulle loistaa, sylis hellä huolen poistaa kaipaavalta kyynelin?

Kyynelin, kyynelin vierahissa kuljeksin. Tääll' ei äidinkieli kaiu, huuliltain ei laulut raiu. Kaukana on äidinkiel'!

Äidinkiel', äidinkiel'! Lemmekäs kuin äidin miel'! Vieras kiel' on outo, vento, tuosta taukos laulun lento -- Vieras ään' on lemmetön.

Pohjolain, Pohjolain! Siell' on hauska vaeltain! Siellä vienot lauluin liikkuu, kukkasilmikot ne kiikkuu päällä niittyin loistavain.

116. Antti sedän pakinoita.

1.

Oli suuri ilopäivä Kuusiston Laurilla, kun hänen setänsä, urkuri Antti Arvola, tuli Kuusistoon muutamiksi päiviksi kalastelemaan. Kuusiston läheisyydessä oli näet muutamia pienempiä järviä, joista kesäisin sai runsaasti ahvenia. Lauri, kaksitoista-vuotias kansakoululainen, sai noilla kalaretkillä olla sedän mukana. Antti-setä piti paljon pienestä kalastus-toveristaan. Hän oli puhelias mies, ja milloin ei kala ottanut oikein syödäkseen tai milloin hiljalleen soudeltiin pitkin järven selkää, silloin Antti setä jutteli Laurin kanssa monenmoisista asioista. Ujostelematta uskalsi Lauri sedältä kysellä, mitä vaan halusi. Ja paljon oli Laurilla kyseltävääkin, koulussa oli näet pojan tiedonhalu herännyt.

"Kuulkaapas, setä", sanoi Lauri, kun he veneessä istuivat onkimassa Särkijärven selällä, "se meidän Matti renki ei osaa edes nimeänsä kirjoittaa, vaikka on jo vanha mies."

"Eihän se niin kummallista ole", vastasi setä, "onhan vanhemman kansan joukossa vielä sellaisia, jotka sitä taitoa eivät osaa, kun he lapsuudessaan eivät ole saaneet mitään koulua käydä."

"Mutta parissa viikossahan tuon taidon oppisi", virkkoi Lauri. "Kun vaan kirjaimet oppii ja tavata osaa, eihän se ole konstikaan."

"Eihän se niin vaikea taito olekaan, kun sen saa nuorena oppia."

"Kukahan lienee kirjoitustaidon ensin keksinyt?"

"Se on vähitellen keksitty. Muinaisajan ihmiset koettivat monella tavalla saattaa ajatuksiansa näkyvään muotoon. Alkuperäisin tapa oli piirtää esineiden kuvia merkitsemään niitä vastaavia sanoja. Nuo kuvat aikojen kuluessa muodostettiin yhä yksinkertaisemmiksi piirteiltään, kunnes niistä vähitellen kehittyi kirjaimia, joilla merkittiin äänteitä."

"Missä maassa on kirjoitustaito ensin keksitty?"

"Vanhassa Egyptissä. Sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat piirretyt jo noin neljätuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää."

"Kylläpä ovat vanhoja."