Chapter 10

1. "Anna lasten nukkua", kuiskasi äiti Maijalle, "ne heräävät itsestään kyllä varhain ennättääksensä kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät akkunoihin!" Molemmat menivät, ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi. Vilaukselta näkyi vaan kiharatukkaisia päitä pehmeillä pään-alaisilla. Pimeässä välkkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautasien alla.

On jouluaamu.

Kynttilöitä sytytettiin pappilan joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo pitkin tietä tervehtimään vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä aamuna valaisi iso huone loistavine akkunoineen ympäristön.

Jo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet, ja vilkas liike syntyi heidän kamarissaan. "Mitä kello on? missä minun vaatteeni ovat, Maija? ehdimmekö vielä kirkkoon? miks'ei Maija ole meitä herättänyt?" kysyttiin yht'aikaa, että Maijan oli vaikea kaikkeen vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat isän vielä olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset yllensä. Tässä puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian toinen toisensa perästä valmistui ja meni ulos kamarista.

On jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä, isolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen kaikki niin toimitetuksi, ett'ei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi olla kirkkoon menemättä.

Kimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta muuta eivät nähneet kuin hahmot omista verevistä kasvoistansa.

Isä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja myhäillen sanoi hän jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset yksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä tuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat, sinnehän jokainen tänä aamuna pyrkii.

Jo olivat toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja isolla sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä, ett'eivät kirkossa paleltuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden kokonansa liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso sisar Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui vielä makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija jäi hänen hoitajaksensa ja kodin vartiaksi.

Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi luistivat reet sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi kuljettavaa tietä.

Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi loimuava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen, ja korkea torni haamotti tähdikästä taivasta kohden.

2. Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat, piti hänenkin istua, ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen naiset omaan huomaansa.

Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien väliseinillä. Lukkari veisasi ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen miesten vakavia, höriseviä, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä. Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja käytävillä seisoi lapsia vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, jossa käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan muori, pikku Liisa piti häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti totisena molemmin käsin lakkiaan leukansa alla.

Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja hän näytti niin oudon vakavalta.

Sitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla. Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo juhlallisessa puvussa isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona olleet; ehkä koti yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin pyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se kirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja niin sanomattoman lempeältä kuului isän ääni, kun hän alttarilta lausui: "älkäät peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja."

Niistä sanoista hän sitte saarnasi.

Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän, ja he hymyilivät pyhästä ilosta.

97. Suomen luonto.

1. Suomen luonto on milloin hymyilevän kaunis, milloin synkän surumielinen. Melkein kaikkialla tapaa siinä ylängöitä, laaksoja, vesiä ja soita. Ylängöt ovat tavallisesti havumetsäisiä kumpuja, mäkiä ja kangasmaita. Laaksoissa nähdään lehtimetsiä, viljeltyjä maita ja kyliä. Vedet ovat milloin jokia ja koskia, milloin sinertäviä sisäjärviä. Suot ja nevat ovat vesiperäisiä maita, joiden pinnalla silmä näkee vaan sammalta ja muutamia kitukasvuisia puita.

Laaksot ja alankoseudut ovat tavallisesti viljeltyjä. Laakson syvimmässä osassa juoksee joki tai välkkyelee sievä sisäjärvi, jonka rannalla usein on kirkko sekä kyliä siellä täällä. Kyläin välillä on peltoja ja niittyjä, ja etäämpänä rajoittaa tätä viljeltyä maata tumma metsä joka taholla.

Enin osa maamme pinta-alasta onkin vielä metsien peittämänä. Ne täyttävät laaksojen välillä olevat ylänköseudut ja erottavat siten viljellyt tienoot toisistaan. Varsin usein on tuollainen metsien rajoittama laaksoseutu erityisenä pitäjänä, jossa asukkaatkin kielensä ja tapainsa puolesta eroavat naapuripitäjäin asukkaista.

2. Vaikka kaikilla Suomen maakunnilla onkin nuo edellä mainitut päätuntomerkit, on niillä jokaisella kuitenkin luonnossa jotakin omituista, mikä erottaa ne toisistaan. Suomen pohjoisimmassa kolkassa, Utsjoen tienoilla, on maa kuivaa ja hedelmätöntä. Vuoret ovat alastomia, pyöreitä tunturikumpuja; niiden välisissä vesiperäisissä laaksoissa kasvaa vaan kitukasvuisia koivuja. Ainoastaan Tenojoen laaksossa, jota jyrkät vuoret suojelevat kylmiltä tuulilta, kasvaa koivu- ja mäntymetsää, mutta puut ovat matalia ja pieniä. Vähän etelämpänä, Inari-järven tienoilla, kasvaa jo vuorilla metsää; ja Ivalo-joen suupuolella saapi nähdä Suomen pohjoisimmat peltomaat.

Suolaselän eteläpuolella, Kemi-joen laaksossa, on tuntureita jo harvemmassa, kummuilla kasvaa metsää, ja niiden väliset maat ovat enimmäkseen kankaita ja upottavia nevoja. Näissä äärettömän laajoissa salomaissa ovat virrat melkein yksinomaisina kulkuteinä. Koskipaikoissa, joita on lukuisasti, sauvotaan veneet ylös tai alaspäin, aina matkan päämäärän mukaan. Virtain ja järvien rannoille on näiden seutujen harvalukuinen väestökin asettunut, raivaten sinne niittyjä ja pieniä peltotilkkuja. Maanselän itäpuolella olevat seudut ovat varsinaista vuorimaata. Kuusamoa kutsutaan pohjolan Sveitsiksi. Sen korkeilla vuorenhuipuilla pysyy lumi melkein koko kesän sulamatta.

3. Etelä-Pohjanmaa on rinnemaata, joka hiljalleen viettää mereen päin. Siinä on rinnatusten monta samansuuntaista jokilaaksoa. Näitä erottaa toisistaan matalat vuorenselänteet, jotka ikäänkuin kylkiluut ruumiissa kulkevat maanselästä mereen päin. Toisinaan ei näitä selänteitä saata ollenkaan huomatakaan, ne kun useinkin ovat maanpinnan tasalla. Kukin laakso on vanhoista ajoista asti muodostanut jonkinmoisen yhteiskunnallisen kokonaisuuden. Maa on nimittäin tullut viljellyksi pitkin jokivarsia. Jokien suupuolille rakennettiin ensimmäiset kirkot, ja sieltä kulki sitten viljelys rantoja myöten jokien lähteille asti. Tästäpä syystä ovatkin Pohjanmaan pitäjät aina näihin asti ulottuneet ikäänkuin pitkät vyöt meren rannalta Suomenselkään. Melkein kaikki vanhimmat emäkirkot ovat lähellä meren rantaa parin kolmen penikuorman päässä toisistaan, mutta niiden entiset kappelit ovat sisämaassa, joskus kymmenen ja vielä useammankin penikuorman päässä emäkirkosta. Kappelit tosin ovat nykyään jo itsenäisinä pitäjinä, mutta maakunnan muoto vielä ilmaisee, miten viljelys niillä tienoilla on kulkenut. Jokien rannat ovat tavallisesti parin virstan leveydeltä viljeltyjä.

Maantiet, jotka jokivarsia myöten johtavat rannikolta sisämaahan, kulkevat enimmäkseen hyvin asuttujen kylien ja viljelymaiden läpi. Matkustaessa esim. Kyrö-joen vartta saapi kulkea penikuormamäärin aaltoilevien viljavainioiden sivutse. Näiden viljeltyjen jokilaaksojen väliset paikat ovat metsiä, matalia vuoria ja laajoja, viljelykseen kelpaavia suomaita. Ylimalkaan on maa siellä tasaista. Suomen suurimmat tasangot löytyvät etelä-Pohjanmaalla. Siitäpä syystä kaiketi nuo tienoot ovatkin kaksi kertaa olleet sotatanterina, joilla maamme kohtalo on ratkaistu.

4. Aivan toisenlainen on Savon ja Karjalan luonne. Tämä osa maatamme on ehkä maailman järvirikkaimpia tienoita. Samalla on siinä tiheässä vaaroja ja kumpuja. Korkeita ja jyrkkiä hiekkaharjanteita kulkee siellä pohjoisesta etelään päin, ja näiden välillä on pitkät sarjat yksityisiä kukkuloita. Niiden väliset laaksot ovat, varsinkin pohjois-Savossa, pieniä ja ahtaita. Soita löytyy viljalti. Maa on hyvin kivikkoa, mutta heinä ja vilja kasvaa siinä hyvästi. Omituista Savon maisemille on, että, järvien rantoja lukuun ottamatta, tavallisesti vaan harjannepaikat ovat viljeltyjä. Niillä näkee kyliä ja peltoja, kun sitävastoin alavilla paikoilla on tiheitä lehtimetsiä, jotka hyvin menestyvät vanhoilla kaskimailla.

Kun kauniina kesä-aamuna joltakin korkealta mäeltä katselee savolaista maisemaa, on silmäin edessä mitä viehättävin näköala. Katselijan jalkain juurella leviävät vihannat lehtimetsät, joiden välissä ja ympärillä siellä täällä kimaltelee jonkun sisäjärven salmet ja lahdekkeet. Edempänä kohoaa ylänkö, jonka harjalla on harmaita kyliä, viljavainioita ja viheriäisiä lehtoja. Tämän harjanteen takaa näkyy toinen samanlainen ja samansuuntainen harjanne, vähän tummempana ja epäselvempänä vaan; ja äärimmäisenä, näköpiirin rajalla, voi ehkä vielä hämärästi nähdä kolmannen harjanteen, jonka metsiä, vainioita ja kyliä paljaalla silmällä ei enää voi erottaa. Siellä täällä kohoaa harjanteiden välillä vielä yksityisiä kukkuloita tummine havumetsineen.

Joka paikassa on erilaisia näköaloja. Jos jonkun suuremman sisäjärven rannalla nouset ylävämmälle paikalle, saat tuolla järvellä nähdä lukemattomia kauniita saaria. Toisinaan on järvenselkien välillä saari, jonka muodostaa pitkä hiekkaharjanne, mikä on ikäänkuin luonnollisena siltana rantojen välillä. Tällaisista saarista on tullut mainioksi varsinkin Punkaharju, joka kohoaa Puruveden kirkkaasta helmasta. Se on seitsemän kilometriä pitkä, mutta ainoastaan 3, paikoin 12 metrin levyinen ja noin 25 metriä korkea. Sen rinteillä kasvaa runsaasti kaunista havu- ja lehtimetsää. Sekä saaren oman kauneuden että niiden kauniiden näköalain vuoksi, joita se tarjoaa, käy siellä vuosittain paljo huvimatkailijoita.

Karjalan pohjois-osassa on luonto melkein samanlaista kuin Savossa. Harjanteet ovat siellä korkeammat, mutta loivemmat. Etelä-Karjalassa, Laatokan pohjois- ja luoteisrannalla, näkee sitävastoin graniitti-vuoria ja niiden välillä hymyileviä laaksoja. Maisemat ovat siellä samoin kuin myöskin etelämpänä, Vuoksen ympäristöillä, hyvin kauniita. Suomenlahden rannikolla on matalia vuoria, joiden välissä on tasangoita. Salpausselän ja Suomenlahden välisellä maalla tapaa paljo rapakiveä.

5. Samoin kuin Savossa ja Karjalassa, näkee Hämeessäkin kukkulain ja laaksojen, maiden ja vesien alituisesti vaihtelevan. Kuitenkin on maisemien luonto siellä vähän toisenlainen. Hämeen metsissä on etupäässä mäntyjä ja kuusia. Ne eivät ole ahtaissa laaksoissa, vaan harjanteiden huipuilla. Sieltä ne ikäänkuin suojelevat vartiat katselevat alas tasangolle, missä laajat vainiot ja kauniit, saarekkaat sisäjärvet leviävät niiden juurella.

Kehittyneemmän viljelyksensä kautta on Hämeen maisemilla, Savon maisemiin verraten, hymyileväisempi luonne. Kasvikuntakin on niissä rikkaampi. Vaahterat ja pähkinäpuut kasvavat etelä-Hämeen metsissä, ja viljavainiotkin antavat lukuisampia tuotteita. Paitsi tavallisia viljakasvia saapi siellä nimittäin nähdä runsaasti myöskin pellava-, nisu- ja herneviljelyksiä.

Hämeen pohjoiset osat ovat enimmäkseen korkeita hiekkaharjanteita ja kankaita. Ne ovat Suomen metsärikkaimpia seutuja. Valitettavasti ovat kulovalkeat ja metsänhaaskuu siellä saaneet aikaan sen, että paikoittain löytyy pitkiä aloja, jotka ovat aivan paljaat metsistä ja kasvavat ainoastaan kanervaa ja pensaita.

6. Satakunnan sisäosissa on luonto melkein samankaltaista kuin Hämeessäkin. Kun satakuntakin on rinnemaata ja jyrkempää, kuin muut Suomen rinnemaat, juoksevat vedet siellä ylimalkaan nopeammin, ja koskia ja putouksia on runsaasti. Ei missään Suomen maakunnassa ole vesivoimaa enemmän käytettävissä kuin Satakunnassa. Suomen suurimmat ja tärkeimmät tehtaat ovat niiden vesien varsilla, jotka Kokemäenjoen kautta laskevat mereen. Maakunnan keskitse, luoteesta kaakkoon päin, kulkee pitkä vuorenharju, jonka muutamat kohdat, niinkuin Pyynikin ja Kangasalan harjut ympäristöineen, ovat ihanimpia Suomessa. Satakunnan pohjois-osassa levenee Suomenselkä yläväksi hiekkatasangoksi, jonka laiha maanlaatu vaan niukasti ja usein riittämättömästi palkitsee viljelijän vaivat. Sitävastoin on Kokemäenjoen laakso Suomen enimmin viljeltyjä ja asuttuja seutuja.

7. Suomenlahteen viettävä rannikkomaa Salpausselän eteläpuolella kuuluu suurimmaksi osaksi Uuteen-maahan. Sielläkin on maanpinta ylimalkaan hyvin epätasainen, vähemmin kuitenkin maakunnan itäisessä osassa, jossa matalien vuorien välissä tavantakaa on suuria ja hedelmällisiä laaksoja. Länsiosassa, jossa Lohjanselkä kulkee, vaihettelevat vuoret ja kangasmaat. Salpausselän ja Lohjanselän välisessä kulmassa oleva laakso on luontonsa puolesta Hämeen kaltaista. Metsäiset kukkulat, kauniit sisäjärvet ja hymyilevät, viljellyt laaksot vaihettelevat sielläkin.

Uudenmaan saariston sisäosat ovat luonnon-ihania. Niiden kauneutta on monin paikoin vielä keinotekoisesti lisätty. -- Uudellamaalla on paljo kauniita herraskartanolta, hyvin rakennettuja talonpoikaistaloja, viljavia vainioita sekä hyvin hoidettuja metsiä. Kaikesta näkyy, että viljelys siellä jo on vakaantuneempaa laatua.

Varsinais-Suomeen kuuluu Itämeren rannikko ja tämän ääressä oleva laaja saaristo. Rantamaalla, jota vesi on leikellyt lukemattomiksi saariksi, niemiksi ja lahdiksi, tapaa korkeita ja jyrkkiä kallioita sekä pieniä, hyvin viljeltyjä vainioita. Ei missään ole viljelys niin tunkeutunut jokaiselle pienimmällekin tilkulle, kuin täällä, Suomen vanhimman sivistyksen pohjalla. Täällä vallitsee Suomen manner-ilma lempeimmillään, ryytimaita näkee useimpien talojen ja torppainkin edustalla; mehiläisten hoito on yleinen; metsissä kasvaa tammia, saarnia, lehmuksia, jalavia y.m. pohjois-Suomelle tuntemattomia puulajeja. Saaristossa on kauniita paikkoja, esimerkiksi tuo runoilijain ylistämä, tuuheiden tammi-puiden peittämä Ruissalo y.m. Ja historiallisia muistoja tapaa täällä kaikkialla. -- Maakunnan sisäosissa ovat vuoret matalampia, ja toisinaan tapaa suuria lakeuksiakin. Maanlaatu on kuitenkin pitkällisen viljelemisen kautta laihtunut.

Ahvenanmaa ympärillä-olevan saariston kanssa muodostaa erityisen maakunnan. Siinä on syvälle pistäytyviä lahtia ja vuonoja, pieniä kukkuloita ja viljavainioita. Lempeä meri-ilma sekä hedelmällinen maanlaatu ovat siellä synnyttäneet kasvikunnan, joka on rikkaampi, kuin missäkään muualla Suomessa. Niityt tarjoavat karjalle mehukasta ravintoa, jonka vuoksi karjantuotteet aina ovat olleet Ahvenanmaan vientitavaroita. Ylipäänsä on tuon pienen saaren luonto viehkeä ja miellyttävä. Talot ovat hyvin rakennetut ja useimmiten punasiksi maalatut sekä varustetut puutarhoilla. Tämä kaikki vielä lisää seudun kauneutta.

98. Kirkkovenheessä.

Hei! soutakaamme pojat ja norjat neitoset! Me kilvan soutakaamme, ett' aallot vaahtoiset vierellä venehemme hilpeinä hyppelee ja kokka mahtavasti edessä kohisee.

Ah, kaunis ompi ilma, tää Herran päivä on! Vienosti vedet välkkyy, on taivas sumuton, ja metsät vehreässä on juhlaverhossaan, ja vakavina vaarat nostaapi rintojaan.

Ja uutta ihastusta vaan nousee mielehen, kun venhe viilettääpi välitse niemien, ja joka salmen suulla meit' yhä tervehtää taas uudet rannat, saaret -- oi, hausk' on retki tää!

Me airokkahat, kelvot olkaamme soutajat: pois joukostamme veltot ja -- turhan-kiskojat! Ken voimat taiten käyttää ja, harras toimessaan, mies ompi kestämähän -- se meistä miesi vaan!

Mut kunnon perämiesi täss' ensi arvon saa, hän kaikki karit tuntee ja suunnan suuntoaa, hän, hänpä meidät saattaa vakaasti valkamaan, siis kiitoksemme hälle nyt ensin kaikukaan!

Ja nyt me laulakaamme, oi siskot, veikkoset, tään Suomen suloutta, mi hurmaa sydämet! Ja niinkuin mieli puhdas nyt kirkkomatkan' on, niin työssä tälle maalle se puhdas olkohon!

Ah, herttainen on hetki, tää Herran päivä on! Jo kirkon torni nousee tuolt' yli kuusikon. Ja aamupaistehessa se noin kun hohtelee, totuuden pyhän tietä se meille viittailee.

Niin maamme tulevaisuus myös meille hohtakoon, kuin pyhä templi tuolla, ja meitä kutsukoon! Se hohto sydämemme innolla täyttäköön, ja vauhti rientojemme sen ilmi näyttäköön!

Hei! Soutakaamme veikot ja siskot armahat! Me kilvan soutakaamme, ett' aallot vaahtoisat vierellä venehemme hilpeinä hyppelee ja kokka mahtavasti edessä kohisee.

Ja laulakaamme kaikki nyt täysin sydämin, kuink' on tää maamme kallis ja meille rakkahin, mut Herrallemme harras myös kiitos kohotkaan, ett' armostaan loi meille näin armaan isänmaan!

99. Punkaharjusta.

Oli kerran miestä kolme, jotka sattuivat Savosta kulkemahan kuuluisahan, haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, joss' on saari salmen suussa; yli salmen saatettihin sille puolen Punkaharjun.

Astuvat ylämäkeä, kääntelevät, katselevat, istuvat, ajattelevat; kuuntelevat kukkumista, kesä-linnun laulamista, kuinka siinä linnut lauloi, linnut lauloi, metsä soitti, antoi aurinko ilonsa, päivä paistoi pitkin nientä; siitä koko luonto liikkui, ilma silmissä iloitsi, ilahutti ihmiskunnan.

Kaikki' näitä katsellessa, läikkyviä lähtehiä, järven, lahen lainehia, kerran vielä keskenänsä miehet mielestä hyvästä puhelevat puolestansa:

"Kun ois tässä kukkasia, lehtipuita lempehiä, oksakaan omenapuuta, oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asunto-maata!"

Tuosta kärryihin kävivät, rupesivat rattahille. Ratas vieri tietä myöten, aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä sekä harjua haluista; siell' on puista portti tehty, katu-varret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, kun on kuu kokohon pantu, kun on aurinko aljettu, laskettuna maan perustus! Viel' ei vaivu vuoliaiset, eikä arkut alta murru!

100. Savolaisen laulu.

Mun muistuu mielelleni nyt Suloinen Savonmaa, sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt, tää armas, kallis maa.

Kuin korkeat sen kukkulat, kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, ja lehdot kuinka vilppahat, kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on, puut kuinka tuuheat, ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkavat kovalla talvella, ja kussa Pohjan valkeat suloisemmasti suihkavat kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen, sen suihke armaampi, se silmä on savottaren, johonka taivas loistehen ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskuko, sanomme kumminkin: Muu Suomi, ellös ilkkuko, jos meill' on hoikka kukkaro, jos köyhiks' keksittiin.

Useinpa pelto kultainen se sulla kellerti, kun meidän vaivat, viljehen kumohon löi vihollinen ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin, kun meitä vainot löit, kun vaimot, lapset kaadettiin ja miehet sortui sotihin, sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa, ja meidän laaksot lausua, sanella salmensuut;

niin niistäpä useampi hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, ja joka kynsi kylmeni edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, ja mulle ei mikään niin soi kaikesta, minkä Luoja loi, kuin: "armas Savonmaa!"

101. Salomaa.

Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa. Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo. Nään sinut ennellään, nään taas tutut lempeät kasvot, joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään. Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.

Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti, salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata, hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.

Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan; nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, kultia lähteissään heitellen yli maan, tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön, ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.

Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket tuolla sun helmassas, seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen, nähnyt valtavat hahmot sen sekä rohkeudella taas tulevaisuuden verhoa nostellut; nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, toivonut taivasten antimet runsaimmat, toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen... Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!

Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.

102. Sylvia-linnun laulu kesäpäivänä Kangasalla.

Ma oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen. Niin kauas kuin silmään siintää näen järviä lahtineen. Kas, Längelmänvesi tuolla vöin hopeisin hohtelee, ja Roineen armaiset aallot sen rantaa hyväilee.

Kuin lemmikin sulosilmä, niin kirkas, niin sininen, on välkkyvä Vesijärvi, mi hiljalleen keinuen tuoll' hiipivi heidän luokseen ja satoja saariaan niin hellästi tuuditteleepi kuin emonen lapsiaan.

Vaan ympäri lehtorantain on hongikko mietteissään ja vanhuksen lailla katsoo kuin lapset lyö leikkiään, ja peltojen laihot heitä ne tervehtii aaltoillen ja niittyjen kukkivat nurmet luo tuoksuja tuulehen.