Part 2

"Nielehän nyt vaan, äläkä kysele lapselta! Totta kaiketi sitä olisi sinulleki jos kerran olisi antaa lapsille."

"Nehän ne tartteeki!" Ja isä vetäsi taas nenäänsä ja katsahti kartanolle; mieli pyhkästä kasvojaanki, mutta kun toisessa kädessä oli lusikka ja sekin puuroa täynnä, ja toinen käsi oli toopin korvassa, niin se ei käynyt laatuun; — kyynärpää vain vähä kohahti.

"Niin — — ilman minä tässä vaan ajattelen että sokioksi kai sitä viimme lopussa häätynee, kun ei enään näe voita puuron silmänäkään."

"Juo enempi!" tikasi siihen äiti.

"Sanoppa sitäki vielä! — — kun en ole kun neljä ryyppyä ryypännyt koko talvena, ja neki olen muilta saanut — —."

"Niinkun ei ole ollut millä ostaa!"

"No mitä sitä sitte tyhjää puhuu!" Ja isä pisti suuren palan puuroa suuhunsa ja nielasi niin että silmä vettyi.

"Niin mutta kun et olisi juonut niitäkään rahoja, joilla meinattiin silahkanelikko hankkia, niin ei olisi talven ajalla tarvinnut tuommosta törkyä ostaa — — ja neki vielä velaksi — — tietää kai sen, että kyllä höökerit puolensa pitää kun häätyy velaksi ottamaan — — ja olisihan sitä ollut säästämisen sijaa pitkin matkaa."

"Ne ajat ovat olleet ja menneet ja sillä hyvä."

— Saatiin siinä sitte syöneeksi ja siunattiin. Isäkin pani kätensä ristiin, huokasi ja näytti häpeävän.

Oli siinä sitte vielä kun äiti sai syöneeksi, itsekullakin puhumista minkä mitäkin, ja kun oli tarpeeksi puhuttu, niin pantiin nukkumaan.

II.

"Niin ja niin paljo on vielä maksamatta."

Minä monta kertaa mietin, mitä äiti tuolla hokemallaan tarkoitti, kun lauantai-illoilla sai käsiinsä isän viikkopalkan. Sain minä viimmein selville, että hän tarkoitti talvellisia ruokavelkoja. Kului siinä kesää kappale ennen kun hän heitti hokemansa, vaikka itsekin oli tuon tuostakin päivät päästään herrastaloissa pyykin pesussa ja potun panossa.

Pekankin jo piti kulkea ulkohaminassa lankun päitä latomassa, sillä hänelle keväällä hankittiin kuuden markan maksavat vaatteet ruskeasta aivinasta. Ne kun piti velaksi ottaa, niin hän lupasi kesällä tienata ainakin sen verran, että saisi vaatteensa maksetuksi.

Sillä aikaa kun äiti ja Pekka olivat poissa, oli tädin Kaisu, pieni ykstoistavuotias tyttö "kotimiehenä". Talon piika Liisa kävi toisinaan katsomassa, onko mitään hätää.

Päästiin siinä jo sen verran eteenpäin, että äidin sopi luopua kolmimarkkasesta ja huutaa muutaman porvarin konkurssihuutokaupasta vanha renkien sohva "mööpelin lisää". Luteita siinä äiti kehui olleen kovasti vaan eipä niistä tuntunut olevan sanottavaa kiusaa kun hän voiteli sitä lamppuöljyllä ja tukki talia koloihin.

Muutamana päivänä keskikesällä olimme kolmikannassa kotona, Annu neljäntenä. Pekka sanoi olevansa vähä pahoinvoipa, ettei oikein kyennyt työhön.

"Kukahan sieltä ajoi kartanolle? Kuulusti kun joku olisi ajanut", tuumaili äiti istuessaan raasuvasun ääressä huoneen perällä. Minä riensin akkunasta katsomaan.

"Setä tulee pikku Mustalla! Tulkaa äiti katsomaan!" sanoin ihastellen. Minusta tuntui niin juhlalliselta kun ainakin silloin kun joku maalainen ajoi kartanolle. — Minä jo osasin käyttää s:ää ilman vaivatta; pitihän siihen oppia sillä rumallehan se olisi kuulustanut, kun s:ää kiertelemästä olisi tavattu mies moinen, joka jo oli pitänyt umpinaisia housuja kauan aikaa.

— Äiti alkoi hommailla sakkavettä kahvipannuun, eikä ollut muuten millänsäkään yllytyksestäni. Pekka kyllä antoi kätkyelle enemmän vauhtia niin että ennätti kävästä akkunasta varmuuden vuoksi katsomassa. Kätkyen ääreen jälleen mennessään tuumaili: "Sepähän näkyy olevan."

Minulla siinä teki mieli mennä kartanolle, vaan en malttanut, kun oli laiva vielä keskitekoinen. Sen verran kumminkin piti malttaa, että sai katsoa, mitä siellä setä hommaili. Hän riisuskeli Mustaa valjaista, sitoi marhaminnasta kärryn rattaasen, penkasi heiniä istuimen takapuolelta etupuolelle, otti eväsarkun ja tuli sisälle.

"Terveisiä — —."

"Kiitoksia", vastasi äiti. — "Mitä sitä muuta kuuluu?"

"Eipä sitä kuulu mitääs erinomaisempia — — mitä tänne kuulunee?"

"Ei kuulu tännekään — — hyvästi siellä voitu kotona?"

"Siinähän tuo menee aina hiljalleen — — miten täällä lie jaksettu?"

"Kylläpä sitä on jaksettuki."

"Kuumanlainen siellä on ilma — — — poro pölisi — —."

"Taitaa se olla —", ja äiti meni kyökkiin kahvipannu kädessä.

Setä haukotteli ja tuli akkunasta katsomaan.

"Eipä sille näytä syönti lystävänkään — — taitaa pitää kuumana" — — ja sitte hän katsahti Pekkaa. — "Etpä sinä tainnut joutaa kun on lapsen sou'atus."

"Mihinkä?"

"Niin, minä tässä ajattelin, että kävisit ojalla Mustaa juottamassa, se kun ei huoli tämän kaivon ve'estä — — on tottunut saamaan enimmäkseen jokivettä."

"Kyllä minä!" sanoi Pekka mielissään ja nousi seisalleen. — "Sou'ata sinä Kaaperi!"

"En minä! — — minäki lähen ojalle —."

"No sou'atanma häntä sitte minä sen aikaa", tuumaili setä.

Taisi sen kuulla äitikin takan ääressä, kun ovi oli auki. Hän tuli ovelle katsomaan juuri kun me olimme menossa.

"Ka, setäkö se nyt häätyi sou'attamaan?"

"Niin, pojat menevät hevosta juottamaan."

"Sou'ata sinä Kaaperi! Saattaahan Pekka semmoisen asian toimittaa yksinääniä."

"Minäki menen", sanoin itkua pidätellen.

"Antaa pojan mennä, koska se tuntuu olevan niin mieluista kaupungin pojista", sanoi setä.

Äiti ei enään estellyt, tuumailihan vaan: "Kylläpä sitä nyt lapsettaa."

Musta tunsi Pekan jo vanhastaan ja hirnasi heti kun näki.

Minäkin siihen menin Mustan viereen kun Pekka päästeli marhamintaa. Se ensin kurkotti ja nuuskien katseli minua hyvin leppeästi, mutta rupesi jo luimistelemaan ja puistautti päätään juuri kun olisi tahtonut sanoa: Saat mennä koska sinulla ei ole mitään antamista. Minä en ollut siitä millänikään, vaan kun Musta luimisti vähä julmemmasti ja puistautti rajummasti päätään, siten antaen tietää, että se olikin totta, niin johan siinä piti vähä pelätä.

Pekka nousi kärryn rattaalta selkään ja istui siinä pönäkkänä, marhaminta kädessä ja suu hymyssä.

"Soo, Musta!" häsötin minä takapuolella.

"Tprr, ptrr! Kaaperi kuuletko sinä!" hätäili Pekka kun Musta yritti juoksun kytkää.

"Hihi — — voi kun pelkää raukka! Soo Musta!" — Tuntui niin hassun hupaiselta kun sai ahdistaa arkaa ratsastajaa.

"Jos et vain ole siivolla, niin muista!"

"Mihinkä sinä ajat?" kysyi Langin Jonne akkunasta kun siitä sivu menimme.

"Ojalle juottamaan", sanoi Pekka naurusuin. Jonnen näytti käyvän kateeksi.

"Oota, minäki tulen!"

Minä häsötin Mustaa, otin siinä toimessani kivenkin ja nakkasin.

"Tprr, tprr! — Kuuletko sinä! Minä kohta putoan."

"Piä sinä harjasta kiinni!" huuteli Jonne toimessaan ja tulla vihkasi perässämme. Hän ei enään kyytiin ennättänyt, tapasi vasta sitte kun jo oltiin ojalla.

Musta joi oikein hyvän sijalta, vaikka vesi oli vähä lämpimänlaista; katsahti sitte pitkin ojaa sieramet pörröllään, joi vielä vähä ja alkoi kääntyä takaisin.

"Annappa minäki ratsastan!" sanoi Jonne.

"Saat sitte toisella kerralla."

"Aja sinä juoksua!"

"Ajasin minä muuten, vaan kun on kivikatu, niin kävisi pahasti, jos sattuisi putoamaan."

"Soo Musta!" yritin taas kiirehtimään vaikka kaipposin Jonnea.

"Tprr, tprr!" pani Pekka.

"Annappa sen hevosen olla!" komenteli Jonne.

"Eipä se ole tei'än hevonen — — se on sedän!"

"Olkoon vaikk'ois kenen niin anna sen olla!"

Pitihän sitä totella, sillä Jonnessa näytti olevan herraspojan mahtia; ja minä huomasin, että olen huonompain ihmisten lapsia.

"Nyt tulee mullikko!" sanoi Jonne kun päästiin portin kohdalle, otti kiven ja nakkasi Mustaa kupeesen.

"Älä!" oli ainoa minkä Pekka ennätti ääntää ennenkun teuskahti porttikäytävään. Musta meni menojaan perälle kartanoa.

"Voi! Kävikö pahasti?" hätäili Jonne.

Pekka siinä vähä äimisteli, nousi seisalleen ja katsellen vihaisesti Jonnea päästi synkän kirouksen. "Oota sinä!" uhkaili hän ja etsi kiveä.

Jonne siinä seisoi uhkaavan näköisenä ja sanoi: "Nakkaappa koetteeksi!" Mutta eihän se auttanut — sai kun saikin nasauksen takapuoleensa.

Siitäkös Jonne kimpastui ja tarttui lujasti Pekkaa rinnasta, ja Pekka, kuutta kuukautta vanhempana, nyykertyi portin viereen kontalleen. Pääsi siinä kumminkin Jonnelta vola suusta, sillä Pekka oli äkänen tukkanuottaa vetämään.

Langin rouva katsahti akkunasta juuri kun minä yritin huutamaan: "Äiti-i! Jonne pieksää —!"

"Jonne, Jonne! Hva gör du nu? Ja sinä siellä — — mikä se olikaan — — niin Pekka — sinäpä häijy olet! Kom in nu Jonne!" —

Langin rouva oli itse alhaista sukua, vaan kun oli tullut palvelusneidiksi kaupunkiin ja tapauksen kautta päässyt kauppamiehen rouvaksi, niin hän halusi puhua pojalleen ainoastaan ruotsia, jota oli palveluksessaan oppinut ja sittemmin omassa perheessään.

"Förstå' du icke att alla skratta derför?" Lähti siitä viimmein Jonne ja katsoi Pekkaa itkusilmin, pui nyrkkiään ja sanoi: "Kyllä muistetaan." — Pekka irvisteli ja uhitti: "Ähä, kutti! Itkupa sinulta pääsi!"

"Minä sille vielä annan niin selkään että vissiin muistaa toisellaki kerralla", tuumaili hän sitte kun perälle kartanoa meneskelimme. Marhamintaa sitoessaan hän arveli, että näkiköhän äiti että me tappelimme.

Tuskin vaan näkikään; ja jos näkikin, niin taisi ajatella, että "totta kai sopivat jos joskus tappelevatki". Setä sitä kyllä ei nähnyt koko mylläkkää, sillä akkunan pieli sopi eteen.

— Rupesi siinä sitte setä syömään, kun oli kahvia juonut. Minä menin sohvan viereen katsomaan kun hän söi. Vesi valahti kielelleni, kun katselin, miten hän lopisti tuoretta roppaa rieskapalan laitaan ja siitä sitte haukkasi.

"Lundin Maijapa antaa minulleki voileipää kun menen siellä käymään", mielistelin pää kallellaan.

"Vai antaa se!" Ja setä otti suuren palan rieskaa, pani vahvasti roppaa päälle ja antoi sen minulle. Minä haukkasin heti kun sain. Äitiä nauratti koko peli, ja hän arveli että "kyllä kai se poika konstin keksii — — niin, mutta mitä sinä sanot kun sait?"

Minä huomasin, että minun pitää kiittää, ja paiskasinkin sedälle kättä että lopsahti. Menin siitä sitte ulos voileipä kädessä. Navetan seinän vierellä, juuri akkunan alla oli matala lautaläjä. Se näytti mukavalta istuimelta. Menin istumaan.

Rappe siellä makaili aitan porrasten alla. "Rappe se!"

Nosti se vähä päätään, vaan heittäysi heti hermottomaksi. Taisi ajatella, että mitäpä siitä lienee hyvää alituisesta paininlyönnistä tuommoisen miehen kanssa. "Rappe se! — — minulla on voileipää!" Rappe nosti päätään uudestaan ja arveli, että on kaiketi sillä nyt jotain erinomaisempaa asiaa kun ei tule lähemmäksi, kutsuu vaan — — ja mitä se lie ollut kun se sanoi niin pitkään?

Minä näytin Rapelle voileipää.

Sepähän auttoi, koska nousi istumaan. Arvelutti se vielä vähä, lähtisikö vai ei. — Taisi siinä pöristä kärpänen, kun niin piti leukojaan luksauttaa.

"Rappe se!" Ja minä näytin voileipää uudestaan.

Tulihan se sieltä viimmein ulkopuolelle ja heilautti häntäänsä. Piti vielä istahtaa ja katsoa tarkemmasti oliko se totta.

Yritin kutsumistani uudistamaan, vaan eihän se käynyt laatuun, kun oli suu täynnä, enkä ennättänyt siihen kiireesen nielasta; saatoin vaan sanoa: "— yyy —!" ja näytin voileipää.

Rappe alkoi juosta nylkytellä minua kohti ja häntä heilui.

"Katsoppa! Etpä saa!"

"Uu, uu, voh!" Ja Rappe siirtelihe levottomasti oikealta vasemmalle ja vuoroin nosti käpäliään polvilleni.

Pitää kai sille antaa kun noin mieli tekee; ja minä haukkasin pienen, tuommoisen peukalon pään kokoisen jytysen ja annoin Rapelle. Mutta eihän siinä ollut oikein nielastakaan, jopa sitte purra olikaan. Olisin antanut enemmänkin, vaan kun se oli rieskavoileipää — — olisi ollut muutakaan —.

Piti sitä kumminkin haukata vielä toinen jytynen — ja kolmaskin vielä —.

"No, Kaaperi!" — Äiti seisoi kyökin ovella; nimeni hän lausui niin oudosti: loppukorkoa käyttämällä. — "Kylläpä sinä nyt olet huppana, kun syötät koiralle ainoat evääsi. Tule jo pois sieltä!"

Kun en oikein huomannut totella, niin hänen täytyi tulla noutamaan.

"Huss! — — vieläkö sinä siinä!" pani äiti Rapelle, kun se mieli seurailemaan pää vinossa ja häntä kippurassa. Äiti kiissitti minua käsipuolesta kyökkiin. Sitte hän katseli minua nuhtelevan sääliväisesti ja sanoi: "Piiskoja sietäisit saaha!"

— Mutta jokohan lie tälläkin kerralla ajatellut, että "ei tai'a olla oikein terve tuo Kaaperi, kun se toisinaan itsekseen naureskelee ja katsoa tuijottaa yhteen paikkaan."

Ei tullut kyyneltä silmään, vaan sen sijaan minut valtasi muu'an muotoaan etsivä surumielinen sävel. Oli se jo soinut ennenkin, mutta sen vaikutus ei vielä koskaan ollut niin voimakas.

Menin sisälle ja kun ei haluttanut syödäkään panin voileivän tuolille.

"Saanko sen minä?" kysyi Pekka.

"En anna!"

"Täällä Pekka! Saat täältä —", ja setä antoi Pekalle voileivän.

"Söisitkö sinä Kaaperi palvattua lampaanlihaa? He! Maistappa! — — He sinäki!" Ja hän antoi Pekallekin.

Minä vätystelin lihakipenettä, vaikka sydänalassa tuntui kun joku olisi pukannut vastaan. Kului se kumminkin kulumistaan ja vihdoin loppui kokonaan.

"Haluatko vielä?"

"En!"

III.

Päästiin syksyyn. Oli jo markkinat.

Meilläkin oli muutamia maalaisia muitten seurassa setäkin.

Markkinat olivat jo kau'an pyörineet päässäni. Minä tiesin, että silloin tulee maalaisia, joilta saa palvattua lihaa, leipäjuustoa ja tuoretta roppaa makean uutisleivän kanssa; ne tuovat äidille hinkillä tai leilillä maitoa niin että sitä saa paljo — — hyvin paljo — oikein juoda asti.

Muuten se olisi mennyt jotakuinkin mieltä myöten, mutta kun minua ei päästetty kadulle. Väliin kyllä sain käydä portilla, mutta en etempänä.

Isäkin oli poissa työstä, "kun kaikki muutkin lähtivät pitämään markkinoita, niin mitäpä hänkään yksinään teki työpaikassa."

Oli jo suunnille toteutunut äidin toinen kesällinen hokema: "Kun saisi talven varaksi kokoon kolmekaan kymmentä markkaa, niin olisi se hyvä seki", — Voitakin saatiin tuon tuostakin leipänsä päälle niin ettei se tuntunut niin harvinaiselta kun kevätpuolella kesää. Ei sitä nytkään kannattanut syödä joka syöntikerta, kun piti pitää suu säkkiä myöten. Oli sitä kumminkin aina puuron silmänä ja potun soosina.

Isä siitä lähti vieraitten mu'assa markkinoille ja aikoi sedän kanssa käydä katsomassa sopiiko ruveta kauppoihin kalarannassa.

Minullakin oli markkinarahaa kymmenpenninen. Sitä kun pöydällä pyörittelin, niin tuntui kun olisin ollut rikkain mies maailmassa. Mutta siitähän se oli työ ja tekiäinen, kun piti miettiä mitä sillä arvaisi ostaa, joka olisi oikein hyvää. Ei siitä kumminkaan tullut mitään koko miettimisestä, ei tuon valmiimpaa; piti kysyä äidiltä neuvoa.

"Minkälaista kottaa minä ostan tällä lantilla?"

"Osta ymmyrkäisiä korppu|a! Ne ovat hyvin näkysiä, ja niitä saa seitsemän kappaletta kymmenellä pennillä."

"En minä semmosia!" —

Minä olin nähnyt herraspoikain syövän pehmeää nisua ja piparikakkuja. Setä kyllä osti lapsilleen tuliaisiksi ymmyrkäisiä korppuja, mutta setähän oli maalainen.

"Osta sitte kymmenen pennin ankkastukki", sanoi äiti.

"En minä — — minä ostan piparikakkuja", sanoin ujostellen. Minä jo suunnille arvasin äidin ajatuksen.

"Kaikkiapa tähän vielä ostettaisiin kun piparikakkuja! Eihän niitä meikäläisistä syö kukaan — — ja eihän niistä ole vatsan täytteeksi. Kymmenen pennin e'estä kun syöpi, niin tuntuu kun ei olisi syönytkään; mutta kun toppaa ankkastukkia kahvin kanssa, niin tietää saaneensa; — — herrasruokaahan ne piparikakut ovat."

"Minä sitte ostan ankkastukin! Saanko heti mennä?"

"Mene vain!"

Ei siitä ollut leipuri kaukana. Toiselle puolelle katua kun vaan hilpasi, niin siinä jo oli puoti, jossa sai kauppansa tehdyksi.

"No, mitä se nyt Kaaperi ostaa?" kysyi leikkisä puotineiti kesken kiireensä.

"Ankkastukin."

Tuntui niin tuiki mukavalta, kun sai kerran muka omalla rahalla ostaa. Ojensin neidille lantin ja sain ankkastukin ja vielä kolmen pennin rinkelin kaupantekiäisiksi. Onnestaan siinä piti hymyillä, kun neitikin hymyili antaessaan.

Kadulle kun tulin, niin näytti kun kaikki olisivat katselleet minua ja ajatelleet, että onpa sillä pojalla nisua koko joukko. Piti siinä sitte porttikäytävässä pikkuisen maistaa kumpaisestakin.

"Paljopa sinä saitki kymmenellä pennillä", tuumaili äiti kun pääsin sisälle ja panin ostokseni pöydälle. — "Niin mutta persohan sinä olet kun jo piti haukata taipaleella."

"Enhän minä muuta kun vähä maistin!", sanoin näpeissäni.

"Eipä sillä — — omapahan lie asiasi ja omaasihan tuo on nisuaki."

Se oli jo täyttä lohdutusta, niin ettei häpeä enään häpeälle tuntunutkaan. Minä rupesin syömään rinkeliä.

"Älä nyt vielä syö! Ennätäthän sinä sen sitteki kun kahvia keitetään. Mutta jos sinulla on nälkä niin saat voileipää — — eihän sitä enään ole ruu'an puutetta."

En halunnut voileipää, kun jo olin markkinavieraitten kanssa syönyt vankan eineen: lihaa ja voileipää, ja sain vielä kuilasta tuliaismaitoa enemmän kun korttelin palanpainoksi. — Minä panin nisut kaappiin, kun äiti käski. Pekkaki siinä tuli sisälle, tyhjä sikarilaatikko kainalossa. Koulusta kun oli markkinalupa, niin hänellä oli hyvää aikaa kaupitella sikaareja.

"Minä olen jo myönyt kaikki — —! Antakaapa minä vähä syön, että saan mennä toisia ostamaan."

"Maltahan nyt vähä! Eihän tässä niin hengen hätää ole — — ja luulisihan tuota vähemmälläki köyhänä pysyvän."

"Markka viistoista penniä tienasin niinkun ei mitään ja kohta saan toisen verran. Antakaahan nyt sitä ruokaa!"

"Sinullapa hätä on! No, sou'ata tuota lasta, ettei se herää! Minä nou'an korpelosta voita ja leipää."

"Antakaa maitoaki!"

"Saat kai sitä vaikka paljoki — —."

Isä naulasi kesällä suuren korpelon kyökin seinään ruokakaapin virkaa toimittamaan, se kun oli lii'an hankala työkalujen kuljetukseen; ja kun piti tehdä toinen pienempi, niin se hyvin hyvästi jouti mainittuun virkaan.

"Minäpä olen ostanut kottaa", sanoin Pekalle, kun äiti meni kyökkiin. — "Minä sain oikein paljo!"

"Annatko minulleki?"

"En anna! — Sitte saat kun äiti keittää kahvia. Täällä sitä on näin paljo!"

"Eipä tuota ole kovinkaan paljo — — kerrallahan nuot tuonvertaset syöpi, eikä tartte olla nälänkään."

"Niin mutta minäpä syön kahesti!"

"Niin — — mitäpä sinusta miehen rinnalle!"

Äiti jo tuli, maitotoopi kädessä ja pari voileipää toopin päällä, ja sanoi: "Siinä sitä jo on." Katseli sitte minua naurusuin kun panin nisujani kaappiin. Minä ajatteIin, että mitähän se nyt naureskelee.

"En minä muuta kun näytin Pekalle."

"Vai niinkö se oliki! Minä luulin, että eipä se malttanutkaan."

"Antakaapa äiti minulleki maitoa!"

"Kuili tuosta toopista niin paljo kun lystäät! Pannaan sitte Pekalle lisää jos kesken loppuu — — ja mihinkä sitä tässä säästää, kun ei tule piimitetyksikään — — eikähän noita ole astioitakaan; kun keittämään rupeaa, niin tartteehan niitä siihenki."

"Onko se äiti totta, että minulle ostetaan kengäkset kun saan sikaarin kaupalla kokoon kaksikaan markkaa?" uteli Pekka syödessään.

"Sekö sinua nyt huolettaa! Syöhän nyt vaan taiten, ett'et läkähy! Luulisi tässä vähemmälläki kiireellä ennättävän."

"Niin mutta jos minä en saakaan kenkiä."

"Mikä sen estää?"

Pekka ei oikein malttanut syödä; ei tahtonut enempää maitoakaan ja toisen voileivänkin jätti pöydälle. Ei ollut aikaa pitkiin ruokalukuihinkaan; pani vaan kätensä ristiin ja sanoi hätäisesti: "Jesus siunaa ja anna vastaki!" Kopoi heti lakkinsa ja meni.

"Kuule! Mitä sinä niin paljolla rahalla te'et? Ethän sinä tartte kun sen kaksi ja viisikolmatta — — saat jättää sen markka viis'toista penniä minulle."

"En jätä! Minä ostan niillä kaksi punttia rosseja."

"No, mene sitte, mutta älähän vain keneenkään pahki juokse! — — Kylläpä sillä nyt oli vauhtia — — kunhan vain ei kesken loppuisi."

Minä katselin kartanolle ja kummastelin Väntin, Tuomaan ruunan erinomaista lihavuutta eli oikeammin mahan suuruutta. Joku tarkempi hevostuntia olisi epäilemättä sanonut sitä laihanpuoleiseksi ja kukaties ihmetellytkin sen suuria luita. — Ajattelin siinä sitte, että milloinka minä saan tuommoisen hevosen.

"Kuulkaapa äiti! Sitte kun minä tulen suureksi, niin minä teen suuren talon — — isälle ja teille kamarin, musterille ja musterin Kaisulle kamarin, ja Pekalle ja pikku Annulle kamarin — —."

Olisin vielä jatkanut luetteloa, vaan äiti keskeytti kysymällä: "Entä itsellesi?"

En heti hoksannut vastata. Hetkisen aprikoituani sanoin: "Minä te'en eri pytingin — — ja sitte menen Ameriikaan ja tuon teille rahaa noin paljo — — noin — — niin ett'ei mahu helmaankaan. Sitte minä ostan Tuomaalta tuon ison ruunan, ja sitte ostan pellon Langin herralta — — ja sitte ajetaan isolla ruunalla pellolle ja istutaan keeseissä ja — —."

"Sittehän sitä passaa oikein herrastella. Ja eihän se ole ruunakaan vielä kahtakymmentä täyttänyt — — mutta minkä sinä sinne pellolle te'et?"

"Sinne minä teen ison pytingin, paljo isomman kun Lundin pellolla, ja paremman keelapaananki —."

"Mitä sinä sillä keelapaanalla teet?"

Siitä oli taas miettimistä, eikä siitä tullut tuon valmiimpaa. Katselin kartanolle ja nä'in Kilströmin Kallen, läheisen kapakan pojan tulevan kartanolle.

"Saanko mennä ulos kun Kalleki tulee?" — Äiti lupasi.

Kalle jo tuleskeli lähempänä ja katseli Väntin Tuomaan ruunaa ja ihmetteli: "Voi turkanen! Kylläpä se on vankka hevonen!"

"Minä ostan sen sitte kun tulen suureksi."

"Eipä sinulla ole rahaa!"

"Minäpä nou'an Ameriikasta!"

"Meillä sitä on paljo! Nytki on vieraita isossa salissa ja matsalissa ja vieraskamarissa ja rahteerissa aivan täynnä niin ett'ei oikein antaa ennätä — — ja pappa antoi minulleki markan, ja minä olen syönyt pompomia ja prits'ässiä ja piparikakkuja niin paljo että —!"

"Olenpa minäki ostanut rinkelin ja ankkastukin."

"Niin mutta täällä — — parempaahan tämä on!" ja Kalle vetäsi taskustaan aika kääryn pompomia.

"Maistappa, he! — — Ei niin, ei niin! Pane kourasi alle, niin minä annan kouraan!"

Minä ojennin kourani ja Kalle kaatoi niin paljo että minun piti panna toinenkin koura, kun pompomit alkoivat maahan tippua.

"Ovatko hyviä?"

"Ovat niin hyviä että —!"

Oli siinä hauskuutta tarpeeksi, kun söimme pompomia ja hymyillen katselimme toisiamme. Istahdimme sitte akkunan alle nurmelle päivänlekolle. — Oli oikein mieluinen markkinailma. Vieraatkin kehuivat, että kyllä nyt sopii olla markkinoilla, kun ei hölse kiusaa tiellä eikä kaduilla; on kohta lii'aksi kuiva kun mielii pöly nousemaan. — Oli siinä mukava akkunan allakin keskustella minkä mitäkin. Johtui puhe Kilströmin vieraisin. — — —

"Tei'än isäki oli meillä ja nauratti mammaa niin että —."

Minä en huomannut akkunan olevan auki niin että äitikin voi hyvästi kuulla keskustelumme. Juoksin sisälle.

"Kuulkaapa äiti! Isä on Kilströmillä ja — —."

"Anna olla! Mitä se sinuun kuuluu? Mene nyt ulos, kun äsken niin mielesi teki!" — Minä kummastelin, kun äiti näytti niin kiukkuiselta ja huolestuneelta. Ei kuulla tahtonut; ajoi vaan ulos. Minä menin.

Lähellä akkunaa kyökin oven puolella oli tikapuut. Pekka niihin kerran sitoi kiikuksi vankan köyden. Oli siinä Kallekin jo kiikkunut useammat kerrat, ja nytkin hänellä pisti päähän ruveta kiikkumaan. Minä annoin "pommeja."

Kalle taisi nähdä äidin akkunan pielessä, koskapahan alkoi tuumailla, että on hän silti herraspoika vaikka joskus käypi täälläkin. Sanoi papan ja mamman toisinaan kieltelevän, mutta ei aikonut totella. Ja arveli että kun hän kasvaa papan kokoiseksi, niin piiskaa kumpaistakin. Piiskaisi hän jo nytkin, mutta kun pappa on niin vankka, ett'ei sitä voita — — nostaa vissiinki sata leiviskää.

"Vankempi mei'än isä on!" sanoin minä.

"Eipähän —! Eihän tei'än isällä ole niin iso vatsakaan — — saa panna vissiinki kolme ennenkun tulee niin iso kun papalla."

Minä jo närkästyin, enkä antanut enään pommejakaan.

"Mene pois täältä! Ei se ole sinun kiikkusi — —"

"Pekka teki sen minulle!" — Oli jo nyrkki tarjona, että tuosta saat jos ei muu auta.

"Äläs kelpo kiikku! Renki Jussi tekee minulle paljo paremman."

"Mene pois täältä!"

"Etpä saa enään koskaan kottaa — —!"

Äiti katsoi akkunasta.

"Kaaperi sinä! — — ja mene sinäki Kalle jo kotiisi! Siinä näkyy taas tulevan riita."

"Etpä saa enään kottaa koskaan!"

"Mene nyt! Mitä sinä sille syötät makeisiasi — -, ja taitaspa liikaa olla jos syöttäisit enempiki." — Äiti vetäysi pois akkunasta.