Part 34

Näinkin ollen oli suunnitelmani vähällä mennä myttyyn, sillä pian ratsasti portille mies, joka oli minulle tuttu ja joka vuorostaan tunsi minut. Mies heitti ohjaksensa tallimiehelle ja laskeusi ratsailta tavattoman vakavan näköisenä. Se oli herra Forget, kuninkaan sihteeri, sama henkilö jolle aikaisemmin eräässä tilaisuudessa olin jättänyt erään anomuksen. Hän loi silmänsä minuun syvästi hämmästyneenä ja tervehtien jäykästi matkan päästä näytti olevan kahden vaiheilla, mennäkö ohi vai puhutellako minua. Hän teki nopeasti päätöksensä ja lähestyi minua, tervehtien erittäin kuivan ja ankaran näköisenä.

"Luulen, että te olette herra de Marsac?" lausui hän matalalla äänellä, muttei epäkohteliaasti.

Vastasin myöntävästi.

"Ja tämä on varmaan teidän hevosenne?" jatkoi hän kohottaen ratsastusraippaansa ja viitaten Cidiin, jonka olin sitonut muurissa olevaan koukkuun.

Vastasin jälleen myöntävästi.

"Kuulkaa sitten neuvon sana", lausui hän, tiukentaen kasvojensa ilmeen ja puhuen kuivahkoon sävyyn. "Nouskaa sen selkään silmänräpäystäkään vitkastelematta ja laittakaa itsenne Meudonista niin monen penikulman päähän kuin hevonen ja mies voivat."

"Olen kiitollinen teille", virkoin minä, vaikka hänen sanansa hätkähdyttivät minua. "Ja entä jos en noudata neuvoanne?"

Hän kohautti olkapäitään. "Siinä tapauksessa luottakaa itseenne!" tokaisi hän. "Mutta silloin luotatte turhaan!"

Hän käännähti puhuessaan ympäri ja oli hetken perästä poissa. Minä näin hänen astuvan linnaan, ja mieleeni nousevassa epävarmuudessa siitä, etteikö hän ollutkin -- puhdistettuaan omantuntonsa antamalla minulle varotuksen -- mennyt antamaan määräystä minun viipymättömästä vangitsemisestani, tunsin oloni yhtä epämieluisaksi ja arvattavasti näytinkin yhtä levottomalta kuin lähelläni vapisevina seisovat porvarit. Ajatellen että hän epäilemättä tunsi isäntänsä mielen, muistin tuskallisen selvästi kuinka Navarran kuningas oli moneen kertaan varottanut, ettei minun ollut odotettava häneltä palkkaa taikka turvaa. Käsitin olevani täällä vastoin hänen nimenomaista käskyään, vetoamassa juuri niihin palveluksiin, joita tunnustamasta hän oli ilmottanut kieltäytyvänsä. Muistin Rosnynkin aina olleen samalla kannalla. Kaiken kaikkiaan aloin nähdä, että neiti ja minä olimme yhdessä päättäneet ottaa askeleen, jota en milloinkaan olisi rohjennut tehdä omasta alotteestani.

Olin tuskin päässyt tähän johtopäätökseen, kun kavioitten töminä ja porttia ympäröivän väkijoukon äkillinen kokoonkiiruhtaminen ilmaisivat Navarran kuninkaan olevan tulossa. Kouristuvin sydämin siirryin lähemmäksi, tuntien että ratkaisun hetki oli käsissä; ja tuokion kuluttua hän tulikin näkyviin, ratsastaen vanhanpuoleisen, puvultaan ja asultaan vaatimattoman miehen rinnalla, jonka kanssa hän oli vakavassa keskustelussa. Heti hänen jälessään seurasi jono ylhäisiä henkilöitä ja aatelismiehiä, joitten soturimainen ulkonäkö ja varustukset korvasivat sen koristekiillon ja loisteliaisuuden puutetta, johon olin Blois'ssa ollessani tottunut. Henrik itse oli puettu valkoiseen samettipukuun, joka paikoin oli kulunut ja likaantunut haarniskan kantamisesta; mutta hänen eloisa katseensa ja kiihkeä, miltei raju kasvonjenilmeensä vetivät ehdottomasti puoleensa ja kiinnittivät vähänkin tarkkaavan katsojan huomion. Lähetessään hän lakkaamatta katsahteli kahta puolta niin ylevän ja hyväntahtoisen näköisenä, ettei kukaan häntä katsellessaan voinut olla huomaamatta, että tässä oli ihmisten johtaja ja hallitsija, lauhkea voitossa ja voittamaton häviössä.

Hänen lähestyessään kohotti kansanjoukko huudon: "Eläköön Navarra!" ja hän kumarsi välkähtävin silmin. Mutta kun jotkut portin luona huusivat: "Eläkööt kuninkaat!" kohotti hän kätensä vaatien hiljaisuutta ja lausui kovalla, selvällä äänellä: "Ei niin, ystävät. Ranskassa on ainoastaan yksi kuningas. Sanokaamme sensijaan: 'Eläköön kuningas!'"

Pienen porvariryhmän puhemies -- kuulin, että he olivat Arcueil'istä ja olivat tulleet valittamaan heidän luokseen majotetun sotaväen ylenmääräistä paljoutta -- käytti pysähdystä hyväkseen ja lähestyi kuningasta. Henrik otti vanhuksen vastaan suopein katsein ja kumartui satulastaan kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavana. Heidän puhuessaan minä työntäydyin esille, ja asiani aiheuttama mielenliikutus kasvoi vielä, kun tunsin Navarran kuninkaan rinnalla ratsastavan miehen herra de la Noüe'ksi. Ei kukaan nimensä arvoinen hugenotti voinut katsella tuota iäkästä urhoa, joka oli tehnyt asiamme puolesta enemmän kuin kukaan muu, tuntematta itseensä siirtyvän osan hänen vakavaa intomieltään; ja samalla kuin tämä näky sai minut häpeämään, että hetkistä aikaisemmin olin ollut taipuvainen pitämään tärkeämpänä omaa turvallisuuttani kuin sitä apua, minkä olin velkaa synnyinmaalleni, antoi se minulle rohkeutta astua kuninkaan ohjasten viereen, niin että saatoin kuulla hänen viimeiset sanansa Arcueilin miehille.

"Kärsivällisyyttä, ystäväni", lausui hän lempeästi. "Taakka on raskas, mutta matkakaan ei ole pitkä. Seine on hallussamme, rengas on umpinainen. Viikon kuluessa on Pariisin antautuminen. Serkkuni kuningas astuu sisään, ja silloin pääsette meistä. Ranskan tähden yksi viikko, ystäväni."

Miehet siirtyivät pois syvään kumarrellen, hänen hyvänsuopeutensa tenhoamina, ja kun Henrik nosti silmänsä, näki hän minut edessään. Heti kohta hänen kasvonsa pitenivät. Hänen kulmansa vetäytyivät äkkiä ryppyihin hämmästyksestä ja mieliharmista salamoivien silmien ylle, muuttaen silmänräpäyksessä koko hänen hahmonsa, joka kävi tummaksi ja synkäksi kuin yö. Hänen ensi ajatuksensa oli mennä ohitseni. Mutta nähdessään etten minä väistynyt, hän empi, niin harmistuneena ja tuskastuneena minun äkillisestä ilmestymisestäni, ettei tiennyt mitä tehdä tai miten menetellä kanssani. Minä käytin hyväkseni tilaisuutta ja notkistaen polveni niin alamaisella kunnioituksella kuin konsanaan olin osottanut Ranskan kuninkaalle, pyysin saada sulkeutua hänen huomioonsa ja anoa hänen suojelustaan ja suosiotaan.

"Ei nyt ole aika häiritä minua", vastasi hän, luoden minuun vihastuneen syrjäsilmäyksen. "Minä en tunne teitä. Te olette tuntematon minulle. Teidän on mentävä herra de Rosnyn luo."

"Se olisi hyödytöntä, sire", vastasin minä epätoivoisen itsepintaisena.

"Siinä tapauksessa en voi tehdä mitään hyväksenne", tiuskaisi hän äreästi. "Siirtykää sivulle."

Mutta minä olin epätoivoinen. Tiesin että olin pannut kaikki tämän kohtauksen varaan ja että minun täytyi päästä varmalle pohjalle ennen Turennen kreivin tuloa -- muuten jäisin turvattomana alttiiksi hänen kostolleen. Välittämättä siitä, keitä oli kuulemassa, minä huudahdin, että olin de Marsac ja että olin tullut asettuakseni vastaamaan kaikesta siitä mistä vihamieheni saattoivat minua syyttää.

"_Ventre Saint Gris_!" huudahti Henrik, hätkähtäen satulassaan hyvin teeskennellystä hämmästyksestä. "Oletteko te se mies?"

"Olen, sire", vastasin minä.

"Sitten te varmasti olette hullu!" jatkoi hän katsahtaen takanaan oleviin. "Täysi hullu, kun näytätte naamaanne täällä! _Ventre Saint Gris_! Onko meidän otettava suojaamme kaikki häväisijät ja ryövääjät koko maasta?"

"Minä en ole niistä kumpaakaan!" vastasin minä siirtäen harmistuneen katseeni hänestä hänen takanaan ällistelevään seurueeseen.

"Siitä saatte sopia Turennen kreivin kanssa!" tiuskaisi hän, katsellen minua tuimasti synkin ja rajuin kasvoin. "Nyt tunnen teidät hyvin. Teitä on syytetty siitä, että te olette ryöstänyt erään naisen hänen linnastaan Chizéstä joku aika takaperin."

"Tuo nainen, sire, on nyt Navarran prinsessan huostassa."

"Onko hän?" huudahti hän kerrassaan tyrmistyneenä.

"Ja jos hänellä on jotain valittamista minusta", jatkoin ylpeästi, "niin tahdon alistua siihen rangaistukseen minkä te määräätte tai Turennen kreivi vaatii. Mutta jollei hänellä ole mitään syytöstä minua vastaan, ja jos hän vannoo että hän on seurannut minua omasta tahdostaan ja suostumuksestaan, ja ettei hän ole kärsinyt mitään loukkausta tai vääryyttä minun käsissäni, siinä tapauksessa, sire, vaadin, että tämä jää minun ja Turennen kreivin väliseksi yksityiseksi asiaksi."

"Niinkin ollen on teillä mielestäni aivan tarpeeksi tekemistä", vastasi hän synkkänä. Samalla hän kädenliikkeellä pysäytti jotkut, jotka suuttuneina yrittivät syöksähtää minua kohti, ja loi silmänsä minuun muuttunein ilmein. "Tarkotatteko väittää, että nainen meni mukaanne omasta tahdostaan?" kysyi hän.

"Sekä meni että palasi, sire", vastasin minä.

"Merkillistä!" huudahti hän. "Oletteko mennyt naimisiin hänen kanssaan?"

"En, sire", vastasin minä, "mutta minä pyydän että minun sallittaisiin se tehdä."

"Taivas hallitkoon! Hänhän on Turennen kreivin holhokki", virkkoi hän, miltei typertyneenä uhkarohkeudestani.

"Hänen suostumuksensa uskallan toivoa saavani, sire", lausuin levollisesti.

"_Saint Gris_! Mies on hullu!" huusi hän kääntäen hevosensa ympäri ja katsoen seurueeseensa rajattoman ihmetyksen elein. "Tämä on merkillisin juttu mitä koskaan olen kuullut."

"Mutta antaa kunniakkaamman käsityksen kysymyksessä olevasta herrasta kuin naisesta!" lausui muuan myhäillen ja hymähtäen.

"Se on valhe!" huusin minä ponnahtaen eteenpäin rohkeudella, joka hämmästytti minua itseänikin. "Hän on yhtä puhdas kuin teidän ylhäisyytenne sisar! Sen vannon. Tuo mies puhuu vaihetta, ja siitä väitteestä en peräydy."

"Herra!" huusi Navarran kuningas kääntyen puoleeni ankarana. "Te unhotatte itsenne minun läsnäollessani! Vaiti, ja varokaa toiste millaista kieltä käytätte ylempiänne kohtaan. Minä sanon teille, että teillä on jo kyllin rettelöitä ilmankin."

"Kuitenkin tuo mies valehtelee!" vastasin minä itsepintaisena, muistaen Crillonia ja hänen käyttäytymistapaansa. "Ja jos hän haluaa tehdä minulle kunnian astumalla kanssani sivulle, niin teen hänet siitä vakuutetuksi!"

"_Ventre Saint Gris_!" vastasi Henrik otsa rypyssä ja venyttäen tuon lempi-voimasanansa jokaista tavua. "Ettekö voi olla vaiti ja antaa minun ajatella? Vai täytyykö minun määrätä teidät heti vangittavaksi?"

"Vähintäänkin se", puuttui makea ääni puheeseen, samalla kun eräs mies työntäytyi esiin joukosta ja asettuen etuisalle paikalle kuninkaan viereen sinkautti minuun äärimmäisen pahansuovan katseen. "Herrani Turennen kreivi odottaa ainakin sen verran teidän ylhäisyydeltänne", jatkoi hän lämpimästi. "Pyydän teitä antamaan määräyksen heti paikalla ja pidättämään tämän henkilön vastaamaan rikoksistaan. Kreivi de Turenne palaa tänään. Hänen pitäisi jo olla täällä. Sanon vieläkin, sire, että hän odottaa ainakin sen verran."

Kuningas tuijotti minuun synkin silmin viiksiään pureskellen. Joku joukosta oli viittauksilla käskenyt yhteisen kansan siirtyä kuulomatkan ulkopuolelle; samaan aikaan oli seurue uteliaisuudesta lähestynyt ja muodostanut puolipiirin, jonka keskellä minä seisoin kuningasta vastapäätä ja hänen sivullaan toisella puolen Noüe ja toisella äskeinen puhuja. Neuvottomuus ja suuttumus kiistelivät ylivallasta hänen kasvoillaan, kun hän katseli alaspäin minuun hampaittensa kuultaessa parran takaa. Vaikka hän vieläkin oli syvästi harmistunut minun esiintymisestäni, jonka hän ensin oli luullut olevan alkusoittona paljastuksiin, jotka johtaisivat Turennen eroamiseen hetkellä jolloin yhteistoiminnasta riippui kaikki kaikessa, oli hän nyt lakannut pelkäämästä omasta puolestaan ja näki ehkä minun omaksumassani menettelytavassa jotain, mikä miellytti hänen luonnettaan ja herätti hänessä myötätuntoa.

"Jos tyttö todellakin on tullut takaisin, herra d'Aremburg", virkkoi hän viimein, "niin en näe mitään syytä, minkä vuoksi minun tarvitsisi puuttua asiaan. Tällä hetkellä ainakaan."

"Luulen, sire, että kreivi de Turenne näkisi siinä syytä", vastasi mies kuivasti.

Kuningas punastui. "Herra de Turenne..." alotti hän.

"On tehnyt monta uhrausta teidän pyynnöstänne, sire", lausui toinen merkitsevästi. "Ja haudannut vääryyksiä, tai luuloteltuja vääryyksiä, jotka ovat yhteydessä juuri tämän asian kanssa. Tämä mies on harjottanut häntä kohtaan mitä törkeintä oikeudenloukkausta, ja herra kreivin nimessä minä pyydän, niin, minä vaadin, että hänet on heti vangittava ja pidätettävä vastaamaan siitä."

"Olen valmis vastaamaan siitä nyt heti!" sanoin minä pontevasti, tähystellen kasvoista kasvoihin myötätuntoa etsien, mutta löytämättä sitä mistään, lukuunottamatta herra de la Noüeta, joka näytti katselevan minua vakavan hyväksyvästi, "Joko Turennen kreiville tai sille henkilölle, jonka hän määrää edustajakseen."

"Riittää!" huusi Henrik, kohottaen kätensä ja puhuen tuolla käskevällä ylemmyydellä, jonka hän niin hyvin osasi panna esiintymiseensä. "Mitä teihin tulee, herra d'Aremburg, niin kiitän teitä. Turenne on onnellinen omistaessaan sellaisen ystävän. Mutta tämä herra tuli luokseni omasta vapaasta tahdostaan, enkä katso soveltuvan kunniani vaatimuksiin pidättää häntä ilman varotusta. Annan hänelle tunnin aikaa poistua läheisyydestäni. Jos hänet tavataan tämän ajan kuluttua", jatkoi hän juhlallisesti, "niin vastatkoon itse kohtalostaan. Herrat, olemme jo viipyneet liian kauan. Käykäämme eteenpäin."

Katsoin häneen hänen tätä lausuessaan, koettaen löytää sanoja millä vielä viimeisen kerran vetoaisin häneen. Mutta en niitä löytänyt; ja kun hän pyysi minua astumaan syrjään, tottelin koneellisesti, jääden seisomaan paljastetuin päin auringonpaisteeseen joukkueen ratsastaessa ohitse. Jotkut katsoivat taaksensa uteliaasti kuten mieheen, josta olivat kuulleet jotain kerrottavan, toiset taasen iva huulillaan ja muutamat synkin, uhkaavin silmäyksin. Kun kaikki olivat menneet ja heitä seuraavat palvelijatkin kadonneet näkyvistä ja minä jäin ammolla suin heidän jälkeensä katsellen rahvaan uteliaitten silmäysten esineeksi, käännyin ympäri ja mennen hevoseni luo irrotin sen, katkeran pettymyksen tunne sydämessäni.

Suunnitelma, jonka neiti oli esittänyt ja minä hyväksynyt St. Gaultierin luona olevassa metsässä -- kun meistä tuntui että meidän pitkän poissaolomme ja huhuna tietoomme tulleitten suurten tapahtumien oli täytynyt muuttaa maailma ja aukaista meille paluutie -- tuo suunnitelma oli rauennut täydellisesti tyhjiin. Kaikki oli niinkuin ennenkin; mahtavat olivat yhä mahtavia ja ystävyys pelon kahlehtimana. Oli selvää, että olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme noudattaneet nöyrempää menettelytapaa ja totellen saamiamme varotuksia odottaneet Navarran kuninkaan sopivaksi katsomaa hetkeä tahi Rosnyn viipyvää huomiota. Silloin en olisi ollut, niinkuin nyt, välittömässä vaarassa, eikä minun olisi myöskään tarvinnut tuntea eron tuskallisuutta, eron, joka silminnähtävästi uhkasi tulla pysyväksi. Neiti oli turvassa, ja siinä oli kyllä jo paljon, mutta minun täytyi pitkän palvelusajan ja lyhyen onnen jälkeen käydä yksikseni, ainoastaan muistot viihdykkeenäni.

Tästä arvottomasta hervottomuudesta -- joka oli yhtä itsekäs kuin hyödytönkin -- herätti minut Simon Fleix'n ääni, saaden ajatukseni liikkeelle ja muistuttaen minulle, että kallis aika kului hukkaan seisoessani toimettomana. Päästäkseni luokseni hän oli tunkeutunut uteliaan rahvaan keskitse ja hänen kasvonsa punottivat. Hän nykäisi minua hihasta, luoden ympärillä oleviin palvelijoihin vihan ja pelon sekaisia silmäyksiä.

"Mokomatkin, pitävätkö he teitä nuorallatanssijana?" mutisi hän korvaani. "Nouskaa hevosen selkään ja tulkaa. Ei ole varaa hukata silmänräpäystäkään."

"Jätitkö hänet rouva Catherinen luokse?" kysyin minä.

"Tietysti", vastasi hän kärsimättömänä. "Älkää huolehtiko hänestä. Pelastakaa itsenne, herra de Marsac. Siitä on nyt tällä hetkellä kysymys."

Koneenomaisesti nousin ratsaille ja tunsin rohkeuteni palaavan kun hevonen lähti liikkeelle allani. Lasketin joukon läpi ja pitemmälti ajattelematta ohjasin samalle tielle, jota olimme tulleetkin. Mutta noin sata kyynärää ratsastettuamme pysäytin hevoseni. "Tunnin etumatka on lyhyt", virkoin minä. "Minne menemme?"

"St. Cloudiin", vastasi hän varmasti. "Ranskan kuninkaan suojelus voinee auttaa päiväksi tai pariksi. Mitä sitten tulee, niin on vielä jälellä Liiga, jollei Pariisi ole antautunut."

Ymmärtäen ettei muuta neuvoa ollut, suostuin, ja niin läksimme jatkamaan matkaa. Matkan Meudonista St. Cloudiin olisimme voineet ratsastaa vajaassa tunnissa, mutta suora tie kulkee Teininiityn, Meudonin pohjoispuolella olevan laajan tasangon poikki. Tämä oli alttiina vihollisen tulelle ja siinä sattui lisäksi yhtämittaa pitkin päivää kahakoita molempiin leireihin kuuluvien ratsujoukkojen välillä, joten oli mahdoton kulkea sen poikki ilman riittävää apujoukkoa. Meidän oli pakko tehdä kierros, minkä vuoksi kesti kauemmin ennenkuin ehdimme määräpaikkaamme, mutta pääsimme kuitenkin perille ilman vastuksia tuohon pieneen kaupunkiin, jonka jo kaukaa huomasimme olevan tulvillaan hyörinää ja hälinää, mikä asianmukaisesti kuuluu hovin ja leirin ympäristöön.

Se oli todellakin täpösen täynnä, sillä Pariisin antautumista odotettiin joka hetki ja St. Cloud oli muodostunut yleiseksi kohtauspaikaksi, jonne kokoontuivat niin hyvin ne harvat, joilla jo kauan oli ollut varma toimintasuunta, kuin ne monet, jotka odottavat mille puolen onni kääntyy, Kadut olivat kaikkialla tungokseen saakka täynnä, loistellen kirkkaita värejä, terästä ja samettia, muotipukuja ja soturintöyhtöjä. Lippuja liehui pitkissä riveissä, peittäen näkyvistä räystäät ja ehkäisten auringonsäteitä, ja kaiken yllä kumisivat viiden kuuden kirkon kellot hilpeänä vastauksena etäältä kuuluvaan tykkien jymähtelyyn. Jokaisesta lipusta ja kunniakaaresta ja viiristä luin tunnuslauseen: "Eläköön kuningas!" Me tiedämme nyt, ja Jumala tiesi silloin, millainen tuomion iva noissa sanoissa piili!

XXXIV. "E1 niin pahaa, josta el jotakin hyvää."

Hitaasti ja yhtämittaa tyrkkien olimme päässeet etenemään pääkadulle asti, tungoksen yhä suuretessa mitä pitemmälle tulimme, kun kääntyessäni erään kulman ympäri kuulin nimeäni huudettavan ja ylös katsahdettuani näin muutamassa ikkunassa ne kasvot, joita juuri olin etsimässä. Puolen minuutin kuluttua oli herra d'Agen vieressäni, ja silloin, kuten olin odottanutkin, ei minun auttanut muu kuin laskeutua satulasta siinä tuokiossa ja ottaa asuntoni hänen luonaan. Hän ei ollenkaan salannut iloaan ja hämmästystään minun tulostani, vaan viivähdettyään ainoastaan sanoakseen Simonille missä talli oli, kiskoi minut ihmistungoksen läpi ja veti ylös asuntonsa portaita innolla ja sydämellisyydellä, joka sai kyynelet silmiini ja antoi ylhäällä tapaamalleni seurueelle enemmän kuin riittävän käsityksen arvostani ja merkityksestäni.

Nähdessäni hänet jälleen loistavimmalla tuulellaan ja vapaasti käyttelemässä kaikkia noita pieniä taitotemppuja ja sievistelyjä, joilla hän salasi luonteensa todellisen arvon, pidin suurena kunniana sitä, että hän jätti ne tällä kertaa syrjään, johdattaen minut kunniapaikalle ja tutustuttaen minut seuralaisilleen poikamaisella suorasukaisuudella ja ainoastaan minun mukavuuttani silmälläpitäen, mikä oli tavattomasti minulle mieleen. Hän käski isäntänsä hetkeäkään viipymättä tuoda viiniä ja ruokaa ynnä kaikkea mikä voi olla virkistykseksi matkustavalle, ja hyppäsi itse ylös ja istui jälleen alas kymmeniä kertoja minuutissa, käskien palvelijoitaan milloin millekin asialle tai toruen heitä, kun jättivät tuomatta minulle kaikenmoista, mitä en lainkaan tarvinnut. Kiiruhdin esittämään seurueelle anteeksipyyntöni siitä että olin tullut keskeyttämään heidän keskusteluaan, ja he olivat kyllin ystävällisiä vakuuttaakseen, ettei se suinkaan heitä häirinnyt. Samalla he kuitenkin, nähdessään herra d'Agenin kiihkeistä kasvoista ja loistavista silmistä hänen haluavan olla kahden kanssani, ottivat jäähyväiset ja jättivät meidät pian kahdenkesken.

"No niin", sanoi hän tultuaan takaisin ovelta heitä saattamasta, "mitä teillä nyt on minulle kerrottavana, ystäväni? Eikö hän ole mukananne?"

"Hän on neiti de la Viren kanssa Meudonissa", vastasin minä hymyillen. "Ja mitä muuhun tulee, niin hän voi hyvin ja on reippaammalla mielellä."

"Eikö hän lähettänyt minulle jotain sanaa?" kysyi hän.

Pudistin päätäni. "Hän ei tiennyt, että tulisin tapaamaan teitä", vastasin.

"Mutta kai hän ... lienee puhunut minusta hiljan?" jatkoi hän hiukan pettyneen näköisenä.

"En luule hänen maininneen nimeänne pariin viikkoon", vastasin nauraen. "Siitä saitte! Mutta, hyvä ystävä", jatkoin puheensävyäni muuttaen ja laskien käteni hänen olallensa tavalla, joka rauhotti häntä ainakin yhtä paljon kuin sanani, "oletteko niin äkkinäinen rakastaja, ettette tiedä naisen puhuvan vähimmän siitä mitä hän ajattelee enimmän? Pää pystyyn vain! Jollen kokonaan erehdy, ei teillä ole paljonkaan pelon aihetta tulevaisuuteen nähden. Olkaa vain kärsivällinen."

"Niinkö arvelette?" virkkoi hän kiitollisena.

Vakuutin ettei minulla ollut siitä epäilystäkään; silloin hän vaipui haaveksimaan ja minä häntä katselemaan. Voi ihmisluonteen pikkumaisuutta! Hän oli ottanut minut vastaan avosylin, kuitenkin, kun näin millainen onnellisuus kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan, annoin mielessäni sijaa halpamaisimmalle tunteelle mitä ihmisen rinnassa voi asua. Minä katselin häntä kadehtivin silmin, katkerana vertaillen omaa osaani siihen, minkä kohtalo oli varannut hänelle. Hänellä oli rikkautta, ulkonaista kauneutta, menestystä, korkeita sukulaisuussuhteita ja suuria toiveita; minä taas olin välittömän vaaran kynsissä, tulevaisuuteni oli pimeä ja kaikki eteeni aukenevat tiet niin uhanalaisia, etten tiennyt minkä valitsisin. Hän oli nuori, minä ikäni kukoistuksen sivuuttanut; hän oli suosiossa, minä turvaton pakolainen.

Nämä mietteet hän katkaisi tavalla, joka sai minut punastumaan nyrpeyttäni. Heräten äkkiä suloisista unelmistaan hän alkoi tiedustella minusta itsestäni ja oloistani, kysyen innokkaasti, kuinka olin joutunut St. Cloudiin, ja kuunnellen kertomustani seikkailuistani jalolla myötätunnolla, joka teki hänet minulle vielä entistäänkin rakkaammaksi. Kun olin päässyt loppuun -- silloin oli jo Simonkin liittynyt seuraamme, seisoen oven suussa -- lausui hän, että minun täytyi päästä kuninkaan puheille.

"Mitään muuta neuvoa ei ole", sanoi hän.

"Häntä tavatakseni olen tullutkin", vastasin minä.

"Totta totisesti!" jatkoi hän, nousten istuimeltaan ja katsellen minua huolestunein kasvoin. "Kukaan muu ei voi teitä auttaa."

Minä nyökkäsin.

"Turennellä on täällä neljätuhatta miestä. Ette kai voi mitään niin paljoa vastaan?"

"En mitään", sanoin minä. "Kysymys on siitä tahtooko kuningas ottaa minua suojellakseen?"

"Jollei hän tahdo, niin sitten ei kukaan", vastasi herra d'Agen lämpimästi, "Tänä iltana ette ehkä voi häntä tavata; hänellä on neuvoston kokous. Huomisaamuna ehkä voitte. Teidän on oltava yötä täällä; minä panen mieheni vartioimaan, niin luulen teidän olevan turvassa. Lähden heti tiedustamaan voiko setäni auttaa teitä. Ettekö tiedä ketään muuta, joka voisi puhua puolestanne?"

Minä mietin, ja olin jo vastaamaisillani kieltävästi, kun Simon, joka oli kuunnellut säikähtynein kasvoin, mainitsi Crillonin.

"Todellakin, jos hän vain suostuu", huudahti d'Agen katsahtaen hyväksyvästi poikaan. "Hänellä on vaikutusvaltaa kuninkaaseen."

"Luulen, että hän suostuu", arvelin minä. "Minulla oli omituinen kohtaus hänen kanssaan eilen illalla." Ja sitten kerroin d'Agenille majatalossa tapahtuneesta kaksintaistelusta.

"Hyvä!" lausui hän säihkyvin silmin. "Olisin mielelläni ollut sitä näkemässä. Joka tapauksessa koetan esittää asiaa hänelle. Crillon ei pelkää ketään, ei edes kuningasta."

Niin oli asia päätetty. Se ilta ja yö oli minun pysyteltävä ystäväni asunnossa, näyttämättä edes nenääni ikkunassa.

Kun hän oli mennyt ja minä olin yksinäni huoneessa, niin myönnän, että minä tunsin mieleni sangen masentuneeksi. Herra d'Agenin matkavarustukset olivat asetellut ympäri huonetta, mutta eivät kyenneet antamaan muuta kuin epäjärjestyksen leiman sen avaralle alastomuudelle. Alkoi himmetä, päivänpaiste oli hävinnyt. Ulkona tuntui kellojen soitto, etäinen tykkien jyminä ja tungoksen täyttämiltä kaduilta kuuluva hälinä ja kohina tuntuivat kertovan iloisesta elämästä ja vapaudesta, toivoista ja pyrkimyksistä, joista kaikista minä olin suljettu pois.