Part 33

"Niin", sanoin minä jäykästi, tuntien jokaisen hermoni väräjävän kauan pidätetystä raivosta. "Tappelen siinä asussa kuin olen. Pois haarniskanne, jos olette mies. Ja minä pitelen teitä niin, että jos näette huomispäivän auringon, niin tarvitsette naamion koko loppujaksenne!"

"Ohoo!" vastasi hän mulkoillen minuun hämmästyneenä. "Nytpä on toinen ääni kellossa. Mutta kyllä teen siitä lopun. Näiden pöytien välillä on tarpeeksi tilaa, jos voitte käyttää asettanne, ja paljon enemmän kuin huomenna tarvitsette."

"Huomennapahan nähdään", vastasin minä.

Muitta mutkitta hän irrotti rintakilpensä soljet ja heittäen sen yltään astui askelen taaksepäin. Se osa katselijoista, joka oli hänen mainitsemallaan neljän pöydän välisellä alueella -- mikä ei suinkaan ollut tarkotukseen sopimaton, vaikkakin hieman rajotettu -- riensi poistumaan siitä ja asettumaan läheisille hyville näköpaikoille. Miehen maine oli niin suuri, että joka puolelta kuulin vain vcdonlyöntitarjouksia minun häviöstäni monella yhtä vastaan; mutta tämä seikka, joka olisi voinut hämmentää nuorempaa miestä ja herpauttaa hänen käsivarttaan, aiheutti minussa vain sen, että valmistuin käyttämään mahdollisimman tarkoin hyväkseni sellaiset tilaisuudet, joita miehen suuriluuloisuus ja voitonvarmuus varmasti tulisivat tarjoamaan.

Uutinen ottelusta oli kiertänyt läpi koko talon ja tuossa tuokiossa kerännyt huoneeseen niin paljon väkeä kuin suinkin mahtui, siinä määrässä että se varjosti päivänvalonkin, mikä muutenkin jo oli himmenemässä. Viime hetkellä, kun ottelu oli juuri alkamaisillaan, syntyi väkijoukossa liikehtimistä, päättyen siihen että etualalle tunkeutui kolme tai neljä henkilöä, joille heidän korkea arvonsa tai seuralaistensa avustus hankki tämän etuoikeuden. Otaksuin heidät siksi nelimiehiseksi seurueeksi, josta olen maininnut, mutta sillä hetkellä en voinut olla siitä varma.

Niinä muutamina odotuksen silmänräpäyksinä, jotka tästä aiheutuivat, tarkastelin minä suhteellisia asemiamme siinä lujassa aikomuksessa että jos suinkin voisin, niin tappaisin tuon miehen, jonka kiiluvat silmät ja hurja hymy täyttivät minut inholla, joka lähenteli vihaa. Ikkunarivi oli minusta oikealle ja hänestä vasemmalle. Iltavalo lankesi sivultapäin, valaisten minun vasemmalla puolellani olevan kasvorivin, mutta jättäen oikealla puolella olevat varjoon. Mieleeni johtui paikalla, että naamioni oli minulle suoranaiseksi eduksi, se kun suojasi silmiäni sivuvalolta ja teki minulle niinmuodoin mahdolliseksi tarkata hänen silmiään ja miekkaansa suuremmalla terävyydellä.

"Teistä tulee kahdeskymmeneskolmas mies, jonka minä olen tappanut!" huusi vastustajani kerskaten, kun ristimme miekkamme ja seisoimme hetkisen varoasennossa.

"Olkaa varuillanne!" vastasin minä. "Teillä on kaksikymmentäkolme vastassanne!"

Nopea hyökkäys oli hänen ainoa vastauksensa. Minä väistin sen ja tein vastahyökkäyksen, ja ottelu alkoi. Emme kuitenkaan olleet vaihtaneet enempää kuin puolikymmentä iskua, ennenkuin huomasin tarvitsevani kaikki ne edut, mitkä naamioni ja suurempi varovaisuuteni antoivat minulle. Olin kohdannut vertaiseni, ja ehkäpä hiukan enemmänkin -- mutta toistaiseksi oli sitä mahdoton ratkaista. Hänellä oli pitempi ase, minulla pitempi käsi. Hän käytti etupäässä kärkeä, uuteen italialaiseen tapaan, ja minä taas terää. Hän oli hiukan viinin kiihottama, kun taas minun käsivarteni oli tuskin saanut täysin takaisin voimaansa, jonka sairaus oli minulta riistänyt. Toisaalta hän taas kannattajiensa huutojen yllyttämänä hyökkäili jotensakin rajusti, silläaikaa kun minä pidin itseäni valmiina ja pysyen lujassa varoasennossa odotin tarkkaavasti jotakin varomattomuutta tai hairahdusta hänen puoleltaan.

Ympärillä oleva joukko, joka oli tervehtinyt ensimäisiä iskujamme äänekkäillä pilkka- ja riemuhuudoilla, herkesi jonkun ajan kuluttua hiljaiseksi, hämmästyneenä ja tyrmistyneenä, kun ei heidän sankarinsa onnistunutkaan keihästää minua ensi hyökkäyksellä. Vastahakoinen otteluun suostumiseni oli saanut heidät odottamaan lyhyttä taistelua ja helppoa voittoa.

Huomatessaan asian olevankin päinvastoin he alkoivat tarkata jokaista iskua henkeään pidätellen, tai mumisten jonkun voimasanan puhkesivat lyhyihin huudahduksiin, kun jokin tavallista rajumpi isku sai säilämme säkenöimään ja pani kattohirret kaikumaan teräksen tuimasta kalskeesta terästä vastaan.

Katselijain ihmettely oli kuitenkin pieni asia verrattuna vastustajani hämmästykseen. Kärsimättömyys, inho, raivo ja epäilys kuvastuivat nopeasti vuorotellen hänen punottavissa piirteissään. Nähdessään olevansa tekemisissä miekkamiehen kanssa hän pani käytäntöön kaiken voimansa. Kiukku silmissään hän iski iskemistään, koetti yhtä hyökkäystapaa toisensa jälkeen, mutta huomasi minun olevan jokaisen tasalla, ja ehkä ei ainoastaan tasallakaan. Ja sitten viimein tapahtui muutos. Hiki kihosi hänen otsalleen, äänettömyys sai hänet menettämään malttinsa; hän tunsi voimainsa uupuvan kovassa ponnistuksessa, ja äkkiä, niin minusta näytti, syöksähti hänen mieleensä häviön ja kuoleman mahdollisuuden ennen tuntematon ajatus. Kuulin hänen oihkaisevan, ja tuokion verran hän taisteli vimmatusti. Sitten hän jälleen malttoi mielensä. Mutta nyt saatoin lukea kauhun hänen silmistään ja tiesin että vastasuorituksen hetki oli käsissä. Pöytä selkänsä takana ja minun miekkani kärki rintaansa uhkaamassa hän vihdoinkin tunsi samaa mitä nuo kaksikymmentäkaksi olivat tunteneet!

Hän olisi mielellään pysähtynyt hengähtämään, mutta minä en sitä suonut, vaikka omatkin iskuni kävivät heikommiksi ja puolustukseni laimeammaksi, sillä minä tiesin, että jos antaisin hänelle aikaa tointumiseen, niin hän ehtisi muistaa uusia temppuja ja voisi lopulta sittenkin keinotella itsensä voitolle. Nyt sitävastoin minun musta, muuttumaton naamioni, joka alati oli häntä vastassa, joka kätki kaikki mielenliikkeet ja verhosipa itse väsymyksenkin, aiheutti hänessä kauhua, ollen täynnä kylmää, tunnotonta uhkaa. Hän ei voinut nähdä, millaisessa mielentilassa olin, mitä ajattelin tai miten voimieni laita oli. Taikauskoinen kammo oli vallannut hänet, ja uhkasi häntä tuholla. Tietämättä kuka minä olin tai mistä tulin, hän pelkäsi ja epäili, taistellen kaameita ajatuksia vastaan, joita hämärtyvä valo vielä vahvisti. Hänen kasvoilleen ilmestyi täpliä, hengitys kävi huohottavaksi ja silmät alkoivat pullistua. Kerran tai pari hän irtautti ne sekunnin murto-osaksi minun silmistäni heittääkseen epätoivoisen vilauksen molemmilla puolillamme seisoviin katselija-riveihin. Mutta hän ei löytänyt niistä vähääkään sääliä.

Vihdoin tuli loppu -- äkimpää kuin olin odottanut, mutta luulen että jännitys herpautti hänet. Hänen otteensa miekankahvasta höltyi, ja muuan väistö, jonka suoritin hiukan tuimemmin kuin tavallisesti, singahdutti hänen aseensa katsojien parveen, yhtä suureksi hämmästykseksi minulle kuin heillekin. Kirousten ja huudahdusten ryöppy tervehti tätä tapahtumaa, ja tuokion ajan seisoin yllättyneenä tähystäen valppaasti vastustajaani. Hän kavahti taaksepäin; sitten näytti silmänräpäyksen verran siltä kuin hän aikoisi hyökätä kimppuuni tikari kädessä. Mutta nähdessään miekankärkeni valmiina pistoon hän peräytyi toistamiseen, kasvot vääntyneinä raivosta ja pelosta.

"Menkää!" sanoin jyrkästi. "Tiehenne! Miekkanne perään! Mutta säästäkää ensi miestä, jonka voitatte."

Hän tuijotti minuun, sormiellen tikariansa ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt tarkotustani tai niinkuin tällaisen häviön tuottaman häpeän katkeruudessa elämäkin olisi ollut hänelle vastenmielinen. Olin aikeissa toistaa sanani, kun raskas käsi laskeutui olkapäälleni.

"Hullu!" mumisi karkea, ärisevä ääni korvaani. "Tahdotteko että hän tekee teille saman minkä Achon teki Matasille? Näin hänen kanssaan on meneteltävä!"

Ja ennenkuin tiesin kuka puhui tai mitä seuraisi, hyppäsi mies vierestäni pöydän yli. Tarttuen italialaista niskasta ja vyötäisistä hän heitti hänet sanan mukaan -- piittaamatta rahtuakaan hänen tikaristaan -- keskelle ihmisjoukkoa. "Kas niin!" huusi tulokas sitten, oikoillen käsivarsiaan ikäänkuin ponnistus olisi tuottanut hänelle huojennusta. "Se hänestä! Ja hengähtäkää te vähän. Hengähtäkää, hyvä ystävä", jatkoi hän kerskailevan jalomielisen näköisenä. "Kun olette levännyt ja valmis, niin ottelemme te ja minä. Hitto soikoon, on sentään jotakin kun saa nähdä miehen! Ja sieluni autuuden kautta, te olette mies!"

"Mutta, arvoisa herra", sanoin minä tuijottaen häneen perin ällistyneenä, "emmehän me ole riidassa.

"Riidassako?" huusi hän kovalla, kaikuvalla äänellään. "Taivas varjelkoon! Minkäpäs tähden olisimme? Minä pidän miehistä, ja kun tapaan sellaisen, niin sanon hänelle: 'Minä olen Crillon! Tapelkaa kanssani!' Mutta minä näen, ettette ole vielä levännyt. Malttakaamme! Eihän ole kiirettä. Berthon de Crillon on ylpeä saadessaan odottaa siksi kun teille sopii. Siihen asti, arvoisat herrat", jatkoi hän, kääntyen mahtavan näköisenä katselijain puoleen, jotka seurasivat tätä odottamatonta asiain käännettä rajattoman hämmästyneinä, "tehkäämme mitä voimme. Yhtykää sanaani ja huutakaa kaikki: 'Eläköön kuningas, ja eläköön Tuntematon!'"

Ikäänkuin unesta herätettyinä -- niin suuri oli heidän ihmetyksensä -- huoneessaolijat seurasivat kehotusta ja tekivät sen sydämensä pohjasta. Kun melu oli vaiennut, huusi joku vuorostaan: "Eläköön Crillon!" ja siihen yhdyttiin niin innokkaasti että se sai kyyneleet nousemaan tuon merkillisen miehen silmiin, jossa kerskurimaisuus oli niin omituisesti yhtyneenä lujimpaan ja säikkymättömimpään urhoollisuuteen. Hän kumarteli kumartelemistaan kääntyen kaikille tahoille pöytien välisellä kapealla alalla, kasvojensa loistaessa mielihyvästä ja innostuksesta. Minä katselin häntä silläaikaa neuvottomana. Minä käsitin että selustapenkin takaa kuulemani ääni oli ollut hänen; mutta minulla ei ollut ollenkaan halua taistella hänen kanssaan, eikä myöskään niin paljon voimia jälellä sairauteni jälkeen, että olisin kyennyt levollisin mielin käymään uuteen otteluun. Kun hän siis kääntyi jälleen minun puoleeni ja kysyi: "No, herra, oletteko valmis?" niin en voinut keksiä parempaa vastausta kuin äskeiseni: "Mutta, arvoisa herra, enhän minä ole riidassa kanssanne."

"Mitä tyhjiä", vastasi hän ärtyisästi; "jos siinä on kaikki, niin alkakaamme."

"Siinä ei olekaan kaikki", sanoin minä, pistäen päättäväisesti miekkani huotraan. "Seikka ei ole ainoastaan se, ettei minulla ole riitaa herra de Crillonin kanssa, vaan minulla oli kunnia viimeksi häntä tavatessani vastaanottaa häneltä huomattava palvelus."

"Nytpä on siis aika tehdä vastapalvelus", vastasi hän reippaasti, ikäänkuin tämä olisi tehnyt asian selväksi.

En voinut pidättyä nauramasta. "Kyllä niin, mutta minulla on vieläkin yksi este", sanoin minä. "Olen juuri-ikään toipunut sairaudesta ja olen heikko. Siitäkin huolimatta olisin haluton kieltäytymään ottelusta joittenkin kanssa, mutta parempikin mies kuin minä saattaa väistyä herra Crillonin tieltä saamatta siitä häpeää."

"No, jos otatte asian siltä kannalta, niin olkoon", vastasi hän pettyneen näköisenä. "Ja tosiaan, onhan päivänvalokin jo miltei hävinnyt. Se on kuitenkin lohdutus. Mutta ette kai kieltäytyne juomasta kanssani viinimaljaa? Muistan kyllä äänenne, vaikka en voikaan sanoa kuka olette tai minkä palveluksen olen teille tehnyt. Mutta voitte kuitenkin luottaa minuun vastaisuudessakin. Minä pidän miehestä, joka on urhoollinen samalla kuin vaatimatonkin, enkä tiedä parempaa ystävää kuin kelpo miekkamiehen."

Olin juuri vastaamassa hänelle sopivin sanoin -- silläaikaa kun huikenteleva väkijoukko, joka muutamia minuutteja aikaisemmin oli ollut valmis silpomaan minut, katseli meitä matkan päästä kunnioittavan suosiollisena -- kun sama naamioitu herrasmies, joka äsken oli ollut hänen seurassaan, astui lähemmäksi ja tervehti minua hyvin arvokkaasti.

"Onnittelen teitä, herra", lausui hän ylhäisen miehen alentuvaisuudella. "Te käyttelette miekkaa niinkuin ainoastaan harvat ja miekkailette yhtä hyvin päällänne kuin käsillänne. Jos tarvitsette ystävää tai tointa, niin teette minulle kunnian pitämällä mielessänne että olette tunnettu Turennen kreiville."

Kumarsin syvään salatakseni tuon nimen mainitsemisen aiheuttaman hämmästykseni. Vaikka olisin kuinka koettanut, ja vaikka minulla olisi ollut käytettävissäni taitavimman näytelmäsepon kekseliäisyys, en olisi voinut kuvitella mitään ihmeellisemmän omituista kuin tämä kohtaus enkä mitään mielenkiintoisemman huvittavaa kuin se tosiasia, että minä naamioituna puhelin samoin naamioidun Turennen kreivin kanssa, saaden soimausten ja kostonuhkausten sijasta kuulla mitä kohteliaimman suojeluksen tarjouksen. Tietämättä oikein oliko minun naurettava vai vavistava, tai kumpaa minun tuli mieluummin ajatella, tämän kohtauksen huvittavuuttako vai sitä vaaraa, josta niin täperästi olimme pelastuneet, sain tahdonponnistuksella vastatuksi hänelle, pyytäen häntä suosiollisesti suomaan anteeksi, jos vieläkin säilytin tuntemattomuuteni. Vielä puhuessani syöksähti mieleeni uusi pelon aihe, nimittäin se, että Crillon saattaisi tuntea minut äänestäni ja varrestani ja huutaisi julki nimeni, saaden silmänräpäyksessä räjähtämään sen ruutipanoksen, jonka päällä seisoimme.

Tämä lisäsi moninkertaiseksi malttamattoman haluni päästä poistumaan paikalta. Mutta kreivillä oli vielä jotakin sanottavaa, enkä voinut poistua osottamatta töykeää käytöstä.

"Olette varmaan matkalla pohjoiseen, kuten kaikki muutkin?" virkkoi hän tähystäen minuun uteliaasti. "Saanko kysyä, aiotteko Meudoniin, jossa Navarran kuningas on, vai St. Cloud'n hoviin?"

Levottomana liikehtien hänen terävän katseensa alla, mutisin aikovani Meudoniin.

"Siinä tapauksessa, jos haluatte matkustaa suuremmassa seurassa", lisäsi hän kumartaen huolettoman kohteliaasti, "olen teidän käytettävissänne. Minäkin aion Meudoniin ja lähden täältä kolme tuntia ennen puoltapäivää."

Onneksi katsoi hän suostumukseni hänen armolliseen kutsuunsa luonnolliseksi asiaksi ja kääntyi pois ennenkuin olin kunnolleen ehtinyt häntä kiittämään. Crillonista minun oli vaikeampi päästä eroon. Hän näkyi kovasti mielistyneen minuun ja oli samalla, luulen, hieman utelias tietämään kuka minä olin. Mutta suoriuduin siitäkin viimein, ja kieltäytyen niistä auliista tarjouksista, joita joka taholta minulle esitettiin, pujahdin talliin, etsin sieltä Cidin parren, ja laskeutuen maata oljille sen viereen aloin kerrata ajatuksissani jo tapahtuneita asioita ja suunnitella tulevaisuutta. Pimeyden peitossa uni pian valtasi minut; viimeiset valveilla-oloni ajatukset kohdistuivat onnellisen pelastumiseni aiheuttamaan kiitollisuuteen sekä vakavaan aikomukseen ehtiä Meudoniin ennen Turennen kreiviä, jotta voisin selvittää tilini hänen poissaollessaan. Tämä näytti minusta ainoalta mahdollisuudelta suoriutua niistä vaaroista, joille olin antautunut alttiiksi.

XXXIII. Meudonissa.

Lähdettyämme Etampesista niin varhain, että majatalo, jossa hälisevää elämää oli jatkunut pitkälle yli puoliyön, oli portista ulos ratsastaessamme vielä syvässä unessa, saavuimme Meudoniin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Kävisi pitkäksi kuvailla yksityiskohdittain, mitä ajatuksia valtiattareni ja minun mielessä liikkui tämän matkan kestäessä -- mikä kenties saattoi olla viimeinen yhteinen matkamme --, tai mitä vakuuttelimme toisillemme, tai kuinka usein kaduimme malttamattomuuttamme, joka oli saanut meidät panemaan kaikki alttiiksi. Rouva de Bruhl osotti ystävällistä hienotunteisuutta, pysytellen erillään meistä ja ratsastaen suurimman osan matkaa Fanchetten seurassa; tästä huomaavaisuudesta ei meille kuitenkaan ollut paljonkaan hyötyä, sillä, suoraan sanoen, tuo ero, jota pelkäsimme, tuntui jo luovan synkän varjon sydämiimme. Me emme virkkaneet monta sanaa, vaikka ne harvat, joita lausuttiin, sisälsivät paljon, vaan ratsastimme käsi kädessä, täysin sydämin ja vain harvoin irrottaen katseemme toisistamme, odottaen Meudonia ja sen vaaroja synkin aavistuksin, joita lempemme ja minun uhanalainen asemani loivat mieliimme.

Jo kauan ennen kuin saavuimme kaupunkiin tai saatoimme nähdä siitä muuta kuin linnan, jonka yläpuolella Ranskan liljat ja bourbonien suuri valkoinen lippu yhdessä liehuivat, huomasimme olevamme siinä pyörteessä, joka aina ympäröi toimivaa armeijaa. Ihmisryhmiä seisoi joka tienhaarassa, sillat olivat täynnä kuormavaunuja ja vetojuhtia; joka hetki laski joku ratsumies ohitsemme täyttä laukkaa, tai kekkaloitsi pitkin tietä hoilaten ja laulaen joukko roistomaisen näköisiä ryysysankareita, jotka olivat sotureita ainoastaan nimeltä. Siellä täällä riippui, varotukseksi viimemainitun laisille, miehen ruumis karkeatekoisessa hirsipuussa, jonka alitse metsästämästä palaavat pyssymiehet ja huviratsastukselta tulevat naiset nauraen ja ilakoiden kulkivat kulkuaan.

Kaupunkiin suuntautuvan suuren ihmispaljouden mukana pääsimme kulkemaan huomaamattomina. Vähän matkan päässä muurista pysähdyimme kysymään, missä Navarran prinsessan asunto oli. Saatuani kuulla, että hän asui eräässä talossa kaupungilla, hänen veljensä pitäessä asuntoa linnassa ja Ranskan kuninkaan oleskellessa St. Cloud'ssa, pysäytin seurueeni eräällä syrjätiellä satakunta askelta kauempana ja hypäten alas Cidin selästä lähestyin valtiattareni satulan eteen.

"Neiti de la Vire", lausuin juhlallisesti ja niin kovaa että kaikki mieheni saattoivat kuulla, "aika on tullut. En uskalla tulla enää kanssanne kauemmaksi. Pyydän senvuoksi todistamaan, että niinkuin vein teidät, olen tuonut teidät myöskin takaisin, kummankin tapahtuessa vapaaehtoisella suostumuksellanne. Pyydän että antaisitte minulle tällaisen erotodistuksen, sillä siitä voi olla minulle hyötyä."

Hän taivutti päätään ja laski kasineettömän kätensä minun kädelleni, joka lepäsi hänen satulannupillaan. "Hyvä herra", vastasi hän murtuneella äänellä, "en tahdo antaa teille tällaista erotodistusta, enkä minkäänlaista erotodistusta niin kauan kuin elän."

Näin sanoen hän otti naamionsa pois kaikkien nähden, ja minä näin kyynelten virtaavan hänen kalpeita poskiaan pitkin. "Jumala suojelkoon teitä, herra de Marsac", jatkoi hän kumartaen niin syvään että hänen kasvonsa melkein koskivat minun kasvoihini, "ja sallikoon teidän saavuttaa sen mitä toivotte. Jollei niin tapahdu, ja jos joudutte maksamaan liian kalliin hinnan siitä mitä olette tehnyt minun hyväkseni, niin tahdon elää impenä kaiken ikäni. Ja jollen sitä tee, niin nämä miehet häväiskööt minut!"

Sydämeni kyllyydeltä en löytänyt sanoja, vaan tartuin hansikkaaseen, jota hän tarjosi minulle, ja polvistuen suutelin hänen kättään. Sitten viittasin -- sillä puhua en voinut -- rouva de Bruhlia jatkamaan matkaa, ja Simon Fleix'n ja Maignanin miesten saattamina he poistuivat tiehensä. Neidin kalpeat kasvot katsoivat jälkeensä minuun, kunnes tienkäänne kätki heidät enkä minä heitä enää nähnyt.

Kun kaikki olivat menneet, käännyin ympäri ja astuen raskaasti sinne missä sardinialaiseni seisoi pää riipuksissa, kiipesin satulaan ja ratsastin käymäjalkaa linnaa kohti. Matka oli lyhyt ja helppokulkuinen, sillä jo ensimäisessä käänteessä ilmestyi eteeni avonainen portti vilkkaine liikenteineen. Suuri joukko kansaa kulki sekä ulos että sisään, silläaikaa kun toisia lepäsi muurin varjossa ja kymmenkunta tallimiestä talutteli ratsuhevosia edestakaisin. Päivänpaiste virtasi kuumana tielle ja pihamaalle ja heijastellen vartiasoturien haarniskoista häikäisi silmiä sädehtivällä kirkkaudellaan. Minä lähenin yksinäni, tuijottaen kaikkea tätä tylsällä välinpitämättömyydellä, joka siksi kertaa verhosi sydämessäni vallitsevan jännityksen, kun muuan kadulla kävelevä mies riensi kiiruusti eteeni ja katsoi minua kasvoihin.

Minä katsoin vuorostani häntä, ja nähdessäni että hän oli minulle outo, aioin mennä ohi pysähtymättä. Mutta hän pyörähti rinnalleni ja mainitsi matalalla äänellä nimeäni.

Seisautin Cidin ja loin katseeni häneen. "Kyllä olen de Marsac", virkoin koneellisesti. "Mutta en tunne teitä."

"Siitä huolimatta olen tähystellyt jo kolme päivää teitä odottaen", vastasi hän. "Parooni de Rosny on saanut viestinne. Tämä on teille."

Hän ojensi minulle paperiliuskan. "Keneltä?" kysyin minä.

"Maignanilta", vastasi hän lyhyesti. Sen sanottuaan ja katsahdettuaan varovaisesti ympärilleen hän lähti luotani kulkien samaa tietä kuin oli tullutkin.

Revin auki kirjelipun, ja kun tiesin ettei Maignan osannut kirjottaa, en kummastellut nähdessäni siitä puuttuvan allekirjotusta. Sisällön lyhyys ei jäänyt jälkeen tuojan niukkasanaisuudesta. Se kuului näin: "Palatkaa taivaan tähden takaisin ja odottakaa. Vihamiehenne on täällä, ja ne, jotka suovat teille hyvää, ovat voimattomia."

Noin selväsanaisen ja sellaisissa olosuhteissa annetun varotuksen olisi odottanut saavan minut pysähtymään heti paikalla. Mutta minä luin viestin samalla tylsällä välinpitämättömyydellä, samalla itsepintaisella päättäväisyydellä, minkä portin seutuvilla hyörivän väenpaljouden näkeminen oli minussa synnyttänyt. En ollut tullut niin pitkälle enkä jouduttautunut tuntia edelle Turennen kreivistä luopuakseni aikomuksestani viime hetkellä, enkä antanut sellaisia vakuutuksia toiselle osottautuakseni uskottomaksi itselleni. Etäinen muskettien räiskekin, joka ilmotti että etujoukkokahakka oli käynnissä linnan toisella puolella, tuntui minusta kehottavan eteenpäin, sillä nyt jos koskaan saatoin miekallani ansaita suojeluksen ja anteeksiannon. Ainoastaan parooni de Rosnyn takia, jolta saamani viesti arvatenkin oli tullut, päätin menetellä varovaisesti, vetoamatta millään tavoin julkisesti häneen tai mainitsematta hänen nimeään muille yksityisestikään.

Cid oli tällöin tuonut minut jo keskelle portin ympärillä tungeksivaa väkijoukkoa, joka, kummissaan siitä, että minun näköiseni tuntematon henkilö saapui ilman seuruetta, silmäili minua puolittain kohteliaasti, puolittain julkeasti. Joukosta tunsin useamman kuin yhden, jonka olin nähnyt St. Jean d'Angelyn hovissa puoli vuotta aikaisemmin, mutta niin suuri on komeiden pukimien ja varustusten harhauttava vaikutus, ettei kukaan heistä tuntenut minua. Viittasin lähinnäolevalle ja kysyin häneltä, oliko Navarran kuningas linnassa.

"Hän on mennyt St. Cloudiin tapaamaan Ranskan kuningasta", vastasi mies, hiukan kummastellen sitä, että kukaan saattoi olla tietämätön niin tärkeästä asiasta. "Hänen odotetaan palaavan tunnin kuluttua."

Kiitin häntä, ja laskien että minulla vielä oli runsaastikin aikaa ennen Turennen kreivin saapumista, laskeusin alas satulasta ja ottaen ohjat käsivarrelleni aloin käyskennellä edestakaisin muurin varjossa. Silläaikaa odottelevien ihmisten luku kasvoi sitä mukaa kuin minuutit kuluivat. Korkeampiarvoiset henkilöt ratsastivat sisään portista ja jättäen hevosensa palvelijainsa huostaan menivät linnaan. Upseereita loistavin haarniskoin tai tomun peittämin saappain ja huotrin ratsastaa tömisti portin kautta. Kirjeitä tuova lähetti saapui täyttä laukkaa, ja hänet piiritti heti tungeksiva uteliaitten joukko, joka ei jättänyt häntä ennenkuin seuraavien tulijoiden ilmestyessä; ne olivat joukko porvareita, joitten alaspainuneet päät ja huolestuneet katseet näyttivät osottavan, etteivät he suinkaan olleet millään hauskalla tai helpolla asialla.

Katsellessani kuinka useat näistä menivät sisään ja katosivat näkyvistä, ainoastaan halvempien jäädessä paisuttamaan portilla tungeksivaa joukkoa, aloin tuntea sellaista epämukavuutta ja levottomuutta, joka on ominaista henkilölle, joka huomaa olevansa nurinkurisessa asemassa. Oivalsin selvästi vahingoittavani asiaani ilmestymällä kuninkaan eteen yhteisen lauman keskellä, mutta minulla ei ollut kuitenkaan valittavana muuta menettelytapaa kuin tämä, sillä sisälle linnaan en uskaltanut astua, peläten että minun silloin pitäisi ilmottaa nimeni, missä tapauksessa en ehkä pääsisi lainkaan Navarran kuninkaan puheille.