Part 29

Aloimme hiljalleen hilautua alaspäin, ja kun polku johti meidät joksikin aikaa pois linnan näkyvistä, ei meidän tarvinnut olla kovin varovaisiakaan. Olimme jo ilman mitään merkillisempää saapuneet melkein metsän ulkoreunaan, jonka kappale aukeaa maata erotti linnasta, kun erään pienen metsäaukeaman laidassa yhtäkkiä kohtasimme vanhan eukon, joka siteli risukimppuja niin innokkaasti ettei huomannut meitä ennenkuin Maignanin käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän kirkaisi ja syöksähtäen erilleen Maignanista hänen ikäiselleen ihmeteltävällä ketteryydellä, juoksi kiireen vilkkaa vanhan ukon viereen, joka makasi puun juurella puolen nuolenkantaman päässä ja jota emme ennen olleet huomanneet. Hän sieppasi kirveen ja asettui puolustusasentoon ukon eteen liikehtien ja ilmehtien tavalla, joka näytti yhtä liikuttavalta joillekin meistä kuin hullunkuriselta toisille, jotka huusivat Maignanille että hän vihdoinkin oli kohdannut veroisensa ynnä muita senlaatuisia leirielämälle ominaisia pilapuheita.

Minä huusin Maignanille että hän jättäisi eukon rauhaan, ja menin itse ukon luo, joka makasi lehvistä kyhätyllä vuoteella ja näytti kykenemättömältä nousemaan ylös. Rukoillen minua tuskaisin ilmein, etten tekisi pahaa hänen vaimolleen, pyysi hän tätä kerta toisensa jälkeen panemaan pois kirveen, mutta eukko ei suostunut siihen ennenkuin olin vakuuttanut hänelle ettei meillä ollut pahoja aikomuksia heihin nähden ja etteivät mieheni tulisi vahingoittamaan kumpaakaan heistä.

"Tahdomme teiltä ainoastaan muutamia tietoja", sanoin minä puhuen hitaasti siltä varalta että minun kieleni olisi heille yhtä vaikeasti tajuttavaa kuin heidän murteensa minulle. "Tuolla linnassahan on kymmenkunta ratsumiestä, eikö niin?"

Mies vaiensi vaimonsa, joka yhä soitti suutaan ja mulkoili meihin, ja vastasi kiihkeästi että niin oli, lisäten väräjävän kirouksen kanssa, että nuo ryövärit olivat pieksäneet häntä, ryöstäneet hänen vähät ruokavaransa, ja kun hän oli tahtonut panna vastaan, heittäneet hänet ulos taittaen hänen säärensä.

"Kuinka sitten pääsitte tänne?" kysyin minä.

"Eukko kantoi minut selässään", vastasi hän heikosti.

Epäilemättä oli minunkin joukkueessani miehiä, jotka olisivat tehneet kaiken sen minkä nuo toisetkin, mutta kuullessaan tämä yksinkertaisen kertomuksen, polkivat he jalkaa ja kiroilivat suuttumuksesta; ottipa eräs, raain joukosta, vähän karkeaa leipää laukustaan ja antoi sen vaimolle, jonka hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi häikäilemättä voinut ryöstää putipuhtaaksi. Maignan, joka tunsi kaikki sodassa tarvittavat taidot, tutki ukon jalkaa ja laittoi siihen jonkinlaisen lastotuksen silläaikaa kuin minä tein kyselyjäni vaimolta.

"Ovatko he vielä siellä?" kysyin minä. "Näin heidän hevosensa lieassa muurien alapuolella."

"Ovat, Jumala heille kostakoon!" vastasi hän väristen.

"Kertokaa minulle millainen linna on, hyvä vaimo", sanoin minä. "Montako tietä sinne on?"

"Ainoastaan yksi."

"Tännimmäisen tornin kauttako?"

"Niin", vastasi hän, ja huomatessani että hän ymmärsi minua eikä ollut niin hidas järjeltään kuin hänen kurja ulkonäkönsä oli saattanut minut odottamaan, tein hänelle joukon kysymyksiä joita kävisi pitkäveteiseksi tässä kerrata. Niin paljon sain tietää, että oli mahdotonta päästä linnaan tai sieltä pois muuten kuin lähemmän tornin kautta, että heikko, tilapäinen portti sulki sisäänkäytävän, ja että tuosta tornista, joka oli vain neljän seinän ympäröimä kehys, johti kapea, suorakamanainen, oveton aukko pihaan, jonka takana kohosi kaksikerroksinen asuttava torni.

"Tiedättekö, aikovatko he jäädä sinne?" kysyin minä.

"Kyllä kai; he käskivät minun tuoda risukimppuja valkeaansa tänä aamuna, niin saisin takaisin kourallisen omin jauhojani", vastasi hän katkerasti ja kuohahti sitten voimattomaan raivoon, pudistellen nyrkkejään linnaan päin ja kirkuen raivokkaita kirouksia vapisevalla ja särähtelevällä äänellään.

Silläaikaa minä mietin mitä hän oli sanonut, tuntien sangen vähän mielihyvää ajatellessani kapeaa, suorakamanaista oviaukkoa, jonka läpi meidän oli päästävä ennenkuin voimme mitään saada aikaan. Porttikin huolestutti minua. Se ei tosin kukaties ollut vahva, mutta meillä ei ollut ruutia eikä tykkejä eikä mitään piiritysvehkeitä, eikähän kivisiä muuleja voinut repiä rikki paljain käsin. Valtaamalla hevoset saatoimme kyllä katkaista Bruhlin peräytymisen, mutta sittenkin hän saattoi päästä pakoon yöllä, ja joka tapauksessa pahentaisivat ponnistuksemme naisten kohtaloa yllyttämällä hänen raivoaan. Jokin muu toimintatapa oli keksittävä.

Aurinko oli tähän aikaan jo korkealla. Metsän reuna oli tuskin sadan askeleen päässä meistä. Etenemällä joitakin syltiä puitten lomitse saatoin nähdä hevoset rauhallisina syömässä päivänpaisteisella rinteellä, vieläpä erottaa silmilläni puoleksi ruohottuneen tienkin, joka mutkitellen kulki kukkulan sivua ylös suljetulle portille. Ei ketään ollut näkyvissä -- he arvatenkin nukkuivat pois matkan väsymystä -- eikä linnan katseleminen antanut mitään neuvoa. Mutta kun käännyin neuvotellakseni Maignanin kanssa, sattui katseeni risukimppuihin, ja samassa välähti mieleeni että tässä tarjoutui tilaisuus käyttää sotajuonta, joka oli ikivanha ja sentään aina tuore ja onnistuikin sangen usein.

Ei ollut aikaa turhaan kursailuun. Mieheni alkoivat siirrehtiä eteenpäin uteliaisuudesta, ja millä hetkellä tahansa saattoi joku hevosistamme vainuta vihollisen hevoset ja hirnumalla antaa hälytysmerkin. Kutsuttuani kiireesti luokseni herra d'Agenin ja Maignanin esitin heille suunnitelmani, ja tyytyväisyydekseni sai se heidän hyväksymisensä; se seikka, että olin varannut ensinmainitulle erikoisen osan sen toimeenpanossa, auttoi sulattamaan sitä jäykkyyttä, joka oli seurannut edellisen illan mielenpurkausta. Jonkun aikaa väiteltyämme sai Maignan minut uskomaan ettei vanhalla eukolla ollut kyllin kylmäverisyyttä näyttelemään sitä osaa, jonka olin hänelle aikonut, ja mainitsi Fanchetten, joka neuvotteluun osaaottamaan kutsuttuna ei osottanutkaan vääräksi sitä ajatusta, minkä olimme saaneet hänen rohkeudestaan. Muutamissa tuokioissa olivat valmistuksemme suoritetut: minä olin pukenut päälleni vanhan hiilenpolttajan ulommaiset ryysyt, Fanchette oli verhoutunut eukon pukimiin, kun taas herra d'Agen, joka oli jonkun aikaa epätietoinen ja näytti pitävän tätä osaa suunnitelmasta kaikkein vastenmielisimpänä, veti lopulta ylleen oppaanamme olleen miehen mekon ja housut.

Kun kaikki oli valmiina, annoin miehistöni Maignanin johdettavaksi, ottaen häneltä lupauksen, että hän, siinä tapauksessa että meille jotain tapahtuisi, jatkaisi herpaantumatta kaikin voimin ponnistuksia neidin vapauttamiseksi eikä missään tapauksessa hylkäisi häntä. Saatuani häneltä tämän lupauksen ja ollen vakuutettu siitä että hän sen pitäisi, otimme kukin suuren risukimpun, joka pään ja hartioitten päällä kannettuna oivallisesti kätki kasvonpiirteemme, ja tällaisissa valepuvuissa astuimme urheasti esiin puitten suojasta. Fanchette ja minä kuljimme edellä, horjahdellen sangen luonnollisella tavalla taakkojemme painon alla, herra d'Agenin seuratessa satasen kyynärää jälempänä. Olin antanut Maignanille määräyksen karata porttia kohti heti kun hän näki viimemainitun alkavan juosta. Laakson täydellinen hiljaisuus, ilman selkeys ja minkään elonmerkin häiritsemätön liikkumattomuus edessämme kohoavassa linnassa -- joka olisi voinut olla vaikka Prinsessa Ruususen linna, niin sadunomaiselta se näytti taivasta vasten -- sekä lisäksi omien mieltemme jännitys ja kiihotus, jotka näitten erikoisten asianhaarojen vaikutuksesta tuntuivat kasvavan moninkertaisiksi, saattoivat tätä seuraavat hetket omituisimmiksi mitä olen kokenut. Kello läheni kymmentä, ja paahtava auringonpaiste, joka tulvehti ylitsemme, teki vaivalloisten taakkojemme lisänä nousun äärimmäisen rasittavaksi. Tuore, lyhyt ruoho, joka juuri oli päässyt kasvun alkuun, oli livettävää ja vaarallista. Me emme uskaltaneet kiirehtiä, sillä emmehän tienneet kenen silmät saattoivat olla meitä katselemassa, emmekä liioin uskaltaneet -- puoli matkaa kuljettuamme -- laskea risukimppujamme maahan, sillä silloin olisimme ehkä liiaksi paljastaneet kasvonpiirteitämme.

Kun olimme päässeet noin sadan askeleen päähän portista, joka yhä pysyi itsepintaisesti suljettuna, seisahduimme hengähtämään, ja risukimppua pääni päällä pidellen käännyin ympäri nähdäkseni oliko kaikki oikein takanamme. Huomasin, että herra d'Agen, pysyäkseen uskollisesti määrätyn välimatkan päässä, oli valinnut saman hetken levätäkseen ja istui hyvin luonnollisessa asennossa risukimpullaan, pyyhkien kasvojaan mekkonsa liepeellä. Tähystelin ruskeaan lehdettömään metsään, minne olin jättänyt Maignanin miehinemme, mutta en voinut keksiä välkettä puitten välistä enkä mitään muutakaan mikä olisi voinut antaa meidät ilmi. Tultuani tyydytetyksi siinä suhteessa lausuin puoliääneen joitakin rohkaisusanoja Fanchettelle, jonka kasvoilla hiki juoksi virtanaan; ja yhdessä käännyimme sitten jälleen jatkamaan tehtäväämme. Väsymys -- sillä emme olleet kumpikaan tottuneet kantamaan kuormia päämme päällä -- auttoi meitä jäljittelemään vanhuuden raihnautta miltei täysin luonnonmukaisesti.

Sama hiljaisuus vallitsi lähemmäksikin saapuessamme, synnyttäen mielessäni monenkinlaisia epäilyksiä ja aavisteluja. Lampaan määkinäkin olisi ollut tervetullut tuossa äänettömyydessä, joka tuntui pahaa ennustavalta. Mutta ei kuulunut lampaan määkinää, ei mikään merkki tervehtinyt meitä. Vinossa retkottava, halkeamia täynnä oleva portti pysyi sulettuna. Askel askeleelta taapersimme sitä kohti ja viimein pääsimmekin sen eteen. Peläten puhua, jottei murteeni ilmaisisi minua, tömistin sitä pääni päällä olevalla risukimpulla ja odotin, epäillen mielessäni, oliko ehkä koko sotajuonemme huomattu jo ihan alusta, missä tapauksessa pistoolinlaukaus saattaisi tulla vastaukseksi.

Ei mitään sen kaltaista kuitenkaan tapahtunut. Risukimpun tömistys kajahti ontosti läpi rakennuksen ja vaimeni jälleen, ja entinen hiljaisuus vallitsi taas. Kolkutimme uudelleen, mutta vasta täydelleen kahden minuutin kuluttua kuulimme epäselvää ääntä, ikäänkuin unesta herätetyn miehen mutinaa, ja raskaita hitaita askelia alkoi lähestyä. Portin luo tultuaan mies varmaankin tarkasteli meitä tähystysaukosta, sillä hän seisahtui siinä hetkeksi, ja mieleni yritti masentumaan. Mutta hän ei kai nähnyt mitään epäilyttävää, koska hän seuraavassa tuokiossa kohotti salvan pois äreästi kiroten ja työntäen portin auki käski meitä astumaan sisään ja tekemään sen vikkelästi.

Minä köntystin eteenpäin, tullen viileään, tummaan varjoon, ja Fanchette seurasi minua silläaikaa kuin mies haukotellen astui ulos ja seisoi porttiaukossa venytellen itseään päivänpaisteessa. Kostealta ja epäterveelliseltä haiseva katoton torni oli tyhjä, lukuunottamatta soraa ja kivikasoja, mutta, katsahtaessani sisemmästä ovesta näin pihalla savuavan nuotion ja puolikymmentä miestä juuri nukkumasta kohoilemassa. Seisoin sekunnin verran risukimppua kannatellen, ikäänkuin epätietoisena minne sen laskisin; sitten, vakuuttauttuen pikaisella silmäyksellä siitä että mies, joka oli laskenut meidät sisään, seisoi selin meihin, pudotin kimppuni sisemmän oven eteen poikittain. Fanchette teki niinkuin hänelle oli neuvottu ja pudotti omansa sen päälle; samassa syöksähdin minä ulko-ovelle ja yllättäen siinä seisovan miehen iskin häntä tuimasti hartiain väliin, jotta hän lensi suin päin rinnettä alas.

Takaani kuului huuto ja hämmästynyt kirous, jotka ilmottivat minulle että teko oli huomattu ja että vaikein oli nyt käsissä. Tuokiossa olin jälleen risukimppujen luona ja vetäen pistoolin mekkoni alta ehdin parahiksi ottamaan vastaan lähimmän miehen, joka, oivallettuaan mikä oli kysymyksessä, hyppäsi ylös ja hyökkäsi minua kohti paljastetuin miekoin. Ammuin häntä rintaan juuri kun hän sysäsi syrjään risukimput -- jotka miehen vyötäreitten tasalle ulottuvina olivat melkoisena esteenä -- ja hän suistui suulleen jalkojeni juureen.

Tämä pysähdytti hänen toverinsa, jotka peräytyivät. Mutta pahaksi onneksi täytyi minun kumartua saadakseni miekkani, joka oli piilotettu tuomaani risukimppuun. Etumaisin lurjuksista käytti tätä hyväkseen, hyökäten kimppuuni pitkä puukko pystyssä. Isketyksi ei hän saanut -- sillä minä tartuin häntä ranteeseen -- mutta hänen onnistui kaataa minut kumoon. Luulin olevani mennyttä miestä. Odotin toisten parvena rientävän kimppuumme. Ja niin olisi epäilemättä käynytkin, jollei Fanchette ihmeteltävän urhoollisesti olisi iskenyt ensimäisenä tulevaa vahvalla kepakolla, jonka oli siepannut maasta. Mies tuupertui risukimpuille, ja tämä viivytti toisia. Viivyke oli riittävä. Herra d'Agen ehti silläaikaa ylös. Syöksyen sisään portista hän ampui maahan ensimäisen, jonka hän näki edessään, ja sitten hän miekka kädessä ryntäsi ovelle tavattomalla raivolla ja hänelle ominaisella urhoollisuudella, puhdistaen sen yhdessä kädenkäänteessä. Kun mies, jonka kanssa kamppailin maassa, näki mitä oli tapahtunut, väänsi hän itsensä irti epätoivon voimalla ja syöksyen ulos portista oli vähällä joutua seuralaisteni hevosten jalkoihin, kun he laskettivat laukassa ylös rinnettä portille ja hyppäsivät alas ratsailta huudellen ja hälisten.

Tuokiossa syöksyivät he sikin sokin meidän joukkoomme, ja niin pian kuin sain miekkani käsiini, hyökkäsin huutaen heidän edellään pihalle, toivoen ehtivämme toiseen torniin yhdessä vihollisen kanssa. Mutta nämä olivatkin pitäneet varansa ajoissa ja joka-ainoa. Piha oli tyhjä Ehdimme juuri nähdä, kuinka viimeinen heistä kiisi ylös ulkopuolella olevia portaita, jotka veivät ensi kerrokseen, ja hävisi, sulkien jykevän oven jälkeensä. Hyökkäsin portaitten juurelle ja olisin kiivennyt ylöskin, siinä toivottomassa toivossa että tapaisin oven telkeämättömänä, mutta eräästä tähystysaukosta ammuttu laukaus, joka vingahti korvani ohi, ja toinen, joka kaatoi yhden miehistäni, saivat minut pysähtymään. Oivaltaen että kaikki edut olivat Bruhlin puolella, hän kun saattoi ampua maahan meidät kaikki kätköstään, huusin miehilleni peräytymiskäskyn. Tulokseksi tästä kahakasta jäi se, että me olimme porttitornin herroina, kun vihollistemme hallussa taas oli sisempi ja vahvempi torni, niiden välisen kapean pihan ollessa puolueettomana alueena, jolle kummankin puolueen oli yhtä vaarallista edetä.

Kaksi heidän miehistään oli paennut ulkopuolelle, kadoten jäljettömiin, ja kaksi makasi kuolleena, kun meidän puolellamme tappiot sensijaan rajottuivat yhteen mieheen, joka oli ammuttu, ynnä Fanchetteen, joka oli kahakassa saanut iskun päähänsä ja jonka peräydyttyämme tapasimme puolipyörtyneenä makaamasta seinää vasten.

Minua hämmästytti kovasti, kun tulin sitä ajatelleeksi, etten ollut lainkaan nähnyt Bruhlia, vaikka kahakka oli kestänyt ainakin kaksi tai kolme minuuttia ensimäisestä hälyytyshuudosta lukien ja ollut hyvinkin meluisa. Fresnoytakin muistin nyt nähneeni ainoastaan vilaukselta. Nämä kaksi seikkaa tuntuivat minusta niin omituisilta että aloin aavistaa pahinta, vaikka tuskin tiesin miksi, kun luottamukseni ihmeellisesti elpyi ja pelkoni hupeni eräästä seikasta, jonka Maignan ensimäiseksi huomasi ja osotti minulle. Tämä seikka oli valkean liinan ilmestyminen erääseen yläkerran ikkunaan, missä sitä useampia kertoja liehutettiin meihin päin. Ikkuna ei ollut, paljon nuoliaukkoa parempi, ja niin kapea ja korkea että oli mahdoton erottaa kuka merkinantaja oli; mutta kokemukseni neiti de la Viren mielenmaltista ja neuvokkuudesta ei jättänyt minulle mitään epäilystä siinä suhteessa. Enentynein toivein ja keventynein mielin kannustin itseäni ottamaan huomioon kaikki varovaisuustoimenpiteet, ja ensi työksi käskin Maignanin valita kaksi miestä ja ratsastaa kukkulan ympäri päästäkseni varmuuteen siitä ettei viholliselle ollut mitään peräytymistietä avoinna.

XXIX, Nälkä ja ruttotauti.

Silläaikaa kun Maignan oli tällä asialla, lähetin kaksi miestä ottamaan kiinni hevosiamme, jotka juoksivat irrallaan laaksossa, sekä siirtämään Bruhlin seurueen hevoset turvallisen välimatkan päähän linnasta. Annoin myöskin tukkia umpeen pihaan johtavan oven alaosan ja määräsin neljä miestä asestettuina vartioimaan sitä, jottei meitä yllätettäisi -- mitä mahdollisuutta en kuitenkaan paljon pelännyt, kun vihollisellamme oli enää vain kahdeksan miestä ja ainoana ulospääsytienä heillä, samoinkuin sisäänpääsytienä meillä, oli tämä oviaukko. Olin vielä näissä puuhissa, kun herra d'Agen lähestyi minua ja minä aloin kehua hänen urhoollisuuttaan, erityisesti kiittäen siitä palveluksesta, jonka hän oli tehnyt minulle mieskohtaisesti. Ottelun kuumuus oli sulattanut nuoren miehen jäykkyyden ja kohottanut ylpeyden punan hänen kasvoilleen; mutta minua kuunnellessaan hän vähitellen jäähtyi jälleen, ja kun olin lopettanut, katseli hän minua entisellä kylmällä vihamielisyydellä.

"Olen teille hyvin kiitollinen", vastasi hän kumartaen. "Mutta saanko luvan kysyä, mitä aiotte tehdä nyt, herra de Marsac?"

"Meillä ei ole valinnan varaa", vastasin minä. "Meidän täytyy pakottaa heidät antautumaan nälällä."

"Entä naiset?" lausui hän, säpsähtäen hieman. "Kuinka heidän käy?"

"He tulevat varmaankin kärsimään vähemmän kuin miehet", vastasin minä. "Uskokaa minua, miehet eivät siedä kauankaan nähdä nälkää."

Hän näytti kummastuneelta, mutta minä selitin että me emme vähälukuisella joukollamme voineet toivoa vallottavamme tornia rynnäköllä, vaan että meidän oli pidettävä itseämme onnellisina, kun olimme saaneet vihollisemme suletuksi paikkaan, mistä hän ei voinut päästä pakoon, vaan täytyi hänen joka tapauksessa lopuksi antautua.

"Kyllä niin, mutta mistä saatte varmuuden, etteivät naiset silläaikaa joudu kärsimään väkivaltaa?" kysyi hän, näyttäen kaikkea muuta kuin rauhottuneelta.

"Kun Maignan tulee takaisin, niin pidän huolen siitä", vastasin minä sangen luottavaisesti.

Maignan ilmestyikin hetken kuluttua tuoden vakuutuksen, että poispääsy tornin toiselta puolelta oli mahdoton. Käskin hänen siitä huolimatta pitää ratsumiehen liikkumassa kukkulan ympärillä, jotta saisimme tiedon mahdollisesta yrityksestäkin. Olin tuskin antanut tämän määräyksen, kun yksi ovelle jättämistäni vartioista tuli sanomaan että Fresnoy halusi puhua minun kanssani herra de Bruhlin puolesta.

"Missä hän on?" kysyin minä.

"Sisemmällä ovella, rauhanlippu kädessään", kuului vastaus.

"Sano sitten hänelle", lausuin minä liikahtamattakaan lähteäkseni, "että minä en tahdo ryhtyä keskusteluun kenenkään muun kuin hänen johtajansa, herra de Bruhlin kanssa. Ja lisää vielä", jatkoin minä, "ja sano se kovalla äänellä: että jos niitä naisia, jotka ovat hänen hallussaan, vahingoitetaan hiuskarvankaan verran, niin tulen hirttämään joka miehen näitten muurien sisäpuolella, herra de Bruhlista nuorimpaan käskyläiseen asti." Ja tämän lupaukseni vahvistin juhlallisella valalla.

Mies nyökkäsi ja meni toimittamaan asiaansa, minun, herra d'Agenin ja Maignanin jäädessä seisomaan portin ulkopuolelle, katsellen joutilaina yli laakson ja tummien metsien, joitten läpi olimme ratsastaneet varhain aamulla. Minä silmäilin etupäässä metsiä, Maignan taas näkyi katselevan laaksoon. Kullakin meistä lienee ollut omat ajatuksensa. Ainakin minulla oli, ja onnistuneen hyökkäyksemme ynnä Bruhlin saarrokseen sulkemisen aiheuttamassa tyytyväisyydessäni en kotvaan huomannut sitä totisuutta, joka vähitellen levisi tallimestarin kasvoille. Kun sen havaitsin, tulin levottomaksi ja kysyin häneltä terävästi, mikä oli asia.

"Tuo ei miellytä minua, teidän ylhäisyytenne", vastasi hän viitaten laaksoon päin.

Katsoin sinne levottomana, mutta vaikka kuinka olisin tähystänyt, en nähnyt mitään.

"Mikä?" virkoin minä ihmeissäni.

"Tuo sinertävä usva", mutisi hän, väristyksen puistattaessa hänen ruumistaan. "Olen katsellut sitä jo puoli tuntia, teidän ylhäisyytenne. Se kohoaa nopeasti."

Minä huudahdin että hän oli arka hupsu, ja herra d'Agen kirosi kärsimättömänä; mutta yhtäkaikki, ja huolimatta halveksimisesta, jota olin osottavinani, tunsin äkkiä kylmän väreen sydämessäni, kun huomasin alhaalla laaksossa saman sinisen autereen, joka oli seurannut meitä edellisen päivän matkalla ja jättänyt meidät vasta yön tullessa. Vasten tahtoammekin jäimme molemmat katselemaan sitä, kun se kohosi hitaasti kohoamistaan, kietoen ensin alemmat metsänliepeet ja leviten sitten laajalle päivänpaisteeseen. On vaikea nähdä rohkean miehen kauhua tuntematta itse samanlaista vaikutusta, ja minä myönnän että minua värisytti. Näennäisen menestyksemme hetkellä oli tässä jotakin, jota en ollut ottanut lukuun, jotakin, jolta en voinut suojella itseäni enkä toisia!

"Katsokaa!" kuiskasi Maignan käheästi, osottaen jälleen sormellaan. "Se on kuoleman enkeli, teidän ylhäisyytenne! Missä se surmaa yhden tai kaksi kerrallaan, on se näkymätön. Mutta kun se kaataa sadoin ja tuhansin, näkevät ihmiset hänen siipeinsä varjon!"

"Vaiti, mieletön!" tiuskasin minä suuttumuksella, joka oli salaisesti suhteessa hänen kaameitten sanojensa tekemään vaikutukseen. "Te olette ollut taisteluissa! Oletteko koskaan nähnyt sitä siellä? Taikka hävitysretkillä? Jättäkää nuo hullutukset", jatkoin. "Ja menkää ottamaan selvää minkä verran ruokaa meillä on mukanamme. Saattaa käydä tarpeelliseksi lähettää sitä noutamaan."

Katselin häntä, kun hän vastahakoisesti poistui, ja tietäen miehen uljaan luonteen ja hänen uskollisuutensa isännälleen en ollenkaan pelännyt että hän luopuisi meistä; mutta joukossamme oli muita meille melkein yhtä välttämättömiä, joihin en voinut luottaa yhtä ehdottomasti. Ja näihinkin oli jo säikähdys tarttunut. Kääntyessäni ympäri näin kalpeakasvoisia miehiä seisovan takanani ryhmissä kaksin ja kolmin, ja he viittoilivat ja mutisivat ja kertoivat toinen toiselleen mitä Maignan oli sanonut meille, ja katselivat sinne minne mekin olimme katselleet. Kun yksi puhui ja toinen kuunteli, näin entisen kauhun heräävän heidän silmissään. Miehet, jotka tunti pari sitten olivat rynnänneet pihan poikki laukausten paukkuessa häikäilemättömän rohkeasti ja uhmanneet ilmeistä kuolemaa vähääkään epäröimättä, kävivät kalpeiksi, ja luoden pelokkaita katseita milloin sille milloin tälle puolen laaksoa, näyttivät takaa-ajettujen eläinten tavoin etsivän paikkaa minne paeta. Pelko, kerran herätettynä, täytti koko ilman. Miehet puhuivat kuiskaillen luonnottomasta helteestä ja pilvettömälle taivaalle tuijotellen pakenivat päivänpaisteesta varjoon, taikka katsellen yli metsäisien maisemien toivottivat olevansa katon alla ja kaukana tästä korkealla olevasta kotkanpesästä, joka heidän sairaaloisissa silmissään näytti kaikkien kuolon vasamien maalitaululta.

En tarvinnut pitkää aikaa älytäkseni sitä vaaraa, millä tämä nopeasti leviävä pelko ja kauhu uhkasi suunnitelmiani. Koetin pitää miehiä toimessa ja kiinnittää heidän ajatuksiaan niin paljon kuin mahdollista vihollisiimme ja heidän puuhiinsa; mutta pian huomasin että siinäkin piili vaara, sillä jonkun ajan kuluttua tuli Maignan luokseni totisin kasvoin, kertoen että eräs Bruhlin miehistä oli uskaltautunut ulos ja puheli meidän puolellamme pihaa olevan vartion kanssa. Läksin heti sinne ja lopetin jutun lyhyeen, uhaten ampua miehen, jollei hän ollut katon alla ennenkuin ehdin laskea kymmeneen. Mutta säikähtyneet, synkät kasvot, jotka hän jätti jälkeensä, ilmottivat minulle että turmio oli jo tehty, enkä voinut keksiä sille parempaa keinoa kuin antaa vihjauksen herra d'Agenille ja sijottaa hänet ulkoportille pistoolit valmiina.