Part 28

Tapasimme kaupungin portit avoimina, ja tämä seikka, joka tuli olemaan merkillisempien näkyjen airuena, kauhistutti miesteni sydämiä enemmän kuin kaikkein vihamielisin vastaanotto. Sisään ratsastaessamme herätti hevostemme kavioitten äänekäs töminä kivitystä vastaan moninkertaisen kaiun tyhjissä taloissa kahden puolen katua. Pääkatu, jonka kirkkaana valuva auringonpaiste saattoi näyttämään vieläkin autiommalta, levisi edessämme paljaana ja tyhjänä, taikka näkyi siliä ainoastaan jokin luikkiva koira ja rosvoileva hylkiö, jotka tavattomien äänien säikyttäminä pakenivat taikka; seisoivat välinpitämättömästi silmäillen meitä ohikulkiessamme. Kirkonkello kumahteli; etäältä kuului naisten vaikeroimista. Äänettömät kadut, joka toiselle ovelle piirretty musta risti, säikähtyneet kasvot, jotka kerran tai kahdesti kurkistivat yläikkunoista, kaikki tämä tartutti miehiini niin syvän ja hillitsemättömän kauhun että lopulta kaikki järjestys unohtui; toinen tunki hevostaan toisen edelle kapeissa paikoissa, jokaisen pyrkiessä ensimäiseksi. Yksi ensin ja sitten toinen alkoi ajaa ravia. Ravi muuttui sekasortoiseksi laukaksi. Majatalon portti oli auki, näyttipä kuin kutsuvan meitä sisälle; mutta ei kukaan kääntynyt taikka pysähtynyt. Yhden ainoan vaikuttimen ajamina syöksyimme henki kurkussa yhä eteenpäin pyrkien aukealle maalle, ja me, jotka olimme saapuneet kaupunkiin kammonsekaisen äänettömyyden valtaamina, kiisimme ulos yli sillan kuin olisi vihollinen ollut kintereillämme.

Sitä, että itsekin otin osaa tähän pakoon, en ollenkaan häpeä nytkään, sillä mieheni olivat silloin kerrassaan mahdottomat hallita, niinkuin parhaiten harjotetut sotajoukotkin ovat, kun sellainen kauhu on heihin tarttunut; enkä muuten olisi aikaansaanut mitään hyvää jäämällä kaupunkiin, missä tartunnan vaara oli arvattavasti suurempi ja majatalon ruokakammio yhtä tyhjä kuin kallion kuve. Ei ole monta kaupunkia, missä ei porttien ulkopuolella olisi ravintolaa matkustajain mukavuudeksi ynnä sellaisia varten, jotka tahtovat päästä kaupungissa säädetyistä maksuista, eikä Châteauroux'kaan näkynyt tekevän poikkeusta tästä säännöstä. Muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista pysähdyimme leirin edustalle, joka oli pystytetty tien vieressä olevan talon ympärille. Remuaviin ääniin sekautuva soiton hälinä ilmotti meille, että hurjempi osa kaupungin väestöä oli keräytynyt tänne ja, niinkuin olen nähnyt tapahtuvan piiritetyissä paikoissa, koetti hukuttaa mässäykseen ja huikenteluun muiston ulkona päivänpaisteessa liikkuvasta vihollisesta. Samalla kuin meidän äkillinen ilmestymisemme sai aikaan keskeytyksen tuossa iloisuuden matkimisessa, houkutteli se esille parikymmentä miestä ja naista juopumisen kaikilla asteilla, hiukset hajallaan, joista muutamat nikotellen ja rennoin elein huusivat meitä liittymään joukkoonsa, sill'aikaa kuin toiset kiroilivat sitä että olimme temmanneet heidät takaisin nykyhetkeen, jota he, samoin kuin tulevaisuuttakin, juuri koettivat unohtaa.

Minä kirosin heitä vuorostani pelkureiksi heittiöiksi, ja uhaten ratsastaa kumoon ne, jotka estäisivät meitä, komensin mieheni eteenpäin. Päästyäni heistä jonkun matkan päähän pysähdyin vihdoin erääseen paikkaan, missä viimekesäisen lehvistönsä säilyttänyt tammimetsikkö tarjosi suojaa. Peläten että jotkut miehistäni kulkeutuisivat ravintolaan ja toiset tyyten karkaisivat, jos itse jättäisin heidät, pyysin d'Agenia palaamaan sinne Maignanin ja Simonin kanssa ja tuomaan hevosten rehua ynnä ruokaa niin paljon kuin tarvitsimme. Sen hän tekikin erinomaisella menestyksellä, tosin vasta kiivaan kahakan jälkeen, missä Maignan osottautui sadan miehen veroiseksi. Juotimme hevosemme läheisestä purosta, ja käytettyämme kaksi tuntia lepoon ja virkistykseen -- mistä ajasta herra d'Agen ja minä käyskentelimme suurimman osan edestakaisin, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena -- lähdimme jälleen matkaan reipastunein mielin.

Mutta kauhusta ei ole helppo irtautua, eikä mitään pelkoa ole niin vaikea vastustaa ja kukistaa kuin näkymättömän vihollisen synnyttämää. Kammo, jonka ruoka ja juoma olivat hetkeksi syrjäyttäneet, palasi kohta moninkertaisella voimalla. Miehet katselivat levottomina vuoroin toisiinsa, vuoroin usvaan, joka verhosi kaikki etäiset esineet. He puhuivat mumisten kuumuudesta, joka oli äkillinen, omituinen ja luonnoton vuodenaikaan katsoen. Pian saivat he muutakin puhumista. Kohtasimme miehen, joka juoksi rinnallamme ja kerjäsi, huutaen kamalalla äänellä että hänen vaimonsa ja neljä lastansa makasivat hautaamattomina talossa. Vähän kauempana erään lähteen luona makasi naisen ruumis lapsi rinnoillaan myrkyttäen veden; hän oli ryöminyt sen luokse janoaan sammuttamaan ja kuollut siihen. Viimeksi tapasimme eräässä pyökkimetsässä lähellä Lotieria säätyläisnaisen, joka piti asuntoa vaunuissaan, pari kauhun valtaamaa naista ainoana seurueenaan. Hän kertoi minulle, että hänen miehensä oli Pariisissa ja että puolet hänen palvelijoistaan olivat kuolleet, puolet karanneet. Hän oli kuitenkin säilyttänyt huomattavassa määrässä sekä rohkeutta että kohteliasta käytöstapaa, ja hyväksyen lujamielisesti ne syyt, joita esitin hänelle pyytäessäni anteeksi sitä että olin pakotettu jättämään hänet sellaiseen tilaan, antoi minulle selvät tiedot Bruhlista ja hänen seurueestaan, jotka olivat sivuuttaneet hänet joitakin tunteja aikaisemmin. Vielä tänä päivänä on mielessäni kuva tuosta naisesta, joka jäi katselemaan jälkeemme sivistyneen ihmisen arvokkuudella meidän ratsastaessamme pois hänen seuranaistensa vaikeroimisten saattamina. Se täyttää mieleni sekä ihailulla että surumielisyydellä; sillä jälkeenpäin kuulin, että hän oli sairastunut ruttoon juuri siinä pyökkimetsikössä, mihin hänet jätimme, ja kuollut yhtenä yönä molempine palvelijoineen.

Häneltä saamamme tiedot innostivat meitä kiiruhtamaan eteenpäin säästämättä kannuksia enempää kuin ratsujemme kylkiäkään, siinä toivossa että saavuttaisimme Bruhlin ennenkuin yön tulo saattaisi hänen vankinsa alttiiksi uusille koettelemuksille ja vaaroille. Mutta sen kauhun määrä, jonka mainitsemani kaameat näyt ja äänet ynnä sadat samankaltaiset olivat nostattaneet seuralaisteni mielissä, teki paljon vastusta ponnistuksilleni. Joksikin aikaa he tosin, hetkellisen kiihtymyksen vaikutuksesta, kannustivat hevosensa laukkaan, ikäänkuin olisivat olleet valmiit kaikkein pahimpaankin; mutta pian he hiljensivät vauhtia kaikista ponnistuksistani huolimatta, ja viivästellen aina yhä enemmän näyttivät kadottaneen kaiken rohkeutensa ja tarmonsa. Joka taholla silmiämme kohtaava autius, yhtä paljon kuin kaikkialla vallitseva kuolemanhiljaisuuskin -- meistä tuntui kuin linnutkin olisivat olleet vaiti -- saattoivat kylmät väreet käymään huolettomimmankin sydämessä. Maignanin kasvoilta oli kadonnut väri ja äänestä sointu. Toiset taasen hätkähtivät jos jokin hihna heitä sipaisi; he katsoivat kerran eteenpäin ja kahdesti taakse ja pysyttäytyivät valmiina laskettamaan pakoon vähimmästäkin hälytyksestä.

Ottaen huomioon nämä seikat ja epäillen voisinko luottaa Maignaniinkaan, katsoin varovaiseksi muuttaa paikkaa ja jättäydyin jälimmäiseksi, ratsastaen siellä synkin kasvoin ja pistooli valmiina käsillä. Suurena lisätekijänä huolissani oli se, että herra d'Agen ei näyttänyt tietävän mistään muista levottomuuden syistä kuin niistä jotka olivat edessämme; ratsastaen eteenpäin samassa synkässä äänettömyydessä, mihin oli vaipunut heti lähdettyämme, hän ei kysynyt minun mielipidettäni eikä ilmottanut omaansa, vaan oli sen näköinen kuin olisi hänessä tapahtunut niin täydellinen ja salaperäinen muutos, etten minä voinut käsittää kuin yhden syyn, jolla olisi ollut voima sellaista aikaansaada. Hänen seuransa tuntui olevan minulle pikemmin koettelemukseksi kuin avuksi, ja kun loin mielessäni silmäyksen lyhyen ystävyytemme kulkuun, mikä ystävyys vielä pari päivää takaperin oli ollut minulle niin suurena mielihyvän aiheena -- niinkuin nuoren miehen ystävyys tavallisesti on jo vanhuuteen kallistuvalle -- niin vaivasin kovasti mieltäni ihmettelemällä, olisiko meidän kesken mahdollisesti kysymys kilpailusta.

Päivän laskiessa, mikä seikka oli tervetullut joukolleni, se kun hävitti tuon usvan, jota he katselivat taikauskoisella kammolla, olimme yhä tarpomassa matalien harjujen ja laaksojen täyttämää seutua, joka, niin harjut kuin laaksotkin, oli tammimetsien peittämää. Illan viimeinen valkeus kuoli pois, ja sen mukana viimeinen toivoni Bruhlin yllättämisestä ennen yötä. Pimeys lankesi yllemme, kun suuntasimme kulkuamme verkalleen alas jyrkkää kukkulan rinnettä, missä polku oli niin kapea ja vaivalloinen että vain yksi kerrallaan saattoi siitä laskeutua. Virta, joka saattoi sen synnyttämästä äänestä päättäen olla verrattain suurikin, kohisi alapuolellamme olevassa rotkossa, ja hetken perästä näimme yksinäisen valon pilkottavaa eräästä paikasta, missä otaksuimme olevan kahlaamon. Oli mahdoton jatkaa matkaa edemmäksi, sillä seutu kävi yhä jyrkänteisemmäksi, ja tämän oivallettuamme käskin Maignanin laskeutua hevosen selästä ja jättäen meidät siihen missä olimme mennä hakemaan opasta talosta, josta valo näkyi.

Hän teki niinkuin käskin, ja hävittyään pimeyteen, mikä tässä kukkulain välisessä onkalossa oli sysimusta, palasi hetken perästä tuoden mukanaan jonkun miehen ynnä lyhdyn. Olin aikeissa käskeä miestä opastamaan meidät kaalamolle tai jollekin tasaiselle maalle, minne voisimme panna hevoset liekaan, kun Maignan iloisesti huusi että hänellä oli uutisia. Kysyin, mitä ne olivat.

"Annahan kuulua, moukka!" lausui hän kohottaen lyhtyä niin että valo lankesi miehen kuihtuneille kasvoille ja takkuiselle tukalle. "Kerro hänen ylhäisyydelleen mitä olet kertonut minulle, taikka nyljen sinut elävältä, kääpiö!"

"Teidän toinen matkueenne saapui kaalamolle tuntia ennen auringonlaskua", vastasi talonpoika tuijottaen meihin tylsästi. "Minä näin heidän tulevan ja menin piiloon. He riitelivät kaalamolla. Toiset tahtoivat mennä yli ja toiset ei."

"Oliko heillä naisia mukanaan?" kysyi herra d'Agen äkkiä.

"Oli, kaksi, teidän ylhäisyytenne", vastasi mies, "ja ne ratsastivat niinkuin miehet. Lopulta he eivät menneet yli ruton pelosta, vaan kääntyivät ylösvirtaan ja ratsastivat länteenpäin St. Gaultieria kohti."

"St. Gaultieria!" huudahdin minä. "Missä se on? Ja mistä muualta sinne menee tie?"

Mutta talonpojan tiedot rajottuivat hänen omaan naapuristoonsa. Hän ei tuntenut maailmaa St. Gaultieria kauemmaksi eikä voinut vastata kysymykseeni. Olin pyytämäisilläni häntä näyttämään tietä virran rantaan, kun Maignan huusi että hän tiesi enemmänkin.

"Mitä?" kysyin minä.

"Hitto soikoon! Hän kuuli heidän sanovan, missä he aikovat viettää yönsä!"

"Ahaa!" huusin minä. "Missä?"

"Vanhassa raunioituneessa linnassa kahden penikulman päässä täältä, tämän paikan ja St. Gaultierin välillä", vastasi tallimestari, unohtaen voitonriemussaan sekä ruton että kauhun. "Mitäs sanotte siihen, teidän ylhäisyytenne? Eikö ole niin, junkkari, vai kuinka?" jatkoi hän talonpoikaan päin kääntyen, "Puhu, moukka, tahi käristän sinut hiljaisella tulella!"

Mutta minä en pysähtynyt odottamaan vastausta. Hyppäsin maahan, otin Cidin suitset käsivarrelleni ja huusin miehelle malttamattomana, että hän opastaisi meidät laaksoon.

XXVIII. Linna kukkulan laella.

Varmuus siitä, että Bruhl ja hänen vankinsa eivät olleet kaukana ja että me todennäköisesti saatoimme päästä heihin käsiksi tunnin kuluessa, karkotti arimpienkin miestemme mielestä tuon sairaalloisen pelon, joka heitä siihen saakka oli ahdistanut. Kiirehtien kavutessamme alaspäin virran rantaa kohti nuo tuntikausia synkän hiljaisina ratsastaneet miehet löysivät jälleen äänensä, ja kiroiltuaan hevostensa harha-askelia reipastuivat pian huutelemaan ja laulelemaan niinkuin heidän kaltaistensa tapa on. Samalla kuin tämä muutos päästi minut suuresta pelosta, antoi se minulle aikaa harkita asemaamme ja arvioida selvemmin kuin tähän saakka olin voinut, oliko edullisempaa kiirehtiä hyökkäystä vai lykätä se tuonnemmaksi. Meitä oli yksitoista; vihollisia todennäköisen luuloni mukaan kaksitoista. Tästä vähäpätöisestä vahvemmuudesta en olisi paljonkaan piitannut päiväsaikaan; tuskinpa olisin myöntänyt sellaista olevankaan, sillä Maignanin saattoi laskea kahdeksikin. Mutta yöllisen hyökkäyksen tulosta on vaikeampi ennakolta määritellä, ja minun oli myös otettava lukuun ne vaarat, mille molemmat naiset joutuisivat alttiiksi pimeyden ja hämmingin vallitessa, siinä tapauksessa että taistelun tulos jäisi joksikin aikaa epämääräiseksi.

Nämä arvelut, ja erittäinkin viimeksimainittu, vaikuttivat minuun niin painavasti, että ennenkuin saavuimme rotkon pohjalle, olin päättänyt lykätä hyökkäyksen aamuun. Ne vastaukset, joita sain kaalamon viereisen talon asukkaalta muutamiin kysymyksiin, joita tein hänelle heti kun olimme saapuneet tasaiselle maalle, vahvistivat vain tätä päätöstäni. Tie, jota myöten Bruhl oli kulkenut, seurasi jonkun matkaa joen parrasta pitkin uoman pohjaa, ja ollen hankala päivälläkin, pidettiin sitä mahdottomana hevoskululle öiseen aikaan. Linna, josta hän oli maininnut, oli kahden penikulman päässä ja louhikkoisen metsätaipaleen takana. Ja jollei olisi ollut mitään muuta syytä pysähtymiseen, niin epäilin lopuksi, olisinko edes voinut marssittaa uupuneita miehiäni sinne saakka ennen aamunkoittoa.

Mutta kun ilmotin tämän päätökseni ja tiedustelin talonpojalta, mitä hänellä olisi tarjottavana meidän tarpeisiimme, ilmestyikin vastuksia. Fanchette, neidin seuranainen, astui äkkiä eteeni kasvot suuttumuksesta tulipunaisina. Tunkeutuen lyhdyn heittämään valopiiriin hän alkoi vastustaa minua kiihkolla ja rajuudella, mikä ilmaisi enemmän hänen kiintymystään valtiattareensa kuin kunnioitusta minua kohtaan. Hänen hurjat eleensä ja uhkaukset, joita hän lausui vedoten milloin minuun, milloin ympärillämme piirissä seisoviin miehiin, synnyttivät minussa masennusta yhtä paljon kuin hämmästystä.

"Kuinka?" huusi hän rajusti. "Te sanotte itseänne kunnianmieheksi ja jäätte makaamaan tänne ja annatte emäntäni joutua murhattavaksi tai vielä pahempaankin, kahden penikulman päässä itsestänne! Kahden penikulman! Viis minä teidän kahdesta penikulmastanne! Kävelisin ne vaikka avojaloin, jos sillä saisin teidät häpeämään. Ja te, te sanotte itseänne miehiksi ja siedätte sitä! Jumalan totuus on, että te olette pelkureita ja vetelyksiä kaikki tyyni. Jos minulla olisi yhtä monta naista, niin..."

"Hiljaa, ihminen!" sanoi Maignan syvällä äänellään. "Saitte pitää päänne ja tulla mukaamme, ja teidän on toteltava käskyjä niinkuin toistenkin! Laittautukaa tiehenne ja hankkikaa meille syötävää, ennenkuin teille käy pahemmin!"

"Vai niin, vai hankkikaa syötävää!" huudahti Fanchette. "Hankkikaa syötävää, todellakin! Muuta te ette ajattelekaan kuin saada maata lämpimässä ja syödä itsenne täyteen! Tuollaisia raukkamaisia, juopottelevia, laiskottelevia viinaratteja te olette! Niin olette!" huusi hän, äänensä kohotessa miltei kirkunaksi. "Vieköön teidät rutto!"

"Vaiti!" karjaisi Maignan hurjasti. "Muuten saatte varoa itseänne! Yhdestä kuparilantista voisin lähettää teidät jäähdyttämään jalkojanne tuonne virtaan -- tuosta viimeisestä sanastanne! Tiehenne, kuuletteko", jatkoi hän tarttuen häntä olkapäähän ja sysäten häntä taloa kohti, "tahi teille saattaa tapahtua pahempaa. Meidän kanssamme ei ole leikittelemistä, sen tulette näkemään, jollette nyt tuki suutanne!"

Kuulin Fanchetten etenevän vaikeroiden pimeyteen. Ja taivas tietää että tunsin tuskaa mielessäni, pakotteessani itseni pysymään toimettomana nähdessäni tätä hellää kiintymystä, joka näytti niin paljon suuremmalta kuin minun oma tunteeni. Miehet lähtivät yksi toisensa jälkeen ruokkimaan hevosiaan ja katsomaan makuusijoja yöksi, ja kohta jäimme herra d'Agen ja minä kahden seisomaan lyhdyn viereen, jonka mies oli ripustanut pensaaseen ovensa edustalle. Virran kohina äyräittensä välissä parinkymmenen askeleen päässä meistä ja musta pimeys, joka peitti kaikki tyyni sen pienen valopiirin ulkopuolella, missä seisoimme, tuntuivat eristävän meidät koko muusta maailmasta.

Minä katselin nuorta herra d'Agenia, joka ei ollut kertaakaan sipittänyt sinä päivänä, ja saatoin hänen ilmeestään selvästi lukea että hän ei hyväksynyt varovaisuuttani. Vaikka hän karttoi katsomasta minua silmiin, seisoi hän käsivarret ristissä ja pää taaksepäin heitettynä, koettamattakaan peittää sitä halveksimista ja pahantuulisuutta, jota hänen kasvonsa ilmaisivat. Fanchetten iva oli loukannut minua ja kukaties horjuttanut mielipidettäni; herra d'Agenin äänettömyys alkoi ärsyttää minua ja ajattelemattomasti kyllä annoin minä tunteitteni purkautua ilmi.

"Te ette näytä hyväksyvän päätöstäni, herra d'Agen?" virkoin minä.

"Teillä on valta määrätä", vastasi hän ylpeästi. On mitättömiä totuuksia, jotka saattavat loukata syvemmin kuin suorat soimaukset. Minun olisi tullut muistaa se jännitys ja levottomuus, joka häntä kalvoi ja joka oli muuttanut häntä niin että tuskin saatoin enää tuntea häntä siksi huolettomaksi keikariksi, jonka varpaalle olin astunut. Minun olisi tullut pitää mielessäni, että hän oli nuori ja minä vanha, ja että minun olisi ollut osotettava kärsivällisyyttä. Mutta minunkin puolellani oli levottomuutta ja samalla vastuunalaisuutta, ja ennen kaikkea kirvelevä katkeruus, jota en tahtoisi juuri nimittää mustasukkaisuudeksi, vaikka se olikin niin lähellä tätä tunnetta kuin ikämme ja henkilökohtaisten etujemme erotus salli -- erotus, jossa ylijäämä oli kokonaan hänen puolellaan. Tämä oli epäilemättä se vaikutin, joka pani minut pitkittämään väittelyä.

"Tekö tahtoisitte mennä eteenpäin?" tiukkasin minä.

"Eihän maksa vaivaa sanoa mitä minä tahtoisin", vastasi hän harmin sävy äänessään.

"Minä kysyin vain mielipidettänne", virkoin minä jäykästi.

"Mitä varten?" vastasi hän sivellen ylpeästi pieniä viiksiään. "Me katsomme asiaa vastakkaisilta kannoilta. Te suoritatte vain tehtäväänne, jonka näyttää muodostavan noitten naisten vapauttaminen, naisten, jotka -- uskaltaisinko sanoa? -- onnettomuudekseen ovat uskoutuneet teidän huomaanne. Minulla taas, herra de Marsac, on syvemmät vaikuttimet. Syvemmät vaikuttimet", kertasi hän voimattomasti. "Minä, sanalla sanoen, olen valmis tekemään sen mistä toiset vain puhuvat -- ja jollen voi seurata muuten, niin seuraisin vaikka jalan!"

"Ketä?" kysäisin minä, tuntien pistoa tästä omien sanojeni toistamisesta.

Hän naurahti katkerasti. "Mitäpä hyödyttää selittelyt tai kinastelut?" vastasi hän töykeästi, "Herra tietköön, jos minun kannattaisi riidellä kanssanne, niin olisin tehnyt sen jo kaksi vuorokautta sitten. Mutta minä tarvitsen apuanne; ja sen tarpeessa olen valmis siihenkin, mikä teidän tyynille tunteillenne ja kylmälle harkinnallenne varmaankin näyttää sekä hyödyttömältä että uskomattomalta -- nimittäin maksamaan siitä täyden hinnan."

"Maksamaan täyden hinnan!" mutisin minä käsittämättä mitään -- paitsi sitä etten mitään käsittänyt.

"Niin, täyden hinnan!" toisti hän. Ja puhuessaan hän katsoi minuun niin hurjan raivokkaasti että minä peräydyin askeleen. Tämä näytti saavan hänet malttamaan mielensä jossain määrin, sillä hän kääntyi kiireesti poispäin minusta ja antamatta minulle aikaa vastata poistui luotani kadoten pimeyteen.

Jäin seisomaan kokonaan tyrmistyneenä. Yhä uudelleen kertasin itsekseni hänen sanojaan "täydestä hinnasta", mutta aina vain jäivät sekä ne että hänen kiihkeytensä minulle selittämättömiksi. En lopultakaan voinut päästä muuhun johtopäätökseen kuin että hän halusi loukata minua, ja tietäessään köyhyyteni sekä epävarman suhteeni neitiin, valitsi sanansa sen mukaan. Tämä tuntui minusta arvottomalta sellaiselle, josta minulla ennen oli ollut hyvät ajatukset, mutta kun tyvenemmin ajatellessani olin näkevinäni hänen solvausryöpyssään jotain nuorekasta pöyhkeilyä, niin hymyilin surumielisesti päättäen olla ajattelematta asiaa sen enempi ja seurata lujasti sitä menettelytapaa mikä minusta näytti oikealta.

Päästyäni tästä selville olin juuri astumaisillani taloon, kun Maignan pysäytti minut, kertoen että rutto oli surmannut siitä viisi asukasta, jättäen ainoastaan miehen, jonka olimme nähneet ja joka myöskin oli ollut sairaana, mutta parantunut. Nämä kaameat tiedot olivat pelottaneet miehiäni siinä määrin että he olivat menneet niin kauas talosta kuin tasaista maaperää riitti ja sytyttäneet sinne nuotion, jonka ympärillä he aikoivat viettää yön. Fanchette oli sijottunut tallirakennukseen, ja Maignan ilmotti pidättäneensä heiniä täynnä olevan ladon herra d'Agenia ja minua varten. Hyväksyin tämän järjestelyn, ja syötyäni hätäisesti lientä ja karkeaa leipää, joka oli kaikki mitä voimme saada illalliseksi, käskin talonpojan herättää meidät kaksi tuntia ennen auringonnousua, minkä jälkeen, ollen liian väsynyt valvomaan ja miettimään, vaivuin uneen ja nukuin sikeästi aamuun saakka.

Ensimäinen tehtäväni ylös noustuani oli huolehtia siitä, että mieheni ennen ratsaille nousemista söivät aterian, siliä on vaikeata työtä tapella tyhjin vatsoin. Toimitin myöskin kiertotarkastuksen nähdäkseni että kaikilla oli aseensa ja että pistoolit, niillä joilla niitä oli, olivat valmiiksi ladatut. Herra François ei näyttäytynyt ennenkuin tämä toimitus oli suoritettu, ja kun hän sitten tuli, oli hän hyvin kalpea kasvoiltaan ja synkkä muodoltaan. En välittänyt hänestä sentään mitään, ja päivänvalon ensi juovan ilmestyessä lähdimme peräkkäisessä jonossa hitaasti taivaltamaan jokilaaksoa ylöspäin, Maignanin huostaan uskomani talonpoika edellä oppaana kulkien ja herra d'Agen ja minä viimeisinä ratsastaen. Kun aurinko nousi alkaen lämmittää vilun värisyttämiä ruumiitamme, olimme päässeet hankalimman maaperän ohi ja saatoimme edetä siedettävän joutuisasti tiheän tammimetsän läpi vievää tietä.

Olimme tosin jo nousseet ylös laaksosta, mutta tiheässä seisovat rungot ja niitä ympäröivä pensaskasvillisuus estivät meitä näkemästä mihinkään suuntaan. Virstan verran tai pitemmältikin ratsastimme umpimähkään eteenpäin, kunnes vihdoin yhtäkkiä huomasimme olevamme ylänteen reunalla, joka aleni laaksoon, minkä lähempi pää oli metsikön peittämä, mutta etäisempi osa leveni vihreiksi, loivasti viettäviksi kentiksi. Kenttien keskeltä kohosi kukkula tahi vuori, päättyen ylhäällä harmaakivisiin muureihin, joita etäältä tuskin saattoi erottaa alla olevasta luonnonkalliosta.

"Katsokaa!" huudahti oppaamme. "Tuolla on linna!"

Käskettyäni miesteni laskeutua kiireesti hevosten selästä, jotteivät viholliset ehtisi meitä huomata, aloin tarkastaa asemaa. Ensimäinen tunteeni sitä tehdessäni oli kiitollisuus siitä, etten ollut ryhtynyt yölliseen hyökkäykseen, minkä ehdottomasti olisi täytynyt epäonnistua, tuottaen mahdollisesti häviön meille ja joka tapauksessa antaen viholliselle tiedon läsnäolostamme. Linna, jonka saatoimme nähdä jotensakin hyvin, oli pitkä ja kapea, käsittäen kaksi muureilla toisiinsa yhdistettyä tornia. Torneista meitä lähempänä oleva, jonka läpi kulki sisäänkäytävä, oli katoton ja näytti kaikin puolin olevan enemmän rappiolla kuin taempi torni, jonka molemmat kerrokset olivat nähtävästi aivan ehyet. Tästä rappeutuneisuudesta huolimatta oli paikka niin vahva, että mieleni painui yhä alemmaksi mitä kauemmin sitä katselin, ja Maignanin kasvoista näin että hänenkin monipuolinen kokemuksensa osottautui neuvottomaksi. Mitä taas herra d'Ageniin tulee, niin saatoin häneen päin kääntyessäni selvästi nähdä, ettei hän tähän hetkeen saakka ollut oivaltanut mitä meillä oli odotettavissa, vaan oli katsellut koko takaa-ajoamme metsästysretken valossa ja odottanut sen päättyvänkin yhtä huokeasti. Hänen tyrmistynyt ilmeensä, kun hän seisoi tukevia, harmaita muureja silmäillen, oli siitä kyllin selvänä todistuksena.

"Hitto soikoon", mutisi Maignan. "Jos minulla olisi kymmenen miestä, niin pitäisin tuolla puoleni sataakin vastaan!"

"No, no, on Roomaan useampikin kuin yksi tie!" vastasin minä tietävästi, vaikka todenteolla en ollut likikään niin luottavainen kuin miltä tahdoin näyttää. "Laskeutukaammepa alemmaksi ja katselkaamme tätä pähkinää hieman lähempää."