Part 27

Hän nousi pystyyn yhtä äkkiä kuin oli lyyhistynyt maahankin. Hänen laihoissa, hermostuneissa kasvoissaan tapahtui hämmästyttävä muutos; ne tulivat äkkiä koviksi ja jäykiksi, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua kiihtymyksestä. "Minäkö -- olenko minä tuhonnut hänet? Niin, taivas nähköön, minä _olen_ sen tehnyt!" huusi hän vasten kasvojani, säikkymättä tai karttamatta enää katsettani. "Voitte tappaa minut, jos tahdotte. Te ette tiedä kaikkea. Minä se varastin nutustanne samettisolmun, jonka hän teille antoi, ja sanoin sitten että de Rosny oli sen ottanut! Minä sanoin hänelle että te olitte antanut sen pois! Minä toin hänet Pienten Sisarten talon luokse, jotta hän näkisi teidät rouva de Bruhlin seurassa! Minä tein tämän kaiken ja tuhosin hänet! Nyt te tiedätte! Tehkää minulle mitä haluatte!"

Hän levitti käsivartensa kuin ottaakseen vastaan iskun, sill'aikaa kuin minä seisoin hänen edessään määrättömästi hämmästyneenä niin odottamattomasta paljastuksesta, täynnä oikeutettua vihaa ja suuttumusta ja kuitenkin epävarmana siitä mitä minun oli tehtävä. "Päästitkö myöskin Bruhlin sisään tahallasi?"

"Minäkö?" huudahti hän, hurja välkähdys silmissään. "Ennemmin olisin kuollut!"

En tiedä miltä kannalta olisin ottanut tuon tunnustuksen, sillä samassa kuului ulkoa hevosten kavioitten töminää, ja ennenkuin ehdin vastata hänelle, kuulin herra de Rambouillet'n puhuvan kopealla äänellä alakerran ovella. Linnavouti oli hänen kanssaan, mutta hänen matalampi äänensä hukkui valjaitten helinään ja malttamattomien kavioitten töminään. Katsoin huoneeni raollaan olevaa ovea kohti, ja pian astuivat molemmat miehet sisään, markiisi halveksivan välinpitämättömän näköisenä kuunnellen niitä selityksiä ja anteeksipyyntöjä, joita toinen hänen rinnallaan kulkien monisanaisesti esitti. Herra de Rambouillet'n kasvoilla ei kuvastunut lainkaan sitä murhetta ja toivottomuutta, jota d'Agenin kasvot ilmaisivat niin silmäänpistävässä määrässä. Hän näytti päinvastoin olevan pelkkää iloisuutta ja hyväntuulisuutta, ja astuessaan esiin ja nähdessään minut hän syleili minua erinomaisen ystävällisesti ja suopeasti.

"Ahaa, ystäväni", sanoi hän iloisesti, "tapaan siis teidät sittenkin täältä! Mutta älkää huolehtiko. Tulen juuri kuninkaan luota tuoden teidän vapauttamismääräyksenne. Hänen majesteettinsa on kertonut minulle kaikki, tehden minut senkautta teidän pysyväksi ystäväksenne ja velalliseksenne. Mitä tulee tähän herraan", jatkoi hän kääntyen kylmästi hymyillen linnavoudin puoleen, joka näytti vapisevan vaatteissaan, "voi hänkin odottaa pikaista määräystä. Herra de Villequier on viisaasti kyllä lähtenyt metsästämään eikä tule takaisin ennenkuin päivän tai parin perästä."

Niin kovasti kuin jännitys ja huoli minua kiduttivatkin, en voinut heti ahdistaa häntä anomuksilla. Minun oli ensin kiitettävä häntä hänen ripeästä toiminnastaan minun hyväkseni, ja sen tein niin lämpimin sanoin kuin taisin. Ja oikeudenmukaisuus pakotti minut myöskin suosittamaan hänelle linnavoutia esittämällä tuon virkamiehen käytöstä minua kohtaan ja ylistäen hänen kykyään. Tämä kaikki oli minun tehtävä, vaikka sydäntäni kirveli huoli ja pelko ja pettymys, ja jokainen hetki tuntui iankaikkisuudelta.

"Hyvä, hyvä", sanoi markiisi ylhäisen hyväntahtoisesti, "panemme sitten syyn Villequier'n niskoille. Hän on kuitenkin vanha kettu, ja lyönpä melkein vetoa että hän pääsee tästä vahingoittumatta. Hän on tehnyt tällaisia kepposia ennenkin. Mutta enhän ole vielä suorittanut asiaani loppuun", jatkoi hän iloisesti. "Hänen majesteettinsa lähettää teille tämän, ja hän käski minun sanoa että hän on ladannut sen teitä varten."

Puhuessaan hän veti viittansa alta pistoolin, jonka olin jättänyt kuninkaalle ja joka sattui olemaan sama jonka de Rosny oli minulle antanut. Otin sen vastaan, kummastellen malttamattomasti minkä vuoksi hän käsitteli sitä niin varovaisesti; mutta pian ymmärsin syyn, sillä huomasin että se oli ladattu suuta myöten kultarahoilla, joista pari putosi vierien lattialle. Hyvin liikutettuna tästä kouraantuntuvasta kiitollisuuden osotuksesta kuninkaan puolelta aioin kuitenkin pistää rahat kiireissäni taskuun, mutta markiisi, haluten tyydyttää oman pikku uteliaisuutensa, kehotti minua laskemaan ne ja sai summan nousemaan vähän yli kahdentuhannen livren, lukuunottamatta kallisarvoisilla kivillä varustettua sormusta, jonka löysin niiden joukosta. Tämä kaunis lahja käänsi ajatukseni pois Simon Fleix'stä, mutta en voinut karkottaa sitä huolta, jota tunsin neidin puolesta. Hänen asemansa muistaminen kidutti minua niin, että herra ne Rambouillet'kin alkoi oivaltaa mielentilaani ja riensi vakuuttamaan minulle, että ennen hoviin lähtöään hän oli jo antanut määräyksiä minun avustamisekseni.

"Te kaiketi haluatte seurata tuota neitiä?" sanoi hän. "Mitä tulee kuninkaaseen, joka on tavattomasti kiihdyksissään tuosta häpeätyöstä, ja tähän François'han, joka näytti joutuvan ihan suunniltaan kuullessaan uutisen, ei minulla ole asemasta mitään oikein selvää käsitystä."

"Hänet uskoi minun huostaani eräs henkilö, jonka te hyvin tunnette", vastasin vaivalloisesti. "Kunniani liittyy sekä häneen että tuohon nuoreen naiseen. Vaikka minun olisi lähdettävä jalan käyden ja yksinäni, niin minun täytyy lähteä. Jollen voi pelastaa häntä, voin ainakin rangaista niitä konnia, jotka ovat häntä loukanneet."

"Mutta tuon miehen vaimo on heidän mukanaan", sanoi hän hiukan kummastellen.

"Se ei vaikuta mitään", vastasin minä.

Hän näki sen voimakkaan liikutuksen, joka myllersi mieltäni ja jolta tuskin saatoin kärsivällisesti vastata hänen kysymyksiinsä, ja hän katseli minuun uteliaasti, mutta ei epäystävällisesti. "Mitä pikemmin siis olette matkassa, sitä parempi", virkkoi hän nyökäten. "Sen verran sain selville. Maignan saapuu miehineen eteläportille tuntia ennen puoltapäivää. François'lla on kaksi palvelijaa ja hän on ihan vimmassa lähtemään. Te itse ja tuo poika lukuunotettuina tulee teitä kaikkiaan yhdeksän miestä. Minä lainaan lisäksi kaksi. Enempää en uskalla antaa, sillä katumellakoita voi nyt syntyä minä silmänräpäyksenä tahansa. Te lähdette siis matkaan yhdentoista miehen joukkona ja pitäisi teidän saavuttaa heidät jo ensi yön aikana, jos hevosenne vaan ovat kunnossa."

Kiitin häntä lämpimästi, ottamatta huomioon hänen ystävällistä vakuutustaan, että minun toimintani edellisenä päivänä oli saattanut hänet pysyvään kiitollisuuden velkaan minulle. Menimme yhdessä alas, ja hän luovutti minulle paikalla kaksi seurassaan olevista miehistä, käskien heitä vaihtamaan itselleen levänneet hevoset ja kohtaamaan minua eteläportilla. Hän lähetti myös miehen talliini noutamaan Cidiä -- Simon Fleix oli hämmingissä kadonnut -- ja olin juuri kysymässä tarvitsinko mitään muuta, kun eräs nainen pujahti ratsastaja-ryhmän läpi, joka ympäröi meitä seisoessamme talon portilla, ja syöksähtäen eteeni tarttui minua käsivarteen. Se oli Fanchette. Hänen karheat piirteensä olivat murheesta muuttuneet ja hänen poskensa olivat täplillä ankarasta itkemisestä, jolla senkaltaiset ihmiset purkavat suruaan. Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin kaulaa. Hänen pukunsa oli revitty ja tahrittu, ja toisen silmän päällä oli suuri mustelma. Hän näytti olevan poissa suunniltaan epätoivosta ja kurjuudesta.

Hän tarttui levättiini ja pudisti minua niin että horjahdin. "Viimeinkin olen teidät löytänyt!" huusi hän iloissaan. "Otattehan minut mukaanne! Otattehan minut hänen luokseen!"

Vaikka hänen sanansa pyrkivät minua horjuttamaan ja sydämeni tunsi sääliä häntä kohtaan, pakottauduin kuitenkin vastaamaan hänelle asian järjellisen puolen mukaan. "Se on mahdotonta", lausuin ankarasti. "Tämä on miesten tehtävä. Meidän on ratsastettava yötä päivää, hyvä nainen."

"Mutta minäkin tahdon ratsastaa yötä päivää!" vastasi hän kiihkeästi kiskaisten hiukset silmiltään ja katsellen hurjasti vuoroin minuun ja herra de Rambouillet'hen. "Mitä en tekisi hänen tähtensä? Minä olen yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin. Ottakaa minut, sanon minä, ja kun tapaan tuon roiston, niin revin hänet palasiksi!"

Minua värisytti kuunnellessani häntä. Mutta arvellen että hän maalla kasvaneena todellakin oli niin vahva kuin hän vakuutti ja että meille sangen todennäköisesti voisi koitua jotain etua hänen järkähtämättömästä uskollisuudestaan herratartaan kohtaan ja hartaasta kiintymyksestään häneen, suostuin lopulta, vaikkakin vastenmielisesti. Lähetin yhden Rambouillet'n miehistä siihen talliin missä kuuron miehen raudikko oli, pyytäen häntä maksamaan kaiken mitä kauppias oli siitä saapa ja tuomaan hevosen eteläportille; aikomukseni oli panna joku omista miehistäni ratsastamaan sillä ja antaa Fanchettelle vähemmän oikullinen ratsu.

Näissä ja muissa toimekkaissa valmisteluissa, jotka minunkaan iässäni ja huolekkaassa asemassani olevalle eivät ole ilman viehätystä, estyivät ajatukseni askartelemasta tulevaisuudessa. Olin hyvilläni herra François'n avustuksesta, seuraamatta liian pitkälle niitä ajatuksia, joita hänen kerkeytensä aiheutti, ja tyydyin myöskin käyttämään hyödykseni Simonia, vaatimatta häntä tilille petollisuudestaan. Vilkas elämä kaduilla, jotka varmentunut tieto kuninkaan pikaisesta poismuuttamisesta oli täyttänyt mumisevilla kansan-joukoilla, auttoi sekin pitämään pahoja aavistuksiani etäällä, samalla kuin se vastakohta, jonka nykyiset olosuhteeni, ratsastaessani siinä heidän keskitseen hyvässä asemassa ja arvokkaan seurueen saattamana, markiisi rinnallani, muodostivat verrattuina siihen vaatimattomuuteen, joka minua ympäröi ensi kertaa Blois'han saapuessani, ei voinut olla herättämättä minussa toivoa että pääsisin voittajana tästäkin vaarasta ja löytäisin lopulta neidin turvallisena ja vahingoittumattomana. Otin jäähyväiset herra de Rambouillet'lta molemminpuolisin kunnioituksen vakuutuksin, ja muutamia minuutteja ennen yhtätoista saavuin kohtauspaikalle eteläportin ulkopuolelle.

Herra d'Agen ja Maignan tulivat minua vastaan, ensinmainittu yhä niin synkkänä ja murheisena ulkomuodoltaan, että ihmettelin hänet nähdessäni ja saatoin tuskin uskoa hänen olevan saman iloisen keikarin, jonka sirosti teeskennelty ulkoasu ja käytös olivat useammin kuin kerran saaneet minut hymyilemään. Hän tervehti minua äänettömänä; Maignan teki samoin nöyrin ilmein, mikä huonosti salasi ne rajut tunteet, jotka tappio oli hänessä sytyttänyt. Lukiessani väkeni huomasin että meitä oli vain kymmenen, mutta Maignan selitti lähettäneensä yhden ratsastajan edeltäpäin, jotta hän toimittaisi kyselyjä ja jättäisi meille viestejä sopiviin paikkoihin, ja me niin muodoin voisimme seurata takaa-ajettaviemme jälkiä niin vähillä pysähdyksillä kuin mahdollista. Kehuen kovasti Maignania tästä viisaasta toimenpiteestä annoin lähtömääräyksen, ja mennen joen yli St. Gervais'n siltaa myöten aloimme ratsastaa Sellesiä kohti nopeaa ravia.

Sää oli paljon muuttunut viimeisen vuorokauden aikana. Aurinko paistoi kirkkaana, lännestä puhalsi lämmin tuuli, ja luonnossa näkyi jo merkkejä siitä varhaisesta keväästä, josta tuo vuosi tuli muistettavaksi. Joskin, lähdön ensi humun mentyä ohitse, minulla oli nyt aikaa tuntea sitä jäytävää levottomuutta ja niitä kirveleviä tuskia, joita mielikuvitukseni minussa synnytti kiitäessään kauaksi edellemme takaa-ajamiemme henkilöitten seuraan ja jakaessaan heidän vaivansa ja vaaransa, niin oli minulla kuitenkin vielä avoinna kaksi lohdutuksen lähdettä. Ei kukaan, joka joskus on sotapalvelusta suorittanut, voi katsella pientä, hyvin varustettua ratsastajaparvea tuntematta iloa. Silmäilin vierelläni liikkuvia tanakoita muotoja ja jäykkiä kasvoja ja vertaillessani heidän siistiä asuaan ja ehyitä varustuksiaan niitten miesten repaleiseen likaisuuteen, jotka olivat matkanneet kanssani pohjoiseen päin, kiitin Jumalaa ja lakkasin ihmettelemästä sitä harmia, jota Matteus tovereineen oli herättänyt neidin mielessä. Toista mielihyväni syytä säännöllinen kavioitten kopse ja valjaitten helinä jatkuvasti lisäsivät. Jokainen askel vei meitä kauemmaksi Blois'sta -- kauemmaksi ahtaasta kaupungista ja haisevista kaduista ja hovista, joka, vaikkakaan ei enää tuntunut minusta suuren verityön saastuttamalta teurastushuoneelta -- kokemus oli hävittänyt tuon vaikutelman -- säilytti kuitenkin silmissäni äärettömän halpamaisen ja kurjan leiman. Minä vihasin ja inhosin sen juonia ja kateutta, hulluutta, joka huvittelihe kuninkaan kammiossa silläaikaa kun kapinoitsijat rehentelivät maassa, ja pikkumaisuutta, joka ei tuntenut muuta viisautta kuin puolueitten pitämisen tasapainossa keskenään. Kiitin Jumalaa siitä, että tehtäväni siellä oli tehty, ja olisin katsonut tervetulleeksi minkä hyvänsä muunkin tilaisuuden, joka olisi pakottanut minut kääntämään sille selkäni ja lähettänyt minut avarammille alueille kulkemaan yli puhtaitten nummien, läpi metsien, laajan, pilvilentoisen taivaan alla.

Mutta tuollaiset lohdutuksen lähteet juoksivat pian kuiviin. François d'Agenin synkkä vimma ja Maignanin silmien hurja kiilto olisivat muistuttaneet minua, jos olisin ollut vaarassa unohtaa asian, jolla olimme, ja sen välttämättömimmän välttämättömyyden, joka vaati meitä olemaan hukkaamatta ainoatakaan hetkeä mikä oli käytettävissä. Niillä, joita ajoimme takaa, oli viiden tunnin etumatka. Ajatus siitä, mitä oli saattanut tapahtua näiden viiden tunnin aikana noille kahdelle avuttomalle naiselle, joita olin vannonut suojelevani, syöpyi polttavana mieleeni, niin että tarvitsin alituista itsehillintää pidättyäkseni kannustamasta hevostani ja laskettamasta rajuinta vauhtia eteenpäin. Hevoset tuntuivat matelevan. Satuloissaan huolettomina ylös ja alas keinahtelevat miehet raivostuttivat minua. Vaikka en voinut toivoa pääseväni saaliimme jäljille moniin tunteihin, ehkei päiviinkään, tähystelin kuitenkin lakkaamatta pitkin aavoja, tasaisia nummia, tutkin jokaisen vetisen notkon ennenkuin siihen laskeuduimme ja odotin tykyttävin sydämin hetkeä, jolloin seuraava harjanteen-tapainen avaisi näkyviimme uuden metsä- ja tasankojakson. Edellisen yön viehkeät näyt ja varsinkin päivänkoitteen suloiset mielikuvat johtuivat jälleen mieleeni kuten epätoivoisen hukkuvan mieleen sanotaan johtuvan hänen elämänaikaisien tekojensa. Pian en voinut ajatella muuta kuin Bruhlia ja kostoa. Ei edes se hullunkurinen huolellisuus, millä Simon varoi joutumasta Fanchetten läheisyyteen, ratsastaen jonnekin niin kauas kuin saattoi vihaisen naisen kielen ja käden ulottuvilta -- mikä synnytti paljon naurua miesten puolelta ja tuli koko seurueen huvinaiheeksi -- saanut houkutelluksi suutani hymyyn.

Kello yhden aikaan iltapäivällä sivuutimme Contresin, joka on neljän penikulman päässä Blois'sta, ja kolme tuntia myöhemmin menimme Cher-joen yli Sellesin luona, missä pysähdyimme hetkeksi syöttämään hevosiamme. Siellä saimme tietoja edellämme olevasta matkueesta, ja sen jälkeen ei meillä ollut paljonkaan epäilystä siitä että Bruhl pyrki Limousiniin, seutuun, missä hän voisi viipyä turvallisesti Turennen suojeluksen alaisena ja vaaratta uhmailla sekä Ranskan että Navarran kuningasta. Oli selvää että kiirehtimisen välttämättömyys kävi yhä pakottavammaksi; mutta tiet niillä seuduin ynnä eteenpäin aina Valancy'hin saakka olivat hankalia ja kuoppaisia, ja kun kolme tuntia päivänlaskun jälkeen saavuimme Levroux'hun tuiki uupunein hevosin, niin olimme tehneet kaiken voitavamme. Se todennäköinen otaksuma, että Bruhl oli yöpynyt Châteauroux'hun viisi penikulmaa eteen-päin, -- sillä en voinut uskoa että hän niissä olosuhteissa olisi säästänyt naisia -- olisi pakottanut minut ponnistamaan yhä eteenpäin, jos se olisi ollut mahdollista; mutta pimeys ja tarpeeksi uskaliaan oppaan puute estivät minut tuosta toivottomasta yrityksestä, ja me jäimme yöksi siihen missä olimme.

Siellä kuulimme ensi kerran rutosta, jonka sanottiin raivoavan Châteauroux'ssa ja koko siitä etelään olevassa seudussa. Majatalon isäntä olisi kestinnyt meitä monillakin kertomuksilla siitä ja varsinkin siitä nopeudesta millä ihmiset ja vieläpä karjakin sortuivat sen hyökkäyksiin. Mutta meillä oli muuta ajateltavaa, ja levottomuuden ja väsymyksen painostamina olimme suorastaan unohtaneet asian noustessamme ylös seuraavana aamuna.

Lähdimme matkaan kohta päivänkoiton jälkeen ja noin kolme penikulmaa etenimme siedettävällä nopeudella. Mutta sitten, ilmottamatta mitään syytä, oppaamme karkasi meiltä kulkiessamme erään metsän läpi, näyttämättä sen koommin itseään. Me eksyimme tieltä ja meidän täytyi palata omia jälkiämme. Jouduimme rämeikköön ja selvisimme siitä vain suurilla vaikeuksilla. Mies, joka ratsasti Matteukselta ostamallani raudikolla, unohti salaisuuden, jonka olin hänelle ilmottanut, ja sai pahan kaateen. Lyhyesti sanoen, kaikkien näitten vastoinkäymisten jälkeen oli jo keskipäivä lähellä ja kärsivällisyytemme loppuminen vielä lähempänä, kun vihdoinkin saimme Châteauroux'n näkyviimme.

Ennen kaupunkiin saapumistamme oli meillä vielä seikkailu sillä eräässä tienkäänteessä avautui eteemme näky, yhtä hämmästyttävä kuin ensi alussa selittämätönkin. Etelään ja länteen suuntautuvassa puksipuutiheikössä vähän matkaa kaupungista pohjoiseen tapasimme äkkiä alkeellisesti kyhätyn leirin, mihin kuului kymmenkunta majaa ja kojua, jotka olivat syrjässä tiestä ja rakennetut mikä kömpelösti kokoonliitetyistä havupuitten oksista, mikä paalujen yli pingotetusta säkkikankaasta. Joukko siistinnäköisiä miehiä ja naisia loikoili lyhyessä ruohikossa kojujen edessä huolettomina paistattaen päivää, taikka liikehtien hiljalleen keittäen ja tulta sytytellen, silläaikaa kuin parikymmentä lasta kirmaili edes takaisin äänekkäästi huutaen ja nauraen. Meidän seurueemme ilmestyminen näyttämölle sai paikalla aikaan pakokauhun. Naiset ja lapset juoksivat kirkuen metsään, mistä katkeavien oksien ratina kuului yhä kauempaa heidän paetessaan syvemmälle piiloon, kun taas miehet, surkea, kelmeäkasvoinen joukko, keräytyivät yhteen ja näyttäen hekin olevan puolittain halukkaat pakenemaan silmäilivät meitä pelokkain ja epäluuloisin katsein.

Nähdessäni etteivät heidän näkönsä ja pukunsa olleet maankiertäjien, kuin myöskin että kojut ilmaisivat rakentajillaan olleen vain vähän taitoa tai kokemusta, käskin seuralaisiani pysähtymään ja etenin yksinäni.

"Mitä tämä oikein merkitsee, miehet?" lausuin minä ensimäiselle ryhmälle, jonka luokse saavuin. "Te näytätte lähteneen kesämajalle ennen aikojaan. Mistä te olette?"

"Châteauroux'sta", vastasi etumainen yrmeästi. Hänen pukunsa, kun sitä nyt lähempää katselin, näytti kuuluvan arvokkaalle kaupunkilaiselle.

"Minkätähden?" kysyin minä. "Eikö teillä ole koteja?"

"On, kyllä meillä kodit on", vastasi hän yhtä lyhyeen.

"Minkätähden sitten Herran nimessä olette täällä?" tiukkasin minä, katsellen joukkueen synkkiä muotoja ja alakuloisia kasvoja. "Onko teidät karkotettu?"

"On, rutto on karkottanut!" vastasi mies katkerasti. "Onko leillä tarkotus sanoa ettette ole siitä kuullut? Châteauroux'ssa on joka kolmas ihminen kuollut. Seuratkaa minun neuvoani, herra -- teillä on kelpo seurue -- kääntykää ympäri ja palatkaa kotiinne."

"Ovatko asiat niin pahasti?" huudahdin minä. Olin unohtanut majatalon isännän juttelut, ja selitys vaikutti minuun yllätyksen voimalla.

"Niin ovat! Näettekö tuota sinistä usvaa?" jatkoi hän viitaten äkillisellä eleellä edessämme olevaa alankoa kohti, jonka yllä lepäsi liikkumattomana keveä verho kesäistä auerta. "Näettekö sitä? No niin, sen alla on kuolema! Châteauroux'sta löydätte kyllä ruokaa ja talleja hevosillenne ja ihmisiä, jotka ottavat rahaa; sillä siellä on vielä ihmisiä. Mutta jos menette Indren yli, niin saatte nähdä näkyjä, jotka ovat kamalampia kuin viikon vanhalla taistelukentällä! Ette löydä elävää sielun, ei taloista, talleista eikä kirkoista, mutta ruumiita viljalti. Kirous on maassa! Vääräuskoisuuden kiroukseksi väittävät sitä jotkut. Puolet ovat kuolleet ja puolet paenneet metsiin! Ja jollette kuole ruttoon, niin kuolette nälkään."

"Jumala varjelkoon!" mumisin minä, ajatellen kauhulla edellämme olijoita. Tämä johti minut kysymään häneltä, oliko siitä kulkenut ohi meidän seurueemme kokoista matkuetta, jossa oli mukana kaksi naista. Hän vastasi sellaisen kulkeneen siitä edellisenä iltana auringonlaskun jälkeen, mutta heidän hevosensa olivat kompastelleet väsymyksestä ja miehet kiroilleet pelkästä nääntymyksestä. Hän luuli etteivät he olleet menneet kaupunkiin, vaan kyhänneet jonkun matkaa sen toiselle puolelle hätätilaisen leirin, jonka he taas olivat jättäneet lähtien ratsastamaan etelää kohti kaksi tai kolme tuntia ennen meidän saapumistamme.

"Sitten kai saavuttanemme heidät tänään?" sanoin minä.

"Luvallanne sanoen", vastasi hän vakavan merkitsevästi, "luulen teidän pikemmin tulevan heitä vastaan."

Kohauttaen olkapäitäni kiitin häntä lyhyesti ja poistuin; mielessäni oli jo selvänä, kuinka tärkeää oli estää miehiäni kuulemasta mitä minä olin kuullut, jottei kauhu, joka oli vallannut nuo kaupunkilaiset, tarttuisi heininkin. Tämä ajatus tuli kuitenkin liian myöhään, sillä käännettyäni ratsuni huomasin yhden lähimpänä seisoneista, pitkän, vakavanaamaisen miehen, löytäneen jo tiensä Maignanin hevosen viereen, missä hän oli niin laveasti ja eloisasti kuvailemassa etelässä päin meitä odottavaa vihollista, että puolen miehistöni naamat olivat yhtä pitkinä kuin kertojankin, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin keskeyttää hänen kaunopuheisuutensa sivauttamalla häntä ratsupiiskalla hartioille. Täten pysäytettyäni hänen juttunsa ja ösotettuani hänet takaisin toveriensa joukkoon, annoin lähtökäskyn. Miehet tottelivat koneellisesti, hevoset kannustettiin lyhyeen laukkaan, ja siltä kerralta oli vaara ohi.

Mutta minä tiesin että se tulisi palaamaan uudelleen vielä monta kertaa. Silmäillen salavihkaa ympärilläni olevien kasvoja ja kuunnellen heidän kuiskailevaa keskusteluaan näin kauhun leviävän toisesta toiseen. Äänet, jotka aikaisemmin samana päivänä olivat raiutelleet lauluja ja kokkapuheita, vaikenivat. Maignanin joukkoon kuuluvat vahvat, häikäilemättömät miehet, joilla oli kirosana valmiina tuli mitä tuli ja joille syvinkin kaalamo näytti olevan lasten leikkiä, ratsastivat pää riipuksissa ja kulmat rypyssä, tahi silmäillen huonostipeitetyllä levottomuudella edessämme olevaa omituista usvaa, jonka läpi kaupungin katot ja siellä täällä matala kukkula tai poppelirivi kohosivat selvemmin näkyviin. Itse Maignankin, uljaista uljain, näytti vakavalta ja oli kadottanut kerskuvan ulkonäkönsä. Ainoastaan kolme henkilöä oli kokonaan säilyttänyt kylmäverisyytensä. Näistä ratsasti d'Agen ikäänkuin ei olisi kuullut mitään, ja Simon Fleix ikäänkuin ei pelkäisi mitään; Fanchette taas tuijotti innokkaasti eteenpäin eikä selvästikään nähnyt sumussa muuta kuin yhden asian, nimittäin valtiattarensa kasvot.