Part 25

"Pelkään että olemme piiritetyt, sire", vastasin minä epätoivoissani, tuntien levottomuuteni kasvavan satakertaiseksi hänet nähdessäni -- "mutta kutka meitä piirittävät, sitä en voi sanoa. Tämä poika sen kuitenkin tietää", jatkoin minä pudistaen Simonia kiukkuisesti, "ja hänen täytyy puhua. No, vapisija", sanoin hänelle, kerro tietosi."

"Linnavouti!" änkytti hän kauhistuen uudelleen kuninkaan läsnäolosta; Henrik oli nimittäin ottanut pois naamionsa. "Olin noussut muutamia askelia ylemmäksi ollakseni suojassa kylmältä, kun kuulin heidän tulevan sisään. Niitä on ainakin parikymmentä miestä."

Minä kirosin vahvasti, kysyen häneltä minkätähden hän ei ollut mennyt ylös ja varottanut Maignania, joka oli nyt miehineen meistä erotettuna ylhäällä olevissa huoneissa. "Sinä hullu", jatkoin minä melkein poissa suunniltani raivosta, "jollet olisi tullut tälle ovelle, olisivat he menneet minun huoneisiini ja miehittäneet ne! Ja mitä sinä hupsit linnanvoudista?"

"Hän on siellä", vastasi Simon kuuristuen kauemmaksi minusta kasvot värähdellen.

Arvelin hänen valehtelevan ja vain kuvittelevan noin peloissaan. Mutta sisällepyrkijät alkoivat silloin lyödä ovea käskien meitä aukaisemaan ja käyttäen sellaisia uhkausten purkauksia että ne tunkivat paksun tammenkin läpi, karkottaen veret naisten poskilta ja muuttaen kuninkaan käytöksen tavalla joka ei jäänyt minulta huomaamatta. Huutojen seasta saatoin selvästi erottaa sanat: "Kuninkaan nimessä!" jotka vahvistivat Simonin väitettä.

Sillä hetkellä tunsin noista sanoista kevennystä, sillä jos olimme tekemisissä vain lain kanssa, niin olihan meidän puolellamme sellainen joka oli lain yläpuolella. Ja nopeasti päätin mielessäni mitä oli tehtävä. "Luulen että poika puhuu totta, sire", lausuin tyynesti. "Siellä on ainoastaan teidän majesteettinne linnavouti. Pahin seikka mitä on syytä pelätä on se, että hän voi tulla tietämään teidän täälläolonne ennenkuin tahtoisitte sen tulevan tunnetuksi. Ei pitäisi kuitenkaan olla kovin vaikeata saada häntä vaikenemaan, ja jos te suvaitsette panna naamion kasvoillenne, niin minä avaan ristikkoluukun ja puhun hänen kanssaan."

Kuningas, joka oli seisahtunut keskelle huonetta ja näytti tyrmistyneen tästä äkillisestä hälinästä, ilmotti lyhyesti suostumuksensa. Minä aloin niinmuodoin avata luukkua, mutta silloin rouva de Bruhl tarttui käsivarteeni ja työnsi minut pois sen äärestä.

"Mitä te aiotte tehdä?" huusi hän kauhistunein kasvoin. "Ettekö kuule? Hän on siellä."

"Kuka on siellä?" kysyin minä hämmästyen enemmän hänen käytöstään kuin sanojaan.

"Kuka?" vastasi hän. "Kuka siellä voisi olla? Minun mieheni! Minä kuulen hänen äänensä, sanon minä! Hän on seurannut jälkiäni tänne! Hän on löytänyt minut ja hän tappaa minut!"

"Jumala varjelkoon!" sanoin minä, epäillen oliko hän todellakin kuullut miehensä äänen. Varmuuden vuoksi kysyin Simonilta oliko hän nähnyt häntä, ja masennuksekseni kuulin häneltäkin että Bruhl oli joukossa. Nyt vasta käsitin täydelleen millainen vaara meitä uhkasi. Nyt vasta, nähdessäni ympärilläni huonostivalaistussa huoneessa naisten kauhistuneet kasvot ja kuninkaan vaivoinpidätettyä hermostumista ilmaisevan naamioidun hahmon, oivalsin kuinka toivottomasti me olimme kiedotut ansaan. Onni oli suosinut Bruhlia niin hyvin että hän, tiesipä hän sitä taikka ei, oli saanut loukkuunsa meidät kaikki -- sekä kuninkaan, jonka hän halusi saattaa huonoon valoon, että vaimonsa, jota hän vihasi, ynnä neidin, joka kerran oli päässyt hänen käsistään, ja minut, joka olin kahdesti tehnyt tyhjäksi hänen tuumansa. Ei ollut ihmeellistä siis että luottamukseni lannistui katsellessani vuoroin kutakin ja kuunnellessani oven kammottavaa rusketta, kun vahvat laudat parahtelivat niihin jysähtelevistä iskuista. Sillä ensimäinen velvollisuuteni, tärkeämpi kaikkia muita, oli kuninkaan turvaaminen -- hänen pelastamisensa tästä seikkailusta ilman vahingollisia seurauksia. Kuinka saatoin silloin vastata neidistä, kuinka suojella rouva de Bruhlia? Kuinka, sanalla sanoen, saatoin täyttää kaikki nuo velvotukset, joista kunniani oli riippuvainen?

Linnavoutia muistaessani mieleni kuitenkin hetkeksi jälleen rohkaistui. Muistin että niin kauan kuin oli selvittämättä syy hänen täälläoloonsa Bruhlin seurassa, ei tarvinnut heittäytyä toivottomuuteen, ja kääntyen reippaasti kuninkaan puoleen pyysin häntä suosiollisesti seisomaan naisten kanssa eräässä nurkassa mihin ovelta ei voinut nähdä. Hän noudatti pyyntöäni koneellisesti ja tavalla joka ei minua miellyttänyt; mutta kun ei ollut aikaa pikkuseikkojen punnitsemiseen, käännyin ristikkoon päin ja avasin sen muitta mutkitta.

Kasvojeni ilmestyessä luukulle remahti ulkopuolelta hurja mielihyvän huuto, mikä yhtä nopeasti vaimeni hiljaisuudeksi. Sitä seurasi hetkinen tungeksivaa liikehtimistä odottavassa ryhmässä, ja linnavouti työntäytyi esiin. "Kuninkaan nimessä!" puuskutti hän.

"Mikä on kysymyksessä?" vastasin minä katsellen enemmän hänen takanaan mulkoilevia punottavia, kiihtyneitä naamoja kuin häntä itseään. Jotkut joukosta pitelivät kahta soihtua, jotka heittivät punertavan heijastuksen pertuskain piikkeihin ja leimahtaen silloin tällöin suurempaan liekkiin täyttivät koko ympäristön lepattavalla, savuavalla valolla. "Mitä olette vailla?" jatkoin minä. "Minkätähden tulette häiritsemään asuntoani tähän aikaan illasta?"

"Minulla on määräys vangita teidät", vastasi hän töykeästi. "Vastarinta on turhaa. Jollette antaudu hyvällä, lähetän noutamaan muuripässin ja murran ovenne."

"Missä on määräyksenne?" sanoin minä tiukasti, "Se, joka teillä oli tänä aamuna, peruutettiin itse kuninkaan käskystä."

"Ainoastaan lykättiin toistaiseksi", vastasi hän. "Ainoastaan lykättiin. Se annettiin minulle jälleen tänä iltana, paikalla toimeenpantavaksi. Ja sen johdosta olen nyt täällä ja vaadin teitä antautumaan."

"Kuka antoi sen?" kysyin minä.

"Herra de Villequier", vastasi hän riuskasti. "Ja tässä se on. Kuulkaa, hyvä herra", jatkoi hän, "te vain pahennatte asiaa. Avatkaa ovi."

"Ennenkuin avaan", virkoin minä kuivasti, "tahtoisin mielelläni tietää mitä osaa ystäväni, herra de Bruhl, jonka näen tuolla portailla, aikoo näytellä tässä näytelmässä. Ja tuolla on vanha veikkoni Fresnoy", lisäsin sitten. "Ja pari muutakin tuttua naamaa näen joukossa. Ennenkuin antaudun, täytyy minun muun muassa saada tietää mitä asiaa herra de Bruhlilla on täällä."

"Jokaisen kunniallisen miehen asia on avustaa kuninkaan määräysten täytäntöönpanemista", vastasi linnavouti vältellen. "Teidän asianne on antautua ja minun asiani sijottaa teidät linnaan. Mutta mellakoiminen on minusta vastenmielistä. Jos haluatte, niin annan teille harkitsemisaikaa siksi kunnes tämä soihtu on palanut loppuun. Jollette sen ajan kukittua antaudu, niin murran oven."

"Annatteko soihdun palaa rehellisesti?" kysyin minä katsastettuani sen tilaa.

Hän vastasi myöntävästi; ja kiittäen häntä jäykästi tästä myönnytyksestä suljin luukun.

XXV. Antautumisehdot.

Käteni oli vielä luukulla, kun kosketus olkapäähäni sai minut kääntymään ympäri ja ilmotti minulle samassa uuden vaaran uhkaavan, vaaran josta äärimmäisen päättäväisyyden avullakaan tuskin saatoin toivoa selviytyväni. Kuningas oli vieressäni. Hän oli ottanut pois naamionsa, ja yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa riitti tekemään minulle selväksi että oli tapahtunut se mitä jo vähin olin ehtinyt peljätä. Hänen silmissään oli äärimäisen kiihtymyksen kiilto. Hänen tummina punottavat, hiestä kosteat kasvonsa ilmaisivat ylivoimaista mielenliikutusta, samalla kuin hänen hampaansa, tiukasti yhteenpuserrettuina hänen koettaessaan hillitä häntä valtaavaa vavistuksen puuskaa, paistoivat hänen huuliensa välistä kuin ruumiin hampaat. Häntä uhkaavan vaaran uutuus, hänen seurueensa ja kaikkien häntä tavallisesti ympäröivien kasvojen, koko hänen alinomaisen ympäristönsä poissaolo, hetken myöhäisyys, talon halpa-asuisuus ja hänen yksinäisyytensä keskellä tuntemattomia ihmisiä, kaikki tämä oli ollut liikaa hänen hermoilleen, joita hänen elämäntapansa jo kauan oli heikontanut, ja hänen urheudelleen, joka tosin oli kunniakseen esiintynyt taistelukentällä, mutta ei kestänyt äkillisen vaaran jännitystä. Vaikka hän yhä ponnisteli säilyttääkseen arvokkuutensa, näki minun katseeni huolestuttavan selvästi, että hän oli kadottamaisillaan, jollei jo ollut kadottanutkin, kaiken itsehillintänsä.

"Avatkaa!" mumisi hän hampaittensa välistä viitaten kärsimättömästi luukkuun kädellään, jolla hän juuri oli koskettanut olkapäätäni. "Avatkaa, sanon minä!"

Minä tuijotin häneen tyrmistyneenä. "Mutta", uskalsin minä änkyttää, "Teidän majesteettinne unohtaa etten ole vielä..."

"Avatkaa, sanon minä!" toisti hän kiihkeästi. "Kuulitteko? Minä tahdon että tämä ovi avataan!" Hänen laiha kätensä vapisi kuin halvautuneella, niin että sen jalokivet tuikkivat valossa ja rapisivat hänen puhuessaan.

Minä katsoin avuttomana hänestä naisiin ja jälleen takaisin, oivaltaen yhdessä väläyksessä kaikki vaarat, mitkä hänen täälläolonsa ilmi tulemisesta saattoivat seurata -- vaarat, joita siihen asti en ollut mielessäni kuvitellut, mutta jotka nyt yhdessä silmänräpäyksessä näyttivät astuvan silmieni eteen mahdollisimman selvinä. Samalla kertaa käsitin jotakin, mikä mielestäni näytti pelastumisen mahdollisuudelta, ja näitten molempien seikkojen antaessa minulle rohkeutta pidin käteni salvalla ja koetin puhua hänelle.

"Ei, mutta, sire", sanoin hätäisesti, vaikka samalla niin kunnioittavasti kuin taisin, "minä pyydän ensin saada kertoa mitä olen nähnyt. Herra de Bruhl on tuolla ulkopuolella, ja minä laskin kuusi miestä, joitten luulen kuuluvan hänen seurueeseensa. Ne ovat roistoja, jotka ovat valmiit mihin rikoksiin tahansa, ja minä rukoilen teidän majesteettianne alistumaan mieluummin lyhytaikaiseen vankeuteen..."

Tuon viimeisen sanan lausuttuani jäin äkkiä mykäksi, kuninkaan kasvoissa leimahtaneen hurjan kiihtymyksen hämmentämänä. Huonosti valittu sanani oli sytyttävän kipinän tavoin nostattanut hänen vimmansa. Satojen petoksien epäluuloiseksi kasvattamana hän unohti ulkopuolella uhkaavat vaarat sen ainoan ajatuksen valtaamana, että minä tahdoin sulkea hänet vankeuteen ja ainoastaan siinä tarkotuksessa olin tuonut hänet tänne. Hän tuijotteli ympärilleen silmät pyörien raivosta ja pelosta, ja hänen vapisevat huulensa pikemmin läähättivät kuin lausuivat sanat, "vankeuteen?"

Onnettomuudeksi sattui samassa eräs mitätön seikka, joka lisäsi hänen hämminkiään muuttaen sen täydelliseksi mielettömyydeksi. Joku ulkona olijoista rysäytti ruumiinsa painolla ovea, rouva de Bruhl päästi tukahdutetun kirkaisun, ja tämä vei viimeisetkin rippeet kuninkaan mielenmaltista. Polkien jalkaansa hän huusi minua hillittömässä vimmassa avaamaan oven -- jonka luota minä vieläkään en ollut siirtynyt.

Mutta, joko sitten tein oikein tai väärin, minä olin päättänyt yhä olla avaamatta sitä, ja minä kohotin käteni aikoen vielä kerran koettaa saada häntä taipumaan. Hän käsitti eleeni väärin, peräytyi askeleen, ja vetäen uskomattoman nopeasti esiin miekkansa ojensi sen rintaani kohti, käsivarsi jännitettynä pistoon.

Uskoni on aina ollut se, ettei hän olisi antanut iskua, vaan että pelkkä miekankahvan kosketus olisi saanut hänet malttamaan mielensä, herättäen sen urhoollisuuden mikä epäilemättä kuului hänen luonteeseensa aina viime hetkeen asti. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä kun miekanterä vielä värisi ja minä seisoin liikkumattomana säilyttäen vaivoin mielenmalttini, polvi puoleksi notkistettuna ja katse tähdättynä kuninkaan silmiin, syöksähti neiti de la Vire hänen taaksensa ja äänekkäästi kirkaisten tarttui hänen kyynärpäähänsä. Säikähtyneenä, tietämättä kuka häneen oli tarttunut, kuningas huitaisi miekallaan rajusti ylöspäin, osuen lamppuun, joka särkyen romahti lattiaan ja jätti huoneen pimeäksi. Naisten kirkuminen ynnä tieto siitä, että keskellämme riehui mielipuoli, täyttivät pimeyden tuhansilla kauhuilla.

Tuntien pelkoa neidin puolesta ennen kaikkea muuta, riensin lieden luokse niin pian kuin olin päässyt järjilleni, ja välittämättä kuninkaan miekasta, jonka epämääräisesti tajusin huiskahtelevan pimeässä, etsin ja löysin puoleksipalaneen puunkappaleen ja puhalsin sen liekkiin. Ollen yhä selin huoneeseen sytytin sillä vahakynttilän, jonka olin huomannut lieden luona. Sitten, ja vasta sitten, käännyin katsomaan takanani vallitsevaa asiaintilaa.

Neiti de la Vire seisoi nurkassa puoleksi hurjana, puoleksi kauhistuneena ja kokonaan punastuneena. Hänen kätensä oli kääritty liinaan, jossa näkyi jo veritahra, ja siitä ymmärsin että kuningas oli mielettömyydenpuuskassaan haavottanut häntä lievästi. Fanchette seisoi herrattarensa edessä hiukset pystyssä kuin villikissan selkäkarvat, kädet puuskassa, karheilla kasvoillaan ja vantterassa olennossaan hurjan raivoisa ja uhkaava ilme. Rouva de Bruhl ja Simon kyyröttivät seinää vasten lähellä heitä, ja nojatuolissa istui, nähtävästi juuri-ikään siihen heittäytyneenä, kuningas, kokoonlyyhistyneenä ja tarmottomana; miekan kärki viisti maata hänen vieressään, hänen hermottoman kätensä tuskin jaksaessa pitää kiinni sen kahvasta.

Silmänräpäyksessä olin selvillä siitä mitä oli tehtävä, ja mennen hänen luoksensa äänettömänä laskin pistoolini, miekkani ja tikarini tuolille hänen viereensä. Sitten polvistuin.

"Sire", sanoin minä, "ovi on tuolla. Teidän majesteettinne voi avata sen milloin haluaa. Tässä, sire, ovat minun aseeni. Olen teidän vankinne, linnavouti on ulkopuolella, ja te voitte yhdellä sanalla luovuttaa minut hänelle. Sitä ainoastaan pyydän teiltä, sire", jatkoin vakavasti, "että teidän majesteettinne pitäisi harhakuvitteluna sitä ajatusta, että minä hetkeäkään olisin aikonut osottaa epäkunnioitusta tai käyttää väkivaltaa teidän persoonaanne kohtaan."

Hän katsahti minuun tylsästi kasvot kalpeina, silmät elottomina. "Hitto!" mumisi hän. "Miksi te sitten kohotitte kätenne?"

"Ainoastaan rukoillakseni teidän majesteettianne odottamaan hetkisen", vastasin minä katsellen kuinka älyn ilme vähitellen palasi hänen kasvoillensa. "Jos suvaitsette kuunnella, niin voin selittää sen muutamin sanoin, sire. Herra de Bruhlin miehiä on kuusi tai seitsemän, linnavoudilla on kahdeksan tai yhdeksän; mutta ensinmainitut ovat rajumpia miekankäyttäjiä, ja jos herra de Bruhl tapaa teidän majesteettinne minun asunnostani ja ymmärtää sen johdosta joutuneensa häviölle, niin kykenee hän mihin epätoivon tekoon hyvänsä. Teidän persoonanne voisi tuskin kulkea turvallisesti kadulla hänen seurassaan. Ja on vielä toinenkin arveluttava seikka", jatkoin sitten, huomaten ilostuneena että kuningas kuunteli ja toipui vähitellen ennalleen. "Nimittäin se salaperäisyys, jossa halusitte pitää tämän asian kunnes se olisi edistynyt hyvälle tolalle. Herra de Rosny terotti tätä seikkaa mieleeni mitä jyrkimmin, peläten että Blois'ssa nousisi katumellakoita jos teidän majesteettinne suunnitelmat tulisivat tunnetuiksi."

"Te puhutte seivästi", vastasi kuningas jo tarmokkaampana, vaikka hän karttoi katsomasta naisiin. "Bruhl kyliä sangen luultavasti panisi sellaisen toimeen. Mutta kuinka voin päästä ulos, hyvä herra?" jatkoi hän äreästi. "Enhän voi jäädä tänne. Minua aletaan kaivata! Minä en ole mikään rajakapteeni, jota ei etsitä eikä kysytä!"

"Luottaisiko teidän majesteettinne minuun?" lausuin minä hitaasti ja epäröiden.

"Luottaisinko teihin!" tiuskasi hän ärtyisästi, pitäen ylhäällä kättään ja katsellen tarkasti kynsiään, joitten siromuotoisuudesta ja valkoisuudesta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan kukaan nainen. "Enkö ole luottanut teihin? Jollen olisi luottanut teihin, olisinko silloin täällä? Jollette olisi hugenotti -- antakoon Herra minulle anteeksi että sen sanon! -- niin olisin lähettänyt teidät helvettiin ennenkuin olisin tullut tänne teidän kanssanne!"

Tunnustan kuunnelleeni tätä uskonnolleni annettua tunnustusta ylpeydellä, joka saattoi minut hetkeksi unohtamaan välittömän ympäristöni -- meitä uhkaavan vaaran, yksinäisen kynttilän himmeästi valaiseman huoneen, taustalla näkyvät säikähtyneet kasvot ja kuninkaankin kokoonlyyhistyneen olennon, jossa masennus ja ylpeys taistelivat keskenään. Mutta ainoastaan hetkeksi; sitten kiiruhdin vastaamaan, sanoen etten epäillyt voivani vieläkin selvittää hänen majesteettinsa tästä seikkailusta ilmitulematta.

"Taivaan nimessä, tehkää se sitten!" vastasi hän tuimasti. "Tehkää mitä haluatte, kunhan vain toimitatte minut takaisin linnaan. Ja lupaan ettei mikään hugenotti tule toista kertaa houkuttelemaan minua sieltä ulos. Olen liian vanha tällaisiin seikkailuihin!"

Uusi hyökkäys ovea vastaan hänen tätä sanoessaan sai minut kiireimmän kautta selittämään hänelle suunnitelmani, jonka hän mielisuosiolla hyväksyikin, soimattuaan minua vielä kerran siitä että olin saattanut hänet tällaiseen pulmaan. Peläten oven antavan perään ennen aikaansa, huolimatta puomeista joilla olin sen varustanut, ja saaden kannustusta rouva de Bruhlin kasvoista, jotka ilmaisivat mitä suurinta kauhua, otin kynttilän ja johdin hänen majesteettinsa sisähuoneeseen, missä asetin pistoolini hänen viereensä, mutta miekkani ja tikarini pidätin hiljaisuudessa itselleni. Sitten palasin naisten luo ja viittauksilla kehottaen heitä astumaan sisään pidin ovea auki heille.

Neiti, jonka sidottua kättä en voinut katsella liikutuksetta, vaikkakin kuninkaan läsnäolo ja sen vaatima kunnioitus estivät minua virkkamasta mitään, astui heti esiin ja läheni vieressäni olevalle oviaukolle saakka. Siinä hän kuitenkin katsahti taaksensa, ja nähdessään rouva de Bruhlin seuraavan häntä, pysähtyi hän äkkiä ja mutisi luoden minuun ylpeän katseen: "Entä tämä rouva? Suljetaanko minut samaan huoneeseen hänen kanssaan?"

"Neiti", vastasin minä nopeasti samassa matalassa äänilajissa kuin hänkin oli puhunut, "olenko koskaan pyytänyt teiltä mitään alentavaa?"

Hän näytti kevyellä päänliikkeellä vastaavan kieltävästi.

"En pyydä sellaista nytkään", vastasin minä vakavasti. "Minä uskon huolenpitoonne naisen, joka on antautunut suureen vaaraan meidän tähtemme; lopun jätän teille."

Hän katsoi minua hetkisen hyvin tiukasti silmiin ja meni sitten mitään vastaamatta toiseen huoneeseen, rouvan ja Fanchetten seuratessa häntä. Minä suljin oven ja käännyin Simoniin päin, joka minun käskystäni oli puhaltanut hiilloksen tuleen, niin että se osittain valaisi huoneen, missä ei enää ollut muita kuin hän ja minä. Poika näytti pelkäävän katsettani ja osotti suurempaa levottomuutta kuin viime aikoina olin hänessä huomannut, mikä johtui joko äskeisestä kohtauksesta huoneessa tai oveen kohdistetusta rynnäköstä, joka hetki hetkeltä kävi yhä raivokkaammaksi. En kuitenkaan epäillyt hänen uskollisuuttaan taikka kiintymystään neitiin, ja määräykset, joita minun oli hänelle annettava, olivat kylläkin yksinkertaiset.

"Sinun on tehtävä niinkuin minä nyt sanon", lausuin minä käsi jo valmiina oven salvalla. "Heti kun olen päässyt ulkopuolelle, suljet oven. Äläkä sitten avaa kenellekään muulle kuin Maignanille. Kun hän pyytää, päästä hänet varovasti sisään ja pyydä häntä, niin totta kuin hän rakastaa herra de Rosnyta, ottamaan miehensä niin pian kuin väylä on selvä ja saattamaan kuninkaan linnaansa. Kehota häntä olemaan urhoollinen ja varovainen, sillä hän on hengellään vastaava kuninkaan hengestä."

Toistin tämän kahteen kertaan ja riensin sitten avaamaan luukun, peljäten että linnavouti pysyisi sanassaan ja tekisi väkirynnäkön ovea vastaan. Kymmenkunta kiukkuista ääntä tervehti ilmestymistäni niin kiihkeästi ja malttamattomasti, että kului joku aika ennenkuin sain sananvuoroa; he lausuivat minulle uhkauksia, jollen avaisi heti paikalla, ja vaativat että tekisin sen pitemmittä puheitta. Heidän johtajansa sai heidät vihdoin rauhottumaan, mutta oli selvää että hänenkin kärsivällisyytensä oli kulunut loppuun. "Antaudutteko vai ette?" sanoi hän. "Minä en aio jäädä pois sängystäni koko yöksi teidän tähtenne!"

"Minä varotan teitä", vastasin minä, "sillä kuningas on peruuttanut teillä olevan määräyksen!"

"Se ei ole minun asiani", lausui hän järkähtämättä.

"Ei kylläkään, mutta se tulee olemaan huomisaamuna, kun kuningas lähettää hakemaan teitä", vastasin minä, ja tämä näytti hiukan vaikuttavan häneen. "Suostun kuitenkin antautumaan teille kahdella ehdolla", jatkoin minä tarkastaen tiukasti hänen seuralaistensa karheita kasvoja. "Ensiksi, että annatte minun pitää aseeni kunnes saavumme vankilaan, ja minä lupaan kunniasanallani seurata teitä siivosti. Se on numero yksi."

"Hyvä", virkkoi linnavouti kohteliaammalla äänellä, "minulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Toiseksi, ettette te salli miestenne murtautua asuntooni. Minä tulen ulos siivosti ja sillä hyvä. Teidän määräykseenne ei sisälly tavaroitteni ryöstäminen."

"Kaikkea vielä!" vastasi hän. "Minä haluan että te tulette ulos. En halua mennä itse sisälle."

"Käskekää sitten miestenne peräytyä portaille", sanoin minä. "Ja jos te menettelette kunniallisesti minun kanssani, niin minä tahdon puolustaa teitä huomenna. Sillä määräyksenne tulee varmasti tuottamaan teille ikävyyksiä. Herra de Retz, joka hankki sen aamulla, on poissa, kuten tiedätte. Herra de Villequier voi mennä huomenna. Mutta markiisi de Rambouillet on kyllä täällä, siitä voitte olla varma!"

Huomautus oli paikallaan ja hyvin osattu. Se sai miehen säikähtämään niinkuin olin toivonut sen tekevänkin. Enemmittä vastalauseitta hän käski miestensä peräytyä ja vartioida portaita. Minä puolestani aloin irrottaa oven kiinnipitimiä.

Niin helposti ei juttu kuitenkaan päättynyt, siliä Bruhlin roistot, seuraten arvattavasti ylemmällä porrasjaksolla Fresnoyn seurassa seisovan johtajansa antamaa merkkiä, kieltäytyivät peräytymästä ja tuuppivat linnavoudin miehiäkin, kun nämä olisivat tahtoneet totella määräystä. Virkamies, joka viivytyksestä oli jo tullut kärsimättömäksi, vastasi alkaen huitoa ympärilleen sauvallaan, ja yks-kaks näytti siinä syntyvän soma kahakka, jonka loppua oli mahdoton arvata edeltäpäin.

Mutta oivaltaen, että jos Bruhlin miehet pääsisivät voitolle vastustajistaan, tulisi meidän asemamme pikemmin pahemmaksi kuin paremmaksi, en jäänyt toimettomana katsomaan paikaltani jutun päätöstä, niinkuin ensimäinen mielijohteeni yllytti minua tekemään. Sensijaan käytin tilaisuutta pujahtaakseni ulos, silläaikaa kun Simon salpasi oven jälkeeni. Linnavouti oli sillä hetkellä sanarikkaassa kinastelussa Fresnoyn kanssa, jonka roistomaiset, intohimosta punottavat, Chizéssä antamastani iskusta jääneen suuren arven rumentamat kasvot näyttivät sanomattoman inhottavilta ainoan jälelläolevan soihdun hohteessa. Yhdessä suhteessa oli tuo konna hyötynyt nykyisessä palveluksessaan, sillä hän oli puettu räikeän loisteliaaseen asuun. Mutta pukujen suhteen olen aina pannut merkille sen, että samalla kuin rappeutunut ulkoasu ei voi kokonaan estää kunnianmiehen luonteenjaloutta tulemasta näkyviin, ei täydellisin muodinmukaisuuskaan kykene antamaan konnalle kunnianmiehen ulkonäköä.

Nähdessään minut yhtäkkiä linnavoudin vieressä peräytyi hän taaksepäin niin hullunkurisesti muuttunein kasvonilmein, että linnavoutikin säpsähti ja sai malttinsa takaisin vasta sitten kun minä tervehdin häntä kohteliaasti ja selitin olevani hänen vankinsa. Lisäsin vielä varotuksen, että hän pitäisi silmällä jälelläolevaa soihtua, sillä jos se sammuisi, niin voisimme kumpikin saada hämmingissä tikarin kurkkuumme.

Hän otti viittauksen huomioon viivyttelemättä ja kutsuen soihdunkantajan viereensä valmistautui laskeutumaan alas, käskien Fresnoyta ja hänen miehiään, jotka seisoivat yhtenä ryhmänä portaitten yläpäässä, tekemään meille tietä muitta mutkitta. He näyttivät kuitenkin hyvin halukkailta estämään meiltä pääsyn, ja vastaten hänen tuimiin sanoihinsa karkeilla kokkapuheilla osottivat niin vihamielistä käytöstä että linnavouti, häilyen kahden vaiheilla omanarvon-tuntonsa ja Bruhliin kohdistuvan kunnioituksen välillä, ei tuokioon tuntunut älyävän mitä tehdä ja näytti pikemmin ilahtuvan kuin närkästyvän, kun minä pyysin lupaa sanoa muutaman sanan herra de Bruhlille.

"Jos voitte saada hänen miehensä järkiinsä", vastasi hän äreästi, "niin puhukaa hänelle niin paljon kuin mielenne tekee!"