Part 21

Jos olin viime aikoina ollut taipuvainen pitämään markiisi de Rambouillet'ta horjuvana luonteena, niin tällä kertaa ei minulla ollut mitään syytä moitteeseen, olkoonpa hänen omaksumansa kanta johtunut herra d'Agenin esityksistä tai siitä ajatuksesta että ilman minua hänen sydämellään olevat suunnitelmat raukeisivat tyhjiin. Tapasin hänet sisällä odottamassa kolme herraa seurassaan, kaikki levätit harteilla ja valmiina matkaan; ja hänen otsallaan asuva lujan päättäväinen ilme osotti, ettei hänen edessään oleva pulma ollut tavallista laatua. Ei hetkeäkään hukattu, ei edes selityksiin. Viitaten minut takaisin ovelle ja vaihtaen joitakin lauseita sisarenpoikansa kanssa hän antoi lähtömääräyksen ja me menimme ulos talosta yhdessä joukossa. Epäilemättä vaikutti häneen jossakin määrin se seikka että minua tuhoamaan pyrkivät henkilöt olivat hänen poliittisia vihamiehiään; sillä minä näin hänen piirteittensä jäykkenevän, kun hänen katseensa sattui herra de Villequier'hen, joka ulos astuessamme kulki verkalleen talon ohi. Gaskonjalaisessa ei kuitenkaan ollut miestä ryhtymään millekään niin suuren seurueen kanssa ja hän vetääntyi syrjään; vaihdettuaan kylmän tervehdyksen hänen kanssaan suuntasi Rambouillet kulkumme linnaa kohti ripein askelin. Hänen sisarenpoikansa ja minä kävelimme hänen kummallakin puolellaan, ja toiset, luvultaan kymmenen tai yksitoista, seurasivat kintereillämme tiheänä ryhmänä; saattueemme osotti siten niin varmaa ja päättäväistä käytöstä että roskajoukko, joka oli jäänyt seisoskelemaan talon ulkopuolelle, hajosi kaikille suunnille. Muutamat tiellemme sattuneet rauhalliset ihmisetkin pujahtivat varovaisuuden vuoksi porttisyvennyksiin tai astuivat syrjään jättäen kadun koko leveydeltään meidän käytettäväksemme.

Panin merkille -- ja luulen sen lisänneen levottomuuttani -- että johtajamme oli pukeutunut tavallista huolellisemmin ja loisteliaammin, mutta, päinvastoin kuin seuralaisensa, ei ollut ottanut mitään aseita. Rientäessämme eteenpäin käytti hän aikaa hyväkseen antaakseen minulle joitakin neuvon sanoja. "Herra de Marsac", sanoi hän katsahtaen minuun äkkiä, "sisarenpoikani on antanut minun ymmärtää että te jättäydytte kokonaan minun käsiini."

Minä vastasin etten pyytänyt sen parempaa onnea ja että, kävipä miten hyvänsä, minä kiitin häntä sydämeni pohjasta.

"Suvaitkaa sitten olla vaiti kunnes pyydän teitä puhumaan", vastasi hän tuikeasti -- sillä hän oli niitä luonteita jotka äkillinen jännitys tekee karvaiksi ja tuimiksi. "Ja, mikä tärkeintä, ei mitään väkivaltaisuuksia ilman minun määräystäni. Meidän on taisteltava taistelu ja ankara, mutta voitto on saavutettava päällämme. Jos suinkin voimme, niin estämme linnanvoudin pääsemästä teihin kajoamaan."

Ja jollei se onnistuisi? Minä muistin isä Antoinen käyttämät uhkaukset ja silloin katosivat silmistäni katu ja sen valoisa kirkkaus ja vilkas hyörinä. En tuntenut enää tuulen terveellistä raikkautta. Tunsin sensijaan ummehtuneen ilman ja näin ympärilläni ahtaan kopin ja naamioituja olentoja ja muita silmäänpistävämpänä mustan miehen nahkaesiliina vyöllä kumartuneena hiilivalkean yli, josta leiskui kelmeitä liekkejä. Ja minä olin sidottu. Tunsin täydellistä avuttomuutta, mikä on uljuuden viimeinen koetuskivi. Mies läheni ja sitten -- sitten, Jumalan kiitos, näky hävisi. Herra d'Agenin huudahdus toi minut takaisin todellisuuteen ja siihen siunattuun tietoon ettei taistelu vielä ollut päättynyt.

Huomasin olevamme parinkymmenen askeleen päässä palatsin portilta, mutta yhtä lähellä oli toinenkin seurue, joka oli juuri pistäytynyt esiin eräältä syrjäkadulta ja riensi nyt kilvan meidän kanssamme silminnähtävästi aikoen ehtiä edellemme. Kilpakäynti päättyi siten että molemmat seurueet saapuivat yhtäaikaa sisäänkäytävälle, mikä aiheutti hieman tyrkkimisiä palvelijain kesken. Tämä olisi johtanut varmaan tappeluunkin, jollei de Rambouillet olisi antanut niin ankaroita määräyksiä seurueelleen. Huomasin samassa edessäni rivin mulkoilevia kasvoja, kymmenkunta uhkaavaa kättä ojentui minua kohti ja yhtä monta ääntä, joitten joukossa tunsin Fresnoyn, huusi meluten: "Tuossa hän on! Tuossa hän on!"

Siististi puettu vanhanpuoleinen mies astui esiin paperi kädessään ja puolentusinan pertuskamiehensä avustamana hän olisi heti minut pidättänyt, jollei herra de Rambouillet olisi tullut väliin käyttäytyen huolettomalla ylemmyydellä, mikä sopi hänelle sitä paremmin kun hänellä ei ollut muuta asetta kuin ratsastusraippa kädessään. "No, no! Mitäs tämä on?" sanoi hän kevyesti. "Minä en ole tottunut siihen että minun väelleni tehdään mitään ilman minun lupaani, herra linnavouti. Kai te tunnette minut?"

"Vallan hyvin, herra markiisi", vastasi mies jäykän kunnioittavasti; "mutta tämä tapahtuu kuninkaan nimenomaisesta määräyksestä."

"Hyvä", vastasi suojelijani silmäillen tyvenesti linnanvoudin takana näkyviä kasvoja, ikäänkuin tekisi niistä luetteloa, mikä sai jotkut herroista osottamaan levottomuuden oireita. "Se nähdään pian, sillä aiomme juuri pyrkiä hänen majesteettinsa puheille."

"Ei tämä herra", vastasi linnavouti lujasti, kohottaen jälleen kätensä. "Minä en voi päästää häntä menemään."

"Kyllä, myöskin tämä herra, teidän luvallanne", vastasi markiisi työntäen kevyesti käden syrjään ratsastusraipallaan.

"Herra markiisi", virkkoi toinen peräytyen askeleen ja puhuen hiukan kiivaasti, "tämä ei ole mitään leikkiä, luvallanne sanoen. Minulla on kuninkaan oma määräys ja sitä ei ole lupa vastustaa."

Ylimys naputti hopeista makeisrasiaansa ja hymyili. "Minä tahdon olla viimeinen sitä vastustamaan -- jos teillä on se", virkkoi hän raukeasti.

"Voitte lukea sen itse", vastasi linnavouti, jonka kärsivällisyys oli lopussa.

Herra de Rambouillet otti pergamenttiliuskan sormenpäillään, silmäili sitä ja antoi sen takaisin. "Niinkuin arvasinkin", lausui hän, "ilmeisesti väärennetty."

"Väärennetty!" huusi virkamies suuttumuksesta tulipunaisena. "Ja minä sain sen kuninkaan oman kirjurin kädestä!" Hänen takanaan syntyi tällöin sorinaa; mikä mutisi: "Häpeämätöntä", mikä mitäkin -- ja kaikki niin uhkaavan näköisinä että markiisin seurueen herrat ryhmittyivät hänen taakseen ja d'Agen naurahti hurjasti.

Mutta markiisi de Rambouillet pysyi järkähtämättömänä. "Saittepa sen keneltä hyvänsä", vastasi hän. "Se on väärennetty ja minä vastustan sen täytäntöönpanemista. Jos suvaitsette odottaa minua täällä, niin lupaan kunniasanallani luovuttaa tämän herran haltuunne tunnin kuluessa, jos määräys osottautuu päteväksi. Jollette tahdo odottaa, käsken palvelijaini raivata tien, ja jos ikävyyksiä seuraa niin vastuu on teidän."

Hän puhui niin päättäväisesti ettei ollut vaikea nähdä kysymyksessä olevan enemmän kuin yksityisen miehen vangitseminen. Niin olikin. Todellinen kiista oli siitä, luisuiko kuningas, jonka epävakavuuden kanssa oli vaikea osata menetellä, takaisin entisten neuvonantajainsa käsiin vai ei. Minun vangitsemiseni oli pelisiirto, jonka tarkotuksena oli olla vastaiskuna sille voitolle jonka Rambouillet oli saavuttanut saadessaan kuninkaan taivutetuksi muuttamaan Toursiin, joka oli hugenottien naapuruudessa ja josta käsin yhtyminen näihin olisi helppoa.

Linnavouti saattoi epäilemättä arvata tällaisten asiain olevan kysymyksessä. Hän tiesi että hänen käsissään olevan määräyksen pätevyys riippui siitä, kumpi puolue pääsi toisesta voitolle, ja nähdessään herra de Rambouillet'n päättäväisen esiintymisen hän antoi perään. Tullen useammin kuin kerran keskeytetyksi seurueensa puolelta, jonka joukossa oli joitakin Bruhlin miehiä, hän mutisi vastahakoisesti suostuvansa ehdotukseemme, minkä jälkeen markiisi hetkeäkään vitkastelematta tarttui käsivarteeni ja riennätti minut pihan poikki.

Niin pitkälle oli kaikki käynyt hyvin. Mieleni alkoi rohkaistua. Mutta mitä markiisiin tuli, purkautui hänen levottomuutensa, jonka hän linnavoudin edessä oli salannut, portaita ylös noustessamme äkäiseen muminaan, josta sain selville sen verran että pääottelu oli vielä tulossa. En senvuoksi hämmästynyt, kun eräs ovenvartia esihuoneeseen saapuessamme nousi ylös ja astuen lattian poikki asettui meidän ja kuninkaan huoneen oven väliin, ilmottaen markiisille syvään kumartaen ettei hänen majesteettinsa voinut ottaa vastaan.

"Hän ottaa kyllä vastaan minut", huusi markiisi luoden kopean katseensa virnisteleviin hovipoikiin ja hoviherroihin, jotka hänen silmäyksensä edessä tulivat heti vakaviksi.

"Minulla on nimenomainen määräys olla päästämättä ketään sisään", vastasi mies.

"No, no! Se määräys ei koske minua", sanoi seuralaiseni säikähtymättä. "Minä tiedän mitä toimia kuninkaalla on ja olen tullut häntä auttaakseni." Ja kohottaen kätensä hän sysäsi säikähtyneen vartian syrjään ja avasi päättävästi kuninkaan huoneen oven.

Kuningas istui useitten henkilöitten ympäröimänä panemassa juuri ratsastussaappaita jalkaansa. Kuullessaan tulomme hän käänsi päätään hämmästyneen näköisenä ja pudotti hämmennyksissään toisen käsissään olevista norsunluukalikoista; hänen ilmeensä, samoinkuin hänen ympärillään seisovienkin, johti vastustamattomasti mieleeni luvattomasta teosta tavatun koulupoikalauman.

Hän sai kuitenkin takaisin mielenmalttinsa melkein samassa ja kääntyen selin meihin jatkoi puheluaan ympärillä seisovien kanssa sellaisista mitättömistä seikoista mitkä tavallisesti hänen mieltään kiinnittivät. Hän pitkitti keskustelua hyvin vapaassa äänilajissa, ollen tahallaan välittämättä meidän läsnäolostamme; mutta oli ilmeistä että hän kyllä muisti sen ja että se kylmä ja ankara katse, jonka markiisi häneen suuntasi, synnytti hänessä epämieluisaa levottomuutta.

Vaikka markiisi ei näyttänyt lainkaan säikähtyvän tästä välinpitämättömästä vastaanotosta, niin minä puolestani tunsin luottamukseni häviävän. Niin, olinpa vähällä katua että olin ryhtynytkään näin hyödyttömään yritykseen. Portilla odottava vangitsemismääräys tuntui vähemmän pelottavalta kuin hänen majesteettinsa kasvava epäsuosio, jonka näin tulevan osakseni pysyessäni siinä missä olin. En tarvinnut kuninkaan vieressä hymyilevänä seisovan marsalkka Retzin julkeata katsetta enkä huoneen perällä olevain parin hovipojan naurua, tunteakseni toivon rippeittenkin häviävän; ja jotkut seikat taas, joitten olisi luullut rohkaisevan minua -- joittenkin kuninkaan ympärillä olevien levottomuus ja marsalkka Retzinkin käytöksen alla piilevä huolestuneisuus -- jäivät minulta kokonaan huomaamatta.

Selvästi näin vain sen, että kuninkaan hämminki oli nopeasti muuttumassa suuttumukseksi. Hänen poskiaan peittävä maali esti mitään värinmuutoksia näkymästä, mutta hänen rypistetyt kulmansa ja se hermostunut tapa, millä hän vuoroin otti pois ja pani päähänsä jalokivillä koristettua hattuaan ilmaisivat hänen mielentilansa. Viimein hän viittasi erästä herraa seuraamaan ja meni ikkunan luokse, mistä herra jonkun hetken perästä tuli meidän luoksemme.

"Herra de Rambouillet", lausui hän kylmällä ja virallisella äänenpainolla, "hänen majesteetilleen on tämän herran läsnäolo vastenmielinen ja hän vaatii häntä heti poistumaan."

"Hänen majesteettinsa sana on laki", vastasi suojelijani syvään kumartaen ja puhuen selvällä äänellä joka kuului ympäri huoneen, "mutta se asia, jonka takia tämä herra on täällä, on erinomaisen tärkeä ja koskee hänen majesteettinsa persoonaa."

Herra de Retz nauroi ivallisesti. Toiset hovimiehet näyttivät vakavilta. Kuningas kohautti ärtyneen näköisenä olkapäitään, mutta hetken empimisen perästä, minkä aikana hän katsoi ensin Retziin ja sitten Rambouillet'hen, hän viittasi markiisia tulemaan luoksensa.

"Mitävarten olette tuonut hänet tänne?" mutisi hän tuikeasti katsahtaen karsaasti minuun. "Hänen kanssaan olisi ollut meneteltävä minun määräykseni mukaan."

"Hänellä on tiedonantoja teidän majesteetillenne yksityisesti", vastasi Rambouillet. Ja hän katsoi kuninkaaseen niin merkitsevästi että luulen tämän yhtäkkiä muistaneen Rosnyn kanssa tekemänsä sopimuksen ja minun osani siinä, sillä hän hätkähti kuin äkkiä unesta herätetty. "Estääkseen näitä tiedonantoja saapumasta teidän korviinne, sire", jatkoi suojelijani, "ovat hänen vihamiehensä käyttäneet väärin teidän majesteettinne hyvintunnettua oikeudentuntoa."

"Oh, pysähtykää, pysähtykää toki!" huusi kuningas nykäisten esiin lyhyttä levättiään, joka ulottui ainoastaan hänen vyötäisiinsä. "Tuo mieshän on tappanut papin! Hän on tappanut papin, kuuletteko!" toisti hän vakaumuksella, ikäänkuin olisi nyt saanut kiinni oikeasta todistuskappaleesta.

"Se ei ole totta, suokoon teidän majesteettinne anteeksi", vastasi Rambouillet järkähtämättömän levollisesti.

"Ohoh! Ovathan todistukset selvät", virkkoi kuningas äreästi.

"Mitä siihen tulee, sire", vastasi seuralaiseni, "jos syytös tarkottaa isä Antoinen murhaa, niin uskallan sanoa että siihen ei ole mitään todistusta."

"Siinä te erehdytte!" vasaasi kuningas. "Kuulin sen omin korvin tänä aamuna."

"Suvaitsisitteko, sire, kertoa millainen se oli?" tiukkasi herra de Rambouillet.

Mutta silloin katsoi marsalkka Retz tarpeelliseksi sekaantua keskusteluun. "Pitääkö meidän muuttaa hänen majesteettinsa huone oikeussaliksi?" virkkoi hän pehmeästi. Siihen saakka hän oli pysynyt vaiti, luottaen luultavasti siihen vaikutukseen minkä hän jo oli tehnyt kuninkaaseen.

Herra de Rambouillet ei piitannut hänestä mitään.

"Mutta Bruhl", sanoi kuningas, "katsokaas, Bruhl sanoo..."

"Bruhl!" keskeytti toverini niin halveksivasti että kuningas säpsähti. "Eihän toki teidän majesteettinne liene pannut arvoa sille mitä hän sanoo tästä herrasta?"

Saatuaan täten toistamiseen huomautuksen minun huostaani uskotuista asioista ja siitä kuinka edullista minun syrjäytymiseni olisi Bruhlille, näytti kuningas ensin hämmentyneeltä ja sitten vihaiselta. Hän purki kiintymyksensä pariin kiroukseen, lisäten lapsellisesti että me olimme kaikki pelkkää petturisakkia ja ettei hänellä ollut ketään johon hän voisi luottaa. Mutta toverini oli vihdoinkin koskettanut oikeata kieltä, sillä kun kuningas vähän rauhottui, huitaisi hän syrjään marsalkka Retzin vastalauseet ja käski nyrpeästi Rambouillet'n sanoa sanottavansa.

"Munkki surmattiin auringonlaskun tienoissa, sire", vastasi Rambouillet. "Nyt voi sisarenpoikani, herra d'Agen, joka on tuolla esihuoneessa, kertoa teidän majesteetillenne että hän oli silloin tämän herran kanssa hänen asunnossaan, saapuen sinne noin tuntia ennen auringon laskua eilen illalla ja poistuen sieltä vasta tunti sen jälkeen. Tietysti herra de Marsac voi silloin tuskin olla murhaaja, ja herra marsalkan täytyy kääntyä toiselle taholle jos hän haluaa kostoa."

"Oikeutta, hyvä herra, ei kostoa", virkkoi marsalkka Retz synkin katsein. Hänen teräväpiirteiset italialais-kasvonsa kätkivät hyvin hänen levottomuutensa, mutta hänen ruskealla poskellaan kiihkeästi tykyttävä pieni valtimo ilmaisi salaisuuden niille jotka hänet tunsivat. Hänellä oli näyteltävänä vaikeampi osa kuin hänen vastustajallaan, sillä Rambouillet'n kätten ollessa puhtaat tunsi Retz itsensä petturiksi, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi tulla ilmi ja saada rangaistuksensa.

"Kutsuttakoon herra d'Agen sisään", sanoi Henrik lyhyesti.

"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin myöskin herra Bruhl", lisäsi Retz. "Nimittäin jos te, sire, todellakin aiotte ottaa uudelleen käsiteltäväksi asian, jota pidin jo ratkaistuna."

Kuningas nyökkäsi vastahakoisesti, pahantuulen poimut kasvoillaan. Epävarman katseensa, joka harvoin kohtasi hänen puhuttelemansa henkilön katsetta, hän piti lattiaan tähdättynä, ja tämä teki vielä silmäänpistävämmäksi sen etukumaran ryhdin, joka oli hänelle ominainen. Huoneessa oli seitsemän tai kahdeksan erinomaisen pientä koiraa, ja odottaessaan kutsumiaan henkilöitä hän potki milloin yhtä milloin toista niistä vasuista joissa koirat olivat, ikäänkuin hän siten olisi keventänyt pahaatuultaan.

Todistajat saapuivat muutamien muitten henkilöitten seuraamina, niiden joukossa Neversin ja Mercoeurin herttuat, joitten tuli lähteä ratsastamaan kuninkaan kanssa, ynnä herra de Crillon, joten huone tuli jokseenkin täyteen. Molemmat herttuat kumarsivat virallisesti markiisille astuessaan hänen ohitseen, mutta ryhtyivät hiljaisella äänellä keskustelemaan Retzin kanssa, joka näytti koettavan saada heitä ajamaan hänen puoltaan asiassa. He näyttivät kuitenkin kieltäytyvän, kohauttaen lyhyitä levättejään ikäänkuin asia olisi liian vähäpätöinen. Crillon taas huusi kovalla äänellä ja kiroten tahtovansa tietää mikä oli kysymyksessä, ja kun se oli hänelle ilmotettu, kysyi nostettiinko kaikki tämä hälinä yhden kaljupään munkin takia.

Henrik, jonka suopeus kaapua kohtaan oli hyvin tunnettu, heitti häneen vihaisen katseen, mutta tyytyi sanomaan tiukasti herra d'Agenille: "No, hyvä herra, mitä te tiedätte tästä asiasta?"

"Odottakaa hetkinen, sire", huusi Rambouillet ennenkuin François ehti vastata. "Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, mutta te olette kuullut herra de Bruhlin kertomuksen. Uskallanko pyytää teiltä, sire, sitä suosionosotusta, että myöskin minun sallitaan se kuulla?"

"Mitä?" huudahti marsalkka Retz kiukkuisesti. "Mekö tässä siis olemme tuomareita eikä hänen majesteettinsa? Lempo soikoon!" jatkoi hän kiivaasti, "mitä helkkarissa meillä on sen kanssa tekemistä? Taivaan nimessä, minä panen vastalauseeni..."

"Niin, hyvä herra, ja mitä vastaan panette vastalauseenne?" tikaisi puolustajani kääntyen häneen päin tuikean halveksivana.

"Hiljaa!" huusi kuningas, joka oli kuunnellut melkein poissa suunniltaan. "Hiljaa! Herran tähden, arvoisat herrat", jatkoi hän silmäillen ympärillään olevaa piiriä kuninkaallista suuttumusta ilmaisevin katsein, mikä todella ei tuottanut häpeää hänen kruunulleen, "tehän unohdatte missä olette. Minä en tahdo tuollaista riitelemistä minun huoneessani tai muuallakaan. Kadotin Quélus'n ja Maugironin sillä tavalla, siinä on häviötä kylliksi, ja minä en tahdo sitä, sanon minä! Herra de Bruhl", lisäsi hän seisoen suorassa ja näyttäen sinä hetkenä kaikkine maalineen ja korurihkamineenkin kuninkaalta, "herra de Bruhl, toistakaa kertomuksenne."

On helppo kuvitella millaisin tuntein minä kuuntelin tuota sanakiistaa. Mieltäni raateli vuoroin toivo ja pelko sitä mukaa mikä puoli milloinkin näytti pääsevän voitonpuolelle, ja nähtyäni yhtenä hetkenä edessäni vankityrmän kolkkouden, tunsin seuraavassa tuokiossa vapauden ilman tuulahdusta, mikä ei milloinkaan ennen ollut tuntunut niin suloiselta. Niin voimakkaat kuin nämä tunteet olivatkin, pääsi niistä voitolle uteliaisuus silloin kuin kuulin Bruhlia kutsuttavan ja näin hänen astuvan esiin kuninkaan käskiessä. Tietäen että tämä mies oli itse syyllinen, ihmettelin millaisin kasvoin hän astuisi kaikkien noitten katseitten eteen ja mistä häpeämättömyyden syvyydestä hän saisi rohkeutta tällaiseen esiintymiseen.

Minun ei olisi kuitenkaan tarvinnut olla huolissani, sillä hän oli täysin tilaisuuden tasalla. Hänen verevät kasvonsa ja läpitunkevat mustat silmänsä kohtasivat niin ystäväin kuin vihamiestenkin katseita rävähtämättä. Hän oli puettu hyvin ja hienosti, sysimusta tukkansa oli muodinmukaisesti käherretty ja hän näytti samalla kertaa huolettomalta, kauniilta ja järkähtämättömältä. Joskin hänen tukevampi muotonsa vaikutti hiukan karkeahkolta, kun hän seisoi siinä herra d'Agenin rinnalla, joka oli täydellisen hovimiehen perikuva pilkusta pilkkuun, niin se meni rehellisyyden vaakamaljaan, sillä ihmiset ovat yleensä taipuvaisia yhdistämään toisiinsa totuuden ja voiman.

"Minä en tiedä enempää kuin tämän, sire", lausui hän levollisesti. "Satuin kulkemaan tuomiokirkon esipihan poikki murhan tapahtuessa ja kuulin isä Antoinen huutavan. Hän huusi, ainoastaan kolme sanaa, kuoleman hädässä olevan ihmisen äänellä. Sanat olivat" -- ja tässä puhuja katsahti minuun,-- "Haa! Marsac! Apua!"

"Todellakin!"' virkkoi herra de Rambouillet katsahdettuaan lupaa pyytäen kuninkaaseen. "Ja oliko siinä kaikki? Ettekö nähnyt mitään?"

Bruhl pudisti päätään. "Oli liian pimeä", sanoi hän.

"Ettekä kuullut mitään muuta?"

"En."

"Onko minun siis ymmärrettävä", jatkoi markiisi hitaasti, "että herra de Marsac vangitaan sentakia että pappi -- Herra olkoon hänen sielullensa armollinen! -- huusi häntä apuun?"

"Apuun?" huudahti Retz rajusti.

"Apuun?" sanoi kuningas hämmästyneenä. Ja mitä hullunkurisin muutos tapahtui kaikkien kasvoilla. Kuningas oli ymmällä, Neversin herttua hymyili, Mercoeurin herttua nauroi ääneen. Crillon huusi meluavasti: "Sukkela keksintö!" ja enemmistö, joka ei halunnut muuta kuin arvata voittavan puolueen, virnisteli leveästi tahtomattaankin.

Mutta se mikä kaikista muista tuntui sukkelalta sutkaukselta, teki aivan toisenlaisen vaikutuksen marsalkka Retziin ja Bruhliin. Edellinen tuli harmista keltaiseksi ja oli vähällä tukehtua, jälkimäinen näytti niin tyrmistyneeltä ja säikähtyneeltä kuin olisi hänen syyllisyytensä tullut sinä hetkenä ilmi. Saatuaan munkin äänensävystä -- mikä varmaankin oli kaikunut hänen korvissaan ukkosen jyrinänä -- sen vakuutuksen, että nimeni lausuminen oli sellaisen henkilön syytöshuuto, joka luuli minua murhaajakseen, oli hän päättänyt kertoa paljaan totuuden, ajattelematta että nuo hänelle niin selvät sanat voisivat toistettuina saada toisenlaisen merkityksen.

"Sanat tuntuvat todellakin kaksimielisiltä", mutisi Henrik.

"Mutta Marsac hänet tappoi", huusi Retz raivoissaan.

"Siitä juuri odotamme jotakin todistusta", vastasi puolustajani säveästi.

Marsalkka katsoi avuttomana Neversiin ja Mercoeuriin, jotka tavallisesti pitivät hänen puoltansa; mutta tätä tilaisuutta varten ei näitä herroja ollut nähtävästi valmistettu. He vain pudistivat päätään ja hymyilivät. Syntyi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kaikki katsoivat uteliaina Bruhliin, joka ei voinut salata pettymystään. Silloin astui esiin herra d'Agen.

"Jos teidän majesteettinne sallii", sanoi hän häijyn hymyn häivähtäessä hänen kauniilla kasvoillaan -- olin usein pannut merkille hänen erinomaisen vastenmielisyytensä Bruhlia kohtaan, ymmärtämättä mistä se johtui -- "niin luulen voivani esittää painavamman todistuksen kuin se minkä herra de Bruhl niin suurella vilpittömyydellä on tyytynyt tuomaan esiin." Sitten hän jatkoi, todentaen että hänellä oli ollut kunnia olla minun seurassani murhan tapahtuessa, ja hän lisäsi sitäpaitsi niin monta yksityiskohtaa että syyttömyyteni tuli tyydyttävästi todistetuksi jokaiselle selväjärkiselle ihmiselle.

Kuningas nyökkäsi. "Se ratkaisee asian", lausui hän helpotuksesta huoahtaen. "Kai tekin olette sitä mieltä, Mercoeur, vai kuinka? No niin. Villequier, pitäkää huoli että herra de Marsacia koskeva määräys peruutetaan."

Marsalkka Retz ei voinut hillitä kiukkuaan kuullessaan tämän määräyksen. "Tätä mukaa", huusi hän rajusti, "ei meille jää kohta montakaan pappia! Me olemme saaneet huonon maineen Blois'ssa nytkin jo!"

Hetken ajan pidätti jokainen läsnäoleva henkeään, kun kuninkaan silmät leimahtivat tästä rohkeasta viittauksesta herttua Guisen ja hänen veljensä kardinaalin murhaan. Mutta onnettomuudekseen osui Henrik olemaan anteeksiantavainen aina väärässä paikassa ja ankara silloin kuin ankaruus oli joko epäoikeutettua tai epäviisasta. Hän malttoi mielensä tahdonponnistuksella ja kosti ainoastaan jättämällä kutsumatta vapisevana seisovan marsalkan ratsastusretkelleen.

Seurue hajaantui hiukan kiihtyneessä tilassa. Minä seisoin toisella puolella herra d'Agenin kanssa, kun kuningas lähimpine seurueineen poistui huoneesta, ja niin hämilläni kuin olinkin ottaessani vastaan kohteliaita onnitteluja useilta, jotka yhtä hyväntahtoisina olisivat nähneet minut hirtettävän, ei minulta kuitenkaan jäänyt huomaamatta että jotain oli tekeillä Bruhlin ja Retzin kesken, jotka seisoivat erillään keskustellen matalalla äänellä. Siksipä minua ei kummastuttanut kun Bruhl raivautui esihuoneen täyttävän tungoksen läpi minua kohti ja syvään kumartaen pyysi saada puhua jonkun sanan kanssani.

"Kernaasti", sanoin minä katsoen häneen tutkivasti, sillä minä tiesin hänen olevan sekä kavalan että riidanhaluisen. "Puhukaa vain."