Part 19

Luulen että harvoin on kaksi erilaisempaa miestä seisonut samassa huoneessa, harvoin esiintynyt ihmissilmälle suurempaa vastakohtaa kuin se mikä tällä kertaa avautui minun silmilleni. Toisella puolen iloinen nuori keikari lyhyine levätteineen, hienoine hopeakoristeisine mustine samettipukuineen, hentoine jäsenineen, jalokiviä välkkyvine miekankahvoineen ja siselöityine makeisrasioineen; toisella taas pitkä, kuuruselkäinen, laihaleukainen ja kiiluvasilmäinen munkki, jonka kaapu riippui hänen ympärillään kömpelöissä, mauttomissa laskoksissa. Ja herra François'n ensimäinen tunne hänet nähdessään oli epäilemättä vastenmielisyys. Siitä huolimatta hän kuitenkin tervehti tulokasta sanoin, joissa ilmeni salaista kammonsekaista kunnioitusta, ja osotti muullakin tavoin niin selvää miellyttämisen halua että tunsin pappiin kohdistuvan pelkoni palaavan entisellä voimallaan. Päättelin mielessäni että niitten ominaisuuksien, jotka tuollaisessa puvussa asuvina voivat voittaa François d'Agenin kunnioituksen -- hän kun oli loistava tähti nuorempien hovimiesten joukossa ja kuului siihen luokkaan joka on hyvin taipuvainen halveksimaan isiensä hienostuksen puutetta -- täytyi olla sekä suuria että pelottavia; ja näin ajatellen otin munkin vastaan pidättyvällä kohteliaisuudella, jota yhteen aikaan en suinkaan olisi luullut tulevani hänelle osottamaan. Panin siksi kertaa syrjään häntä kohtaan kantamani yksityistä laatua olevan kaunan, mihin minulla oli niin suuri oikeus, ja pidin mielessäni vain sitä kuormaa minkä taisteluni häntä vastaan oli laskenut harteilleni.

Ilman vaikeutta saatoin päättää että hänen tulonsa tällä hetkellä, herra François'n ollessa luonani, johtui viekkaasta oman turvallisuuden silmälläpidosta, enkä sentakia hämmästynyt kun herra d'Agenin valmistuessa lähtemään isä Antoine pyysi häntä odottamaan alhaalla sanoen itsellään olevan jotakin tärkeätä ilmotettavana. Hän esitti pyyntönsä nöyryyttä lähentelevällä kohteliaisuudella, mutta saatoin selvästi nähdä että herra d'Agen siihen suostuessaan taipui tahtoon joka oli väkevämpi kuin hänen omansa ja että jos hän olisi uskaltanut seurata omaa haluaan, hän olisi antanut aivan toisenlaisen vastauksen. Mutta nyt hän poistui -- nimellisesti muka antaakseen jonkin määräyksen lakeijalleen -- hilliten kärsimättömyyttään, ja syytä siihen ei ollut vaikea käsittää.

Jäätyään kahdenkesken minun kanssani ja saatuaan varmuuden siitä ettei meillä ollut kuuntelijoita, kävi munkki heti asiaansa käsiksi.

"Oletteko miettinyt sitä mitä sanoin teille eilen illalla?" kysyi hän äkkiä, jättäen kokonaan syrjään sen herttaisen esiintymistavan jota hän oli noudattanut herra François'n läsnäollessa. Vastasin kylmästi että olin miettinyt.

"Ja ymmärrättekö aseman?" jatkoi hän nopeasti, katsoen minuun kulmainsa alta seisoessaan edessäni nyrkkiin puristettu käsi pöydällä. "Vai pitääkö minun kertoa teille enemmän? Pitääkö minun kertoa kuinka köyhä ja halveksittu te olitte muutamia viikkoja sitten, herra de Marsac -- te, joka nyt käytte sametissa ja kolme miestä jälessänne? Vai kerronko kenen kullat ne ovat tuoneet teidät tänne ja saaneet tämän aikaan? Vait! Älkäämme leikitelkö! Te olette täällä Navarran kuninkaan salaisena asiamiehenä. Minun asiani on ottaa selvä teidän suunnitelmistanne ja hänen tarkotuksistaan, ja sen aion tehdäkin."

"Entä sitten?" sanoin minä.

"Olen päättänyt ostaa ne", vastasi hän, ja tätä sanoessaan kiiluivat hänen silmänsä niin ahnaasti että minä asetuin yhä enemmän varuilleni.

"Kenelle?" kysyin minä. Tultuani vakuutetuksi siitä että minun oli käytettävä samoja aseita kuin vastustajani, arvelin että suuttumuksen osottaminen, mikä kyllä olisi sopinut nuorelle, maailmaa kokemattomalle miehelle, ei olisi auttanut minua hitustakaan. "Kenelle?" toistin vielä nähdessäni hänen empivän.

"Se on minun asiani", vastasi hän hitaasti.

"Te tahdotte tietää liian paljon ja ilmaista liian vähän", virkoin minä haukotellen.

"Ja te leikitte minun kanssani", huudahti hän luoden minuun äkkiä niin lävistävän ja synkän katseen että vaivoin sain hillityksi puistatuksen. "Sitä pahempi itsellenne, sitä pahempi itsellenne!" jatkoi hän kiivaasti. "Olen tullut tänne ostaakseni ne tiedot mitkä teillä on hallussanne, mutta jollette tahdo niitä myödä, niin on jälellä vielä toinen keino. Yhden tunnin kuluessa voin tehdä tyhjäksi suunnitelmanne ja lähettää teidät tyrmään! Te olette kuin vetämättömän nuotan perukassa oleva kala. Se syöksähtelee sinne ja tänne ja kohtaa silmukat joka puolella, mutta ei älyä asemaansa ennenkuin nuotta on vedetty -- ja silloin se on myöhäistä. Sellainen te olette", lisäsi hän kohoten tuohon haltioituneeseen mielentilaan mikä hänelle joskus oli ominaista ja mikä saattoi minut epäilemään, oliko hän kokonaan konna vaiko osaksi intoilija, "ja sellaisia ovat kaikki jotka asettuvat pyhää Pietaria ja hänen Kirkkoaan vastaan!"

"Olen kuullut teidän käyttävän hyvin samanlaisia sanoja Ranskan kuninkaasta", sanoin minä pilkallisesti.

"Luotatteko te häneen?" vastasi hän kiiluvin silmin. "Te olette ollut hänen linnassaan ja nähnyt hänen liehittelyänsä ja lukenut hänen neljäkymmentäviisi hoviherraansa ja hänen harmaatakkiset sveitsiläisensä? Minä sanon teille että tuo loisto, jonka näitte, oli unta ja katoaa kuin uni. Tuon miehen voima ja kunnia otetaan häneltä pois, ja pian. Eikö teillä ole kylliksi silmiä nähdäksenne että hän on tämän kysymyksen ulkopuolella? Ranskassa ei ole kuin kaksi mahtia -- pyhä liitto, jolla vielä on ylivalta, ja nuo kirotut hugenotit; ja niitten välillä on taistelu."

"Nyt te kerrotte minulle enemmän", virkoin minä.

Hän sai levollisuutensa takaisin silmänräpäyksessä ja katsoi minuun häijyllä vihalla jota on vaikea kuvata.

"No, no", sanoi hän näyttäen keltaiset hampaansa, "kuolleet eivät kieli. Ja Valois'n Henrikille on munkki niin rakas että teidän olisi parempi syyttää hänen rakastajatartaan. Mutta mitä teihin tulee, niin ei minun tarvitse muuta kuin huutaa: 'Haa, hugenotti ja vakoilija!' ja vaikka hän rakastaisi teitä enemmän kuin hän rakasti Quélusta ja Maugironia, niin ei hän uskaltaisi ojentaa sormeansakaan pelastaakseen teidät!"

Minä tiesin että hän puhui totta ja saatoin vain vaivoin säilyttää sen välinpitämättömän ulkonäön, minkä olin keskustelun alkaessa ottanut päälleni.

"Mutta entä jos poistun Blois'sta?" virkoin koetteeksi, ainoastaan nähdäkseni mitä hän siihen sanoisi.

Hän nauroi. "Sitä ette voi tehdä", vastasi hän. "Verkko on ympärillänne, herra de Marsac, ja joka portilla on sellaisia jotka tuntevat teidät ja joilla on ohjeensa. Minä voin tuhota teidät, mutta minä tahdon saada teidän hallussanne olevat tiedot, ja siksi tahdon maksaa niistä teille viisisataa kruunua ja päästää teidät menemään."

"Joutuakseni Navarran kuninkaan käsiin?"

"Hän ei tule tunnustamaan teitä missään tapauksessa", vastasi hän innokkaasti. "Hänellä oli se seikka mielessään, ystäväni, kun hän valitsi niin tuntemattoman asiamiehen. Hän ei tule tunnustamaan teitä miehekseen. Ah, hyvä Jumala, jos olisin ollut tuntiakaan vikkelämpi, olisin siepannut Rosnyn -- itse Rosnyn!"

"Yksi seikka puuttuu vielä", lisäsin minä. "Kuinka voin olla varma siitä, että kun olen kertonut teille mitä tiedän, te todellakin maksatte rahat ja laskette minut menemään?"

"Minä vannon sen!" vastasi hän vakavasti, ollen siinä luulossa että minä aloin taipua. "Valalla vannon sen!"

"Valalla! Yhtä mielelläni ottaisin kengänrihmanne!" huudahdin minä, purkaen tuohon lauseeseen suuttumukseni jota en voinut kokonaan pidättää. "Kirkonmiehen vala maksaa kynttilän -- vai onko se puolitoista?" jatkoin ivallisesti. "Minun täytyy saada koko joukon varmempi vakuus kuin se, isä hyvä."

"No mikä sitten?" kysyi hän, katsoen minuun äkäisesti.

Nähdessäni tässä aukenevan tilaisuuden ruoskin aivojani keksimään jonkun ehdon, joka täytäntöön pantuna kääntäisi asiat häntä vastaan ja asettaisi hänet minun valtaani. Mutta hänen asemansa oli niin vahva tai minun älyni niin heikko, ettei mitään johtunut mieleeni sillä hetkellä, ja minä istuin tuijottaen häneen, ajatusteni vähitellen siirtyessä pelastumisen mahdollisuudesta hetken välittömään vaaraan, mikä uhkasi paitsi minua myöskin Simon Fleix'tä ja jossakin määrin epäilemättä herra de Rambouillet'ta. Neljän tai viiden päivän perästä saapuisi lisäksi neiti de la Vire, Arvelin mielessäni, enkö voisi lähettää hänelle jotakin varotusta; mutta toisekseen taas epäilin olisiko viisasta mennä muuttelemaan de Rosnyn suunnitelmia, varsinkin kun Maignan, joka oli mennyt noutamaan neitiä, oli luonteenlaatunsa nojalla taipuvainen välittämään viisi muitten kuin isäntänsä määräyksistä.

"No!" virkahti munkki kutsuen kärsimättömästi ajatukseni asiaan. "Millaisen vakuuden tahdotte?"

"En ole oikein selvillä siitä tällä hetkellä", vastasin viivästellen. "Olen vaikeassa asemassa. Minun täytyy saada aikaa miettiä."

"Ja päästä irti minusta, jos suinkin mahdollista", lisäsi hän ivallisesti. "Ymmärrän vallan hyvin. Mutta minä varotan teitä, että teitä vartioidaan, ja minne hyvänsä menette ja mitä hyvänsä teette, niin minun silmäni seuraavat toimianne."

"Minäkin ymmärrän kyllä", virkoin minä kylmästi.

Hän seisoi vähän aikaa epätietoisena, katsellen minua puoleksi epäluuloisesti, puoleksi pahansuovasti; häntä vaivasi toisaalta pelko saaliin menettämisestä jos hän suostuisi lykkäykseen, toisaalta pelko yhtä perinpohjaisesta epäonnistumisesta jos hän jännittäisi kaikki voimansa eikä onnistuisi minua horjuttamaan. Minäkin katselin häntä, ja ottaen hänen ilmaisemansa mielenkiihkon ja jännityksen mittapuuksi arvostellessani sen panoksen suuruutta ja merkitystä jonka hän tahtoi voittaa, en saanut tuosta näystä paljonkaan kevennystä. Useamman kerran oli mieleeni johtunut ja nytkin johtui ajatus vapautua hänestä yhdellä miekaniskulla. Mutta luonteelleni oli vastenmielistä iskeä aseetonta miestä, olipa tämä kuinka paatunut ja konnamainen tahansa, ja kun vielä uskoin ettei hän ollut antautunut minun valtaani ryhtymättä mitä tehokkaimpiin varokeinoihin, pidätyin noudattamasta tuota ajatusta. Kun hän vihdoin vastahakoisesti ja monin hämärin uhkauksin suostui odottamaan vastaustani kolme päivää -- mutta ei tuntiakaan kauempaa -- tyydyin siihen, sillä muuta vaihtoehtoa en nähnyt, ja näillä ehdoilla me hiukan väiteltyämme erosimme, ja minä kuulin hänen salakähmäisten askeltensa matavan alas portaita.

XIX. Mitä ihmiset sanovat sattumaksi.

Jos tahtoisin, kertoa muuta kuin totuuden tai haluaisin kaunistaa seikkailujani, voisin epäilemättä helposti jonkun pienen, keksityn juonen avulla saada asiat näyttämään siltä kuin olisin pelastunut isä Antoinen pauloista omalla neuvokkaisuudellani; voisin toisin sanoen kertoa sommitelman nerokkaita juonia ja vastajuonia, jollaisia näytelmäinsepittäjillä on tapana punoa. Mutta kun ei minulla ole mitään itseni suurentamisen halua -- ja asiain nykyisellä kannalla ollen tuskin syytäkään -- on minun tunnustettava että asianlaita oli aivan päinvastoin, ja että silläaikaa kun minä en tehnyt kerrassaan mitään vapautuakseni, säilytti vastustajani otteensa loppuun asti ja olisi varmasti tuottanut minulle turmion, jollei omituinen sattuma olisi tullut väliin. Miten ja miltä taholta apu tuli, sitä en usko nerokkaimmankaan henkilön, joka on seurannut muistelmiani tähän saakka, voivan arvata. Eikä tämä johdu niin paljon mistään älykkäästä juonesta kuin siitä että siinä kerrankin ilmeni selvästi Kaitselmuksen johtava käsi.

Ne kolme päivää armonaikaa, mitkä pappi oli minulle myöntänyt, kulutin kiihkeässä mutta hyödyttömässä pelastuskeinon etsinnässä, sillä kaikki tuumani olivat kuolleenasyntyneitä; ja melkoisena lisätekijänä kurjuudessani oli juuri se, etten voinut nähdä parempaa neuvoa kuin yhä vain istua ja ajatella, ikäänkuin tuomittuna ikuiseen toimettomuuteen. Herra de Rambouillet oli jyrkkä katolilainen, vaikka muuten kyllä kaikin puolin kunnioitettava isänmaanystävä, niin että häneen ei ollut turvautumista; ja papin vaikutusvallan herra d'Ageniin olin omin silmin nähnyt. Samankaltaisista syistä hylkäsin myöskin ajatuksen kuninkaaseen vetoamisesta. Ja kun muita henkilöitä ei enää ollutkaan, joilta olisin voinut jotain vaatia, näin olevani pakotettu turvautumaan omaan apuuni, mikä käsitti ainoastaan miekkani ja Simon Fleix'n -- sillä älyni jätti minut tässä pälkäässä aivan avuttomaksi.

Ollen vakuutettu siitä, että minun oli murtauduttava pois Blois'sta, jos mieli pelastaa ei ainoastaan itseni vaan muitakin, jotka huostaani uskottuina olivat vielä kallisarvoisempia, ei ollut mielestäni arvoa alentavaa turvautua Simonin apuun, ja siksi ilmaisin hänelle eloisin kuvauksin meitä uhkaavan vaaran ja vedoten kaikkiin syihin, joilla luulin olevan vaikutusta häneen nähden, kehotin häntä keksimään jonkun pelastuksen keinon.

"Nyt, ystäväni, on aika osottaa mihin älysi kelpaa", sanoin hänelle, "ja näyttää että de Rosny oli oikeassa sanoessaan sinua tavallista sukkelajärkisemmäksi mieheksi. Jos järkesi koskaan voi pelastaa pääsi, niin nyt on aika! Sillä sanon sinulle suoraan, että jollet voi keksiä juonta millä pääsemme erillemme tuosta konnasta ennen huomispäivää, niin minä olen hukassa. Voit itse arvostella kuinka paljon sinulla on mahdollisuutta säilyä vapaana."

Pysähdyin tähän, odottaen että hän esittäisi jotakin. Mutta pettymyksekseni hän pysyi äänettömänä, nojaten päätään käteensä ja ynseä katse tähdättynä itsepintaisesti pöytään, niin että aloin arvella osottaneeni häntä kohtaan liikaa alentuvaisuutta käskemällä häntä istumaan ja katsoin tarpeelliseksi huomauttaa hänelle että hän oli minun palveluksessani ja että hänen oli tehtävä mitä minä käskin.

"No niin", sanoi hän nyrpeästi, nostamatta katsettaan, "olen valmis siihen. Mutta minä en pidä papeista, ja tästä kaikkein vähimmän. Minä tunnen hänet enkä tahdo olla hänen kanssaan missään tekemisissä!"

"Et tahdo olla hänen kanssaan tekemisissä!" huudahdin minä miltei poissa suunniltani hämmästyksestä.

"Niin, en tahdo", vastasi hän pysyen samassa huolettomassa asennossaan. "Minä tunnen hänet ja pelkään häntä. Minusta ei ole hänen vastustajakseen."

"Sitten de Rosny oli väärässä, vai kuinka?" sanoin minä päästäen harmini valloilleen.

"Jos niin haluatte", vastasi hän nenäkkäästi.

Tämä oli minulle liikaa. Ratsastusraippani oli lähellä ja minä sieppasin sen käteeni. Ennenkuin hän oli älynnyt aikomustani, olin hänen kimpussaan ja annoin hänelle niin terveellisen kylvyn että se pian sai hänet järkiinsä. Kun hän pyysi armoa -- mitä kuitenkin sain odottaa kelpo tovin, sillä hänessä oli yhä jälellä tuo äkäinen piru, joka Rosnysta lähtiessämme oli häneen istunut -- kysyin häneltä jälleen eikö de Rosny ollut oikeassa. Kun hän vihdoin myönsi sen, niin sitten vasta panin raipan pois ja päästin hänet irti, mutta en silti jättänyt häntä nuhtelematta ansionsa mukaan.

"Luulitko sinä", sanoin minä, "että minä suostuin menemään perikatoon vain siksi ettet sinä halunnut käyttää laiskoja aivojasi? Että minä suostuin istumaan hiljaa ja antamaan sinun murjottaa, silläaikaa kuin neiti kulkee sokeana suoraan vaaraa kohti? Ei suinkaan, ystäväni!"

"Neitikö!" huudahti hän luoden silmänsä minuun äkkiä muuttunein ilmein ja lakaten hieromasta itseään ja mulkoilemasta, niinkuin hän siihen asti oli tehnyt "Mutta hänhän ei ole täällä eikä ole missään vaarassa",

"Hän saapuu tänne huomenna tai ylihuomenna", sanoin minä.

"Te ette ole sanonut minulle sitä!" vastasi hän välkehtivin silmin. "Tietääkö isä Antoine sen?"

"Hän saa sen tietää heti kun neiti tulee kaupunginportista sisään", vastasin minä.

Huomatessani minkä muutoksen neidin mainitseminen asian yhteydessä sai hänessä aikaan, tunsin jotain nöyryytyksen tapaista. Mutta niissä olosuhteissa ei minulla ollut varaa valita; minun tuli käyttää niitä välikappaleita, jotka olivat käsillä, eikä valita ja käännellä niitä liian arvostelevasti, kun neidin turvallisuus oli kysymyksessä. Muutaman minuutin perästä olivat asemamme kääntyneet päinvastaisiksi. Poika oli tullut yhtä kiihkeäksi ja innokkaaksi kuin minä kylmäksi ja arvostelevaksi. Hänen asettuessaan seisomaan eteeni huomasin hänen kasvoissaan omituisen yhtäläisyyden papin kasvojen kanssa, enkä minä hämmästynyt kun hän teki juuri sellaisen ehdotuksen, jollaista olisin voinut odottaa itse isä Antoinelta.

"Siihen ei ole muuta kuin yksi keino", mumisi hän vapisten kauttaaltaan. "Hänet on saatava pois tieltä!"

"Helppo sanoa!" sanoin minä halveksivasti. "Jos hän olisi soturi, voisi se käydä päinsä. Mutta hän on pappi, poikaseni, eikä hän tappele."

"Tappele! Kuka sitten tahtoo häntä tappelemaan?" vastasi poika kasvot synkkinä, levottomasti liikutellen käsiään. "Se on tehtävissä mukavammallakin tavalla. Tikari selkään, niin lakkaa hän olemasta vastuksinamme."

"Kuka sen iskee?" kysyin kuivasti.

Simon värisi ja empi, mutta sitten hän syvään henkäisten sanoi: "Minä teen sen."

"Se ei ehkä olisi vaikeaa", mutisin minä tarkastellen esitystä ajatuksissani.

"Se olisi helppoa", vastasi hän hilliten ääntään. Hänen silmänsä loistivat, huulet olivat verettömät ja pitkä musta tukka riippui kosteana hänen otsallaan.

Minä harkitsin asiaa. Ja mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta esitys tuntui. Yhden ainoan sanan lausumalla saisin raivatuksi tieltäni miehen, jonka olemassaolo uhkasi minun olemassaoloani, joka ei halunnut käydä minua vastaan rehellisesti, vaan salaisine ja vilpillisine toimintatapoineen ei ansainnutkaan minun puoleltani parempaa kohtelua kuin mikä tulee ilmisaadun vakoojan osaksi. Hänen konnamaisuutensa uhriksi oli joutunut jo oma äitini, ja hän olisi halukkaasti tuhonnut ystäväni!

Ja epäilemättä on sellaisia, jotka moittivat, ja vielä useampia jotka nauravat minua, kun tuollaisella hetkellä otin lukuun hienotunteisuuden arveluja. Mutta minulla on koko elinaikani ollut vastenmielinen ennakkotunne tuota salakähmäistä väkivallan muotoa kohtaan, joka, mikäli olen kuullut vanhojen ihmisten kertovan, on vasta nykyisinä aikoina tullut muotiin maassamme ja joka varmasti näyttää olevan vieras ranskalaiselle luonteenlaadulle. Tahtomatta tuomita toisia liian ankarasti tai sanoa ettei tikari ole koskaan anteeksiannettava -- sillä silloin voisivat jotkin naisia ja avuttomia henkilöitä kohtaan tehdyt vääryydet jäädä rankaisematta -- vastustan itse puolestani sen käyttämistä pitäen sitä soturiarvoa alentavana. Ja lisäksi oli se juuri siihen aikaan, josta kirjotan, tullut vihollistemme puolella niin suuressa määrin käytetyksi taistelukeinoksi, että sekin oli omiaan kiinnittämään tätä tunnetta mieleeni erikoisen lujaan. Ja jollei se uhka, joka sillä hetkellä riippui ylläni -- eikä yksin minun ylläni -- olisi ollut niin musertavan ylivoimainen, niin luulenpa etten olisi hetkeksikään kallistanut korvaani Simonin ehdotukselle.

Mutta näinkin ollen annoin hänelle vastauksen, joka ei jättänyt häntä epätietoiseksi tunteistani. "Simon, ystäväni", sanoin minä -- ja muistan, että olin hiukan liikutettu -- "sinulla on vielä jotain opittavaa sekä soturina että hugenottina. Ei kumpikaan niistä iske koskaan takaapäin."

"Mutta jollei hän tahdo tapella?" vastasi poika uppiniskaisesti.

"Mitä sitten?"

Että vastustajamme tämän kautta joutui meihin nähden epäoikeutetun edulliseen asemaan, oli siksi selvää etten voinut tuohon kysymykseen vastata. En senvuoksi siihen takertunut, vaan toistaen äskeisen ponteni kehotin Simonia keksimään toisen keinon.

Hän antoi perään vastahakoisesti ja seisottuaan jonkun hetken ajatuksiinsa vaipuneena meni ulos katsoakseen vartioitiinko taloa.

Kun hän palasi, oli hänen kasvoillaan niin uusi ilme että minä oivalsin heti että jotakin oli tapahtunut, Hän ei kuitenkaan katsonut minua silmiin eikä selittänyt mitään, vaan näytti aikovan mennä jälleen ulos, liikehtien jotensakin hämmentyneen näköisenä. Ennenkuin hän lopullisesti poistui, näytti hän vielä kerran muuttavan mieltään, sillä hän kääntyi äkkiä tulemaan sinnepäin, missä minä seisoin ällistyneenä häntä katsellen, pysähtyi eteeni ja ojentaen äkkiä kätensä pisti jotakin minun kouraani.

"Mitä on tapahtunut, hyvä mies?" sanoin minä koneenomaisesti.

"Katsokaa!" vastasi hän lyhyeen, avaten suunsa ensi kerran. "Teidän pitäisi tietää. Miksi kysytte minulta? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä?"

Silloin katsoin ja näin että hän oli antanut minulle samettiruusukkeen, juuri samanmuotoisen, samankokoisen ja samanlaisesta vaatteesta tehdyn kuin se hyvinmuistettu ruusuke joka niin menestyksellisesti oli avustanut minua neiti de la Vireä etsiessäni. Ainoastaan väriltään tämä hiukan erosi siitä, mutta ei mitenkään muuten, sillä se oli solmittu samalla tavalla ja toisessa nipukassa oli kirjaimet "C.d.l.V." ja toisessa sana: "Apua!" Tuijotin siihen tyrmistyneenä. "Mutta Simon", sanoin minä, "mitä tämä merkitsee? Mistä sait tämän?"

"Mistä minun olisi pitänyt se saada?" vastasi hän kateellisesti. Mutta sitten hän näytti malttavan mielensä ja muutti puheensävyä. "Eräs nainen antoi sen minulle kadulla", sanoi hän.

Kysyin, mikä nainen.

"Mistä minä tietäisin?" vastasi hän silmät vihasta kiiluvina. "Nainen oli naamioitu."

"Oliko se Fanchette?" kysyin minä tiukasti.

"Saattoi ehkä olla. En tiedä", vastasi hän.

Otaksuin ensin että neiti oli saattueineen saapunut kaupungin ulkolaiteille ja että Maignan hyvän maineensa mukaisesti oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt tiedustelijan hankkimaan minulta tietoa oliko tie selvä, ennenkuin hän astui kaupunkiin. Tätä otaksumaa osaksi vahvisti, osaksi horjutti mukana seurannut sanoma, jonka Simon nyt vihdoin ilmotti, sillä hänestä oli jokainen tiedon pisara puserrettava esiin kuin veri kivestä.

"Teidän on mentävä tapaamaan lähettäjää puolituntia auringonlaskun jälkeen huomenillalla", sanoi hän, "tuomiokirkon esipihalle kirkon koillisen kulman luokse."

"Huomenillallako?"

"Niin, milloin sitten?" vastasi poika epäkohteliaasti. "Minä sanoin huomenillalla."

Tämä tuntui minusta omituiselta. Saatoin ymmärtää miksi Maignan halusi pitää saatettavansa ulkopuolella muurien kunnes hän olisi saanut minulta tiedon, mutta sitä en käsittänyt miksi hän määräisi kohtauksen niin kauas eteenpäin. Sanoma tuntui lisäksi tarpeettoman vähänsanovalta, ja minä aloin ajatella että Simon vieläkin pidätti jotakin.

"Oliko siinä kaikki?" kysyin häneltä.

"Oli, kaikki", vastasi hän, "paitsi..."

"Paitsi mitä?" tiukkasin minä.

"Paitsi että nainen näytti minulle sen kultaisen tunnusmerkin, jota neiti de la Virellä oli tapana pitää", vastasi hän vastahakoisesti, "ja sanoi että jos te haluaisitte muuta varmuutta, niin se saisi teidät vakuutetuksi."

"Näitkö tuon rahan?" huudahdin minä kiihkeästi.

"Näin kyllä", vastasi hän.

"Sitten, Herra varjelkoon", huudahdin minä, "joko petät sinä nyt minua tai tuo nainen petti sinua. Sillä neiti de la Virellä ei ole tuota merkkiä! Se on minulla; täällä, minun hallussani! No, sanotko vieläkin että näit sen?"

"Minä näin aivan sennäköisen", vastasi hän vavisten, hiki otsallaan. "Sen voin vaikka vannoa. Ja nainen sanoi minulle sen mitä minä olen sanonut teille. Eikä enempää."

"Silloin on selvää", vastasin minä, "että neidillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä ja että hän on luultavasti penikulmien päässä täältä. Tämä on Bruhlin juonia. Fresnoy on antanut hänelle merkin, jonka hän varasti minulta. Ja jutun samettiruusukkeesta kerroin hänelle itse. Tämä on ansa. Ja jos minä olisin tarttunut siihen ja mennyt tuomiokirkon esipihalle huomenillalla, niin en koskaan enää olisi mennyt mihinkään muuhun kohtaukseen, poikaseni."

Simon näytti miettiväiseltä. Sitten hän sanoi masentuneen näköisenä: "Teidän oli mentävä yksin, niin sanoi nainen."

Vaikka hyvin tiesin minkätähden hän oli jättänyt sanomatta tämän seikan, en ruvennut häntä nuhtelemaan. "Minkänäköinen nainen oli?" kysyin sitten.

"Hän muistutti olennoltaan hyvin paljon Fanchettea", vastasi hän. Sen pitemmälle hän ei voinut mennä. Sen ajatuksen sokaisemana, että nainen oli neidin seuranainen eikä kukaan muu, ei hän ollut paljon huolinut häntä tarkastaa eikä voinut varmasti sanoa edes sitäkään, ettei hän ollut naiseksi pukeutunut mies.