Part 18

Eräästä kujasta parinkymmenen askeleen päässä edessämme ilmestyi äkkiä yksi kerrallaan kolme miestä, jotka, pysähdyttyään silmänräpäykseksi katsomaan taakseen sinne mistä olivat tulleet, riensivät peräkkäin pitkin katua, häviten, mikäli pimeässä saatoin arvostella, toisen kadunkulman taakse. Heidän ulkonäkönsä ei ollut minusta lainkaan miellyttävä, ja kun huudahdus ja aseitten kalske kajahti seuraavassa tuokiossa siltä suunnalta mihin he olivat menneet, huusin reippaasti Simon Fleix'tä seuraamaan ja aloin juosta kohti, tehden roistojen liikkeistä sen johtopäätöksen, etteivät he olleet millään hyvällä asialla, vaan että joku kunniallinen henkilö oli ehkä joutunut äkillisen päällekarkauksen uhriksi.

Saavuttuani sen kujan suuhun, johon he olivat hävinneet, seisahduin kuitenkin hetkiseksi kahden vaiheilla; minua ei arveluttanut niin paljon pimeys, joka kyllä oli sankka, räystäät kun miltei koskettivat toisiinsa yläpuolellani, kuin se ajatus että minun olisi miltei mahdoton erottaa hyökkääjiä puolustautuvista. Mutta kun Simon ynnä toiset miehet saavuttivat minut ja kiivaan kahakan äänet yhä jatkuivat, päätin uskaltaa ja työnnyin kujaan, levättini lieve eteenpäin kurotetun vasemman käsivarteni yli heitettynä ja miekkaa pitelevä oikea käsi taaksepäin ojennettuna. Huusin juostessani, arvellen että roistot ehkä äänen kuullessaan luopuisivat yrityksestään. Näin tapahtuikin, sillä kun saavuin tapahtumapaikalle -- mikä oli kujan toisessa päässä -- livisti kaksi miestä tiehensä, kahden jäädessä paikalle, joista toinen makasi pitkällään katuojassa ja toinen nousi hiljalleen ylös polviltaan.

"Tulitte juuri oikeaan aikaan, arvoisa herra", virkkoi viimemainittu hengittäen kiivaasti mutta puhuen selvyydellä ja täsmällisyydellä mikä tuntui tutunomaiselta. "Olen teille kiitollinen, hyvä herra, kuka lienettekin. Nuo konnat saivat minut jo maahan, ja muutamissa minuuteissa he olisivat tehneet äitini lapsettomaksi. Mutta asiasta toiseen, eikö teillä ole valoa?" jatkoi hän, puhuen sipittävällä tavalla kuin nainen.

Toinen Rambouillet'n miehistä, joka tällä aikaa oli saapunut paikalle, huudahti että se oli herra François.

"Aivan niin, pölkkypää!" vastasi nuori herra täysin kylmäverisesti. "Mutta minä kysyin valoa enkä nimeäni."

"Toivon ettette ole haavottunut?" lausuin minä pistäen miekan huotraan.

"Ainoastaan naarmu", vastasi hän ilmaisematta vähääkään hämmästystä saadessaan tietää kuka niin sopivaan aikaan tullut auttaja oli, sillä hän oli epäilemättä tuntenut ääneni, koska hän jatkoi kumartaen: "Mitätön hinta siitä tiedosta, että herra de Marsac on yhtä ripeä kentällä kuin porraskäytävässä."

Kumarsin kiitokseksi kohteliaisuudesta.

"Onko tämä mies pahastikin haavottunut?" kysyin minä.

"Luulenpa säästäneeni poliisipäälliköltä kaiken vaivan", vastasi herra François. "Eikö hän ole kuollut Gil?"

Mies-raiska vastasi itse, huutaen surkeasti tukahtuvalla äänellä että noudettaisiin pappi ripittämään häntä. Samalla palasi Simon soihtuinemme, jonka hän oli käynyt sytyttämässä lähimmässä kadun risteyksessä, missä oli nuotio, ja sen valossa näimme että mies sylki verta ja voisi elää ehkä puoli tuntia.

"Hitto vie! Tuo siitä seuraa kun pistää liian ylös!" mutisi herra François valitellen. "Olisinpa iskenyt tuumankaan alemmaksi niin kaikki tämä vaiva olisi säästynyt! Jonkun kai täytyy lähteä noutamaan pappi. Gil", jatkoi hän, "juokse St. Denys-kadun sakaristoon ja tuo joku isä. Tai -- maltahan! Auta nostamaan häntä tuonne seinän suojaan. Tuuli viiltää tässä kuin veitsi."

Kun katu oli mäen rinteessä, oli meitä lähimpänä olevan talon alempi osa muutamia jalkoja maanpinnan yläpuolella puisten paalujen varassa, ja sen alle jäänyttä tilaa, joka oli umpinainen takaa ja sivuilta, käytettiin vaunuvajana. Palvelijat kantoivat kuolevan miehen tähän puutteelliseen suojaan ja minä seurasin heitä, sillä en halunnut jättää nuorta herraa yksin. Tahtomatta kuitenkaan näyttää siltä kuin haluaisin sekaantua asiaan, kävelin vajan etäisempään päähän ja istuin kärryjen aisalle, mistä toimettomana katselin edessäni kuvastuvaa omituista näkyä, kun soihdun hohde valaisi milloin minkin kasvot, kohdistuen väliin herra François'n timanttikoristeisiin sormiin hänen sivellessään pieniä viiksiään, väliin taas hänen jalkojensa juuressa makaavan miehen vääntyneisiin piirteisiin.

Odottamatta, ja ennenkuin Gil oli lähtenyt asialleen, huomasin heidän joukossaan papin. En ollut nähnyt hänen saapuvan enkä voinut aavistaa mistä hän tuli. Ensi vaikutelmani oli vain se, että siinä oli pappi ja että hän katsoi minuun -- ei hänen apuaan tarvitsevaan, maassa makaavaan mieheen eikä hänen ympärillään seisoviin, vaan minuun, joka istuin syrjässä varjossa valopiirin ulkopuolella!

Se oli kummallista, mutta seuraava silmäys selitti sen, sillä silloin näin että hän oli sama jakobiinimunkki, joka oli käynyt äitini asunnossa hänen kuolinhetkellään. Ja hämmästyneenä yhtä paljon tästä oudosta kohtaamisesta kuin tuon miehen rohkeudesta hypähdin pystyyn ja harppasin eteenpäin, unohtaen oikeutetun vihan valtaamana, mitä toimitusta varten hän oli tullut, -- ja sitä suuremmalla syyllä, kun hänen yhäti minuun päin käännetyt kasvonsa näyttivät ilmaisevan ilkeätä vahingoniloa. Mutta juuri kun astuin häntä kohden kiivas huudahdus huulillani, hän loi äkkiä silmänsä alas ja polvistui. Samassa huusi herra François: "Hst!" ja miehet kääntyivät katsomaan minuun loukkautuneen näköisinä. Minä peräydyin. Mutta minulla oli varma tunne siitä, että tuossa kuolevan miehen vieressä polvillaan kuiskaillessaankin tuo konna ajatteli minua, riemuiten samalla minun voimattomuudestani ja sen hänelle suomasta mahdollisuudesta kiduttaa minua ilman pelkoa.

Päätin kuitenkin mielessäni, että kun kaikki olisi ohi, niin en laskisi häntä käsistäni, tuli mitä tuli. Ja kun mies joitakin minuutteja myöhemmin heitti henkensä, astuin minä päättäväisesti vajan avonaiselle sivulle, arvellen että hän koettaisi luultavasti livahtaa pois yhtä salaperäisesti kuin oli saapunutkin. Hän jäi kuitenkin puhelemaan hetkeksi herra François'n kanssa ja astui sitten tämän seuraamana rohkeasti minua kohti, suu hiukan hymyssä.

"Isä Antoine", lausui herra d'Agen kohteliaasti, "sanoo tuntevansa teidät, herra de Marsac, ja haluavansa puhua kanssanne, vaikka tilaisuus onkin huonosti sopiva."

"Samoin minä hänen kanssaan", vastasin minä väristen raivosta ja vain vaivoin saaden itseni pidätetyksi iskemästä nyrkkiäni papin kelmeään, myhäilevään naamaan. "Olen odottanut kauan tätä hetkeä", jatkoin minä katsellen häntä tiukasti, herra François'n vetäytyessä kuulomatkan ulkopuolelle, "ja jos te olisitte koettanut väistää minua, niin olisin kiskonut teidät takaisin, vaikka koko teidän henkiheimonne olisi ollut teitä suojelemassa."

Hänen läsnäolonsa saattoi minut sellaiseen vimmaan että tuskin tiesin mitä sanoin. Hengitykseni kulki kiivaasti, veri tunkeutui päähäni ja töin-tuskin jaksoin hillitä itseni kun hän vastasi hyvin teeskennellyllä hurskaudella: "Millainen äiti, sellainen poika, näyttää minusta. Hugenotteja molemmat."

Raivo tukahdutti minua. "Mitä!" sanoin minä. "Te uskallatte uhkailla minua niinkuin uhkailitte äitiäni? Hupsu! Tietäkää että juuri tänä päivänä, saadakseni ilmi ja rangaistakseni teidät, otin asuntoni niihin huoneisiin missä äitini kuoli."

"Minä tiedän sen", vastasi hän levollisesti. Ja sitten hän yhdessä silmänräpäyksessä ikäänkuin taikavoimalla muutti koko olentonsa, kohottaen päänsä ja katsoen minua silmiin. "Sen ja siksi paljon muutakin minä tiedän", jatkoi hän, vastaten uhkaavaan katseeseeni yhtä uhkaavalla silmänluonnilla, "että jos tahdotte kuunnella minua levollisesti hetkisen, niin voin tehdä teidät vakuutetuksi siitä että hulluus ei ole minun puolellani."

Kummissani hänen uudesta käytöstavastaan, missä ei ollut jälkeäkään siitä mielipuolisuudesta, mikä oli ollut niin selvästi huomattavissa ensimäisessä kohtauksessamme, vaan sensijaan omituinen käskevä ylemmyyden sävy, jollaista en hänen yhteydessään ollut koskaan kuvitellut, nyökkäsin häntä jatkamaan.

"Ajattelette varmaan että olen teidän vallassanne?" virkkoi hän hymyillen.

"Ajattelen", vastasin minä terävästi, "että jos pääsette käsistäni nyt, niin on teillä tästälähtien kintereillänne vihollinen, pahempi vielä kuin omat syntinne."

"Aivan niin", vastasi hän nyökäten. "No, minäpä näytän teille että asianlaita on juuri päinvastoin ja että te olette minun vallassani niin täydelleen, joko säästettäväksi tai muserrettavaksi, kuin oljenkorsi. Ensinnäkin olette Blois'ssa, te, hugenotti!"

"Pyh!" huudahdin minä halveksivasti, teeskennellen itsevarmuutta, mistä todellisuudessa olin kaukana. "Joku aika sitten se olisi voinut teitä auttaa. Mutta me olemme Blois'ssa, emme Pariisissa. Ei ole pitkä matka Loireen, ja te olette nyt tekemisissä miehen ettekä naisen kanssa. Teillä on syy vapista, ei minulla."

"Te näytätte luulevan olevanne suojassa Loiren tälläkin puolen", vastasi hän pahansuovasti hymyillen. "Mutta ei tarvita kuin yksi ainoa sana paavin lähettiläälle tai Neversin herttualle, niin tulette näkemään vankityrmän sisäpuolen, ellei pahempaa. Sillä kuningas..."

"Kuningas tai kuninkaan varjo!" vastasin minä keskeyttäen hänet varmempana kuin itse asiassa olin, sillä muistin liiankin hyvin Henrikin huomautuksen, ettei Rosnyn pitäisi odottaa suojelusta häneltä. "En pelkää teitä rahtuakaan! Ja siitäpä johtuu jotakin mieleeni. Olen kuullut teidän yllyttävän valtiopetokseen, suorimpaan; mustimpaan valtiopetokseen mikä konsaan on vetänyt miehen nuorassa riippumaan, ja minä annan teidät ilmi. Taivasten kautta, sen teenkin!" huusin minä raivostuen yhä enemmän nähdessäni yhä selvemmin ja selvemmin kuinka vaarallinen yliote hänellä oli minuun nähden. "Te olette uhannut minua! Mutta jos minä sanon sanan, niin te roikutte hirressä!"

"Hss!" vastasi hän viitaten kädenliikkeellä herra François'han päin. "Itsenne vuoksi, ei minun takiani. Tuo kuuluu kyllä puhuttuna komealta, mutta te ette ole vielä kuullut kaikkea mitä minä tiedän. Tahdotteko kuulla miten olette viettänyt viime kuukauden? Kaksi päivää joulun jälkeen te lähditte Chizé'stä erään nuoren naisen kanssa -- voin sanoa hänen nimensäkin, jos haluatte. Neljä päivää myöhemmin saavuitte Blois'han ja veitte hänet äitinne asuntoon. Seuraavana aamuna hän poistui luotanne herra de Bruhlin seurassa. Kaksi päivää sen jälkeen te löysitte hänet eräästä talosta Arcyn kujan varrella ja vapautitte hänet, mutta kadotitte hänet juuri voiton hetkellä. Sitten te jäitte Blois'han äitinne kuolemaan saakka, lähtien pari päivää myöhemmin herra de Rosnyn maatilalle Mantes'in lähelle, missä neiti vieläkin on. Eilen te saavuitte Blois'han de Rosnyn kanssa; te menitte hänen asuntoonsa; te...

"Jatkakaa", mutisin minä kumartuen eteenpäin. Levättini suojassa vedin tikarini puoleksi ulos tupestaan. "Jatkakaa, olkaa hyvä", toistin kuivin huulin.

"Olitte yötä siellä", jatkoi hän seisten paikallaan, mutta vavahtaen hiukan, joko sitten kylmän takia tai siksi että hän huomasi liikkeeni ja luki aikomukseni silmistäni. "Tänä aamuna te jäitte tänne liittyen herra de Rambouillet'n seurueeseen."

Sillä kertaa hengähdin helpotuksesta huomatessani että vaikka hän tiesi paljon, niin yksi seikka, ja juuri se mihin de Rosnyn tarkotukset keskittyivät, oli hänelle tuntematon. Salainen kohtaus kuninkaan kanssa, mikä saattoi huonoon valoon niin itse Henrikin kuin markiisi de Rambouillet'n, oli nähtävästi jäänyt huomaamatta ja aavistamatta. Sanomattomasta mielenkevennyksestä huoahtaen painoin jälleen tuppeen tikarini, jota olin varmasti valmistautunut käyttämään jos hän olisi tiennyt kaikki, ja kiedoin levätin ympärilleni kohauttaen hartioitani teeskennellyn välinpitämättömästi. Ajatus siitä mitä hän tiesi sai minut hikoilemaan, mutta kun kohtauksemme kuninkaan kanssa oli jäänyt häneltä tietämättä, saatoin jälleen hengittää.

"No niin", sanoin lyhyeen, "olen kuunnellut. Ja mikä sitten on nyt tämän kaiken tarkotus?"

"Tarkotusko?" vastasi hän kiiluvin silmin. "Tarkotus on näyttää että te olette minun vallassani. Te olette herra de Rosnyn asiamies. Minä olen katolisen liigan asiamies, vaikkakin vaatimaton. Teidän toimenne minä tiedän, kaikki. Mitä tiedätte te minun toimistani?"

"Tieto ei merkitse kaikkea, herra pappi", vastasin äreästi.

"Se merkitsee enemmän kuin ennen", virkkoi hän hymyillen ohuthuulista hymyään, "ja se tulee merkitsemään enemmän kuin nyt. Ja minä tiedän paljon -- teistä, herra de Marsac."

"Tiedätte liiankin paljon!" vastasin minä, tuntien hänen peitettyjen uhkaustensa kiertyvän yhä tiukemmin ympärilleni kuin suuren käärmeen kierteet. "Mutta minusta näyttää että te olette varomaton. Voitteko sanoa mikä estää minua lävistämästä teitä tähän paikkaan ja vapautumasta yhdellä iskulla niin paljosta tiedosta?"

"Kolmen miehen läsnäolo", vastasi hän kevyesti huitaisten kädellään herra François'han ja palvelijoihin päin, "joista jokainen olisi valmis antamaan teidät oikeuden käsiin. Te unohdatte että olette Loiren pohjoispuolella ja että pappeja ei täällä teurasteta rankaisematta niinkuin teidän lakipatossa etelän-puolessanne. Mutta riittäköön nyt. Yö on kylmä, ja herra d'Agen käy pian epäluuloiseksi yhtä hyvin kuin kärsimättömäksikin. Olemme puhuneet ehkä jo liian kauan. Sallikaa minun" -- hän kumarsi ja peräytyi askeleen -- "jatkaa tätä keskustelua huomenna."

Huolimatta hänen säyseydestään ja siitä ontosta kohteliaisuudesta millä hän täten koetti lopettaa kohtauksen, ymmärsin minä hänen voitonriemuisesta katseestaan, kun soihdun hohde lankesi hänen kasvoilleen vinosti sivulta, samoinkuin hänen äänensä varmasta sävystä, että hän tunsi valtansa. Hän näytti kuin kokonaan toiseksi muuttuneelta: hän ei ollut enää rauhallinen, hiiviskelevä mustakauhtana, joka saalistaa naisen pelolla, vaan rohkea ja viekas, taitava ja häikäilemätön juontenpunoja, jolla on salaisia tietoja ja salaisia apulähteitä; todellinen pahansuovan järjen ruumiillistuma. Tietäen kaikki mitä tiesin, ja varsinkin edessäni olevan vastuunalaisuuden ja haltuuni uskotut usean henkilön edut, vaivuin hetkeksi epätoivoon, tunnustaen voimattomuuteni hänen rinnallaan. Unhotin sen oikeutetun koston, minkä olin hänelle velkaa; avuttomana valitin sitä kovaa-onnea, joka oli johdattanut hänet minun tielleni. Näin olevani pauloissa ja kahlehdittuna ilman pelastumisen toivoa ja ainoastaan kovalla tahdonponnistuksella sain ehkäistyksi epätoivoni tulemasta ilmi.

"Huomennako?" änkytin käheästi. "Mihin aikaan?"

Hän pudisti päätään viekkaasti hymyillen. "Tuhannen kiitosta, mutta siitä seikasta pidän itse huoleni" vastasi hän. "Näkemiin!" Ja mumistuaan jonkun jäähyväis-sanan François d'Agenille hän siunasi molempia palvelijoita ja hävisi yön pimeyteen.

XVIII. Liigan tarjous.

Hänen askeltensa äänen häivyttyä kuulumattomiin heräsin kuin pahasta unesta, ja huomatessani herra François'n ja palvelijoitten läsnäolon tulin koneellisesti ajatelleeksi että minun oli ensinmainitulle annettava jokin selitys, minkävuoksi näin epäkohteliaasti olin seisottanut häntä kylmässä. Aloin esittää sitä, mutta mieleni tuska ja sekaannus oli niin suuri että puheeni katkesi keskellä lausetta ja minä jäin tuijottamaan häneen niin selvää huolta kuvastavin kasvoin, että hän myötätuntoisesti kysyi vaivasiko minua mikään.

"Ei", vastasin minä kääntyen kärsimättömänä poispäin; "ei mikään. Taikka sanokaa minulle", jatkoin minä muuttaen äkkiä mieleni, "kuka on tuo joka juuri lähti luotamme?"

"Isä Antoineako tarkotatte?"

"Niin, isä Antoine tai isä Juudas, miten vain haluatte", lausuin katkerasti.

"Siinä tapauksessa, jos kerran annatte minun valita", vastasi herra François vakavan kohteliaasti, "kutsuisin häntä kernaammin jollakin miellyttävämmällä nimellä, Jaakopiksi tai Johannekseksi esimerkiksi. Sillä tässä kaupungissa ei puhuta paljon sellaista mikä ei tulisi hänen korviinsa. Jos seinillä on korvat, niin ovat Blois'n seinät hänen palkkaamiaan. Mutta minä luulin teidän tuntevan hänet", jatkoi hän. "Hän on kardinaali Retzin kirjuri, uskottu, kotipappi, miten vain haluatte, ja yksi niitä, joita -- voin sen teille kuiskata -- suuremmat miehet koettavat houkutella puoleensa ja mahtavammat käyttävät tukenaan. Jos joutuisin valitsemaan, niin riitaantuisin mieluummin Crillonin kuin hänen kanssaan."

"Olen teille kiitollinen", mutisin minä, johon hänen käytöksensä vaikutti yhtä hillitsevästi kuin hänen sanansa.

"Ei suinkaan", vastasi hän kevyemmässä äänilajissa. "Kaikki tiedot, mitä voin antaa, ovat käytettävissänne."

Oivalsin kuitenkin kuinka varomatonta olisi uskaltautua pitemmälle ja kiiruhdin senvuoksi jättämään hyvästi, taivuttaen hänet sallimaan toisen herra de Rambouillet'n palvelijoista saattaa häntä kotiin. Hän sanoi tulevansa aamulla minua tapaamaan, ja pakottautuen vastaamaan hänelle asiaankuuluvalla tavalla näin hänen erkanevan yhtäälle ja lähdin itse Simon Fleix'n seuraamana toisaalle. Jalkani olivat jääkylmät pitkästä seisomisesta -- tuskinpa jälkeemme jäänyt ruumiskaan lienee ollut kylmempi -- mutta pääni kiehui kuumana epäilyksistä ja aavistuksista. Kuu oli laskenut ja kadut olivat pimeinä. Soihtumme oli palanut loppuun eikä meillä ollut ollenkaan valoa. Mutta missä seuralaiseni näkivät vain pimeyttä ja tyhjyyttä, näin minä häijyn hymyn ja uhkausta ja voitonriemua kuvastavat laihat kasvot.

Sillä mitä lähemmin tarkastelin asemaani, sitä vakavammalta se näytti. Jouduttuani taistelutantereelle yksin Bruhlia vastaan keskellä vierasta ympäristöä ja hovijuonien ilmapiiriä olin jo ajatellut tehtäväni kyllin vaikeaksi ja asemani epäedullisuuden kyllin arveluttavaksi ennen tätä kohtaustakin. Tietäen luonteenominaisuuksiini kuuluviksi jonkinlaisen suorasukaisuuden ja vastenmielisyyden viekasteluja kohtaan ja ollen aineellisessa suhteessa Bruhliin verraten niin huonosti varustettu ettei de Rosnyn anteliaisuuskaan ollut paljon erotusta tasottanut, olin ottanut vastaan minulle tarjotun paikan pikemmin auliina kuin toivehikkaana, tosin iloisena siitä että se tarjosi runsaan palkinnon mahdollisuuden, mutta ilman varmaa luottamusta menestykseen. Vastustajani kiivaaseen ja itsepäiseen luonnonlaatuun katsoen en kuitenkaan ollut nähnyt mitään syytä toivottomuuteen, enkä myöskään mitään minkävuoksi en voisi järjestää turvallisesti salaista kohtausta kuninkaan ja neiti de la Viren välillä ja panna täytäntöön yksinkertaista ja kehenkään aavistamatonta juonta, jonka toteuttaminen vaati enemmän rohkeutta ja varovaisuutta kuin taitoa tai kokemusta.

Mutta nyt sainkin huomata ettei Bruhl ollut ainoa eikä edes vaarallisinkaan vastustajani. Taistelukentällä oli -- tai oikeammin sanoen kentän ulkopuolella odotti -- toinen, valmiina sieppaamaan palkinnon sitten, kun me olisimme tehneet toisemme kykenemättömiksi. Olin kuvitellut olevani kilpailemassa Bruhlin kanssa kuninkaan suosiosta, missä kilpailussa kumpikaan ei voinut paljastaa toistaan eikä viime tingassakaan vedota hänen majesteettinsa ja meidän yhteisiin vihollisiin, mutta nyt heräsinkin aivan toisenlaiseen todellisuuteen, tullen näkemään että nuo viholliset olivatkin tilanteen valtiaina, tunsivat suunnitelmiemme sisällön ja suvaitsivat niitä ainoastaan niin kauan kun niistä ei näyttänyt koituvan heille itselleen vakavaa uhkaa.

Masentavampaa tai kauhuntäyteisempää havaintoa ei voi kuvitella. Hiki kihosi otsalleni kun muistin sitä varotusta, minkä parooni de Rosny oli minulle antanut kardinaali Retzin suhteen, ja niitä monia eri seikkoja jotka olivat isä Antoinen tiedossa. Hän tiesi yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki viime kuun tapahtumat ja saattoi sanoa -- sen uskoin varmasti -- kuinka monta kruunua minulla oli kukkarossani. Kun myönsin tämän ynnä sen, että hänellä täytyi olla joitakin salaisia tiedonlähteitä, niin kuinka saatoin toivoa voivani vastedes pitää toimiani häneltä salassa? Neidin saapuminen olisi hänellä tietona ennenkuin hän olisi kunnolla kaupungin porttien sisäpuolella; ei ollut myöskään todennäköistä, eipä edes mahdollistakaan, että minä voisin toistamiseen päästä kuninkaan puheille kenenkään tietämättä tai aavistamatta. Sanalla sanoen, minä olin samoinkuin Bruhlkin, pelkkä nukke tämän miehen käsissä, minun ulos- ja sisällekäymisiäni pidettiin silmällä ja llmotettiin hänelle, ja hänen armonsa oli ainoana aitana mikä esti minua syöksymästä turmioon. Minä hetkenä tahansa saatettiin minut vangita hugenottina, tehdä tyhjäksi suunnitelma jossa minä olin osallisena ja asettaa neiti de la Vire alttiiksi Bruhlin väkivallalle tai liigan juonille, jotka olivat yhtä vaaralliset.

Näissä olosuhteissa luulin nukkumisen mahdottomaksi; mutta tottumus ja väsymys ovat voimakkaita houkuttelijoita, ja asuntooni saavuttuani nukuin kauan ja makeasti, niinkuin sopii miehen, joka on katsonut vaaraa silmiin useammin kuin kerran. Ja aamun valkeus toi lisää sekä rohkeutta että toivoa. Muistin kuinka St. Jean d'Angelyssä olin ollut kurjassa tilassa, ystävittä ja rahoitta, pakotettuna pitämään seuraa sellaisten miesten kuin Fresnoyn kanssa. Ja vakuuttaen itselleni että ne kultarahat, joita de Rosny niin anteliaasti oli minulle tuhlannut, eivät olleet tyhjän vuoksi, enempää kuin se vielä kallisarvoisempi ystävyyskään, jolla hän oli minua kunnioittanut, oli lahja joka ei vaatinut vastinetta, nousin ylös reippain mielin ja katsein, saattaen peräti ällistymään Simonin, joka illalla oli nähnyt minun laskeutuvan levolle todellisena epätoivon kuvana.

"Te olette nähnyt hyviä unia", sanoi hän silmäillen minua kateellisesti ja levottoman näköisenä.

"Eilen illalla näin hyvin pahan", vastasin kevyesti, ihmetellen hieman minkätähden hän katsoi minuun tuolla tavalla ja minkätähden minun toivoni ja rohkeuteni palaaminen ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. Olisin voinut ehkä seurata tätä ajatuksenjuoksua pitemmälle hyvillä tuloksilla, minulla kun oli hallussani selittävä avain hänen mielentilaansa, mutta samassa kutsui ovelta kuuluva kolkutus Simonin pois, ja hetken perästä hän toi sisään herra d'Agenin, joka, lausuttuaan kaikkein kohteliaimmat tervehdykset, ei ollut sanonut viittäkymmentä sanaakaan ennenkuin hän otti jälleen puheeksi varpaansa -- ei kuitenkaan enää vihamielisessä hengessä, vaan sinä onnellisena välikappaleena, joka oli saattanut hänet tuntemaan suojelijansa arvon puhtaassa kullassa -- kuten hän suvaitsi lausua.

Olin erittäin mielissäni tavatessani hänet tällaisessa mielentilassa ja sanoin hänelle nuoraan, että se ystävyys, millä hänen sukulaisensa herra de Rambouillet kunnioitti minua, estäisi minua suomasta hänelle hyvitystä muuten, kuin äärimmäisessä tapauksessa. Hän vastasi että se palvelus, minkä olin hänelle tehnyt, saattoi tuon seikan mitättömäksi, jollen minä itse puolestani tuntenut tulleeni loukatuksi; mihin huomautukseen minä riensin vastaamaan kieltävästi.

Lausuimme toisillemme kohteliaisuuksia tähän tapaan, ja minä katselin häntä sillä mielenkiinnolla mitä keski-ikäiset tuntevat nuoria ja uljaita henkilöitä kohtaan, joissa he näkevät oman nuoruutensa ja omien nuoruudentoiveittensa kuvastuvan. Silloin avautui ovi jälleen ja hetken perästä ilmestyi kynnykselle -- herättäen luullakseni yhtä suurta vastenmielisyyttä herra François'ssa kuin minussakin -- isä Antoinen hahmo.