Part 15

"Hyvä", huudahti de Rosny. Sitten hän kääntyi minun puoleeni samalla arvokkaan ja ystävällisen näköisenä ja jatkoi: "Tässä hän on. Herra de Marsac, minulle on sallittu kunnia esittää teidät markiisi de Rambouillet'lle, toivoen että osotatte ansaitsevanne hänen suosionsa ja suojeluksensa, sillä hän on totinen ranskalainen ja isänmaanystävä, jota minä kunnioitan."

Herra de Rambouillet tervehti minua kohteliaasti. "Bretagnelaista sukua varmaankin?" virkkoi hän.

Minä myönsin, ja hän vastasi jollakin kohteliaalla lauseella. Mutta jälkeenpäin hän katseli minua vielä äänettömänä niin terävästi ja uteliaasti, että se herätti minussa salaista ihmetystä. Vihdoinkin, kun de Rosnyn malttamattomuus oli kohonnut korkeimmilleen, näytti markiisi olevan pakotettu lisäämään jotakin. "Olette kai ymmärtänyt minut täydelleen, herra de Rosny?" sanoi hän. "Tahtomatta sanoa mitään alentavaa herra de Marsacista, joka epäilemättä on kunnianmies" -- ja hän kumarsi minulle hyvin syvään -- "on tämä arkaluontoinen asia, ettekä te tietysti tee siihen osalliseksi ketään, johon ette voi luottaa yhtä varmasti kuin itseenne."

"Ihan niin", vastasi herra de Rosny puhuen kuivasti mutta kuitenkin yhtä ylhäisen arvokkaasti kuin hänen seuralaisensakin. "Olen valmis uskomaan tälle herralle en ainoastaan henkeäni vaan myöskin kunniani."

"Sitten ei ole enää muuta sanottavaa", virkkoi markiisi kumartaen minulle jälleen. "Minusta on mieluista että olen saanut antaa aiheen teille niin mairittelevaan selitykseen."

Vastasin hänen kumarrukseensa äänettömänä, ja seuraten herra de Rosnyn puoliääneen lausumaa kehotusta puin ylleni levättini ja miekkani. Herra de Rosny otti pistoolinsa.

"Noita te ette tule tarvitsemaan", sanoi markiisi ylpeällä silmänluonnilla.

"Ei siellä, minne aiomme mennä", vastasi toverini asetellen niitä levollisesti ylleen. "Mutta kadut ovat pimeät eivätkä ylen turvalliset."

Herra de Rambouillet nauroi. "Se teissä hugenoteissa juuri on pahinta", sanoi hän, "ettette te koskaan tiedä milloin olisi luovuttava epäluuloista."

Joukko vastaväitteitä syöksähti kieleni kärjelle. Muistin Pärttylin-yön, Antverpenin ranskalais-raivon ja puolikymmentä muuta seikkaa, jotka vieläkin saavat vereni kiehumaan. Mutta herra de Rosnyn vastaus oli sattuvin kaikista. "Pelkään, että se on totta", sanoi hän tyynesti. "Te katolilaiset taasen -- viitatakseni esimerkiksi edesmenneeseen Guisen herttuaan -- olette nähdäkseni taipuvaisia erehtymään päinvastaiseen suuntaan ja menemään luottamuksessa joskus liian pitkälle."

Vastaamatta mitään tähän kärkevään viittaukseen astui markiisi edellä ulos ja me seurasimme häntä. Ulko-ovella liittyi mukaamme pari asestettua palvelijaa, asettuen kulkemaan jälessämme. Olimme kaikki jalan. Yö oli pimeä, eikä ulkona näyttänyt suinkaan ilahuttavalta. Kadut olivat märät ja likaiset, ja huolimatta varovaisuudestamme sattui jalkamme yhtämittaa rapakkoihin tai näkymättömiin esteisiin. Kuljimme tuomiokirkon esipihan poikki, minkä tunsin, ja painuimme sitten äänettöminä lähellä jokea kulkevalle kadulle, joka oli niin kapea että iäkkäät talot melkein kokonaan estivät taivaan näkymästä. Ympäristön synkkyys samoinkuin tietämättömyyteni asiasta, jolla olimme, täyttivät minut levottomilla aavistuksilla. Mutta kun seuralaiseni kulkivat ihan äänettöminä ja ottivat huomioon kaikki varokeinot välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei minulla ollut valittavana muuta neuvoa kuin tehdä samalla tavalla.

Ajatella saatoin, mutta ei sen enempää. Tunsin olevani vastustamattoman virran viemänä, mutta minne ja missä tarkotuksessa, sitä en voinut sanoa. Se oli minun iälleni jonkun verran omituinen tunne, jonka aiheuttajia olivat yö ja synkkä sää. Kahdesti astuimme syrjään päästääksemme joitakin meluavia yökulkijoita ohitsemme, ja se erinomainen huolellisuus, jota herra de Rambouillet niissä tilaisuuksissa noudatti välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei ollut omiaan rauhottamaan minua tahi antamaan minulle iloisempia ajatuksia siitä tuntemattomasta asiasta, jota varten olin liikkeellä.

Saavuimme viimein avonaiselle paikalle ja johtajamme kehotti meitä matalalla äänellä olemaan varovaisia ja seuraamaan aivan hänen kintereillään. Teimme siten ja kuljimme sillä tavoin peräkkäisessä rivissä kapean lankun tai puisen sillan yli; mutta oliko alla vettä vai ainoastaan kuiva kuoppa, sitä en voinut erottaa. Mieleni täytti sillä hetkellä se juuri tekemäni havainto, että edessämme oleva suuri, synkkä rakennus, jossa siellä täällä hyvin korkealla tuikki joku yksinäinen valo, oli Blois'n kuninkaallinen linna.

XV. Uusi Herodes.

Kaikki se inho ja vastenmielisyys, mitä aikaisemmin olin tuntenut Blois'n kuninkaallista hovia kohtaan, palasi uudella voimalla mieleeni yön pimeydessä ja synkkyydessä. Ja vaikka en käsittänytkään todennäköiseksi että meidät ratsastussaappaissamme ja matka-asussamme vietäisiin kuninkaan ympärillä olevaan piiriin, oli kuitenkin hartain haluni päästä läpi seikkailustamme ja pois noista huonoenteisistä rajoista, joitten sisäpuolelle nyt olin tullut. Pimeys esti minua näkemästä seuralaisteni kasvoja, mutta kun herra de Rosny, jonka en luullut itsensäkään olevan aivan vapaan ajan ja paikan vaikutuksesta, nykäisi hihaani kehottaakseen minua valppauteen, huomasin että palvelijat olivat lakanneet meitä seuraamasta ja että me aloimme kolmisin nousta ylös kallioon hakattuja karkeatekoisia portaita. Vaikka pimeys rajotti näköalani niin takana kuin edessänikin muutamiin tuikkiviin valoihin, pääsin kuitenkin selville, että olimme nousemassa vallihaudan ja linnan sivumuurin välistä rinnettä, enkä senvuoksi hämmästynyt kun markiisi kuiskaten käski meitä pysähtymään ja koputti hiljaa puiselle ovelle.

De Rosnyn ei olisi tarvinnut koskettaa hihaani, sillä tällä kertaa minä olin täysin ja tuskallisen tarkasti tietoinen asemamme vaarallisuudesta ja kavahdin ryhtymästä mihinkään varomattomuuteen. Toivoin ettei hän vain olisi jo antautunut sellaiseen! Hän oli kyllä -- se välähti mieleeni odottaessamme -- pitänyt huolta turvallisuudestaan. Mutta kuinka usein, ajattelin, olivatkaan nuo, joitten luokse hän nyt oli menossa, tehneet tyhjäksi kaikki varovaisuustoimenpiteet! Guise oli luullut olevansa turvassa juuri tässä samassa rakennuksessa, johon me nyt olimme astumaisillamme. Coligny oli saanut mitä varmimman turvakirjan samoilta henkilöiltä, joitten puheille me nähtävästi olimme nyt menossa. Loppu oli kummassakin tapauksessa ollut sama: toisen luottamus oli osottautunut yhtä mitättömäksi kuin toisen viisaus. Kuka takaisi vaikka Ranskan kuningas aikoisi lepyttää Guisen murhasta loukkautuneet katoliset alamaisensa murhauttamalla toisen miehen, joka oli yhtä haitallinen heidän tarkotuksilleen kuin suuriarvoinen heidän pääviholliselleen etelässä? Rosny oli kyllä terävä-älyinen, mutta huolestuneena muistin samalla että hän oli myöskin nuori, kunnianhimoinen ja rohkea.

Oven avautuminen sai nämä mietteet keskeytymään, vaikka ei loppumaan. Oviaukosta hohti himmeä valo, niin heikosti ettei se valaissut juuri muuta kuin jalkojemme juuressa olevat porrasaskeleet. Markiisi astui heti sisään, de Rosny seurasi häntä ja minä tulin viimeisenä; oven takana seisova mies sulki sen jälleen. Olimme ahtaalla alalla hyvin kapeitten porrasten juurella, ja ovenvartia -- jäykkä, harmaa-univormuinen keihäsmies, pieni lyhty heiluen pertuskan poikkikappaleessa -- viittasi meitä nousemaan ylös. Sanoin hänelle jotakin, mutta hän vain tuijotti vastaan, ja Rambouillet, katsahtaessaan taakseen ja nähdessään yritykseni, sanoi minulle että se oli hyödytöntä, sillä mies oli sveitsiläinen eikä osannut ranskaa.

Tämä seikka ei minua suinkaan rauhottanut, enempää kuin kapean käytävän kosteat seinätkään, joihin ylöspäin hamuillessani kädelläni kosketin, tai lepakkojen haju, joka tunki sieramiini ilmottaen että portaat olivat vähän käytetyt ja sijaitsivat sellaisessa linnan osassa, joka sopi pimeille ja salaisille töille.

Kompastelimme pimeässä ylös portaita, sivuuttaen oven ja vielä toisenkin, ennenkuin herra de Rambouillet kuiskaten kehotti meitä pysähtymään ja koputti hiljaa kolmannelle ovelle. Salaperäisyys, pimeys, ja ennen kaikkea vastaanottoamme varten tehdyt omituiset valmistelut täyttivät minut mitä hurjimmilla otaksumilla. Mutta kun ovi avautui ja me astuimme yksi kerrallaan alastomaan, kalustamattomaan, vetoiseen, nähtävästi ihan katon rajassa olevaan käytäväntapaiseen huoneeseen, ei todellisuus vastannut yhtäkään olettamustani. Se oli pelkkä ullakkohuone, siinä ei ollut tulisijaa eikä ainoatakaan tuolia. Yhdessä seinässä oli kolme ikkunaa, joista yksi oli varustettu lasilla, mutta toiset öljytyllä paperilla; toisissa seinissä paistoivat paijaat muurikivet ilman mitään peitettä tai koristeita. Oven vieressä, josta olimme astuneet sisään, seisoi liikkumaton olento samanlaisessa harmaassa univormussa kuin olin nähnyt alhaalla, lyhty maassa jalkojensa juuressa. Samalla tavalla vartioitu oli toinen ovi toisessa päässä huonetta, joka oli ainakin kaksikymmentä askelta pitkä. Pari lyhtyä seisoi keskellä lattiaa ja siinä olikin kaikki mitä oli näkyvissä.

Sisään astuttuamme herra de Rambouillet sormi huulillaan pysäytti meidät ja me seisoimme kolmimiehisenä ryhmänä lähellä vahtisotilasta, tyhjä huone edessämme. Minä katsoin herra de Rosny'hin, mutta hän katsoi Rambouillet'hen. Markiisi seisoi selkä minuun päin, vahti tuijotti tyhjyyteen, ja kun en niinmuodoin voinut saada mitään valaistusta toisten läsnäolevien katseista, turvauduin käyttämään kuuloani. Sade rapisi ulkona ja valittava tuuli äänteli ikkunanpielissä. Mutta minusta tuntui kuin noihin ääniin -- joitten voimakkuutta, kuten aina tällaisissa tapauksissa, lisäsivät outo ympäristö ja oma äänettömyytemme -- olisi sekottunut etäinen ihmisten äänten ja soiton ja naurun humina. Ja se toi, en tiedä minkä vuoksi, jälleen mieleeni Guisen herttuan.

Kertomus hänen kuolemastaan, sellaisena kuin olin sen kuullut tuolta kirotulta munkilta Clainen majatalossa, kohosi esiin kaikessa tuoreudessaan, kaikkine yksityiskohtineen. Minä säpsähdin, kun herra de Rambouillet rykäisi. Minua puistatti, kun de Rosny muutti jalkaansa. Hiljaisuus kävi painostavaksi. Ainoastaan jäykät, harmaapukuiset sotamiehet näyttivät järkähtämättömiltä, välinpitämättömiltä, niin että muistan ihmetelleeni, oliko ehkä heidän velvollisuutensa pitää yöllä vahtia tässä autiossa ullakkohuoneessa, jonka lattialla virui muurilaastin muruja ja tiilenpätkiä.

Kun tälle vihdoinkin tuli keskeytys, tuli se äkkiä. Huoneen perällä seisova vahti hätkähti ja astui askeleen taaksepäin. Samassa aukeni ovi hänen takanaan, ja sisään astui mies, Suljettuaan jälleen kiireesti oven astui hän keskemmäksi huonetta, olennossaan ylhäinen arvokkuus, jota hänen outo ulkonäkönsä ja pukunsakaan eivät kokonaan voineet hävittää.

Hänellä oli hyvä vartalo ja ryhti, iältään hän näytti noin nelikymmenvuotiaalta, puettu hän oli sinipunervaan, mustalla koristettuun samettiin viimeisen muodin mukaan. Hänellä oli miekka, mutta ei röyhelökaulusta, ja hänen ranteestaan riippui nauhassa pieni norsunluinen malja ja pallo -- omituinen leikkikalu, joka oli hyvin suosittu joutilaitten ihmisten keskuudessa. Hän oli laiha ja hieman hintelä, mutta muuten en huomannut hänessä mitään erikoista. Vasta sitten kun satuin katsomaan hänen kasvoihinsa ja näin että ne olivat punavärillä maalatut kuin naisella sekä että hänellä oli päässä pieni turbaani, valtasi minut melkein käsittämätön vastenmielisyyden tunne ja minä sanoin itsekseni: "Tällaista maata ne ovat kuninkaitten suosikit!"

Mutta hämmästyksekseni astui herra de Rambouillet häntä vastaan äärimmäisen kunniottavasti, viistäen hatullaan likaista lattiaa ja kumartaen maahan saakka. Äskentullut vastasi hänen tervehdykseensä huolettoman ystävällisesti. Huomauttaen hyväntahtoisesti: "Olette tainnut tuoda ystävän, vai mitä?" hän katsoi meihin päin hymyillen.

"Olen, sire, hän on täällä", vastasi markiisi ja astui hiukan syrjään. Ja tuosta sanasta ymmärsin ettei edessäni ollut mikään suosikki, vaan itse kuningas: Henrik kolmas, viimeinen hallitsija suurta Valois'n sukua, joka oli hallinnut Ranskaa Jumalan armosta puoli kolmatta vuosisataa! Tuijotin häneen tuijottamistani, tuskin uskoen silmiäni. Ensi kertaa eläessäni olin Ranskan kuninkaan edessä!

Sillävälin oli parooni de Rosny, jolle hän luonnollisesti ei ollut mikään ihme, lähestynyt kuningasta ja laskeutunut toiselle polvelleen. Kuningas kehotti häntä suosiollisesti nousemaan ylös, tehden eleen, joka, kun ei ottanut huomioon hänen naismaisia kasvojaan ja typerää turbaaniaan, näytti kuninkaalliselta ja arvokkaalta. "Tämä on hyvin tehty teidän puoleltanne, Rosny", lausui hän. "Mutta muuta en teiltä odottanutkaan."

"Sire", vastasi seuralaiseni, "teidän majesteetillanne ei ole hartaampaa palvelijaa kuin minä, paitsi ehkä kuningasta, minun herraani."

"Uskoni kautta", vastasi Henrik ponnekkaasti, "-- ja jollen minä ole hyvä kirkonmies, sanokoot pariisilais-lurjukset mitä tahansa, niin en ole mitään -- uskoni kautta, minä luulen että minä uskon teitä!"

"Jos teidän majesteettinne uskoisi minua siinä ja jossakin muussakin", vastasi de Rosny, "niin se olisi hyvin hyvä Ranskalle." Vaikka hän puhui kunnioittavasti, pani hän sanoihinsa niin paljon painoa ja itsenäisyyttä, että minä ajattelin vanhaa sananlaskua: "Hyvällä isännällä on peloton palvelija."

"No, sitäpä olemme nyt tässä näkemässä", vastasi kuningas. "Mutta yksi sanoo minulle yhtä", jatkoi hän ärtyneesti, "ja toinen toista, ja mitä minun on silloin uskominen?"

"Minä en tiedä mitään muista, sire", vastasi Rosny yhtä rohkeasti kuin äskenkin. "Mutta minun herrani voi hyvällä syyllä vaatia uskoa sanoilleen. Ranskan kuningaskunnan asiat ovat hänelle niin läheiset, että ainoastaan teidän majesteetillenne ne ovat läheisemmät. Hän on myöskin kuningas ja teidän heimolaisenne, ja hänestä on kiusallista nähdä kapinoitsijain uhmailevan teitä, kuten viime aikoina on tapahtunut."

"Kyllä, mutta entä niiden päämies?" huudahti Henrik äkillisessä kiihtymyksen puuskassa, polkien rajusti jalkaansa. "Hän ei häiritse minua enää. Onko veljeni kuullut siitä? Sanokaa, onko hän saanut siitä tiedon?"

"Hän on kuullut sen, sire."

"Ja hyväksyikö hän? Kai hän hyväksyi sen?"

"Epäilemättä oli mies kavaltaja", vastasi de Rosny taitavasti. "Hän oli rikoksillaan pannut elämänsä pantiksi. Kenellä voi olla siitä epäilystä?"

"Ja hän on maksanut tuon pantin", virkkoi kuningas painaen katseensa maahan ja vaipuen synkkyyteen yhtä äkkiä kuin hän oli kiihtynyt. Hänen huulensa liikkuivat. Hän mumisi jotakin, mistä ei saanut selvää, ja alkoi hajamielisesti leikkiä maljallaan ja pallollaan, ajatukset nähtävästi synkissä muistelmissa. "Guise, Guise", mumisi hän viimein, kasvoillaan irvistys ja äänessään vihan väre, joka puhui pitkään muistuvista nöyryytyksistä. "No niin, hitto häneen, hän on kuollut nyt. Hän on kuollut. Mutta kuolleenakin hän vielä vaivaa meitä. Eikös se värsy sinnepäin ollut, isä? Haa?" säpsähti hän, "minä olin unohtaa. Mutta pahimman vääryyden on hän tehnyt minulle sillä", jatkoi hän nostaen katseensa ja kiihtyen jälleen, "että hän on erottanut minut Äiti Kirkon yhteydestä. Tuskin yksikään pappi enää tulee minun lähelleni, ja nyt he tahtovat panna minut pannaan. Ja kuitenkaan, niin totta kuin toivon sieluni pelastusta, ei Kirkolla ole uskollisempaa poikaa kuin minä."

Luulen että hän oli vähällä, unohtaen asiansa ja herra de Rosnyn läsnäolon, antautua vuodattamaan raukkamaisia kyyneliä, vaan silloin antoi herra de Rambouillet, ikäänkuin sattumalta, huotransa kärjen kolahtaa lattiaan. Kuningas säpsähti ja sivellen otsaansa pari kertaa kädellään näytti karkaisevan mielensä. "No niin", sanoi hän, "epäilemättä löydämme jonkun keinon, jolla selviydymme vaikeuksistamme."

"Jos teidän majesteettinne", vastasi Rosny kunnioittavasti, "tahtoisi ottaa vastaan minun herrani tarjoman avun, niin uskallan luulla että ne häviäisivät pikimmin."

"Niinkö arvelette?" virkkoi Henrik. "No niin, sallikaa minun nojata olkapäähänne. Kävelkäämme vähän." Ja viitaten Rambouillet'ta jättämään hänet alkoi hän kävellä edestakaisin Rosnyn kanssa, puhellen tuttavallisesti hänen kanssaan puoliääneen. Minä kuulin ainoastaan sellaisia katkelmia heidän keskustelustaan, joita he sattuivat lausumaan tullessaan kääntymään minun puoleiseen päähän huonetta. Niitä yhteen laitellen saatoin kuitenkin ymmärtää keskustelusta jonkunverran. Erään kerran kuulin kuninkaan sanovan: "Mutta sitten Turenne tarjoutuu..." Seuraavalla kerralla: "Luottaako häneen? No, enpä tiedä miksi en luottaisi. Hän lupaa..." Sitten: "Tasavaltako, Rosny? Sekö hänellä mielessä? Pyh! Hän ei uskalla, hän ei mitenkään voisi. Ranska on kuningaskunta Jumalan säännöstä, niinkuin sen kuninkuus Jumalan säännöstä on minun suvullani."

Näistä ja muista irrallisista sanoista, jotka sittemmin olen unohtanut, sain selville että parooni de Rosny koetti taivuttaa kuningasta ottamaan vastaan apua Navarran kuninkaalta ja varottaa häntä Turennen kreivin salakavalista tarjouksista. Mutta tasavallan mainitseminen tuntui kuitenkin kiihottavan hänen majesteettinsa vihastuksen pikemminkin Rosnyta vastaan siitä että tämä uskalsi sellaisesta puhua, kuin Turennea vastaan, josta hän ei tahtonut sellaista uskoa. Hän pysähtyi lähelle kävelyreittinsä minun puoleista päätekohtaa.

"Todistakaa se!" sanoi hän kiivaasti. "Mutta voitteko todistaa sen? Voitteko todistaa sen? Tietäkää, etten luota pelkkään kuulopuheeseen. Täällä on meillä Turennen asiamies -- ette varmaankaan tiennyt, että hänellä on täällä asiamies?"

"Tarkotatte herra de Bruhlia, sire", vastasi Rosny empimättä. "Minä tunnen hänet, sire."

"Te olette hitonmoinen mies", virkkoi Henrik katsoen häneen uteliaasti. "Te näytätte tietävän melkein kaikki asiat. Mutta tietäkää, ystäväni, hän puhuu minulle suoraan ja selvästi, enkä usko sellaista pelkän kuulopuheen nojalla teidän herrannekaan sanomana. Vaikka", lisäsi hän oltuaan vaiti hetkisen, "vaikka minä rakastankin häntä."

"Niinkuin hänkin teidän majesteettianne. Hän haluaa ainoastaan todistaa sen."

"Niin, tiedän, tiedän", vastasi kuningas ärtyneesti. "Kyllä sen uskon. Uskon että hän toivoo minun hyvääni. Mutta kansani tulee nostamaan perhananmoisen huudon. Ja Turennekin antaa kauniita lupauksia. Ja minusta tuntuu melkein", jatkoi hän sormiellen maljaansa ja palloansa, "että minun olisi ehkä sopivampi tehdä sopimus hänen kanssaan, nähkääs."

Näin herra de Rosnyn vetävän syvään henkeään. "Uskallanko puhua teille suoraan, sire?" sanoi hän vähemmän kunnioittavasti ja ponnekkaammin kuin hän tähän asti oli puhunut. "Niinkuin puhuisin omalle herralleni?"

"Kyllä, sanokaa mitä haluatte", vastasi Henrik. Mutta hän puhui ynseästi ja minusta näytti että hän katsahti vähemmän suopeasti seuralaiseensa.

"Sitten rohkenen lausua sen mitä on teidän majesteettinne mielessä", vastasi suojelijani lujasti. "Te pelkäätte, sire, että jos ottaisitte vastaan herrani tarjouksen ja saisitte voiton vihollisistanne, niin teidän olisi sitten vaikea päästä hänestä eroon."

Henrik näytti tuntevan helpotusta. "Pidättekö tuollaista valtioviisautena?" sanoi hän hymyillen. "No niin, entäpä jos niin olisikin? Mitäpä siihen sanoisitte? Olen muistaakseni kuullut jutun hevosesta, joka tahtoi metsästää hirveä ja asetti siinä tarkoituksessa miehen selkäänsä."

"Tahdon sanoa teille ensinnäkin", vastasi Rosny hyvin vakavasti, "että Navarran kuningasta kannattaa vain kolmas osa valtakuntaa ja hän on voimakas ainoastaan toimiessaan teidän kanssanne yhdessä. Toiseksi, sire, on hänen etujensa mukaista kannattaa kuningasvaltaa, jonka perijä hän on. Ja kolmanneksi teidän majesteettinne kunnialle sopii paremmin ottaa vastaan apua läheiseltä sukulaiselta kuin tavalliselta alamaiselta ja lisäksi sellaiselta, väitän sitä vieläkin, jolla ei ole mitään hyviä tarkotuksia mielessä."

"Todistus?" sanoi Henrik tiukasti. "Antakaa minulle todistus!"

"Voin antaa sen teille viikon kuluessa tästä päivästä."

"Mutta muistakaa ettei se saa olla mitään tyhjää puhetta", jatkoi kuningas epäluuloisesti.

"Te saatte kuulla Turennen aikomukset sellaiselta henkilöltä, joka on kuullut ne hänen omasta suustaan."

Kuningas näytti hämmästyneeltä, mutta hetken vaitiolon perästä hän kääntyi ja alkoi jälleen kävellä. "Hyvä", sanoi hän, "jos teette sen, niin minä puolestani..."

Loppua en kuullut, sillä molemmat keskustelijat seisahtuivat saavuttuaan huoneen toiseen päähän, tuottaen pettymyksen niin minun kuin Rambouillet'nkin uteliaisuudelle. Markiisi alkoi jo osottaa kärsimättömyyttään, ja kun juuri yläpuolellamme oleva suuri kello samassa löi puoli-yksitoista, hän liikahti ja näytti aikovan lähestyä kuningasta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä, mutta liikahteli yhä levottomasti seisoessaan ja jonkun ajan perästä kuiskasi minulle malttamattomuudessaan, että kuningasta alettaisiin kaivata.

Tähän saakka olin ollut mykkänä ja toimettomana katselijana tässä kohtauksessa, joka mitä voimakkaimmin kiinnitti mieltäni ja kiihotti uteliaisuuttani. Yllätys oli seurannut yllätystä, niin että olin alkanut epäillä olinko edes oma itseni; niin vähän olin odottanut joutuvani "kaikkein kristillisimmän kuninkaan" eteen -- ja lisäksi niin omituisissa olosuhteissa kuin suinkin kuvitella saattoi -- ja sitten valtuutettuna todistajana neuvottelussa, josta riippui koko satoja penikulmia joka suunnalle ympärillemme ulottuvan suuren Ranskanmaan tulevaisuus. Saatoin tuskin uskoa että olin sama Gaston de Marsac, joka ränstyneenä ja köyhtyneenä oli hiiviskellyt St. Jean d'Angelyssa. Maistoin salatun mahtavuuden ensimäistä makeutta, minkä vallan sanotaan olevan kaikista suloisinta ja kauimmin säilyvää. Ja kuullessani yhä silloin tällöin kaukaista, epäselvää puheen ja naurun huminaa aloin ymmärtää minkätähden oli noudatettu sellaista varovaisuutta meitä linnaan saatettaessa ja käsittää herra de Rosnyn iloisuutta, kun lupaus tästä vastaanotosta sai hänet toivomaan voivansa saada niin paljon aikaan herransa ynnä Ranskan hyväksi.

Nyt oli minun jouduttava itse pyörteeseen. Olin vielä mielessäni käymässä läpi kaikkia sen seikkailun eri asteita, joka oli tuonut minut nyt tänne saakka, kun minut äkkiä herätti de Rosny, joka korotetulla äänellä kutsui minua nimeltä. Älyten hiukan myöhään, että hän viittasi minua lähestymään, astuin esiin hämmentyneenä ja kiireisesti, polvistuin kuninkaan eteen niinkuin olin nähnyt hänen tekevän ja nousin sitten ylös kuullakseni hänen majesteettinsa määräyksiä; vaikka ajatukseni eivät suinkaan olleet kaikkein valmiimmat niitä vastaanottamaan, sillä enhän ollut vähääkään osannut odottaa että minua kutsuttaisiin hänen puheilleen. Eikä ollut käyttäytymisenikään sellainen kuin olisin halunnut sen olevan.

"Herra de Rosny sanoo minulle että te haluaisitte jotain virkaa hovissa", sanoi kuningas nopeasti.

"Minäkö, sire?" sopersin minä, tuskin kyeten uskomaan korviani. Olin niin ällistynyt etten voinut sanoa enempää, vaan pysähdyin siihen suu auki.

"Ei ole monta asiaa mitä voisin kieltää herra de Rosnylta", jatkoi Henrik puhuen hyvin nopeasti, "ja olen kuullut että te olette arvokasta sukua sekä synnyltänne että kyvyltänne. Häntä kohtaan tuntemani ystävyyden takia tahdon siis myöntää teille oikeuden palkata kaksikymmentä miestä minun palvelukseeni. Rambouillet", jatkoi hän korottaen hiukan ääntään, "saatte esittää minulle tämän herran julkisesti huomenna, jotta voin panna täytäntöön aikomukseni häneen nähden. Voitte mennä nyt. Ei mitään kiittämistä. Ja, herra de Rosny", lisäsi hän kääntyen seuralaiseni puoleen ja puhuen painokkaasti, "varokaa huolellisesti minun tähteni, ettei teitä tunneta kun menette täältä. Rambouillet'n täytyy keksiä jokin neuvo, jotta voitte poistua turvallisesti. Minua surettaisi jos teille tapahtuisi jotakin, sillä minä en voisi suojella teitä. Vakuutan teille, että jos Mendoza taikka Retz löytäisivät teidät Blois'sta, en voisi pelastaa teitä heiltä muuten kuin siinä tapauksessa että luopuisitte uskostanne."

"En tahdo tuottaa ikävyyksiä teidän majesteetillenne enkä myöskään rikkoa omaatuntoani vastaan, jos vain oma älyni voi olla minulle avuksi", vastasi Rosny syvään kumartaen.