Part 13

"Eikö täällä ole ketään muuta, joka tuntisi teidät?" jatkoi herra de Rosny miltei vallattomalla äänellä, vielä selvemmin muuttuneella kuin äsken. "Jollei, niin pelkään... Mutta katsokaahan ensin ympärillenne, katsokaa ympärillenne, hyvä herra; en tahtoisi tuomita ketään liian pikaisesti."

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän laski kätensä olkapäälleni niin tuttavallisesti ja edellisestä käytöksestään niin kokonaan poikkeavalla tavalla, että epäilin joko kuulevani tai tuntevani väärin. Katsoin kuitenkin koneellisesti naiseen ja nähdessäni että hänen silmänsä loistivat tulen hohteessa ja että hän katseli minuun sangen ystävällisesti, ihmettelin yhä enemmän, joutuen melkein pois suunniltani neuvottomuudesta. Eikä se vähentynyt, vaan päinvastoin lisääntyi moninkertaiseksi, kun kääntyessäni de Rosnyn käden painallusta seuraten näin vieressäni ikäänkuin maasta nousseena toisen naisen -- joka ei ollut kukaan muu kuin neiti de la Vire ilmielävänä! Hän oli juuri astunut esiin suuren uunin varjosta, mikä oli häntä siihen saakka estänyt näkymästä, ja seisoi edessäni somasti niiaten, samanlainen ilme kasvoissaan ja silmissään kuin toisellakin naisella.

"Neiti!" mutisin minä, kykenemättä irrottamaan silmiäni hänestä.

"Niin juuri, hyvä herra, neiti", vastasi hän niiaten vielä syvempään, muistuttaen pikemmin lasta kuin naista.

"Täällä?" änkytin minä suu auki ja silmät pystyssä.

"Täällä -- kiitos erään kelpo miehen urhoollisuuden", vastasi hän, puhuen niin matalalla äänellä että tuskin erotin hänen sanojaan. Sitten hän painoi katseensa maahan ja astui takaisin varjoon, ikäänkuin olisi hän joko sanonut jo liian paljon tahi pelännyt menettävänsä itsehillintänsä jos sanoisi enemmän. Hän oli niin loistavasti puettu, hän näytti tulenvalossa pienine, hentoine olentoineen enemmän keijukaiselta kuin ihmiseltä, ja hän näytti minun silmissäni varsinkin lempeitten kasvonpiirteittensä puolesta niin erilaiselta olennolta kuin se neiti de la Vire, jonka olin tuntenut ja nähnyt ratsastavan rapakoissa ja nojaavan satulaan uuvuksissaan, että epäilin vieläkin, olinko nähnyt oikein, ja olin yhtä ymmällä kuin ennenkin.

Herra de Rosny itse riensi vapauttamaan minua hämmingistäni. Hän syleili minua mitä ystävällisimmin, vieläpä useampaan kertaan, pyyteen anteeksi minua kohtaan harjottamaansa petosta, johon oli ollut aiheena osaksi omituinen tutustumisemme majatalossa, osaksi hänen halunsa vielä kohottaa sitä iloista yllätystä, joka hänellä oli minun varalleni. "Tulkaahan tänne", sanoi hän sitten, vetäen minut ikkunan luo, "tahdon näyttää teille useampiakin vanhoja ystäviänne."

Katsoin ulos ja näin pihalla alapuolellani kolme hevostani rivissä ja Cidin selässä Simon Fleix'n, joka minut nähdessään huiskutti riemukkaana lakkiaan tervehdykseksi. Tallirenki oli pitämässä jokaista hevosta, ja kummallakin puolella oli mies soihtu kädessä. Toverini nauroi iloisesti. "Sen on Maignan järjestänyt", sanoi hän. "Hänellä on hieno maku tällaisissa asioissa."

Tervehdittyäni Simon Fleix'tä moneen kertaan, käännyin takaisin huoneeseen ja sydän tulvillaan kiitollisuutta ja ihmettelyä pyysin herra de Rosnyta selittämään minulle neidin paon yksityiskohtia myöten.

"Se oli yksinkertaisin asia maailmassa", sanoi hän, ottaen minua kädestä ja taluttaen minut jälleen lieden luo. "Silläaikaa kun te ottelitte noitten konnien kanssa, tuli vanha vaimo, joka määräaikoina toi neidille ruokaa, levottomaksi hälinästä ja lähti huoneeseen katsomaan mikä siellä oli. Kun neiti oli kykenemätön auttamaan teitä ja epävarma menestyksestänne, katsoi hän tilaisuuden liian hyväksi päästääkseen sen hukkaan. Hän pakotti eukon näyttämään hänelle ja seuranaiselle tien ulos puutarhan kautta. Tämän tehtyään he juoksivat alas kujaa ja tulivat suoraan hevosia pitelevän pojan luo, joka tunsi heidät ja auttoi heidät ratsaille. He odottivat jonkun aikaa teitä ja ratsastivat sitten pois."

"Mutta minä kyselin portilla", sanoin minä.

"Millä portilla?" kysyi de Rosny hymyillen.

"Tietysti pohjoisportilla", vastasin minä.

"Aivan niin", virkkoi hän nyökäten. "Mutta he menivät ulos länsiportista ja tekivät kaarroksen. Se on omituinen poika, tuo teidän apulaisenne. Hänellä on pää oikealla kohdallaan. No niin, kahden peninkulman päässä kaupungista he pysähtyivät, neuvottomina miten heidän oli meneteltävä. Mutta hyväksi onneksi sattui majatalossa olemaan eräs minulle tuttu hevoskauppias. Hän tunsi neiti de la Viren ja kuultuaan minne hän oli matkalla toi hänet tänne sen pitemmittä vastuksitta."

"Oliko hän normanni?" kysyin minä.

Herra de Rosny nyökkäsi, hymyillen minulle viekkaasti. "Oli", sanoi hän. "Hän kertoi minulle paljon teistä. Ja nyt, sallikaa minun esittää teidät vaimolleni."

Hän talutti minut naisen luo, joka oli noussut seisomaan sisään astuessani ja joka nyt lausui minut tervetulleeksi yhtä ystävällisesti kuin hän äsken oli katsellut minuun. Minä katsoin häneen uteliaana, sillä olin kuullut paljon hänen kauneudestaan ynnä siitä omituisesta tavasta, millä herra de Rosny, ollessaan rakastunut kahteen nuoreen naiseen ja tavattuaan sattumalta molemmat majatalossa, missä he asuivat eri huoneissa, oli ratkaissut kumpaa hänen oli mentävä tervehtimään ja pyytämään vaimokseen. Herra de Rosny näytti lukevan ajatukseni, sillä kun kumarsin rouvalle kiittäen häntä siitä kohteliaisuudesta mitä hän oli minulle osottanut ja mikä ainiaaksi velvotti minut häntä palvelemaan, nipisti hän tätä iloisesti korvasta ja sanoi: "Jos haluatte hyvän vaimon, herra de Marsac, niin muistakaa kääntyä oikealle."

Hän puhui leikillä ja ainoastaan omaa kohtaansa ajatellen. Mutta minä katsahdin vaistomaisesti hänen mainitsemaansa suuntaan ja näin neidin seisovan askeleen tai parin päässä oikealla suuren uunin varjossa. Hän punastui ja rypisti kulmiaan, enkä osaa sanoa kumpaa hän teki enemmän; mutta sen vain näin varmasti, että hän vastasi katseeseeni jyrkästi paheksuvalla silmäyksellä ja kääntäen minulle selkänsä poistui nopeasti huoneesta, eikä hänen käytöksessään ollut jälkeäkään siitä hellyydestä ja kiitollisuudesta, jonka vähää ennen olin pannut merkille.

XIII. Rosny'ssa.

Seuraava päivä toi vielä uusia todistuksia siitä ystävyydestä, jolla parooni de Rosny minua kohteli. Herätessäni varhain aamulla löysin tuolilta vaatteitteni vierestä kultakukkaron, joka sisälsi sata kruunua; ja palveluspoika, joka samassa astui sisään, kysyi, tarvitsinko minä mitään. Minun oli ensi alussa vaikea tuntea häntä Simon Fleix'ksi, niin siististi oli poika nyt puettu Maignanin pukua muistuttavaan asuun. Katsoin ylioppilaaseen useammin kuin kerran, ennenkuin mainitsin häntä nimeltä. Ja minua hämmästytti se omituinen muutos, jonka huomasin hänessä tapahtuneen -- yhtä paljon kuin kaikki muukin mitä taloon saavuttuani oli tapahtunut. Minä hieroin silmiäni ja kysyin häneltä mitä hän oli tehnyt mustalle kauhtanalleen.

"Olen polttanut sen", vastasi hän lyhyesti.

Huomasin että hän oli polttanut paljon muutakin, vertauskuvallisesti puhuen, paitsi kauhtanaansa. Hän oli vähemmän kalpea, vähemmän hontelo, vähemmän untelo kuin ennen, ja kävelikin reippaammin. Hänessä ei ollut enää sitä sekapäisen välinpitämättömyyden leimaa, mikä ennen oli ollut silmäänpistävänä piirteenä, vaan hän oli pirteä, vakava ja pystypäisempi. Silmissä vain oli sama outo välke, joka todisti että hänen sisällään asui entinen arkahermoinen, kiihkeä sielu.

"Mihin aiot sitten ryhtyä, Simon?" kysyin minä uteliaana tarkastellen näitä muutoksia.

"Olen sotilas herra de Marsacin palveluksessa", vastasi hän.

Minä nauroin. "Olet valinnut laihan palveluksen, pelkään", sanoin minä alkaen nousta ylös. "Ja lisäksi sellaisen, jossa sinut voidaan tappaa. En luullut sellaisen olevan sinun mieleesi", jatkoin vielä nähdäkseni mitä hän sanoisi. Mutta hän ei vastannut mitään, ja minä katsoin häneen ihmeissäni. "Oletko siis vihdoinkin päässyt selvyyteen?" kysyin minä.

"Olen", vastasi hän.

"Ja ratkaissut kaikki epäilysi?"

"Minulla ei ole epäilyksiä."

"Oletko siis hugenotti?"

"Se on ainoa tosi ja puhdas uskonto", vastasi hän vakavasti. Ja ilmeisellä vilpittömyydellä ja hartaudella hän toisti Bezan uskontunnustuksen.

Tämä täytti minut syvimmällä ihmetyksellä, mutta en puhunut mitään sillä erää, vaikka minulla oli omat epäilyni. Odotin kunnes tulin kahdenkesken parooni de Rosnyn kanssa ja otin sitten asian puheeksi, ilmaisten ihmetykseni noin äkillisestä kääntymyksestä ja varsinkin siitä varmuudesta ja tyyneydestä, jolla tuo nuorukainen ilmotti vakaumuksensa ja jollaista en hänen kaltaisestaan luonteesta olisi mitenkään voinut odottaa. Nähdessäni parooni de Rosnyn hymyilevän vastaamatta mitään, selitin ajatustani tarkemmin.

"Minua ihmetyttää", sanoin minä, "koska olen aina kuullut väitettävän, että kun kirjamiehet eksyvät teologian sokkeloihin, löytävät he harvoin lujaa perustusta itselleen, ja ettei edes yksi sadasta palaa vanhaan uskoonsa tahi löydä armoa omaksuakseen uuden. Puhun tietysti ainoastaan sellaisista, jollaisena pidän tätä poikaa -- innokkaista, herkistä sieluista, jotka ahmivat paljon oppia, mutta joilla ei ole arvostelukykyä tuon oppinsa sulattamiseen."

"Sellaisiin nähden luulen minäkin tuon väitteen pitävän paikkansa", vastasi de Rosny yhä hymyillen. "Mutta heissäkin voi pieni, sopivalla hetkellä tullut vaikutus saada paljon aikaan."

"Myönnän sen", sanoin minä. "Mutta äitini, josta olen teille kertonut, oli paljon tämän nuorukaisen kanssa. Pojan uskollisuus häntä kohtaan oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja kuitenkaan ei äitini uskolla, vaikka se oli kalliolle perustettu, ollut häneen mitään vaikutusta."

Herra de Rosny pudisti päätään, yhä hymyillen. "Eivät ne ole äidit, jotka saavat meitä kääntymään", sanoi hän.

"Mitä!" huudahdin minä avautuvin silmin. "Tarkotatteko -- tarkotatteko että tämä on neidin työtä?"

"Niin luulen", vastasi hän nyökäten. "Luulen että neiti loihti hänet matkan varrella. Blois'sta lähtiessään oli poika, jos teidän puheeseenne saa luottaa, ilman uskoa maailmaan. Hän saapui minun luokseni kaksi päivää myöhemmin vahvimpana hugenottina. Arvotuksen selitys ei ole ylen vaikea."

"Sellaiset kääntymykset ovat harvoin kestäviä", sanoin minä.

Hän katsahti minuun omituisesti; sitten, hymyn yhä karehtiessa hänen huulillaan, hän vastasi: "So, so! Miksi sellainen totisuus? Itse Theodore Beza ei olisi voinut näyttää ankarammalta. Pojalla on tosi mielessä, eikähän siinä ole mitään pahaa."

Ja taivas tietää ettei minun tehnyt mieli epäillä pahaa eikä katsoa asioita mustimmalta puolelta juuri silloin. Onhan helppo käsittää kuinka suloiselta minusta tuntui olla yhdenarvoisena ja kunnioitettuna vieraana miehen luona, joka jo silloin oli kuuluisa ja jonka maine nyttemmin on kasvanut niin suureksi että se jättää varjoon kaikki paitsi valtiastaan, -- kuinka miellyttävää oli nauttia kodin herttaisuudesta ja mukavuudesta, mistä olin niin kauan ollut vierotettuna, kertoa ystävälliselle talon rouvalle äitini tarinaa ja saada lohdutusta hänen myötätunnostaan, sanalla sanoen, tuntea itsensä jälleen mieheksi, jolla on tunnustettu paikkansa maailmassa. Päivämme kuluivat metsästelyssä tai muunlaisessa retkeilyssä, iltapuhteet pitkissä keskusteluissa, jotka saivat minut yhä enemmän kunnioittamaan isäntäni kykyä ja tarmoa.

Hänellä tuntui olevan loppumattomat tiedot Ranskan maasta ja lukemattomia suunnitelmia sen kehittämiseksi, jotka jo silloin täyttivät hänen mielensä ja jotka sittemmin ovat muuttaneet korpia hedelmällisiksi vainioiksi ja siivottomia talorykelmiä komeiksi kaupungeiksi. Vaikka hän oli vakava ja täsmällinen, saattoi hän sentään olla kevyt ja iloinenkin; ja vaikka hän oli valtiomiehistä terävä-älyisin, oli hän samalla soturi ja rakasti eristettyä olinpaikkaansa vain enemmän siksi että se oli alttiina vaaroille, läheiset kaupungit kun olivat liigan kannattajia ja hän saattoi ainoastaan yleisen sekasorron turvin nukkua rauhallisena omassa talossaan.

Yksi seikka teki viihtymykseni kuitenkin vajavaiseksi, ja se oli neiti de la Viren suhtautuminen minuun. Hänen kiitollisuudestaan asiain tuoreimpana ollessa ei minulla ollut epäilystäkään, sillä puhumattakaan siitä että hän tulo-iltanani oli ilmaissut sen sanoillakin sangen sievästi, vaikkakin pidätetysti, oli herra de Rosnyn lämmin ystävällisyys pettämättömänä merkkinä siitä, että neiti oli antanut hänelle liiotellun käsityksen ansioistani ja kunnostautumisestani. Ja enempää en pyytänytkään. Ikäni ja huono menestymiseni maailmassa asettivat minut siksi epäedulliseen asemaan, ettei edes päähäni pälkähtänyt toivoa välillemme mitään ystävyyttä tai tuttavallisuutta, enkä edes jokapäiväisessä seurustelussamme pyrkinyt siihen tasa-arvoisuuteen, mihin syntyperäni itsessään olisi minut oikeuttanut. Tietäen, että en voinut hänen silmissään näyttää muulta kuin vanhalta, köyhältä ja huonostipuetulta, ja tyytyen siihen että miehuuteni ja kunniallisuuteni saivat tunnustuksen, varoin vetoamasta liiaksi hänen kiitollisuuteensa, ja samalla kun olin kernas sellaiseen kohteliaisuuteen, mikä ei voinut olla hänestä kiusallista, vältin yhtä huolellisesti kaikkea minkä saattaisi selittää lähempään tuttavuuteen pyrkimiseksi ja seuraan tunkeilevaisuudeksi. Keskustelin hänen kanssaan sovinnaisesti ja ainoastaan sovinnaisista aiheista, nimittäin sellaisista, jotka olivat yhteisiä koko seurueellemme, ja muistutin itselleni tuhkatiheään, että vaikka olimme samassa talossa ja istuimme samassa pöydässä, niin oli hän kuitenkin sama neiti de la Vire, joka oli käyttäytynyt niin kopeasti Navarran kuninkaan esihuoneessa. En tehnyt tätä missään loukatun ylpeyden tunnossa, sillä sitä minulla ei enää ollut häntä kohtaan enempää kuin jotain pientä lintua kohtaan, vaan tein sen siksi, etten uudessa onnessani unohtaisi, missä valossa tuollaisen nuoren, hemmotellun kauniin naisen pakostakin oli minut näkeminen.

Pysyttäytyessäni tässä vaatimattomassa asemassa koski minuun sitä kipeämmin, kun huomasin hänen kiitollisuutensa ajan mittaan hälvenevän. Parina ensi päivänä hän oli hyvin hiljainen, puhui minulle harvoin eikä katsonut minuun usein, mutta sitten hänen käytökseensä tuli huomattava määrä entistä halveksumista. Siitä en paljoakaan välittänyt. Mutta hän meni vielä pitemmälle, alkaen kaivaa esiin seikkoja, jotka olivat tapahtuneet St. Jean d'Angelyssa ja joissa minä olin ollut osallisena. Lakkaamatta hän muistutti minun köyhyyttäni siellä oloni aikana, kuinka omituisen näköinen minä olin ollut ja mitä kaikkia pilapuheita hänen toverinsa olivat minusta lasketelleet. Tämä näytti suorastaan tuottavan hänelle hurjaa nautintoa, ja hän teki toisinaan minusta niin purevaa pilkkaa, että se hävetti ja viilsi minua ja sai punan nousemaan rouva de Rosnyn poskille.

Sitä aikaa taas, minkä me olimme yhdessä viettäneet, hän vain harvoin kosketti puheissaan. Mutta eräänä iltapäivänä viikon verran Rosny'hin tuloni jälkeen tapasin hänet yksinään istumassa vastaanottohuoneessa. En ollut tiennyt hänen olevan siellä ja aioin senvuoksi poistua samaa tietä, kumartaen ja mumisten jonkun anteeksipyynnön. Mutta hän pysäytti minut vihaisella eleellä. "En minä pure", sanoi hän nousten seisomaan ja katsoen silmiini poskillaan punaiset täplät. "Mitävarten katsotte minuun tuolla tavalla? Tietäkää, herra de Marsac, että minä en voi sietää teitä." Ja hän polkaisi jalkaa.

"Mutta, neiti", sopersin minä nöyrästi, ihmetellen mitä kummaa hän mahtoi tarkottaa, "mitä minä sitten olen tehnyt?"

"Tehnyt?" matki hän harmistuneena. "Tehnyt? Se ei johdu siitä mitä te olette tehnyt, vaan siitä millainen te olette. Minä en voi sietää teitä. Miksi te olette niin nahjusmainen? Miksi te olette niin tylsä? Miksi te kulette ympäri nuttu nurin ja tukka sileänä? Miksi puhuttelette Maignania ikäänkuin hän olisi teidän vertaisenne? Miksi olette aina niin juhlallisen ja säädyllisen näköinen kuin koko maailma olisi saarna? Miksi? Miksi? Miksi, sanon minä?"

Hän pysähtyi pelkästä hengästyksestä, ja minä olin niin hämmästynyt kuin ikinä saatoin olla. Lisäksi hän oli raivossaan ja kiihtymyksessään niin kaunis, etten voinut muuta kuin tuijottaa häneen ja mykistyneenä ihmetellä mitä tämä kaikki merkitsi.

"No!" huusi hän kärsimättömänä, siedettyään tätä niin kauan kuin taisi. "Eikö teillä ole sanottavana sanaakaan puolustukseksenne? Eikö teillä ole kieltä? Eikö teillä ole ollenkaan omaa tahtoa, herra de Marsac?"

"Mutta, neiti", alotin minä, yrittäen selittää.

"Vaiti!" huudahti hän, tukkien suuni ennenkuin olin ehtinyt sen pitemmälle, niinkuin naisten tapa on. Ja sitten hän lisäsi muuttuneella sävyllä ja lyhyesti: "Teillä on minun samettisolmukkeeni. Antakaa se minulle."

"Se on huoneessani", vastasin minä, perin kummissani tästä äkillisestä puheenkäänteestä ja yhtä äkillisestä pyynnöstä.

"Noutakaa se sitten, olkaa hyvä", sanoi hän, ja hänen silmänsä leimahtivat jälleen. "Noutakaa se. Noutakaa, sanon minä! Se on suorittanut tehtävänsä ja minä tahdon sen itselleni. Kuka tietää, vaikka te jonakin päivänä näyttelisitte sitä lemmensolmuna?"

"Neiti!" huudahdin minä kiivaasti. Ja luulen että olin sillä hetkellä yhtä suuttunut kuin hänkin.

"Joka tapauksessa minä tahdon sen itselleni", vastasi hän itsepintaisesti, painaen katseensa alas.

Olin niin raivoissani että menin sanaakaan puhumatta noutamaan sitä, ja tuoden sen hänelle, hänen seisoessaan yhä samassa paikassa, panin sen hänen käteensä. Luulen, että kun hän näki sen, johtui hänen vihastuneeseen mieleensä muisto siitä päivästä, jolloin hän oli ommellut siihen tuon avunhuudon, sillä hän muuttui koko olennoltaan ottaessaan sen vastaan. Hän vapisi ja piteli sitä hetken käsissään ikäänkuin tietämättä mitä tehdä sillä. Hän ajatteli epäilemättä Valois kadun varrella olevaa taloa Blois'ssa ja vaaraa mikä häntä siellä oli uhannut; ja kun minä varsin mielelläni soin että hän ajattelisi ja tuntisi kuinka pahasti hän oli menetellyt, seisoin hänen edessään säästämättä häntä vähääkään katseiltani.

"Sitä kultaketjua, jonka jätitte äitini päänalaisen viereen", sanoin minä kylmästi, nähdessäni että hän yhä vaikeni, "en voi palauttaa teille juuri nyt, sillä minä olen pantannut sen. Mutta teen sen niin pian kuin voin."

"Oletteko pantannut sen?" mutisi hän poiskäännetyin katsein.

"Olen, hankkiakseni hevosen, millä pääsin tänne", vastasin kuivasti. "Joka tapauksessa toimitan sen takaisin. Ja sitten tahtoisin vuorostani pyytää teiltä jotakin."

"Mitä?" kuiskasi hän, koettaen tahdonponnistuksella saada takaisin äskeisen ryhtinsä ja katsoen minuun silmillä, joissa välkähti hiukan entistä ylpeyttä ja halveksimista.

"Sitä taitettua rahaa, joka teillä on", sanoin minä. "Tunnusmerkkiä. Sillä ei ole teille mitään merkitystä, koska toinen puolikas on vihamiestenne hallussa. Minulle siitä voisi olla hyötyä."

"Millä tavalla?" kysyi hän lyhyesti.

"Koska saattaisin jonakin päivänä löytää sen vastapuolen."

"Entä sitten?" huusi hän. Hän katsoi minuun huulet puoliavoimina, salamoivin silmin. "Mitä sitten, jos löydätte sen vastapuolen?"

Minä kohautin olkapäitäni.

"Uh!" huudahti hän, puiden pientä nyrkkiään ja polkien jalkaansa minulle käsittämättömän kiihkon puuskassa. "Tuo on juuri teidän kaltaistanne! Se on herra de Marsacia alusta loppuun. Te ette puhu mitään ja ihmiset eivät ajattele teistä mitään. Te kuljette hattu kourassa ja he tallaavat teitä. He puhuvat ja te olette vaiti! Jos minä voisin käytellä miekkaa niinkuin te voitte, niin en vaikenisi kenenkään edessä enkä antaisi kenenkään paitsi Ranskan kuninkaan pöyhkeillä kukkona minun läsnäollessani! Mutta te! Menkää ja jättäkää minut. Tässä on rahanne. Ottakaa se ja menkää. Ja lähettäkää tänne se poikanne pitämään minua hereillä. Hänellä on ainakin älyä, hän on nuori, hän on ihminen, hänellä on sielu, hän voi tuntea -- kun hän vain olisi jotain muuta kuin kirjatoukka."

Hän viittoi minua menemään sellaisessa intohimon kiihkossa että se olisi huvittanut minua jos joku toinen olisi sen tehnyt, mutta hänen menettelykseen siinä oli niin voimakas kiittämättömyyden tuntu että se kirveli mieltäni aika lailla. Tein kuitenkin niinkuin hän käski ja lähetin Simonin hänen luokseen, vaikka se ei suinkaan ollut minusta mieluista, varsinkaan sitten kun näin kuinka pojan kasvot kirkastuivat neitiä mainitessani. Mutta neiti ei ollut nähtävästi vielä ehtinyt tyyntyä Simonin saapuessa hänen luokseen, sillä hänen ei käynyt sen paremmin kuin minunkaan; marjakuusikäytävästä, minne olin mennyt käyskentelemään, näin hänen pian palaavan takaisin nolona kuin piiskattu koira.

Mutta kuitenkin otti neiti tämän jälkeen tavakseen puhella Simonin kanssa yhä enemmän ja enemmän, ja kun herra ja rouva de Rosny olivat hyvin paljon kiinni yhteisissä asioissaan, ei ollut ketään joka olisi asettunut ehkäisemään hänen päähänpistoaan tai puhunut hänelle neuvon sanaa. Neidin ylpeyden tunsin siksi hyvin, että hänen puolestaan en pelännyt, mutta minusta oli ikävää että pojan pää pantiin pyörälle. Montakin kertaa olin aikeissa puhua neidille pojan takia; mutta ensiksikään se ei ollut minun asiani ja toiseksi huomasin pian että hän näki kyllä minun paheksumiseni, mutta ei välittänyt siitä rahtuakaan. Kun eräänä aamuna hänen ollessaan paremmalla tuulella uskalsin viitata, että hän kohteli alempiarvoisiaan liian epäinhimillisesti, osottaen epäystävällisyyttä mikä oli jalosyntyiselle yhtä sopimatonta kuin tuttavallisuus, kysyi hän minulta pilkallisesti, eikö hän minun mielestäni kohdellut Simon Fleix'tä kyllin hyvin. Mihin minulla ei ollut mitään vastattavaa.

Minun sopisi tässä mainita siitä salaisesta tiedonantojärjestelmästä, jonka avulla parooni de Rosny tähänkin kaukaiseen paikkaan sai uutisia kaikesta mitä tapahtui Ranskassa. Mutta siitähän on paljon puhuttu. Se ei tapahtunut yhtämittaa tulevien ja menevien lähettien avulla, jotka pian olisivat herättäneet huomiota läheisessä kaupungissa, enkä minäkään voinut varmuudella sanoa mitä teitä myöten uutiset saapuivat. Mutta niitä saapui, ja kaikkina aikoina päivästä. Sillä tavoin saimme tiedon La Ganachea uhkaavasta vaarasta ja siitä yrityksestä, jota Navarran kuningas suunnitteli sen auttamiseksi. Herra de Rosny ei ainoastaan ilmoittanut minulle avomielisesti näitä asioita, vaan sai minut kiintymään itseensä muillakin luottamuksen osotuksilla, jotka olisivat hivelleet huomattavammassakin asemassa olevan miehen itsetuntoa.

Kuten sanoin, ei linnassa yleensä näkynyt tulevia ja meneviä lähettejä. Mutta eräänä iltana, palatessani metsältä erään metsänvartian kanssa, joka oli pyytänyt minua avuksi haavotetun naarashirven ajoon, huomasin hämmästyksekseni vieraan hevosen, jolla silminnähtävästi oli ratsastettu pitkästi ja kovasti, seisovan höyryävänä pihassa. Kysyessäni kenen se oli, sain kuulla tallirengeiltä että joku mies, jonka he luulivat tulleen Blois'sta, oli juuri saapunut ja parhaallaan paroonin puheilla, Noin kokonaan tavallisuudesta poikkeava tapaus herätti tietysti ihmetystäni; mutta tahtomatta millään tavoin näyttää uteliaalta -- sillä uteliaisuus on vika, joka, jos sitä suvaitaan, saattaa helposti kehittyä mitä inhottavimmaksi paheeksi -- olin menemättä sisään ja lähdin, sensijaan kävelemään marjakuusikujaan. Olin kuitenkin tuskin ehtinyt saada ratsastuksessa jäähtyneet vereni hiukan lämpenemään, kun hovipoika tuli hakemaan minua isäntänsä luokse.

Tapasin herra de Rosnyn astelemasta edestakaisin huoneessaan, olennossaan sellainen hämmennys ja kasvot niin suurta huolta ja murhetta kuvastavina, että minä säpsähdin nähdessäni hänet, eikä minun tarvinnut katsoa rouva de Rosny'hin, joka istui tuolilla hiljaa itkien, oivaltaakseni että jotakin kauheata oli tapahtunut. Ilta oli pimenemässä ja huoneeseen oli tuotu lamppu. Herra de Rosny viittasi äkkiä pieneen paperipalaan, joka oli pöydällä sen vieressä, ja seuraten viittausta otin sen käteeni ja luin. Se sisälsi vain muutamia sanoja, kuuluen seuraavasti:

"Hän on sairaana ja kuoleman kielissä kaksikymmentä peninkulmaa La Ganachesta etelään. Tulkaa kaikella muotoa. P.M."

"Kuka?" sanoin minä typerästi, sillä aloin jo käsittää itsekin. "Kuka on sairaana ja kuoleman kielissä?"