Part 10

Vihdoin sain hänet taivutetuksi tekemään niinkuin halusin, vaikka hän vieläkin, ajatellessaan mikä hänellä oli edessään, alkoi väristä ja monta kertaa tuon iltapäivän kuluessa hypähti ylös ja käveli edestakaisin lieden ja ikkunan väliä, kasvot kiihtyneinä ja kädet nyrkissä kuin kuumeisella. Ensin otaksuin tämän johtuvan pelkästä pelkuruudesta ja arvelin sen merkitsevän huonoa yritykselleni; mutta huomatessani sitten, ettei hän ollenkaan yrittänyt peräytyä, ja että vaikka hiki oli hänen otsallaan, hän ryhtyi kuitenkin sellaisiin valmisteluihin kuin asia vaati -- ja muistaessani myös, kuinka kauan ja hellästi hän oli palvellut äitiäni ilman minkäänlaista palkkaa tai korvausta, aloin oivaltaa, että tässä oli jotakin tavatonta, että tässä oli kummallinen ja tavallisuudesta poikkeava nuori mies, josta oli mahdoton ennakolta varmuudella tietää, mitä hän tekisi, jos hän joutuisi koetteelle.

Itse puolestani vietin iltapäivän melkein tylsässä tunteettomuudessa. Pidin velvollisuutenani tehdä tämän yrityksen neidin pelastamiseksi, ja tehdä sen heti, koska oli mahdoton tietää, mitä vahinkoa viivyttelystä saattoi seurata, jos hän oli Fresnoyn tapaisen miehen käsissä; kuitenkin oli minulla niin vähän toivoa menestyksestä, että pidin yritystä epätoivoisena. Mutta äitini kadottamisen varmuus, ulkonaisen asemani tukaluus ja alati läsnäoleva kovanonnen tunne tekivät minut välinpitämättömäksi vaaroille. Ja vielä matkatessamme Simonille tuttuja syrjäteitä Arcyn kujan kauimmaiseen päähän, punertavan ja kylmän ilta-auringon paistaessa kasvoihimme ja hetkeksi kullatessa yläpuolellamme olevat tummat räystäät ja harmaat linnantornit, olin yhtä apealla mielellä. Miten kävisikin, ei maailmassa ollut kuin yksi olento, jota minä kaipaisin ja joka kaipaisi minua; ja hänkin häilyi ikuisuuden partaalla.

Näin ollen saatoin antaa Simon Fleix'lle viimeiset ohjeet yhtä kylmäverisenä kuin konsanaan. Sijotin hänet kolmen hevosen kanssa lähelle kujan päätä -- mikä näytti yhtä hiljaiselta ja vähäliikkeiseltä kuin aamullakin -- noin sadan askeleen päähän tai hiukan kauemmaksi talosta.

"Käännä niitten päät ulkomuuriin päin", sanoin minä, kääntäen ne samalla itse ympäri. "Siten ne ovat valmiit lähtemään. Ne ovat kyllä kaikki tarpeeksi siivoja. Cidin voit jättää irralleen. Ja kuule nyt mitä sanon, Simon", jatkoin sitten. "Odota tässä kunnes näet minun palaavan, tai kunnes huomaat, että aiotaan hyökätä kimppuusi. Edellisessä tapauksessa sinä odotat tietysti minua, jälkimäisessä tapauksessa pakene miten parhaaksi näet. Lopuksi, jollei kumpaakaan tapahdu ennen puolta kuutta -- tuon luostarin kellon kuulet lyövän puolet tunnit -- niin lähde matkaasi ja ota hevoset mukaasi; ne ovat silloin sinun. Ja vielä yksi sana", lisäsin kiireisesti. "Jos voit paetessasi viedä vain yhden hevosen, niin ota Cid. Se on enemmän arvoinen kuin useimmat miehet, eikä jätä sinua avuttomaksi pinteeseen joutuessasi."

Pois kääntyessäni katsahdin häneen vielä nähdäkseni, oliko hän ymmärtänyt. Tuo katse saattoi minut tahtomattanikin epäröimään lähtiessäni. Pojan kasvot olivat punottavat, hän hengitti kiivaasti ja silmät olivat pullistumaisillaan ulos päästä. Hän istui hevosensa selässä joka jäsen vapisten ja oli kaikin puolin kuin halvauskohtauksen saanut. Odotin että hän huutaisi minua takaisin. Mutta sitä hän ei tehnyt, ja arvellen, että minun oli luotettava häneen tai jätettävä yritys sikseen, astelin ylös kujaa miekka kainalossani ja levätti löysänä hartioillani. Vastaani tuli mies ajaen risukimpuilla lastattua aasia. Ketään muuta en nähnyt. Muurien välissä oli jo hämärää, vaikka avoimilla paikoilla oli vielä valoisaa. Mutta se oli minulle eduksi, ja minä valitin vain sitä, että kaupungin portit suljettiin vähän jälkeen puolikuuden, joten en voinut siirtää yritystäni vielä myöhempään hetkeen.

Pysähtyen tuokioksi talon varjoon painoin mieleeni tarkoin sen ikkunan aseman, jossa nauhasolmu oli. Sitten astuin nopeasti kadulle, joka oli vielä täynnä liikettä, ja tuntien itseni suojatuksi ilmitulolta tässä tungoksessa pysähdyin pariksi sekunniksi talon eteen ja katselin sitä. Ovi oli sulettu. Tämä seikka oli minulle pettymys, sillä olin odottanut tapaavani sen vielä avoimena.

Tunsin kuitenkin, etten voinut jäädä odottamaan, vaikka aika voisikin tarjota parempia tilaisuuksia, ja se kannusti minua eteenpäin. Mitä voin tehdä, se oli tehtävä nyt heti. Kun tämä oli selvänä mielessäni, en nähnyt muuta keinoa kuin kolkuttaa ovelle ja päästä sisään viekkaudella, jos mahdollista, ja jollei se käynyt päinsä, niin väkivallalla. Astuin siis rohkeasti katuojan poikki ja lähestyin sisäänkäytävää.

Mutta kun olin kahden askeleen päässä portaista, tempasi joku äkkiä oven auki ja astui ulos. Mies ei huomannut minua, ja minä astuin nopeasti syrjään, toivoen onnellisen sattuman tulleen avukseni viime hetkellä. Kaksi miestä, jotka nähtävästi olivat saattaneet ensimäistä henkilöä alas portaita, seisoi kunnioittavasti hänen takanaan kynttilät käsissään. Hän pysähtyi hetkiseksi portaille kiinnittääkseen levättiänsä, ja suuresti hämmästyen tunsin hänet aamulliseksi vastaantulijakseni, herra de Bruhliksi.

Ehdin tuskin tulla siitä vakuutetuksi, ennenkuin hän astui alas portailta keppiään heiluttaen, sivuutti huolettomana minut ja poistui. Ovella seisovat miehet katsoivat hetkisen hänen jälkeensä suojaten kynttilöitään tuulelta, ja toinen nauroi raa'asti jollekin mitä toinen sanoi. Sitten he heittivät oven kiinni ja menivät, kuten valon suunnasta saatoin huomata, eteishallin vasemmalla puolella olevaan huoneeseen.

Nyt oli minun aikani. En olisi voinut toivoa, rukoilla enkä odottaa tämän parempaa onnea. Ovi oli kiinni paiskattaessa ponnahtanut hiukan takaisin ja oli noin tuuman verran raollaan. Hetkeäkään arvelematta työnsin sen hiljaa auki, pujahdin eteishalliin ja suljin sen jälkeeni.

Vasemmalla olevan huoneen ovi oli sepi-selällään, ja sieltä heijastuva valo -- muuten oli halli pimeä -- sekä näkemieni miesten äänet varottivat minua menettelemästä varomattomasti. Seisoin ympärilleni katsellen, uskaltaen tuskin hengittää. Lattialla ei ollut mattoja eikä liedessä tulta. Halli tuntui kylmältä, kostealta ja asumattomalta. Valtaportaat kohosivat edessäni, haarautuen ja muodostaen siten kuin lehterin hallin ympärille. Katsoin ylös ja korkealla toisen kerroksen hämäryydessä huomasin heikkoa valoa -- ehkä kynttilän heijastusta.

Vasemmalla olevasta huoneesta kuuluva liikehtiminen huomautti minulle, ettei minulla ollut aikaa hukattavana, jos aioin toimia. Milloin tahansa saattoi toinen miehistä tulla ulos ja nähdä minut. Suurimmalla varovaisuudella alotin matkani. Hallin kivilattian yli pääsin hiipimään kylläkin helposti ja äänettömästi, mutta portaille saapuessani huomasin todellisen vaikeuden alkavan. Ne olivat puusta ja natisivat ja parahtelivat allani niin äänekkäästi, että joka askeleella pelkäsin miesten tulevan hälytetyiksi. Onneksi meni kaikki hyvin, kunnes olin sivuuttanut ensimäisen käänteen -- valitsin tietysti portaiden vasemmanpuoleisen haaran -- mutta silloin rasahti lankku allani sellaisella paukauksella, että sen kajahdus autiossa hallissa kuului kiihottuneisiin korviini pistoolinlaukaukselta. Olin kahden vaiheilla, olisiko minun muutettava etenemistapani paikalla äkkihyökkäykseksi, mutta onneksi seisoin hiljaa. Toinen miehistä tuli ulos ja kuunteli, ja kuulin toisen kiroten kysyvän, mikä se oli. Minä nojasin seinään ja pidätin hengitystäni.

"Tyttö siellä vain taas oikuttelee!" vastasi ulos tullut mies, käyttäen hänestä nimitystä, jota en tahdo tässä mainita, mutta jonka panin hänen tilillensä pian tapahtuvan kohtaamisemme varalle. "Nyt hän on hiljaa. Takokoon ja jyskyttäköön hän minkä jaksaa, mutta..."

Lopusta en saanut selvää, sillä hän meni sisään ovesta ja asettui paikalleen tulen ääreen. Mutta yhdellä tavalla oli hänen sanoistaan minulle etua. Päätin nimittäin, ettei minun tarvinnut olla nyt niin varovainen, koska he lukivat kuulemansa äänet samasta aiheesta johtuviksi: ja riensin sentakia nopeammin eteenpäin. Olin juuri saapunut toisen kerroksen porrassiltamalle, kun alhaalta tuleva melu saattoi minut hetkeksi pysähtymään. Kuulin katuoven avautuvan ja raskaitten askelten kajahtelevan hallin lattialla. Kurkistin varovasti rintasuojuksen yli ja näin kaksi miestä menevän vasemmalla olevaan huoneeseen. Toinen heistä puhui sisään astuessaan, toruen luullakseni toisia miehiä siitä, että he olivat jättäneet oven salpaamatta. Ja ääni, vaikka sanoja en erottanutkaan, kosketti portaita ylös kajahtaessaan tuttua kieltä muistissani. Se oli Fresnoyn ääni!

X. Taistelu porraskäytävässä.

Tämän äänen tuottama varmuus siitä, että olin oikeassa talossa ja että siellä oli myöskin se konna, joka oli syynä kaikkiin vastoinkäymisiini -- sillä keneltä muulta kuin Fresnoylta oli voitu saada se taitettu raha, joka oli erehdyttänyt neidin -- teki minuun omituisen vaikutuksen. Tunsin, kuinka jokainen lihas ruumiissani tuli sinä hetkenä kovaksi kuin teräs, silmäni terävämmiksi, korvani herkemmiksi -- kaikki aistini valppaammiksi ja vilkkaammiksi. Hiivin kuin kissa rintasuojuksen luota, jonka yli olin kurkistanut, ja aloin hetkeäkään viivyttelemättä etsiä neidin huonetta, ajatellen, että vaikka vartioväki lukumäärältään nyt nousikin neljään, ei minulla ollut syytä toivottomuuteen. Jos voisin vapauttaa vangit ilman melua -- mikä olisi helppoa, jos avain olisi ovessa -- saatoin toivoa voivamme päästä hallin läpi jollakin keinolla, vaikka väkirynnäkölläkin. Ja kun kirkonkello samassa löi viittä, muistuttaen, että meillä oli vain puoli tuntia aikaa, jonka kuluessa kaikki oli suoritettava ja ehdittävä hevosten luo, olin valmis antautumaan vaaranalaiseenkin uhkayritykseen.

Valo, jonka olin nähnyt alhaalta, tuli tasapohjaisesta lyhdystä, joka riippui juuri porrasten yläpään edessä talon takaosaan johtavan käytävän suulla. Käytäviä oli kaksi, mutta toinen oli valaisematon. Otaksuen, että de Bruhlilla oli ollut asiaa neidille, arvasin että valo oli asetettu siihen hänen mukavuudekseen. Tämän seikan ynnä ikkunan aseman oppaakseni ottaen kiinnitin huomioni erääseen oveen, joka oli tämän käytävän oikealla puolella ja tuskin neljä askelta porrasten yläpäästä. Ennenkuin kuitenkaan ryhdyin antamaan merkkiä läsnäolostani, polvistuin alas ja näin että huoneessa oli valoa sekä että avain ei ollut lukossa.

Siitä selville päästyäni raaputin ovea kynsilläni, ensin hiljaa, sitten kovennuin, ja kuulin pian että joku huoneessa nousi seisomaan. Ollen varma, että tuo henkilö, kuka se sitten lienee ollutkin, oli huomannut raaputuksen ja noussut kuuntelemaan, vein huuleni avaimen reiälle ja kuiskasin neidin nimen.

Kuulin nopeitten askelien tulevan lattian poikki, ja sitten kuiskailua ihan oven takaa. Luulin erottavani kaksi ääntä. Mutta minä olin malttamaton, ja kun en saanut vastausta, kuiskasin samoin kuin äsken: "Neiti de la Vire, oletteko siellä?"

Ei vieläkään vastausta. Kuiskailukin oli lakannut ja kaikki oli hiljaa -- niin huoneessa kuin koko äänettömässä talossakin. Koetin uudestaan. "Täällä olen minä, Gaston de Marsac", sanoin minä. "Kuuletteko? Olen tullut teitä vapauttamaan." Puhuin niin kovaa kuin uskalsin, mutta enin osa äänestä tuntui kääntyvän takaisin ja kulkevan epäilyttävänä muminana alas portaita.

Tällä kertaa kuitenkin palkitsi vaivani hämmästyksen huudahdus, ja ääni, jonka heti tunsin neidin ääneksi, vastasi hillitysti:

"Mitä se on? Kuka siellä on?"

"Gaston de Marsac", vastasin minä. "Tarvitsetteko apuani?"

Hänen vastauksensa lyhyys, sitä seurannut ilon nyyhkytys, jonka erotin ovenkin läpi, hänen seuralaisensa hurja kiitoshuudahdus, -- kaikki nämä vakuuttivat minulle heti, että olin tervetullut -- tervetulleempi kuin konsanaan ennen -- ja tämä vakuutus terästi voimani käymään lannistumatta eteenpäin, mitä hyvänsä tapahtuisikin.

"Voitteko avata ovea?" kuiskasin minä. Olin koko ajan polvillani, huomioni kiintyneenä tarkkaamaan samalla huoneen sisäpuolelta erottuvia kuiskauksia ja alhaalta hallista silloin tällöin kuuluvia hajanaisia ääniä. "Onko teillä avain?"

"Ei! meidät on lukittu sisään", vastasi neiti.

Sitä olin odottanutkin. "Jos ovi on teljetty sisäpuolelta", kuiskasin taas, "niin olkaa hyvä ja poistakaa salvat."

He vastasivat, ettei se ollut salvattu. Pyysin heitä silloin astumaan kauemmaksi oven luota, nousin jaloilleni ja asetin hartiani ovea vastaan. Toivoin voivani murtaa oven yhdellä ainoalla rysäyksellä, mikä yksi ääni sinänsä ei ehkä hälyttäisi alhaalla olevia miehiä. Mutta painoni ei saanut lukkoa heltiämään, ja kun vastapäätä oleva seinä oli liian kaukana voidakseni saada siitä tukea jalalleni, luovuin yrityksestä. Ovi oli siksi tiiviisti pihtipielissään, että näin yhtä turhaksi yrittää avata sitä vääntämälläkään. Ja hetken aikaa seisoin neuvottomana tuijottaen lujiin ovilankkuihin, jotka uhkasivat lopultakin tehdä tyhjäksi aikeeni.

Asema oli todellakin hyvin vaikea, enkä nytkään voi ajatella siihen muuta taikka parempaa neuvoa kuin se, johon silloin turvauduin. Ylös tullessani olin huomannut seinän vieressä lähellä portaitten yläpäätä puisen jakkaran. Pujahdin noutamaan sen, ja asettaen sen vastapäistä seinää vasten koetin saada riittävää tukea jaloilleni. Lukko kesti vieläkin. Mutta kun heittäydyin koko painollani ovea vastaan, murtui se ovilauta, johon nojasin, ja rysähti sisään synnyttäen kovan äänen, joka kajahti kautta koko tyhjän talon ja olisi melkein voinut kuulua kadullekin.

Ainakin se saapui alhaalla istuvien miesten korviin, sillä minä kuulin heidän tulla rymistävän ulos ja seisahtuvan halliin, vuoroin kovalla äänellä puhellen, vuoroin kuunnellen. Seurasi minuutti henkeäpidättävää hiljaisuutta -- se tuntui pitkältä minuutilta. Sitten he helpotuksekseni tömistelivät takaisin huoneeseensa, ja minä olin vapaa jatkamaan tehtävääni. Toinen, hiukan alemmaksi suunnattu sysäys riitti toivoakseni täydentämään työn. Mutta tehdäkseni tämän mahdollisimman varmaksi laskeuduin polvilleni ja asetin jakkaran tanakasti seinää vasten. Kun nousin ylös saatuani sen paikalleen, niin nousi samalla jotain muutakin, ilman edelläkäyvää ääntä tai varotusta, täydellisenä yllätyksenä minulle -- portaitten päästä kohosi näkyviin miehen pää. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja minä tiesin nyt tulleeni ilmi.

Hän kääntyi ja juoksi takaisin portaita alas säikähtynein kasvoin, kiitäen niin nopeasti, etten olisi voinut saavuttaa häntä jos olisin tahtonutkin ja jos olisin älynnyt yrittää. Hiljaisuudesta ei nyt enää tarvinnut piitata. Muutaman sekunnin perästä olisi miehet hälytetty paikalle. Minulla ei ollut paljon aikaa ajatella. Asettuen ovea vasten otin vauhtia ja työnsin koko voimallani. Mutta joko olin kiireissäni huomaamaton taikka oli siinä jokin muu syy, lukko ei vain antanut perään. Sen sijaan luiskahti jakkara, ja minä lensin pitkälleni lattialle juuri samalla hetkellä kun hälytystieto saapui alhaalla oleville miehille.

Muistan, kuinka onnettoman kaatumiseni synnyttämä romahdus tuntui päästävän valloilleen kaikki talon kahlehditut äänet. Huoneesta kuuluva heikko kirkaisu oli vain alkusoitto, joka hukkui seuraavassa tuokiossa hämmästyksen mylvinään, aseitten kalinaan, kirouksiin, huutoihin ja karjuntaan, jotka alhaalta vyöryen kaikuivat kumeina korvissani, kun säikähtyneet miehet syöksähtivät aseittensa luo ja alkoivat rientää kivilattian poikki ja ylös portaita. Yhteen epätoivoiseen yritykseen oli minulla vielä aikaa. Ponnahtaen ylös tartuin jakkaraan kahdesta jalasta ja iskin sillä kahdesti ovea, jotta ennen murtamani lauta painui kokonaan sisään. Mutta siinä olikin kaikki. Lukko piti, ja kolmanteen iskuun ei minulla ollut enää aikaa. Miehet olivat jo puolitiessä portaita. Viskasin pois hyödyttömän jakkaran ja sieppasin miekkani, joka paljastettuna oli vieressäni. Siihen saakka oli asiain kulku ollut meille vastainen, mutta nyt oli tullut aika vaihtaa aseita, eikä loppu ollut vielä käsissä. Syöksähdin portaitten yläpäähän ja seisoin siinä käsi sivullani ja miekkani kärki lattiaan koskettaen, valmiina puolustautumaan,

Kuten on helppo arvatakin, en ollut ollut talossa koko tätä aikaa suunnittelematta, mitä olisi tehtävä, jos minut yllätettäisiin, ja missä paikassa minun olisi edullisinta puolustautua. Käytävän suulla riippuvan lyhdyn leveä tasapohja heitti syvän varjon juuri alapuolellensa, samalla kuin edessä oleville portaille lankesi kirkas valo. Varjossa seisoen yletyin miekkani kärjellä portaitten ylimäiselle astuimelle ja saatoin heiluttaa sitä vapaasti tarvitsematta pelätä suojakaidetta. Ja siihen asetuin seisomaan jonkinlaista hurjaa tyydytystä tuntien, kun Fresnoy kolmen toverinsa seuraamana harppasi ylös viimeistä porrasjaksoa.

Heitä oli neljä yhtä vastaan, mutta minua nauratti nähdessäni kuinka he seisahtuivat porrasjakson puoliväliin, eivät jyrkästi, vaan arasti ja vitkastellen, ja katselivat minua arvioiden porrasaskeleita ja sitä etua, minkä heidän silmiinsä hohtava valo antoi minulle. Fresnoyn rumia kasvoja rumensi vielä suuri laastarikaistale sillä paikalla, mihin miekkani kahva oli häntä iskenyt viimeisessä ottelussamme Chizéssä; ja tämä ynnä hänen kiukkunsa antoivat hänen kasvoilleen erinomaisen häijyn ilmeen. Lähinnä häntä seurasi kuuro Matteus, jonka hurja tylsyys oli matkallamme useammin kuin kerran ärsyttänyt minut suuttumaan; viimeisinä tulivat molemmat oudot miehet, jotka olin nähnyt hallissa. Nämä jälkimäiset näyttivät olevan enimmän halukkaita käymään kimppuuni, ja jollei Fresnoy olisi kädellään sulkenut tietä, olisimme me ryhtyneet miekkasille ilman esipuheita.

"Seis, sinä siinä!" huusi hän kiroten, sysätessään toisen heistä takaisin. Ja sitten hän puhutteli minua, sanoen: "Vai niin, ystäväiseni! Tekös siinä olette, vai mitä?"

Katsoin häneen äänettömänä rajattoman halveksivasti, kunnioittamatta häntä edes sen vertaa, että olisin miekkaani kohottanut, vaikka tähtäsin häneen valppaasti.

"Mitä tekemistä teillä on täällä?" jatkoi hän, koettaen puhua röyhkeästi.

En vieläkään vastannut hänelle enkä liikahtanut, vaan katsoin häneen rävähtämättä. Tämä alkoi häntä kiukustuttaa, sillä parhaimmissakin tiloissa hän oli ärtyisä ja kärsimätön luonteeltaan. Luullakseni oli hänellä sitäpaitsi jälellä sen verran kunniantuntoa, että hän kykeni ymmärtämään halveksumiseni ja loukkautumaan siitä. Hän astui askeleen ylöspäin, kasvot synkkinä vimmasta.

"Te pellonpelättimen kerjäläis-sikiö!" ärjäisi hän äkkiä, lisäten joukon karkeita kirouksia. "Ettekö tahdo puhua, vai aiotteko odottaa, kunnes seivästämme teidät paikallenne? Jos me kerran alamme, kääpiökukko, niin emme pysähdy ennenkuin olemme tehneet selvää jälkeä teistä! Jos teillä on jotakin sanottavaa, niin sanokaa ja..." Lopun hänen sanoistaan jätän pois, sillä ne menivät säädyttömyydessä yli rajojen.

Mutta vieläkään en liikahtanut enkä puhunut, vaan katsoin häneen värähtämättä, vaikka minua suretti ajatellessani, että naiset kuulivat. Fresnoy teki viimeisen yrityksen. "Kuulkaahan, vanha veikko", sanoi hän niellen jälleen kiukkunsa, tai ollen niin tekevinään, ja puhuen karkealla hyväntahtoisuudella, jonka tiesin petolliseksi, "jos rupeamme miekkasille, niin me emme teitä säästä. Mutta yhden tilaisuuden te saatte entisten Condé'n aikojen kunniaksi. Poistukaa! Käyttäkää tilaisuutta ja poistukaa! Me annamme teidän mennä, ja olkoon tuo särjetty ovi ainoa merkki tästä seikkailusta. Tämä on enemmän", lisäsi hän kiroten, "kuin mitä tekisin kenellekään muulle paitsi teille, herra de Marsac."

Äkillinen liikahdus ja matala huudahdus takanani osottivat että hänen sanansa olivat kuuluneet sinne; ja sitä seurasi heti ikäänkuin puun repimisestä syntyneitä ääniä, joihin sekaantui jonkun ankarasti ponnistelevan ihmisen kiivas hengitys, mistä päätin, että naiset raastoivat ovea -- arvattavasti koettaen suurentaa aukkoa. En uskaltanut katsoa taakseni nähdäkseni miten se heille onnistui, enkä myöskään vastannut Fresnoylle muuten kuin samalla äänettömällä halveksumisella, vaan seisoin hievahtamatta katsellen edessäni olevia miehiä valppain silmin kuin otteluun ryhtyvä miekkailija.

Olin oikeassa siten tehdessäni, sillä ilman merkinantoa tai varotusta portailla oleva ryhmä liikehti hetkisen ikäänkuin peräytyen ja syöksähti samassa minua kohti. Onneksi ei vastaani sopinut yhtaikaa useampia kuin kaksi, ja huomasin ettei Fresnoy ollut kumpikaan niistä, jotka juoksivat ylös portaita. Toinen oudoista miehistä tunkeutui etunenään ja kävi rivakasti minua ahdistamaan, Matteuksen seisoessa näennäisesti hänen varamiehenään, vaikka hän itse asiassa vartoi tilaisuutta hyökätäkseen esiin ja keihästääkseen minut käsikähmässä, mikä temppu ei hetkeksikään jäänyt minulta huomaamatta.

Tämä ensimmäinen ottelu kesti ainoastaan puoli minuuttia. Hurja, riemukas ilo kävi läpi koko olemukseni, kun teräs kalskui terästä vastaan, ja minä huomasin etten ollut erehtynyt käteni enkä asemani voimakkuudesta. Miehet olivat minun vallassani. He olivat portailla toinen toisensa tiellä, heidän täytyi taistella yhdellä paikalla, he eivät kyenneet liikkumaan eteen eikä taakse, eivät voineet hyökätä vapaasti eivätkä peräytyä vaarattomasti. Matteusta pelkäsin enemmän kuin varsinaista vastustajaani, ja senpä takia, ottaen tilaisuudesta vaarin, tein voimakkaalla väistöllä viimemainitun aseettomaksi, ja sivaltaen Matteuksen miekan syrjään samalla liikkeellä, löin häntä otsaan; astuen sitten askeleen taaksepäin annoin ensimäiselle vastustajalleni kärkipiston. Hän lysähti maahan yhteen kasaan melkein hengettömänä, Matteus pudotti miekkansa maahan ja horjui takaperin alaspäin, vaipuen Fresnoyn syliin.

"Hyvä usko! Ranska ja Hyvä usko!" Minusta tuntui, etten ollut puhunut, että olin kalskutellut terästä kiukkuisimmassa äänettömyydessä; kuitenkin raikui ja kajahteli huuto vielä katossa, kun annoin säiläni painua ja katsoin julmasti alempana oleviin miehiin. Fresnoyn kasvot olivat vääristyneet raivosta ja harmista. Heitä oli nyt vain kaksi minua vastassa, sillä vaikka Matteuksen haava oli lievä, ei hän kyennyt mihinkään, kun siitä vuotava veri sokaisi hänen silmänsä. "Ranska ja Hyvä usko!"

"Hyvä usko ja hyvä miekka!" huusi ääni takanani. Ja katsahtaen nopeasti taakseni näin neidin pistäneen kasvonsa ovessa olevasta aukosta. Hänen silmänsä säkenöivät, hänen huulensa olivat punottavammat kuin tavallisesti, ja hänen tukkansa, joka oli irtautunut hänen ponnistellessaan, levisi tuuheina aaltoina hänen vaaleiden poskiensa ympärille, tehden hänet sotavelhon näköiseksi, jollaisista kerrotaan kotiseudullani Bretagnessa. "Hyvä miekka!" huusi hän jälleen ja taputti käsiään.

"Mutta parempi kenttä!" vastasin minä iloisesti. Kuten useimmat koti-maakuntani miehet olen mieleltäni enimmäkseen synkkä ja vakava, mutta minulla on tapana tulla sukkelaksi sellaisina hetkinä kuin tämä. "No, Fresnoy", sanoin minä, "odotan että suvaitsisitte astua esiin. Täytyykö minun ottaa levätti hartioilleni pysyäkseni lämpimänä?"

Hän kirosi vastaukseksi ja katsoi minuun kahden vaiheilla. "Jos te tulette alas", sanoi hän.

"Lähetä kumppanisi pois, niin tulen", vastasin rohkeasti. "Porrastasanteella on tarpeeksi tilaa ja kohtalaisesti valoa. Mutta minun täytyy joutua. Neidin ja minun on mentävä muualle, ja aika on jo myöhäinen."

Mutta hän epäröi vielä. Hän katsoi jalkaansa juuressa makaavaa miestä -- joka minuutti sitten oli oikaissut jäsenensä ja rauhallisesti heittänyt henkensä -- ja seisoi epävarmana, surkuteltavampana pelkuruuden ja häijyyden esikuvana, mitä milloinkaan olen nähnyt -- vaikka hän tavallisesti oli urhea mies. Kutsuin häntä jänishousuksi ja Arkalan mieheksi ja arvelin jo mielessäni, eikö minun ehkä sittenkin olisi mentävä häntä vastaan, sillä aikamme oli täperällä ja Simon poistuisi pian odotuspaikalta, kun takaani kuuluva huuto sai minut kääntymään ja minä näin, että neiti ei ollut enää katsomassa oven reiästä.