Chapter 4

(Titus tulee, kädessä nuolia, joiden kärkeen on kiinnitetty kirjeitä. Hänen kanssaan Marcus, nuori Lucius ja muita sukulaisia.)

TITUS. Tule, tule, Marcus; -- tässä paikka, langot -- No, poika, näytä amputaitoasi: Vain tarkkaan tähtää, niin käy määrään nuoli. _Terras Astraea reliquit_: Muistathan, Marcus: pakeni ja meni! Työaseet esiin! Teidän, langot, tulee Hapaanne heittää, meret pohjustaa; Vedestä ehkä hänet löydätte; Ei, -- siell' ei oikeutt' enempää kuin maalla! -- Te, Publius ja Sempronius, toimeen käykää: Kuokalla kaivakaa ja lapiolla, Maan sisus-uumenihin tunkekaa Ja, tultuanne Pluton valtakuntaan, Tää pyyntökirja hälle antakaa Ja sanokaa, ett' oikeutt', apua Andronicus hält' anoo, vanhus, jolta Sydämmen särki kiittämätön Rooma. -- Ah, Rooma! Niin, tein onnettomaks sun, Kun kansan äänet siirsin tuohon mieheen, Jok' ilkeästi nyt mua kiduttaa. -- No, menkää, kaikki huolell' urkkikaa, Hakekaa tarkkaan kaikki sotalaivat; On keisar' ehkä hänet laivaan vienyt; Mene ja mangu sitten oikeutta!

MARCUS. Oi, Publius, eikö surullista nähdä Jaloa setääs häiriössä noin?

PUBLIUS. Siks onkin meidän pyhä tehtävämme Hänt' öin ja päivin tarkkaan vaalia Ja lempeästi oikkujansa noutaa. Siks kunnes aika hellän avun tuo.

MARCUS. Ei, tuohon suruun apua ei ole. Sotaiseen kostoliittoon goottein kanssa! Ja koston saakoon kiittämätön Rooma, Ja palkan Saturninus-petturi!

TITUS. No, Publius? No, hyvät herrat? Mitä, Te joko hänet tapasitte?

PUBLIUS. Emme; Mut Pluto teille lupaa, että Koston Te saatte tuonesta, jos tahdotte. Niin paljon tehtävää on Oikeudella Zeun luona taivaassa ja muuallakin, Ett' teidän täytyy hetki odottaa.

TITUS. On väärin noin mua viivykkeillä syöttää. Palavaan järveen itse sukellan Ja kantapäistä hänet sieltä nostan. Olemme pensait', eikä setripuita, Ei suuriluisia kuin kyklopit, Mut rautaa, Marcus, selkäranka rautaa; -- Vaikk' eihän tätä tuskaa selkä kestä! Ja kosk' ei maasta eikä manalasta Saa oikeutta, niin taivaan jumalia Me pyydämme, ett' alas Oikeuden He lähettävät kostoks tuskillemme. Nyt toimeen! Sinä, Marcus, ammut hyvin. (Jakaa heille nuolia.) _Ad Jovem_, sulle tuo; -- tää _ad Apollinem_; -- _Ad Martem_, se on itseäni varten; -- Tuo Pallaan on; -- tuo Hermeen; -- tuo on, Cajus, Saturnuksen, ei Saturninuksen: Sehän ois suoraan tuuleen ampumista. -- Nyt, poika! -- Ammu, Marcus, kun ma käsken. Se totta tepsii, minkä kirjoitin; Ei jäänyt ykskään jumal' anomatta.

MARCUS. Te kaikki nuolet hoviin ampukaa: Näin korskaa keisaria kidutamme.

TITUS. Nyt jouset jänteen! (Ampuvat.) Bravo, Lucius-poika! Juur' Neitseen kohtuun: Pallaalle se anna!

MARCUS. Min' ammuin penikulman ohi kuun: Zeun kädess' on sun kirjeesi nyt varmaan.

TITUS. Haa, Publius! Mit' olet tehnyt? Kas, Sa ammuit toisen sarven Taurukselta!

MARCUS. Sep oli somaa! Publius kun ampui, Niin suuttui Härkä, tuustas Ariesta, Ja Kauriin sarvet putosivat hoviin. Ja ken ne löysi? Keisarinna konna. Ja rouva nauroi, käski maurin viedä Ne heti isännälleen lahjaksi.

TITUS. Niin oikein! Onneks olkoon armolle! (Talonpoika tulee, kädessä koppa, jossa on kaksi kyyhkystä.) Taivaasta sana! Posti tuli, Marcus! Mit' uutta, mies? Sull' onko kirjeitä? Oikeutta saanko? Mitä sanoo Jupiter?

TALONPOIKA. Niin, Jupi-Piiteri, se hirttomieskö? Hän sanoo, että on ottanut alas piitan; sillä miestä ei hirtetä ennen kuin ensi viikolla.

TITUS. Ma kysyn: mitä sanoo Jupiter?

TALONPOIKA. Ah, herra hyvä, minä en tunne Juu-Piitertä: en ole ikänäni hänen kanssaan ryypännyt.

TITUS. Mitä, konna, etkö sinä kuljeta --?

TALONPOIKA. Kyllä, herra, kyyhkyjäni; en mitään muuta.

TITUS. Mut etkö ole tullut taivaasta?

TALONPOIKA. Taivaastako? Ah, herra, siellä en ole koskaan ollut. Jumala minua varjelkoon siitä röyhkeydestä, että tunkeutuisin nuorella iälläni taivaaseen! Olin vain kyyhkyineni menossa tripuuni-lepsun puheille jupakan vuoksi, joka on käymässä setäni ja erään keisarin miehen välillä.

MARCUS. Mutta tämähän tulee aivan niinkuin tilattuna viemään perille anomuskirjasi. Anna hänen jättää kyyhkyset keisarille sinun puolestasi.

TITUS. Sano minulle, voitko sinä jättää anomuskirjan keisarille oikein säädyllisesti?

TALONPOIKA. En, totisesti, en ole koskaan eläissäni ollut säätymies.

TITUS. Mies, tule tänne, jätä turhat lorut; Vain anna keisarille kyyhkysi, Ma hänelt' oikeutta sulle hankin. Seis, varro, -- tuossa kultaa vaivastasi! Minulle tuokaa mustetta ja kynä. -- Jätäthän säädykkäästi anomuksen?

TALONPOIKA. Kyllä, herra.

TITUS. Siis tässä sulle anomuskirja omasta puolestasi. Ja kun tulet hänen luokseen, niin muista heti lähestyessäsi polvistua; sitten suudella hänen jalkaansa; sitten antaa kyyhkysi; ja sitten odottaa palkkaasi. Minä olen siinä käsillä; katso, että toimitat asiasi hyvin.

TALONPOIKA. Sen lupaan, herra, minuun luottakaa.

TITUS. Mies, onko sulla veistä? Näytä tänne! -- Tuo veitsi, Marcus, kääri pyyntökirjaan -- Olethan laatinut sen oikein nöyrän. -- Ja kun sen olet keisarille vienyt, Koputa oveeni ja vastaus tuo.

TALONPOIKA. Jumalan haltuun, herra; sen ma teen.

TITUS. No, Marcus, lähtekäämme. -- Tule, Publius!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Keisarinlinnan edusta.

(Saturninus, Tamora, Demetrius, Chiron seuralaisineen tulevat, Saturninuksen kädessä nuolet, jotka Titus on ampunut.)

SATURNINUS. Mit' arvelette tästä herjauksesta? Näin onko koskaan Rooman keisaria Ivailtu, kiusattu ja uhmailtu, Siks' että tasan jakaa oikeutta? Te tiedätte sen, niinkuin jumalatkin, -- Mit' ikään rahvaan korvaan kuiskikoot Nuo rauhanhäiritsijät -- ettei mitään Lainvastaist' ole tehty röyhkeille Tituksen pojille. Vaikk' onkin suru Hält' älyn pimittänyt, saako silti Hän meihin puuskiaan ja oikkujaan Ja kostoaan ja katkeruuttaan purkaa? Nyt kirjoittaa hän taivaalt' apua: Kas, tuo on Zeulle, tuo Apollolle, Hermeelle tuo, tuo sodan jumalalle! Nuo somat lehdet, pitkin Roomaa lentäin, Sen senaattia parjaavat ja meitä Lain polkijaksi julki huutavat. Ihanaa pilaa! Eikö totta, herrat? Ikäänkuin Roomass' oikeutt' ei oisi! Mut jos ma elän, tekohulluudella Hän ei saa ivaans' enää kaunistaa, Vaan tietköön, että Saturninuksessa Viel' elää oikeus; ja jos nukkuukin se, Hän herättää sen niin, ett' ylpeimmänkin Kapinamiehen raivossaan se murskaa.

TAMORA. Suur' isäntäni, rakas Saturninus, Eloni turva, aatosteni herra, Oi, tyynny, kärsi ukon heikkoutta: Hän poikans' uljaat kadotti, ja suru Sydämmeen syvän leikannut on haavan. Surussa häntä ennen lohduta, Kuin että pientä rankaiset ja suurta Tuon ivan vuoks. (Syrjään.) Näin tulee Tamoran, Ovelan vaimon, kaikkein mieliks olla. Mut, Titus, iskun sait sa, joka tuntuu Sydämmen juuriin! Jos on Aaron viisas, Käy kaikki hyvin: tyyneen ankkuroidaan. -- (Talonpoika tulee.) No, poika hyvä, meitäkö sä etsit?

TALONPOIKA. Niin, tietystikin, jos teidän vapaasukuisuutenne on keisarillinen.

TAMORA. Olen keisarinna; tuoss' on keisari.

TALONPOIKA. Vai tuo se on! -- Jumala ja pyhä Tapani antakoon teille hyvää iltaa! Tuon tässä teille kirjeen ja pari kyyhkystä tässä.

(Saturninus lukee kirjeen.)

SATURNINUS. Pois viekää, palkaks oiti hirttäkää!

TALONPOIKA. Kuinka paljon rahaa saan?

TAMORA. Saat mennä hirteen, poika, kuuletko.

TALONPOIKA. Vai hirteen! Silloin maarinkin olen hankkinut kaulalleni autuaallisen lopun.

(Poistuu vartijain saattamana.)

SATURNINUS. Kavala, kuulumaton häväistys! Moist' ilkikonnuuttako pitää sietää? Kyll' arvaan, mistä tämä juoni johtuu. Tuon kärsisinkö? Petturit nuo pojat, Jotk' oikeus näki syypäiks veljen murhaan, Minäkö laittomasti teurastin? -- Tukasta tänne laahatkaa se konna Ei ikä häntä eikä arvo suojaa. -- Tuon korskan ivan tähden sinut silvon. Ovela houkka, minut valtaan autoit Vain hallitakses minua ja Roomaa. (Aemilius tulee.) Aemilius, mit' uutta?

AEMILIUS. Miekkaan, miehet! Parempaa syyt' ei Roomall' ollut koskaan. Ko'onneet ovat gootit sotajoukon Lujia, saaliin-ahneit' urhoja; Jo tänne marssivat, ja heitä johtaa Lucius, vanhan Titus-ukon poika, Jok' uhkaa tehdä kostonretkellään Tuhompaa vielä kuin Coriolanus.

SATURNINUS. Kuin? Lucius-urho goottein päällikkönä? Se sana koski; pääni painuu, niinkuin Vilussa kukka, myrskyn suussa heinä. Niin, niin, nyt alkaa surut lähetä. Se alhaiso, se, nähkääs, häntä suosii: He sanovat -- sen olen usein kuullut, Kun salapuvuss' olen liikkunut -- Luciuksen karkoituksen laittomaksi, Ja toivoisivat häntä keisariksi.

TAMORA. Pois pelko! Onhan kaupunkimme luja!

SATURNINUS. Niin, mutta kansa suosii Luciusta Ja luopuu minusta ja auttaa häntä.

TAMORA. Kun keisar' olet, keisarina toimi! Pimittää voiko sääskiparvi päivän? Suvaitsee kotka lintusien laulaa, Ei kysy, mikä laulun tarkoitus; Se tietää että siipeins' siimeksellä Mykistää, milloin tahtoo, laulajan. Niin sinäi Rooman huimapäiden tee. Hyvitä mieles; tiedä, keisari: Andronicuksen sanoilla ma hurmaan Makeemmilla ja tuhokkaammilla Kuin lampaan apila, tai täky kalan; Tuo toiseen taudin herkullinen ruoka, Ja toisen täkykoukku haavoittaa.

SATURNINUS. Pojaltaan armoa ei meille pyydä.

TAMORA. Sen tekee, Tamora jos häntä pyytää. Min' imartelen, täytän vanhan korvat Makeimmin sanoin; vaikk' ois korva kuuro Ja sydän voittaa mahdoton, niin täytyy Mun kieltäin kuulla sydämmen ja korvan. -- (Aemiliukselle.) Edellä mene sinä airuena; Sano, että keisar' urho Luciusta Tavata tahtoo; kohtauspaikaks määrää Andronicuksen, vanhan isän, talo.

SATURNIUS. Aemilius, täytä toimes arvokkaasti. Jos panttivangin vaatii vakuudekseen, Niin määrätköön mink' itse haluaa.

AEMILIUS. Teen taattavasti niinkuin käskette.

TAMORA. Nyt Titus-vanhuksen ma menen luo Ja taidollani häntä houkuttelen Gooteista vieroittamaan Luciuksen. Nyt taaskin, rakas keisar, ilostu Ja pelkos minun juonihini hautaa.

SATURNIUS. Sun onni suokoon hänet taivuttaa.

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Tasanko Rooman lähellä.

(Lucius tulee goottilaisen sotajoukon etupäässä liehuvin lipuin ja helisevin soitoin.)

LUCIUS. Soturit uljaat, taatut ystäväni, Suuresta Roomast' olen saanut kirjeen, Joss' ilmi hehkuu viha keisariin Ja meidän tuloamme ikävöidään. Siis, ylvät urhot, arvo vaatii teitä Vain käskemään, ei herjaa sietämään; Ja mit' on Rooma tehnyt teille pillaa, Siit' olkoon kosto kolminkertainen.

1 GOOTTI. Sa uljas verso suuren Tituksen, Jok' ennen kauhun toi, vaan nyt tuo lohdun, Ja jonka urhotyöt ja kunnon toimet Ivalla maksoi kiittämätön Rooma, Sa meihin uskalla; sua seuraamme -- Kuin kesäpaahteess' äijät mehiläiset, Joit' emo kukkamaille kuljettaa -- Tamora-julmurille kostamaan.

GOOTIT. Sanomme kaikki samaa mitä hän.

LUCIUS. Hänelle kiitos, kiitos teille kaikin! Ken tuossa reippaan gootin saatossa?

(Eräs goottilainen tulee, taluttaen Aaronia, joka kantaa lastaan käsivarrellaan.)

2 GOOTTI. Suur' Lucius, leiristä kun katsomaan Ma menin hävinnyttä luostaria, Ja rakennuksen raunioita siinä Kun tarkoin tarkastin, niin muurin alta Äkisti kuulin lapsen porua. Ma ääntä seurasin, ja silloin kuulin Näin nuhdeltavan pikku-parkujaa: "Vait, sinä tumma vesa, joka tulet Puoliksi minuun, puoliks äitiisi! Jos isän veri ei ihos ilmaisisi, Ja luonnolt' oisit saanut äitis värin, Niin voisit tulla keisariksi, lurjus: Kun maidonkarvat lehmä on ja härkä Ei sysimustaa synny vasikkaa. Vait, vesa, vait!" -- näin kakaraa hän torui -- "Ma jonkun hyvän gootin luo sun vien; Kun kuulee hän, ett' olet keisarinnan, Niin äitis vuoks sua hellästi hän vaalii." Nyt, miekka maalla, esiin ryntäsin Ja hänet yllätin ja tänne saatoin; Te tehkää hälle mitä mielitte.

LUCIUS. Mies hyvä, piru ihmishahmoss' on hän: Hän Titukselta kelpo käden vei; Tuo helmi keisarinnan silmät käänsi, Ja tuossa kiimansa on halpa tulos. -- Sano, valkosilmä konna, mihin aiot Tuon pirunnaamas jäljennöksen viedä? Et vastaa? Kuuro oletko? Ei sanaa? Köys tänne! Puuhun hänet hirttäkää, Ja viereen äpäräkin vetäkää!

AARON. Älä koske: se on verta kuninkaan!

LUCIUS. Isäänsä tulee: viekää hirteen vaan! Laps ensin: isä nähköön nytkäyksen Ja saakoon sydämmeensä hylkäyksen! Hoi, tikkaat tänne!

(Tikapuut tuodaan, joita Aaronin tulee nousta.)

AARON. Lucius, lapsi säästä, Ja vie se multa keisarinnalle. Jos sen sa teet, niin kerron ihmeitä, Joit' on sun sangen hyödyllistä tietää. Mut jos et tahdo, tulkoon mikä uho, Vait olen vain; mut teidät vieköön tuho!

LUCIUS. No, puhu; jos sa mieleisiä haastat, Niin. lspses eloon jää ja hoidon saa.

AARON. Vai mieleisiä? Totta totisesti, Sydäntäs vihloo kuulla mitä puhun: Ma kerron murhaa, verta, raiskausta, Pimeyden töitä, kauhun tekoja, Petosta, konnuutt', ilkeyttä, jota On sääli kuulla, vaikk' ei sääli tehdä; Sen kaiken kanssani ma hautaan vien, Jos sin' et vanno että laps saa elää.

LUCIUS. Sun lapses elää saa. Siis puhu pois!

AARON. Se ensin vanno, sitten minä alan.

LUCIUS. Kehenkä vannon? Jumalaa et usko, Kuink' uskoa sa sitten valaa voit?

AARON. Vaikk' en ma uskoisi, -- enk' uskokaan, Niin, koska tiedän, että olet hurskas Ja omaat mitä tunnoks sanotaan, Ja pappismetkuihin ja -mutkiin luotat, Joit' olen nähnyt sinun noudattavan, Niin vaadin valaa; tiedän, että narrin On jumalana tiukusauvansa, Ja mitä siihen vannoo, sen hän pitää; Siks sitä penään. Vanno siis sen saman Jumalan kautta, -- olkoon vaikka mikä, -- Jot' ylistät ja jota palvelet, Ett' autat poikaa, ruokit, kasvatatkin, En muuten rahtuakaan ilmaise.

LUCIUS. Sen vannon sulle jumalani kautta.

AARON. Siis ensin: keisarinnalle sen tein.

LUCIUS. Mik' irstainen ja kylläymätön nainen!

AARON. Oo, tuo vain sulaa oli hurskautta Sen suhteen, mitä kohta kuulla saat. Bassianus hänen pojiltaan sai surman, He siskos raiskasivat, kädet hältä Ja kielen leikkasivat pois ja hänet Niin sievistivät kuin sa itse näit.

LUCIUS. Hyi, konna! Tuoko sievistämist' on?

AARON. Kerivät, huuhtoivat ja sievistivät; Niin, sievän kepposen ne herrat teki.

LUCIUS. Oo, konnat, petomaiset niinkuin sinä!

AARON. Niin oikein, minult' oppivat he taidon. Tuon kiiman perivät he äidiltään, Niin totta pelissä kuin valtti voittaa; Mut verenhimons' oppivat kai multa, Niin, totta vie, kuin kurkkuun iskee hurtta. Nyt työni todistakoot, mihin kelpaan. Minä se veljes saatoin tuohon kuoppaan, Miss' oli Bassianus ruumiina; Ma kirjeen kirjoitin, jonk' isäs löysi, Ja, liitoss' äidin sekä poikain kanssa, Ma kullan kätkin, josta kirje puhui; Jos mitä tehtiin, mikä mieltäs vihloo, Ma kaikess' aina turmaa edistin. Ma juonittelin isältäsi käden, Ja kun sen sain, niin syrjään vetäydyin Ja naurust' olin ihan pakahtua. Ma seinän raost' utelin, kun isäs Sai kädestänsä poikiensa päät; Näin hänen itkevän ja nauroin niin, Ett' tulvi vesi munkin silmistäni. Kun juonen kerroin keisarinnalle, Hän tuosta ilosanomasta pyörtyi Ja suuteli mua senkin seitsemästi.

1 GOOTTI. Ja tuonko kerrot, etkä punastu?

AARON. Kuin musta koira, -- niinkuin sanotaan.

LUCIUS. Noit' ilkitöitä etkö kadu?

AARON. Kyllä Sit', etten tehnyt tuhansia lisää. Kiroan vielä nytkin sitä päivää -- Niit' ei juur' monta liene kirottavaa -- Jona en tehnyt jotain julki-julmaa: Murhannut miestä taikka murhauttanut, Pilannut naista tai sit' aikonut, Syytöntä syönyt, väärää valaa tehnyt, Verivihollisiks ystäviä saanut, Katkaissut kaulaa köyhän elukalta, Tulehen sytyttänyt öiseen aikaan Ladot ja pielekset ja omaajalle Sanonut: "Sammuta ne kyynelilläs." Ma kaivoin ruumiit haudoista ja panin Ne pystyyn ystävien oven eteen, Kun unohtua juuri oli suru, Ja niiden nahkaan, niinkuin puuhun, uursin Ma roomalaiseen tyyliin nämä sanat: "Ei suru kuole, vaikka minä kuolin." Hoo, tuhatt' olen kauhun työtä tehnyt Niin sukkelaan kuin tapan kärpäsen; Ja mikään ei mua karmi niin kuin se, Ett' en voi tehdä tuhansia lisää.

LUCIUS. Alas se perkele! Noin ihanaa Hän ei saa kuolla hirttokuolemaa.

AARON. Jos perkeleit' on, perkel olla mielin Ja palavassa ikituless' elää, Jos sun vain seuraks saisin helvettiin Ja myrkkykielin kiduttaa sua saisin.

LUCIUS. Jo riittää tuo; suu hältä tukkikaa!

(Eräs goottilainen tulee.)

GOOTTI. Suur' Lucius, viesti Roomasta on tuolla Ja pyytää päästä teidän pateillenne.

LUCIUS. Sisähän tulkoon! (Aemilius tulee.) Aemilius, terve! Mitä Roomast' uutta?

AEMILIUS. Suur' Lucius ja te, goottein ruhtinaat, Tuon tervehdyksen Rooman keisarilta: Hän tuntee asevoimanne ja pyytää Isänne luona teitä puhutella; Jos panttimuksia te vaaditte, Niin ne hän teille viipymättä laittaa.

1 GOOTTI. Mitä sanoo päällikkömme?

LUCIUS. Aemilius, keisari jos isälleni Ja Marcus-sedälleni takuun suo, Niin heti valmis olen. -- Eespäin, mars!

Toinen kohtaus.

Rooma. Tituksen talon edusta.

(Tamora, Demetrius ja Chiron tulevat valepuvussa.)

TAMORA. Täss' oudossa ja kolkoss' asussa Andronicusta vastaan käyn ja sanon Ett' olen Kosto, manalasta tullut Kamalain tuskiensa sovittajaks. -- Koputa huoneen oveen, missä kuuluu Hän julmaa koston tuumaa hautovan, Ja sano, että Kosto häneen yhtyy Tuhoomaan tuiki hänen sortajansa.

(Koputtavat.)

(Titus avaa huoneensa ikkunan.)

TITUS. Ken häiritsee mua miettelyssäni? Ovenko avaamaan mua viettelette, Jott' ilmaan lentäis synkät tuumani Ja näin ois kaikki miettelyni turhaa? Mut petytte. Mit' aion tehdä, nähkääs. Se täss' on verin kirjoitettuna; Ja minkä kirjoitin, sen täytän myös.

TAMORA. Ma tulin, Titus, kanssas puhumaan.

TITUS. Ei sanaa! Suloll' en voi haastaa minä: Kädetön olen, eleit' olen vailla. Sin' olet voiton puolla; vaiti siis!

TAMORA. Jos tuntisit mun, kyllä puhuisit.

TITUS. En hullu ole; kyllin sinut tunnen: Tää käs' sen todistaa, tää punapräntti, Nää vaot, tuskain, huolten kyntämät, Yöt raskaat, vaivan päivät, surut kaikki Sen todistavat, että sinut tunnen: Tamora olet, korska keisarinna. Nyt vaaditko mun toista kättäni?

TAMORA. Ei, tuskain mies, en ole Tamora: Hän pahaa sulle suo, mut minä hyvää. Min' olen Kosto, manan lähettämä: Povestas korppikotkat karkoitan, Verisen palkan tuoden sortajilles. Mua päivän valoon tervehytä; tule, Taposta puhelkaamme, surmasta. Ei sitä loukkoa, ei piilopaikkaa, Ei umpi-pimeytt' eikä usvaist' uomaa, Miss' inha valtaus tai veri-murha Niin piillä voivat, etten niitä keksi. Kun korvaan kuiskaan julman nimen: kosto, Niin pahin syntinenkin vapisee.

TITUS. Sinäkö Kosto? Tänne lähetetty Kiduttamaanko vihamiehiäni?

TAMORA. Se olen; tule siis mua tervehtimään.

TITUS. Tee mulle ensin palvelus, niin tulen. Sivullas, näetkös, Valtaus on ja Murha; Nyt näytä mulle, että olet Kosto: Nuo pistä tai ne vaununpyöriis sido, Ma silloin tulen ajomieheks sulle Ja kiidän kanssas halki ilmojen; Kaks sälköä sä hanki pikimustaa Vetämään kiirein koston-vaunujasi, Ja murhamiehet etsi luolistaan; Ja kun on vaunus niiden päitä täynnä, Min' astun pois ja pyörän rinnalla Kuin orja jalan talsin päivän pitkän, Siit' alkaen kuin Hyperion nousee Ja siihen asti kuin se mereen laskee; Näin päivästä mä päivään laahustan, Jos Valtauksen ja Murhan pois sa juurit.

TAMORA. Nää mua käskyläinä seuraavat.

TITUS. Vai käskyläinä? Mikä nimi heillä?

TAMORA. Valtaus ja Murha; tämä nimi siksi, Kun näitä paheita he kostavat.

TITUS. Oi, kuinka ovat keisarinnan poikain Ja sinä keisarinnan näköinen! Mut meillähän, maan matosilla, silmät On hullunkuriset ja eksyttävät. Suloinen Kosto! Nyt sun luokses tulen. Ykskätisen jos tyydyt syleilyyn, Niin heti sinut syliini ma suljen.

(Poistuu ikkunasta.)

TAMORA. Näin tulee noutaa hourun oikkuja. Jos millä hänen hulluuttaan ma syötän, Se teidän tulee myöntäin vahvistaa. Nyt lujast' uskoo hän, ett' olen Kosto, Ja tämän luulon pettämänä tänne Hän Luciuksen tuottaa, poikansa. Kun pidoissani sitten turvass' istuu, Niin viekkaan juonen keksin, millä voin Nuo horjuvaiset gootit hajoittaa Tai tehdä hälle vihamielisiksi. Tuoss' on hän; osaani mun näyttää täytyy.

(Titus tulee.)

TITUS. Oo, kauan olen hourinut sun tähtes! No, terve murheen majaan, Raivotar! Niinikään tekin, Valtaus ja Murha! -- Ilmetty keisarinna poikineen! Hyvin on kalkki: mauri puuttuu vain. Pirua moista manass' eikö ollut? Ei keisarinna, nähkääs, askelt' astu, Jos mauria ei hällä seurassaan; Ja ollaksenne oikein keisarinna, Mukana pitäis moinen piru olla. Mut näinkin tervetulleet! -- Mitä nyt?

TAMORA. Sa mitä tahdot vain, Andronicus.

DEMETRIUS. Tuo tänne murhaaja, niin hälle näytän.

CHIRON. Tuo tänne konna, jok' on raiskuun tehnyt, Min' olen pantu hälle kostamaan.

TAMORA. Tuo tänne tuhannen sa sortajaasi, Ma kostaa tahdon heille kaikille.

TITUS. Kirotut Rooman kadut kaikki etsi, Ja jos näet jonkun sinun näköisesi, Se tapa, Murha: se on murhamies. -- Käy mukaan sinä, ja jos sattumalta Sa jonkun tapaat sinun näköisesi, Se tapa, Valtaus: se on raiskaaja. -- Käy mukaan sinä; keisarimme hoviss' On kuningatar, maurin palveloima; Sa hänet omast' asustasi tunnet: Hän päästä jalkaan sun on näköisesi. Oi, väkivalloin surmaa nuo: he ovat Mun väkivallanneet ja omani.

TAMORA. Hyvinpä neuvot meitä; tahtos teemme. Suvainnet, hyvä Titus, tänne tuottaa Nyt poikas, Lucius-urhon, joka johtaa Sotaista gootti-laumaa Roomaa vastaan; Pitoihin kutsu hänet luoksesi. Kun tääll' on hän, niin juhlajuominkeihin Tuon tänne keisarinnan poikineen Ja keisarin ja kaikki sortajasi: He saavat polvillaan sua rukoilla Ja sinä heihin poves tuskat purkaa. < Mit' arvelee mun tuumastani Titus?

TITUS. Hoi, veli Marcus! Synkkä Titus kutsuu. (Marcus tulee.) Mene veljenpoikas Luciuksen luo; Kysele häntä goottein leiristä; Tuo hänet tänne, muutamia goottein Pääruhtinaita hänen mukanaan. Alalleen jättäköön hän soturinsa. Sano, että keisari ja keisarinna Tääll' ovat pidoissa; hän tulkoon mukaan. Se tee mun tähteni, ja hänkin samoin, Jos isänsä on henki hälle rakas.

MARCUS. Sen kyllä teen, ja heti palajan.

(Menee.)

TAMORA. Nyt menen toimittamaan asiasi Ja käskylääni otan mukaani.

TITUS. Ei, Valtaus ja Murha jätä tänne, Takaisin muuten kutsun veljeni, Ja Lucius saa yksin koston täyttää.

TAMORA (syrjään pojilleen). Mit' arvelette? Tänne jäättekö, Siks kuin käyn keisarille kertomaan, Kuink' aikomamme juonen suoritin? Puhukaa hyvää, mieltään noutakaa, Ja hänen luokseen jääkää kunnes palaan.

TITUS (syrjään). Nuo tunnen, vaikka luulevat mun hulluks, Ja kiedon heidät omaan satimeensa, Kirotut tuonen koirat emoineen.

DEMETRIUS (Tamoralle). Te menkää milloin tahdotte; me jäämme.

TAMORA. Hyvästi, Titus! Kosto erkanee Ja vihamiehes ansaan viettelee.

TITUS. Sen hyvin uskon; hyväst', armas Kosto!

(Tamora menee.)

CHIRON. No, vanhus, mitä tointa annat meille?

TITUS. Oo, kyllin teill' on täällä tehtävää. -- Hoi, Cajus, Publius ja Valentin!

(Publius ja muita tulee.)

PUBLIUS. Te kutsuitte?

TITUS. Nuo kaksi tunnetteko?

PUBLIUS. He varmaan ovat keisarinnan pojat, Demetrius ja Chiron.

TITUS. Hyi, Publius, hyi! Sa suurest' erehdyt. Tää täss' on Murha, Valtaus on tuo toinen, Ja siksi sido heidät, hyvä Publius; Käsiksi heihin, Valentin ja Cajus! Ma tätä hetkeä jo kauan toivoin, Ja nyt sen sain. Siis lujiin pankaa köysiin; Suu tukkikaa, jos huutaa alkavat.

(Titus menee. Publius y.m. sitovat Chironin ja Demetriuksen.)

CHIRON. Seis, konnat! Täss' on keisarinnan pojat!

PUBLIUS. Ja siksi teemme niinkuin käsketään. -- Suu tukkoon heiltä; sanaakaan ei enää! No, onko vahvaa? Lujaa tehkää vain!

(Titus Andronicus palaa, mukanaan Lavinia, edellisellä veitsi kädessä, jälkimmäinen kantaen maljakkoa.)