Chapter 3

MARCUS. Sit' itkee kenties, että tappoivat He hänen miehensä; tai kenties sitä, Ett' tietää syyttömiksi veljensä.

TITUS. Iloitse: he jos miehes tappoivat, Niin oikeus sen kostanut on heille. -- Ei, ei, niin rumaa työtä eivät tehneet, Sen siskon suru selväst' osoittaa. -- Laps rakas, suo mun suulles suukko painaa, Tai anna merkki, miten tuskaas liennän. Kaikk' istummeko, setäs, Lucius-veljes, Sinä ja minä lähteen ympärille, Vedestä poskiamme katsellen, Kuink' ovat likaiset, kuin niityt, joihin On inhan liman tulva jättänyt? Ja lähteeseenkö tuijotamme, kunnes Tuon kirkkaan veden raikas maku muuttuu Karvaista kyynelistä suolaiseksi? Vai kätemmekö katkomme? Tai poikki Puremme kielemme, ja mykin ilmein Elämme inhat loppupäivämme? Mitä? Me, joill' on kieli, tuumikaamme Jotakin kurjaa vielä kurjempaa, Ett' ällistyvät sitä jälkipolvet.

LUCIUS. Äl' itke, rakas isä! Tuskillesi, Näet, sisko-parka ääneen nyyhkyttää.

MARCUS. Rauhoitu, serkku! -- Kuivaa silmäs, Titus!

TITUS. Oi, Marcus, Marcus! Hyvin tiedän, veli, Ett' ei sun liinaas kyyneleeni mahdu: Mies-parka, omillas sen kastelit.

LUCIUS. Lavinia rakas, poskesi ma kuivaan.

TITUS. Kas, Marcus, kas! Ma merkkins' ymmärrän. Jos kieltä hällä, sanoisi hän nyt Sen veljellensä, minkä minä sulle: Tuo liina, märkä veljen kyynelistä, Ei avuks ole siskon poskille. Oo, tätä surun yksimielisyyttä! Mut yhtä kaukana on lohdutus Kuin manalan on mailta siunaus.

(Aaron tulee.)

AARON. Titus Andronicus, tään sanan sulle Tuon keisarilta: poikias jos hellit, Niin Luciuksen, Marcuksen tai sinun Kätensä tulee jonkun katkaista Ja lähettää se hälle; palkaks siitä Hän tänne poikas elävinä laittaa Ja heidän rikoksensa anteeks suo.

TITUS. Oi, keisar' armias! Oi, rakas Aaron! Noin leivon kielelläkö korppi laulaa Ja päivän nousust' ilotiedon tuo? Käteni kernaast' annan keisarille; Mua auta katkomaan se, hyvä Aaron.

LUCIUS. Seis, isä! Ylvää kättäs ei saa viedä, Jok' on niin monta vihollista lyönyt. Tää käsi riittää. Minun nuoren veri On halvempaa kuin sun; mun käteni On pelastava veljieni hengen.

MARCUS. Molempain teidän käsi Rooman eestä Veristä tapparaa on heilutellut, Tuhoa tuoden vihollisen päille: Teill' ansiot on kummallakin suuret. Mun käteni ei mitään tehnyt; kelpaa Tok' ehkä lankojeni lunnaiksi: Se silloin säästynyt on jaloon työhön.

AARON. Sopikaa pian, kenen käden saan: He voivat kuolla ennen armahdusta.

MARCUS. Mun käteni sa vie.

LUCIUS. Ei, kautta taivaan!

TITUS. Ei riitaa! Tämänlainen kuiva ruoho On kitkettävä pois; siis minun saat.

LUCIUS. Oi, rakas isä, pojastas jos käyn, Mun pelastaa suo veljieni henki!

MARCUS. Isämme nimess', äitimmekin tähden, Mun anna veljen rakkautt' osottaa!

TITUS. Sopikaa siis; ma säästän käteni.

LUCIUS. Käyn heti kirveen.

MARCUS. Minä sitä käytän.

(Lucius ja Marcus menevät.)

TITUS. Käy tänne, Aaron, -- aion heidät pettää. Kätesi mulle lainaa, niin saat minun.

AARON (syrjään). Jos petosta on tuo, niin rehellinen Min' olla tahdon enkä koskaan ketään Noin pettää: -- vaan sun toisin tavoin petän, Sen vähän ajan päästä nähdä saat.

(Lyö poikki Tituksen käden.)

(Lucius ja Marcus palaavat.)

TITUS. Nyt kiista pois! Nyt tehtävä on tehty. -- Käteni, Aaron, keisarille vie; Tää käsi, sano, suojannut on häntä Sadoista vaaroista; hän haudatkoon sen, Sit' on se vähintäänkin ansainnut. Ja poikani, se sano, ovat mulle Kuin jalokivet, joista halvan maksoin, Mut sentään kalliin, omani kun ostin.

AARON. Andronicus, nyt menen. Kädestäsi Saat kohta poikasi, -- (Syrjään.) niin, heidän päänsä. Oo, kuinka tästä konnantyöstä nautin Jo aatoksissa! Valkoiset ja narrit Vain hyvää tehkööt, suokoot armahdusta; Mull' olkoon sielu, niinkuin pinta, musta!

(Menee.)

TITUS. Täss' yhden käden nostan taivaaseen, Maan puoleen lasken tämän heikon tyngän. Jos valtoja on, jotka kyyneleitä Katalan säälii, niitä rukoilen. (Lavinialle.) Mukana polvistutko? Tee se, lapsi! Oi, taivas, kuule meitä, muuten ilman Sokaamme huokauksilla, pimitämme Sumulla auringonkin, niinkuin pilvi, Kun märkään syliinsä se sulkee sen.

MARCUS. Oi, veli, puhu mahdollisia, Äläkä syvään epätoivoon syöksy!

TITUS. Suruni syvä on, ei sillä pohjaa, Siis on sen purkauskin pohjaton.

MARCUS. Tok' anna järjen johtaa voivotustas.

TITUS. Jos tässä kurjuudess' ois järkeä. Niin voisin voihkinalle rajan panna. Kun taivas itkee, eikö maakin tulvi? Kun myrsky riehuu, eikö meri ärjy Ja pöhöposkin uhmaa taivaita? Kysytkö järkisyytä tähän meluun? Min' olen meri; kuules, kuin se huokaa! Hän itkevä on taivas, minä maa; Mereni hänen huokauksistaan paisuu, Ja maani hänen vuolaast' itkustaan Kuin vedenpaisumuksen tulviin hukkuu. Sen vuoks ei sisässäni pysy tuska, Kuin juopon pois mun oksentaa se täytyy. Siis sallikaa -- ken hukkaa, sill' on lupa Karvaasta suustaan purkaa sappea.

(Sanansaattaja tulee, tuoden kaksi päätä ja yhden käden.)

SANANSAATTAJA. Sa, kunnon Titus, huonon palkan sait, Kun hyvän kätes laitoit keisarille. Täss' yleväin on poikiesi päät; Kätesi tässä, pilkoin palautettu. Suruas ilkutaan ja uljuuttas. On tuskemp' ajatella tuskiasi Kuin muistaa oman isän kuolemaa.

(Menee.)

MARCUS. Jääks muuttukoon Sicilian kuuma Etna, Ja hornan iki-lieskaks poveni! Ei moista kurjuutt' ihminen voi kestää! Tuo hoivaa ilku itkevien kanssa, Mut tuskan pilkka kaksin kerroin surmaa.

LUCIUS. Tää näky noinko syvän haavan lyö, Ja sentään inhottu ei elo väisty! Elolle elon nimen kuolo jättää, Kun muut' ei jäljell' elosta kuin henki!

(Lavinia suutelee Titusta.)

MARCUS. Ah, syddn-parka, lohduton on muiskus: Jäävettä ryytyneelle madolle!

TITUS. Oi, milloin päättyykään tää kauhun uni!

MARCUS. Hyvästi, mairittelu! Kuole, Titus! Et nuku nyt; näet poikiesi päät, Soturinkätes, tyttös silvottuna; Maanpakolaisen poikas kauhusta Kalvaana, veretönnä; minut, veljes, Kuin kivipatsaan kylmän turtana. Ah, nyt en enää tuskiasi soimaa. Hopeahiukses revi, hampain kalva Toinenkin kätes: tämä kauhu olkoon Poloisten silmiemme viime näky! Nyt myrskyn aika on; miks et sa riehu?

TITUS. Ha, ha, ha!

MARCUS. Mut miksi naurat? Se ei sovi nyt.

TITUS. Siks, ettei kyynelt' ole mulla enää. Tää suru lisäksi on vihamies: Vetisen silmän anastaa se tahtois Ja kyynel verolla sen soentaa; Ja kuinka silloin koston luolan löydän? On kuin nuo kaksi päätä haastaisi Ja uhkais, etten tule autuaaksi, Ennenkuin maksan nämä ilkityöt Suun sisään niille, jotk' on niihin syypäät. -- Te, murheen murtamat, mua ympäröitkää; Jokaisen puoleen käännyn nyt, ja vannon Tuskanne kostaa, kautta sieluni! Nyt valan tein. -- (Marcukselle) Sin' ota toinen pää; Kädellä tällä minä toista kannan. -- Lavinia, tehtävän saat sinäkin: Hampaissas, tyttö, kanna kättäni. -- Pois, sinä, poika, silmistäni pois! Maanpaoss' olet, tänne et saa jäädä. Pois goottein luo, ja haali väkeä; Ja jos mua rakastat -- ja sen sa teet -- Mua suutele ja mene; työt' on paljon.

(Titus, Marcus ja Lavinia menevät.)

LUCIUS. Hyvästi, Titus, jalo isäni, Mies onnettomin, mink' on Rooma nähnyt! Hyvästi, ylvä Rooma! Paluustani Ma pantit jätän kalliimmat kuin henki. Lavinia, jalo sisko, hyvästi: Josp' oisit vielä, mikä olit ennen! Nyt Lucius ja Lavinia elävät Vain unheessa ja kauhun tuskissa. Jos Lucius elää, kohtunne hän kostaa: Tuo ylvä keisar-pari vielä kerjää Kuin porteilla Tarqvinius vaimoineen. Nyt goottein luo! Tuon väkeä, ja koston Tuon Roomalle ja Saturninukselle.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Huone Tituksen talossa. Ruokapöytä katettuna.

(Titus, Marcus, Lavinia ja nuori poikanen Lucius tulevat.)

TITUS. Nyt istukaa; mut enemp' älkää syökö, Kuin että juur' niin paljon voimaa saamme, Kuin julmain tuskaimme on kostoon tarvis. Sa, Marcus, päästä tämä surun solmu: Me kädettömät raukat, hän ja minä. Me kymmenkertaist' emme tuskaamme Voi ristikäsin ilmi tuoda. Mulle Tää oikea on käsi-parka jäänyt, Mill' ikeessä voin pitää poveni; Ja tuskien kun riehaamana sydän Komossa ruumiin tyrmäss' elämöi, Niin noin sen alas survon! -- (Lavinialle.) Sa, murheen kuva, joka merkein haastat, Kun valtavasti sydän parkas sykkii, Sa lyömäll' et voi sitä vaientaa. Sit' ohkuill' iske, huokauksilla tapa, Tai hampaisiisi ota pieni veitsi Ja kaiva reikä kohti sydämmeen, Niin että kaikki kyyneleet, mit' itket, Valuisi aukkoon, imeytyisi siihen Ja suolavirtaans' upottais sen narrin.

MARCUS. Hyi, veli, hyi! Noin lastas älä neuvo Käsiksi käymään nuoreen elämäänsä.

TITUS. Mitä? Onko suru sun jo vimmannut? Mull' yksin oikeus on hulluks tulla. Hän voiko käsiks käydä elämäänsä? Ah, miksi tuota käsi-sanaa hoet? Aeneaan kahdestiko haastaa käsket Sa Troian palosta ja kurjuudestaan? Puheessas älä käsittele kättä, Näin meille muistuttain sen puutetta! Hyi, hassujahan puhun! Unhottaako Me voimme, ettei meillä käsiä, Vaikk' onkin Marcus niistä puhumatta? Nyt ruokaillaan! Syö, rakas tyttö, tuo. -- Ei juomaa täällä. (Marcukselle.) Kuules, mitä sanoo; Jo tunnen tytön kaikki tuskan merkit: Hän sanoo, ettei muuta juomaa juo Kuin kyyneleitä, surun keittämiä Ja hänen poskillansa kuurnituita. Valitus mykkä, ymmärtää sua tahdon Ja sanattoman kieles oppia Kuin kerjuumunkki pyhät rukouksensa. Jos huokaat, tynkäs nostat taivaaseen, Jos nyökkäät, viittaat, polvistut, jos minkä Teet merkin, niistä kirjaimiston laitan, Jost' aatoksias ahkerasti tutkin.

POIKA. Oi, jätä, vaari, julmat voivotukses; Tädille taru kerro ratoksi.

MARCUS. Ah, hento poika liikutuksesi itkee, Kun vaarinsa hän näkee synkkyyden.

TITUS. Vait, hento taimi, kyynelien lapsi! Pian kyyneliin sun elos sulaa pois (Marcus iskee veitsellään lautaseensa.) Mit' isket sinä, Marcus, veitselläsi?

MARCUS. Kas noin, sen tapoin! Kärpänen se oli.

TITUS. Hyi, murhamies! Sydämmeni tapoit; Jo hirmuun silmäni on kyllästynyt. Ei murha-isku, lyöty syyttömään, Tituksen sovi veljelle. Pois joutuin! Ei sinust' ole, näämmä, seuraks mulle.

MARCUS. Ah, veli, kärpäsenhän tapoin vain!

TITUS. Mut mitä, jos sill' isä ois ja äiti, Sen hennot kultasiivet kuinka lerppais Ja ilmass' uikuis surun surina! Viaton kärpäs-parka, joka tuli Sirolla, sointuvalla surinallaan Meit' ilahuttamaan, -- ja sen sa tapoit!

MARCUS. Se ruma oli kärpänen ja musta Kuin keisarinnan mauri; siks sen tapoin.

TITUS. Oo, oo, oo! Suo anteeks, että sua soimasin, Sin' olet tehnyt armeliaan työn. Minulle veitses anna: survon sen, Ja kuvittelen, että on se mauri, Jok' on mua tullut myrkyttämään tänne. -- Tuoss' sinä saat, ja tuossa Tamora! Haa, sinä konna! Emme ole sentään Niin masenneet, ett' emme kahden tappaa Vois kärpästä, jok' ilmestynyt tänne On sysimustan maurin haahmossa!

MARCUS. Mies-raukka, niin on surun lannistanut, Ett' oleviksi luulee varjoja!

TITUS. Pois ruoat! Tule kanssani, Lavinia; Kamariis käymme; suruisia sulle Ma luen menneen ajan tarinoita. -- Käy mukaan, poika; sull' on nuoret silmät: Lukea saat, kun minun hämärtää.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Tituksen talon edusta.

(Titus ja Marcus tulevat; sitten nuori Lucius, ja Lavinia, juosten hänen jälkeensä.)

POIKA. Oi, auta, vaari! Mua kaikkialla Lavinia-täti vainoo, miks, en tiedä. -- Kas, setä Marcus, kuinka rientää hän! -- En tiedä, rakas täti, mitä tahdot.

MARCUS. Tule, Lucius, älä tätiäsi pelkää.

TITUS. Hän ei tee pahaa; hän sua rakastaa.

POIKA. Niin rakasti, kun isä Roomass' oli.

MARCUS. Lavinian merkit mitä tarkoittavat?

TITUS. Laps, älä pelkää. -- Jotain tarkoittavat. -- Kas, Lucius, kuinka sinusta hän pitää; Johonkin tahtoo sua kanssaan viedä. Niin uskost' ei Cornelia pojilleen Lukenut, kuin hän sulle, runoutta Ja Tulliuksen Oratoria.

MARCUS. Sin' etkö arvaa, mitä hän sun tahtoo?

POIKA. En tiedä, enkä osaa arvata; Jos ei vain hulluuden se liene puuskaa. Ma kuulin usein vaarin sanovan, Ett' ylellinen suru vikaa mielen, Ja luin, että Troian Hecuba Surusta hullaantui; siit' aristuin, Mua täti hyvä rakastaa, sen tiedän, Yht' armaasti kuin oma äiti, eikä Mua muuten säikäyttäis kuin raivopäissään; Siks heitin kirjat pois ja pakenin, -- Mut suotta ehkä. Anteeks, hyvä täti; Mut jos vain setä Marcus mukaan käy, Niin mielelläni, täti, teitä seuraan.

MARCUS. Teen tahtos, Lucius.

(Lavinia kääntää ylösalaisin kirjat, jotka Lucius on pudottanut.)

TITUS. Mitä nyt, Lavinia? -- Hän mitä, Marcus, tuolla tarkoittaa? Haluaa varmaan jotain kirjaa nähdä. -- Mik' on se näistä? -- Aukaise ne, poika. -- Ei, sinä viisaamp' olet, lukeneempi, Valitse joku kirjastostani; Näin ilku suruasi, kunnes taivas Tuo ilmi tämän pillan tekijän. -- Sano, mikä kirja? Miks vuorottain noin käsiään hän nostaa?

MARCUS. Hän varmaan tarkoittaa, ett' oli monta Rikokseen yhtynyttä, -- monta varmaan; -- Ja ehkä huutaa taivaan kostoa.

TITUS (Luciukselle). Hän mitä kirjaa tuossa koperoi?

LUCIUS. Ovidiuksen Metamorfooseja; Se lahja äidilt' on.

MARCUS. Sen joukost' ehkä Valitsi rakkaudesta vainajaan.

TITUS. Kas, kuinka kiirein lehtiä hän kääntää! Hänt' auttakaa! Mit' etsii hän? -- Lavinia, Luenko minä? Tuo se synkkä taru On Philomelasta, ja Tereuksesta, Jok' yllätti ja hänet raiskasi. Niin, raiskaus, varon ma, on tuskas syy.

MARCUS. Kas, veli, kuinka lehtiä hän näyttää!

TITUS. Laps armas, näinkö sinut yllätettiin, Häväistiin, raiskattiin kuin Philomela Mykässä, autiossa metsässä? -- Kas, kas! -- Niin, tuommoinen se oli seutu, Miss' oltiin riistan ajossa, -- oo, ettei Siin' ajoss' oisi oltu koskaan, koskaan! -- Sellainen, miks sen runo tässä kuvaa, Juur' raiskaukseen ja murhaan luontainen.

MARCUS. Miks luonto moisen luolan loi, jos mieleen Ei jumalille murhenäytelmät?

TITUS. Laps, merkki tee, -- täss' on vain ystäviä: -- Tuon Rooman mieskö teki? Hiipikö Nyt Saturninus, kuin Tarqvinius muinoin Sodasta suorastaan Lucretian viereen?

MARCUS. Laps rakas, istu; -- istu tähän, veli! -- Apollo, Pallas, Zeus, Mercurius, Mua valaiskaa, ett' ilkimyksen löydän! Kas tänne, veli; -- katsohan, Lavinia: (Kirjoittaa nimensä sauvallaan, jota ohjaa jalallaan ja suullaan.) Täss' silko hiekka on; mua jäljittele, Jos voit. Näet, käden avutta ma tuohon Nimeni piirsin. Kirottu se sydän, Jok' ajaa meitä moiseen kiusaukseen! Laps hyvä, kirjoita, tuo vihdoin ilmi Mit' aikoo kostettavaks jumalat. He kättäs ohjatkoot, kun tuskas piirrät, Jott' ilmi tulis pettäjät ja totuus!

(Lavinia ottaa sauvan suuhunsa, ohjaa sitä kädentyngällään ja kirjoittaa.)

TITUS. Oi, katso, veli, mit' on kirjoittanut: Stuprum, -- Chiron, -- Demetrius.

MARCUS. Mitä? Mitä? -- Tamoranko irstaat pojat Tuon kauhean on tehneet verityön?

TITUS. _Magni dominator poli Tam lentus audis scelera? tam lentus vides?_

MARCUS. Mies hyvä, tyynny; vaikka tiedän, että Se, mik' on tuohon hiekkaan kirjoitettu, Kapinaan nostais itse hyvyyden Ja imulapsen kostoon yllyttäisi. Polvistu, veli, polvistu, Lavinia, Polvistu, poika, Hectorimme toivo, Ja vannokaatte -- niinkuin Junius Brutus Siveän, häväistyn Lucretian Isälle sekä puolisolle vannoi, -- Ett' taiten noille gootti-pettureille Lupaamme surmakoston valmistaa, Verensä nähdä, taikka häpein kuolla.

TITUS. Tuo hyvä on, jos tietäisit vain, kuinka. Mut varo: karhunpentuja jos ajat, Vois emo herätä ja sinut haistaa. Se leijonaan on liki liittynyt, Selällään maaten tuota hyväilee se Ja, kun se nukkuu, tekee mitä tahtoo. Nuor' olet metsämieheks; jätä tuo! Käy mukaan, minä vaskilehden hankin; Nuo sanat siihen teräspiikill' uurran, Ja kätken sen. Vois ärjy pohjainen Hajoittaa hiekan kuin Sibyllan lehdet; Siit' ota sitten selvä! -- Mitä, poika?

POIKA. Ma sanon että, jos min' oisin mies, Niin äitinsä ei makuuhuoneessakaan Nuo Roomaan ikeelliset turvass' ois.

MARCUS. Niin, uljas poika! Samoin isäs usein On tehnyt maalleen kiittämättömälle.

POIKA. Teen samoin minä, setä, jos saan elää.

TITUS. Mukaani tule asehuoneeseeni, Siell' asestan sun, Lucius; sinä, poika, Saat viedä keisarinnan pojille Minulta lahjan heille varatun. Ajathan asiani, teethän sen?

POIKA. Tikarin ajan heidän sydämmeensä.

TITUS. Ei, poika, ei, ma neuvon toisen keinon. -- Tule, tyttö! -- Katso, Marcus, taloa. Minä ja Lucius hoviss' uhkeilemme; Niin totta, meitä vielä palvellaan.

(Titus ja Lavinia ja poika menevät.)

MARCUS. Oi, taivas, hyvän miehen voihkinanko Sa kuulet, etkä helly, etkä sääli? Tuot' auta houkkaa, Marcus; useammat Löi hälle haavat suru sydämeen Kuin kilpeen naarmut vihamies; on silti Niin hurskas, ettei kostaa tahdo. -- Kosta, Taivas, kohlut vanhan Tituksen!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Huone hovilinnassa.

(Aaron, Demetrius ja Chiron tulevat toisista ovista, toisista nuori Lucius ja saattaja, kädessä kimppu aseita, joiden ympärillä on kirjoitettuja värssyjä.)

CHIRON. Demetrius, täss' on Luciuksen poika; Hänell' on meille jotain asiaa.

AARON. Niin, houkan vaarin houkkaa asiaa.

POIKA. Arvoisat herrat, alamaiset teille Tuon terveiset Andronicukselta, -- (Syrjään.) Tuhotkoon teidät Rooman jumalat!

DEMETRIUS. Suur' kiitos, rakas Lucius! Mitä uutta?

POIKA (syrjään). Sit' uutta, että ilki-raiskaajiksi On teidät paljastettu. -- (Ääneen). Luvallanne, Mun kauttan' isoisä teille laittaa Upeimmat aseet asehuoneestaan Ylevän nuoruutenne palkinnoksi, Tuon Rooman toivon: nämä sanat käski Mun teille sanoa ja teille antaa Tään lahjan, jotta, jos ois tarvis joskus, Teill' oisi hyvät varusteet ja aseet. Näin jätän minä teidät, (Syrjään) verikonnat!

(Poika ja saattaja menevät.)

DEMETRIUS. Mitä? Käärö, ympärillä kirjoitus! No, annahan kun katson: _Integer vitae, scelerisque purus, Non eget Mauri jaculis, nec arcu_.

CHIRON. Horatiuksesta värssy, tunnen sen: Sen luin koulukirjasta jo aikaa.

AARON. Niin, värssy Horatiuksest', -- aivan oikein! (Syrjään.) Niin, siinä nähdään, mit' on olla aasi! Ei pilaa tää; syyn nuuskinut on vanhus, Ja aseet laittaa kirjoituksineen, Jok' iskee ytimiin, vaikk eivät huomaa. Jos viisas keisarinna jalkeill' ois, Hän ukon sukkeluuden hyväksyisi; Mut rauhan saakoon, rauhaton kun on. -- Niin, eikös onnen tähti meitä tuonut Vieraina, jopa vankeinakin, Roomaan, Näin korkealle meidät nostaakseen? Tek' oikein hyvää mulle linnan portill' Uhata tribuunia veljen kuullen.

DEMETRIUS. Enemmän mulle nähdä moisen herran Madellen meitä lahjoin' imartavan.

AARON. Demetrius, eikö ollut hällä syytä? Hyvinhän kohtelitte tytärtään.

DEMETRIUS. Oi, jospa tuhat olis roomatarta Noin pinteessä ja himon saaliina!

CHIRON. Mik' armias ja ihmisrakas toivo!

AARON. Vain äidin puuttuu aamen.

CHIRON. Sit' ei puutu, Vaikk' olis niitä tuhansia lisää.

DEMETRIUS. Pois tulkaa: rukoilkaamme jumalia Tukemaan äitiämme tuskissaan.

AARON (syrjään). Niin, perkeleitä; meill' ei jumalia!

(Torventoitauksia kuuluu.)

DEMETRIUS. Miks soivat linnassa nyt torvet noin?

CHIRON. Kai ilost', ett' on keisarilla poika.

DEMETRIUS. Vait, kuka tuossa?

(Hoitaja tulee, musta lapsi sylissä.)

HOITAJA. Huoment', arvon herrat! Ken teist' on nähnyt Aaronin, sen maurin?

AARON. Maurin tai kauriin, se on yhtä kaikki; Täss' Aaron on; mit' Aaronista tahdot?

HOITAJA. Oi, rakas Aaron, hukass' olemme! Nyt auta, tai sun ikipiina perii!

AARON. Haa! Mitä kissan naukunaa on tää? Mitä tulloa sa tuossa povees kätket?

HOITAJA. Mit' ei sais taivas nähdä: keisarinnan Ja koko ylvän Rooman häpeää. -- Hän päästetty on, herrat, päästetty.

AARON. No, mistä?

HOITAJA. Sikiöstä, tiedän mä.

AARON. Jumala hälle suokoon rauhansa! Minlaisen lahjan sai hän?

HOITAJA. Perkeleen.

AARON. Siis perkeleen on äiti! Hauska vesa!

HOITAJA. Kuvaton, ruma, musta, inha vesa! Tuoss' on se, ilkeä kuin rupikonna Tään seudun kauniin rodun keskellä. Tuon äiti sulle laittaa, oman kuvas, Ja käskee sun sen kastaa tikarilla.

AARON. Kirottu alju! Niinkö musta halpaa? -- Ei, pullosuu, sin' olet kaunis kukka!

DEMETRIUS. Mit' olet sinä tehnyt, konna?

AARON. Sen, Mit' et saa sinä tekemättömäksi.

CHIRON. Teit äidillemme, konna, tuhotyön.

AARON. Tein äidillesi, konna, uho pojan.

DEMETRIUS. Teit siinä, hornan koira, tuhotyön. Voi, kurjuutta! Voi, inhaa makua! Kirottu moisen ruman pirun pentu!

CHIRON. Se ei saa elää.

AARON. Se ei kuolla saa.

HOITAJA. Sen täytyy, Aaron: äiti tahtoo niin.

AARON. Vai täytyy? Silloin ei saa muut kuin minä Tuhota lihaani ja vertani.

DEMETRIUS. Sen rumpin pistän miekankärjelläni; Tuo tänne se, teen pian siitä lopun.

AARON. Pikemmin miekka tää sun vatsaas kyntää! (Ottaa lapsen hoitajalta ja paljastaa miekkansa.) Murhaajat, tapatteko veljenne? Kautt' taivaan tuikkivien kynttiläin, Joist' iski leimu, kun tuo poika tehtiin, Ken koskee tähän esikoiseeni, Se tämän miekan tuimaan terään kaatuu! Se kuulkaa, pojat: ei Encelodus Ja Typhonin[10] kaikk' uhkailevat laumat, Ei suur' Alcides, ei Mars-jumalakaan Vie tätä saalist' isän käsistä! Te, pojat punakat, te pölkkypäät! Valkaistut seinät, kailot krouvikilvet! On sysimusta väri paras väri, Se kaikki toiset värit luotaan lykkää; Ei valtameren kaikki vedet pestä Voi valkeaksi luikon mustaa jalkaa, Vaikk yhtenään se kylpee kuohuissa. Sanokaa Tamoralle: mull' on ikää Omaani puoltaa, siihen tyytyköön.

DEMETRIUS. Noin jalon emäntäskö aiot pettää?

AARON. Hän emäntäni on, tää minä itse, Mun oman nuoruuteni voiman leima; Tää mulle kalliimp' on kuin koko mailma, Ja tätä koko mailmaa vastaan suojaan, Tai Rooma saa sen vielä verin maksaa.

DEMETRIUS. Tää ikihäpeäks on äidillemme.

CHIRON. Tuost' äpärästä häntä ilkkuu Rooma.

HOITAJA. Vihoissaan hänet surmaa keisari.

CHIRON. Punastun, herjaansa kun aattelenkin.

AARON. Se etuus valkoisuudestanne, hyi! Kavala väri, joka punastuksin Sydämmen salahankkeet paljastaa! Tää poika täss' on toista karvaa. Nähkääs, Kuink' isälleen se musta suka nauraa, Ikäänkuin sanois: "Omas olen, ukko". Se veljenne on, herrat, saman veren On ruokkima, jok' elon antoi teille, Samasta kohdust' ilmoille on tullut, Min vankeudessa tekin olitte; Hän veljenne on suoraa polvea, Mun leimaani vaikk' otsallaan hän kantaa.

HOITAJA. Mit', Aaron, vastaan keisarinnalle?

DEMETRIUS. Niin, mieti, Aaron, mitä tulee tehdä. Me kaikki sinun neuvoos suostumme. Laps pelasta, mut pelasta myös meidät.

AARON. No, istukaamme tuumaa pitämään. Minä poikineni pidän tässä silmää. Seis, siinä! Puhukaa nyt turvastanne.

(Istuvat.)

DEMETRIUS. Kuink' usea on nainen lapsen nähnyt?

AARON. Kas noin! Kun sovitaan, min' olen lammas; Mut jos te tiuskaisette maurille, Ei vuorten leijona, ei ärjäs kauris, Ei meri riehu niin, kuin Aaron raivoo. No, sano, kuink' on moni lapsen nähnyt?

HOITAJA. Cornelia, kätilö, ja minä itse, Ei muuten kukaan muu kuin keisarinna.

AARON. Kätilö, keisarinna ja sa itse: Kaks kyll' on vaiti, kun on kolmas poissa. Mene, kerro tämä keisarinnalle! (Pistää hänet.) Pii, pii! Noin porsas vinkuu pistettäissä.

DEMETRIUS. Miks noin teet, Aaron? Mitä tarkoitat?

AARON. Hei, herraseni, politiikkaa vain! Tuo pitkäkieli lörppä saisko elää Ja rikoksemme ilmaista? Ei, herrat! Nyt kerron teille koko tuumani. Maamieheni on täällä, eräs Muley, Jonk' eukko eilen pojan synnytti Juur' näköisensä, valkoisen kuin tekin. Hyväilkää isää, äiti lahjokaa, Sanokaa heille, kuink' on asiat Ja kuinka heidän lapsens arvoon pääsee Ja itse keisarinkin perijäksi, Kun poikaani se vaihdetaan, ja saadaan Hovissa noussut myrsky hillityksi. Hyväilköön keisari sit' omanaan. Niin, herrat: tuolle minä lääkkeen annoin, (Osoittaen hoitajaa.) Te saatte pitää huolta peijaisista; Täss' aho on, ja teiss' on reippautta. Kun työ on tehty, vitkastelematta Kätilö heti lähettäkää mulle. Kun kätilö ja hoitaja on pois, Niin naiset mielin määrin juoruilkoot.

CHIRON. Näen, Aaron, ettet ilmallekaan usko Sa salaisuuttas.

DEMETRIUS. Tamoraa näin säästät, Ja siitä hän sua kiittää poikineen.

(Demetrius ja Chiron menevät, kantaen pois hoitajan ruumiin.)

AARON. Nyt pääskyn lentimillä goottein luo! Tään kalleuteni sinne talletan Ja keisarinnan ystäville laitan Salaiset terveiseni. -- Tule, tule, Sa paksuhuuli, täältä vien sun pois; Sinä se tähän pulaan meidät saatoit. Sua ruokin marjoilla ja juurilla, Heralla, voilla; imeä saat vohlaa Ja luolass' asua; ma soturiksi Sun kasvatan ja laumain johtajaksi.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Julkinen paikka lähellä keisarin linnaa.