Chapter 2
AARON. Pois, sanon minä! Kautta jumalien. Joit' urhoolliset gootit palvovat, Tää turha riita tuhoo meidät kaikki! Oi, aatelkaahan, herrat, mik' on vaara Näin prinssin ilmeist' oikeutta sortaa. Niin kevytmielinen Laviniako Ja Bassianusko niin turmeltunut, Noin että hänen vaimostaan sais kiistää Ja sit' ei seurais rangaistus ja kosto? Pois, herrat, pois! Jos keisarinna tietäis Tään epäsoinnun syyn, niin suuttuis soittoon.
CHIRON. Sen tietköön hän ja koko mailma: mulle Lavinia rakkaamp' on kuin koko mailma.
DEMETRIUS. Kakara, nöyremp' ole valinnassasi Lavinia vanhimman on veljes oma.
AARON. Olette hullut. Ettekö te tiedä Kuink' ollaan Roomass' äkäiset ja kateet Ja kilpaylkiä ei siedetä? Niin, tietkää, herrat, tästä juonest' oma Sikiää surmanne.
CHIRON. Haa, tuhat surmaa Ma kärsisin, jos hänet voittaisin!
AARON. Vai voittaisitte?
DEMETRIUS. Mitä kummaa siinä? Hän nainen on, ja siksi kosittava; Hän nainen on, ja siksi voitettava; Lavinia on hän, siksi lemmittävä. Enemmän vettä myllyn kautta kulkee, Kuin mitä tietää mylläri; ja helppo On leikatusta leiväst' ottaa viilu. Vaikk' keisarin on veli Bassianus, Niin Vulcanuksen koristetta muutkin Ja paremmat on kantaneet kuin hän.
AARON (syrjään). Niin kyllä, vaikka itse Saturninus!
DEMETRIUS. Miks olla toivoton, kun voittaa voi Sanoilla, lahjoilla ja silmäyksillä? Mitä? Etkö kaurist' usein kaatanut Ja vienyt kotiin vahdin nokan ohi?
AARON. Siis näyttää siltä niinkuin pieni keikka Ois mielessä?
CHIRON. Niin oikein: kuperkeikka!
DEMETRIUS. Osasit pilkkaan, Aaron.
AARON. Jospa tekin! Niin päästäis koko tästä jupakasta. Mut kuulkaa: hupsujako olette, Kun tuosta kiistelette? Suututtaisko, Jos onnistuisi kummankin?
CHIRON. Ei mua.
DEMETRIUS. Ei muakaan, kun vain saan muass' olla.
AARON. Hävetkää, sopikaa, ja riita pois! Vain oveluus ja juoni teitä auttaa Halunne perille; siis päättäkää Se, mitä hyväll' ette saavuta, Väkisin ottaa, niinkuin parhain sopii. Sen sanon: ei Lucretia puhtaamp' ollut Kuin Bassianuksen Lavinia tuo. Joudumpi tie, kuin vitkain huokausten, On valittava; minä keksin keinon. Tuloss' on, herrat, juhlametsästys, Siell' yhtyy kaikki Rooman kaunottaret. Avara metsä on ja laaja, monta On syrjäpaikkaa siellä, jotka ovat Kuin luodut ryöstölle ja ilkitöille. Tuo sievä hirvi sopii ajaa sinne Ja vä'in kaataa, jos ei sanoin voi. Tää ainut tie on tarjona. No, tulkaa; Nyt keisarinna, joka pyhän älyns' Omistaa kostolle ja konnuudelle, On saapa tiedon tästä hankkeesta. Hän juoniamme hioo neuvoillaan Ja eripuran väliltänne estää Ja kummankin vie määrään toivottuun. Kuin Faman huone keisarin on linna, Täpöisen täynnä kieltä, korvaa, silmää; Mut metsä julm' on, turta, kuuro, mykkä: Kävellä siellä voitte, haastaa, ryöstää, Himonne täyttää taivaan näkemättä Ja ahmia Lavinian aarteita.
CHIRON. Ei neuvos ole arkalasta, poika.
DEMETRIUS. _Sit fas aut nefas_, kunnes virran löydän Ja taian, joka tämän poltteen poistaa; _Per Styga, per manes vehor_.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Metsä lähellä Roomaa. Torvien toitotusta ja koirien haukuntaa kuuluu.
(Titus Andronicus, Marcus, Lucius, Qvintus, Martius ja metsästäjiä tulee.)
TITUS. Jo ajo käy; on aamu sinikirkas Ja keto tuoksuu, metsä vihannoi. Täss' irti koirat! Haukkuun havahtukoot Nyt keisari ja armas nuorikko, Ja prinssi myöskin; torvet raikukoot, Niin että koko hovi vastaan kaikuu. Te, pojat, teidän niinkuin minun tulee Visusti pitää huolta keisarista: Mua viime yönä pahat unet häiri, Mut huomenkoitto taas mun virkisti.
(Jahtitorvien toitotusta.)
(Saturninus, Tamora, Bassianus, Lavinia, Demetrius, Chiron seuralaisineen tulevat.)
TITUS. Teen keisarille hyvät huomenet, Ja yhtä hyvät teille, keisarinna! -- Lupasin torvill' ajomerkin antaa.
SATURNINUS. Se hauska oli toitaus, hyvät herrat, Mut nuorikoille liian aikaista.
BASSIANUS. Lavinia, mitä sanot?
LAVINIA. Mulle ei: Kaks tuntia jo valveill' olen ollut.
SATURNINUS. No, joutuin tänne hevoset ja vaunut! Sitt' erän pyyntiin! (Tamoralle.) Roomalaisen ajon Nyt saatte nähdä, rouva.
MARCUS. Mull' on koirat, Jotk' ylös saavat karjaan pantterinkin Ja korkeint' äkkijyrkkää nousevat.
TITUS. Hevoset mulla, jotka saaliin jälkeen Kuin pääskyt kedon yli kiitävät.
DEMETRIUS. Veli, meill' ei hevost' eikä koiraakaan, Mut kauniin kauriin kaadammepa vaan.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Yksinäinen paikka metsässä.
(Aaron tulee, kukkaro kultaa kädessä.)
AARON. Mua viisaat arvelevat hupsuksi, Kun alle puun näin paljon kultaa kätken. Jost' itse en saa mitään milloinkaan. Ken minusta niin halpaa luulee, tietköön, Ett' tästä kullasta ma valan juonen, Jost', ovelasti muokaten, voi siitä Mit' uhka-uhallisin konnantyö. Tuoss' uinu, kulta! (Kätkee kullan.) Rauhan kadottakoon, Kera keisarinnan ken käy almun jakoon!
(Tamora tulee.)
TAMORA. Oi, rakas Aaron, miks on katsees synkkä, Kun kaikkialla riemu vallitsee? Joka pensahassa visertelee linnut, Käy päivänlekkoon käärme kiemuraan, Vihanta lehvä tuulelmassa värjyy Ja varjollansa kedon kirjailee. Sen sulokatveen istukaamme, Aaron, Ja -- koiria kun kaiku lörppä matkii, Kimeesti torvensointiin vastaten, Ikäänkuin kahdet ajot käymäss' oisi -- Leväten kuunnelkaamme haukuntaa; Ja -- niinkuin painin jälkeen, jota muinoin Tuo prinssi-karkuri[6] ja Dido leikki, Kun onneks myrsky heidät yllätti Ja luola hiljaa kätki uudukkoonsa -- Niin mekin, käsi toisen kaulassa, Nukumme leikin jälkeen vienoon uneen, Ja koirat, torvet, linnunviserrys On meille niinkuin imettäjän laulu, Jok' uneen pienokaista viihdyttää.
AARON. Vaikk' ohjaa Venus teidän halujanne, Mun poveni on valtias Saturnus.[7] Mitä sanoo kuolonjäykkä silmäni, Vait-oloni ja tämä musta mieli, Nää villakippurat, jotk' oijistuvat Kuin käärme, joka kiemurastaan kirpoo Ja tuhoovaiseen työhön suoriutuu? Ei, rouva, nää ei lemmen merkkejä! Sydäntä ohjaa viha, kättä surma, Ja päässä veri takoo, kostonhimo. Tamora, valtiatar sieluni, Joll' ei oo muuta taivasta kuin sinä: Tää Bassianuksen on tuomiopäivä, Pois kieli viedään Philomelaltaan, Jolt' impeyden sun poikas tänään ryöstää, Kätensä pesten yljän veressä. Kas, tässä kirje; ota se, ma pyydän; Tää surman käärö anna kuninkaalle. -- Muut' älä kysy; täällä vakoillaan. Tuoss' osa onnen saaliistamme saapuu, Se tuhoaan ei vielä aavista.
TAMORA. Ah, armas mauri, armaamp' elämääni!
AARON. Vait, keisarinna! Bassianus tulee; Hänt' ärsytä; ma noudan poikasi Sua puoltamaan, vaikk' olkoon mistä riita.
(Menee.)
(Bassianus ja Lavinia tulevat.)
BASSIANUS. Ken täällä? Rooman suuri keisarinna, Erillään sopivasta seurastaan? Tai ehkä valepukuinen Diana, Mi pyhät puistonsa on jättänyt Suurt' ajoamme täällä nähdäkseen?
TAMORA. Hävytön salateiden nuuskija, Jos mull' ois kehuttu Dianan voima, Niin oiti otsaasi Actaeonin Ma sarvet istuttaisin, jotta koirat Sun uutis-ruumiiseesi hyökkäisivät, Sa röyhkä moukka, päälletunkija!
LAVINIA. Anteeksi, arvon rouva, mutta luullaan, Ett' oiva teill' on sarvenpano-taito, Ja varmaan kahdenkesken maurin kanssa Nyt teette kokeita. Zeus varjelkoon Sen miehen koirist' isäntäänne tänään! Ois sääli, hirveksi jos luultais häntä.
BASSIANUS. Tuo musta kimriläinen,[8] tietkää, rouva, Ihonsa-laiseks laittaa kunnianne, Häjyksi, inhaksi ja likaiseksi. Miks seurastanne erottauduitte, Astuitte alas valkoratsultanne Ja tähän kolkkoon paikkaan hiivitte, Ei muita mukana kuin villi mauri, Jos teit' ei ruma himo johtanut?
LAVINIA. Kun leikissänne teitä häiritsimme, Niin tietystikin jalo mieheni Saa röyhkän nimen! -- Tule, mennään pois! Hyväilköön korpinmustaa lemmikkiään, Tää alho sopiva on sellaiseen!
BASSIANUS. Tään veljeni ma, keisarin, teen tiedoks.
LAVINIA. Nää vehkeet tiettyjä on kauan olleet. Oi, ruhtinas, kuink' on sua petetty!
TAMORA. Miks malttamust' on mulla tuota kestää?
(Demetrius ja Chiron tulevat.)
DEMETRIUS. Mitä, äiti hyvä, kallis keisarinna, Miks katseenne on ontto noin ja kalvas?
TAMORA. Mull' eikö syytä ole kalpeuteen? Nuo kaks mun tähän paikkaan viettelivät. Se, näette, autio on, synkkä laakso: Puut, vaikk' on kesä, vaivaiset ja kuivat Ja mistelin ja naavan peittämät. Tääll' aurinko ei koskaan paista, täällä Yöpöllöt pesii vain ja kolkot korpit. Tään jylhän rotkon mulle näyttivät, Sanoivat, että täällä sydänyöllä Tuhannet aaveet, sihisevät kyyt, Tuhannet rupikonnat, piikkisiat Niin julmaa vihloääntä pitävät, Ett' tämän kun vain kuulee kuolevainen, Niin hullaantuu tai kuolee siihen paikkaan. Tään helvetillisen kun tarinan He päättivät, mun heti uhkasivat Tuhoisen tammen runkoon sitoa Ja siihen jättää kurjaan kuolemaan. Sanoivat viel', ett olen rietas portto Ja irstas gootitar ja mitä pahint' On korva koskaan tämänlaista kuullut. Ja jos ei teit' ois onni tänne tuonut, He kostons' olisivat täyttäneet. Se kostakaa, jos äiti teille rakas, Tai teit' en enää lapsikseni sano.
DEMETRIUS. Täll' osoitan, ett' olen poikasi.
(Pistää Bassianuksen kuoliaaksi.)
CHIRON. Ja minä tällä: siinä miehen isku!
(Pistää hänkin miekkansa Bassianukseen.)
LAVINIA. Semiramis, -- ei, julma Tamora! Paraiten sulle sopii oma nimi.
TAMORA. Tikari tänne! Saatte nähdä, pojat, Ett' äidin käsi äidin herjan kostaa.
DEMETRIUS. Seis, äiti! Hänet muuhun varataan: Pui ensin vilja, sitten oljet polta. Tuo nukke kehuskeli siveyttään, Aviovalaans', uskollisuuttansa, Ja tuolla ruseell' uhmas valtaanne; Hän tuonko saisi mukaans' ottaa hautaan?
CHIRON. Jos niin käy, olen minä eunukki. Johonkin syrjärotkoon ruumis viedään, Ja tehdään siitä himollemme patja.
TAMORA. Mut halaamanne hunajan kun saitte, Niin vaapsain tappakaa, se muuten pistää.
CHIRON. Me siitä vastaamme; ei vaaraa, äiti. Nyt, käpyseni, viemme väkisin Tuon tarkkaan talletetun siveytesi.
LAVINIA. Oi, Tamora, on naisen kasvot sulla,
TAMORA. En tahdo enää kuulla; viekää pois!
LAVINIA. Rukoilkaa, herrat, että hän mua kuulee!
DEMETRIUS. Hänt', äiti, kuule; hänen kyynelistään Sa riemuitse, mut sydämmesi olkoon Kova kuin sateenpisaroille kivi.
LAVINIA. Emoa tiikerinkö pentu neuvoo? Hänt' älä neuvo: hän sun opetti. Imemäsi maito muuttui marmoriksi, Jo nisästä sa julmuutesi joit. Mut äidin pojat ain' ei yhtä maata: (Chironille.) Sinä häntä pyydä naista säälimään.
CHIRON. Äpäräks itsenikö tekisin?
LAVINIA. Niin oikein: leivosta ei korppi siitä. Mut olen kuullut -- oi, jos ois se totta! -- Ett' antaa leijonakin säälistä Kuninkaan-kynnet vuolla kämmenestään, Ja että korppi ruokkii löytölasta, Vaikk' omat poikaset on nälissään. Oi, ole mulle, vaikk' on poves jäätä, Jos et noin hyvä, sentään hiukan hellä!
TAMORA. En tuota minä ymmärrä; pois, pois!
LAVINIA. Selitän sulle: taattoseni tähden, Jok' armahti, vaikk' ois sun voinut tappaa, Oi, kuurot korvas avaa, älä paadu!
TAMORA. Vaikk' itse et mua oiskaan loukannut, Niin hänen tähtens' olen säälimätön. Te, pojat, muistatte, kuink' itkin turhaan, Ett' uhriks eivät veisi veljeänne, Mut tyly Titus oli armoton. Pois viekää, tehkää hälle mitä mieli, Jot' inhempaa, sen mieluisempaa mulle.
LAVINIA. Tamora, laupiaaks sua mainitaan, Jos omin käsin tässä minut surmaat. En elämää näin kauan kerjännyt: Jo kuolin, raukka, kun Bassianus kaatui.
TAMORA. No mitä sitten kerjäsit, sa houkka?
LAVINIA. Pikaista kuolemaa, ja vielä yhtä, Jot' epää naiseus mua mainimasta: Mua himost' auta, murhaa pahemmasta; Johonkin inhaan kuoppaan minut viskaa, Miss' ei näe ruumistani miehen silmä; Se tee, se laupiasta murhaa on!
TAMORA. Näin kultapojiltani palkan veisin. Sinussa tyydyttäkööt himoaan.
LAVINIA. Ei armoa? Ei sääliä? Oo, peto, Naissuvun häväistys ja vihollinen! Tuhotkoon tuho --
CHIRON (riistää Lavinian mukaansa). Ei, nyt tukin suusi. -- Tuo sinä miehen ruumis! Tuoss' on rotko, Johonka Aaron käski hänet heittää.
(Menevät.)
TAMORA. Hyvästi, pojat! Älkää päästäkö! Sydämmen iloa en ennen tunne, Kuin kaikk' Andronicukset poiss' on tieltä. Nyt menen saamaan mauriltani muiskun, Ja pojat hurjat raiskaamaan tuon luiskun.
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
Sama paikka.
(Aaron, Qvintus ja Martius tulevat.)
AARON. No, tulkaa, hyvät herrat; jalat alle! Sen inhan rotkon heti teille näytän, Miss' äsken pantterin näin nukkumassa.
QVINTUS. Himentää silmää; mitä tietänee?
MARTIUS. Niin minunkin; jos ei mua hävettäis, Niin ajon heittäisin ja nukahtaisin.
(Putoaa rotkoon.)
QVINTUS. Mitä? Putositko? Mikä viekas rotko! On suulla villit orjantappurat, Ja näiden lehdill' uutta verta päilyy Niin heleää kuin kukill' aamukaste. Kamala paikka tämä minust' on. Veli, sano, loukkaannuitko pudotessas?
MARTIUS. Mua loukkas kauhein näky, mik' on koskaan Sydämmeen silmän kautta tuskaa tuonut.
AARON (syrjään). Nyt kuninkaan tuon tätä katsomaan, Niin näkemästään uskoo, että nämä Ne hänen veljensä on surmanneet.
(Menee.)
MARTIUS. Miks et mua lohduta ja pois mua auta Täst' oneasta verikuopasta?
QVINTUS. Mun vallannut on omituinen kauhu; Vapisee ruumis, kylmä hiki valuu; Sydän varoo pahempaa kuin silmä näkee.
MARTIUS. Sydämmes totta aavisti, se varma: Sinä ja Aaron tänne katsokaa, Niin kuolon julman verikuvan näette.
QVINTUS. On poissa Aaron; hellä sydämmeni El salli silmieni sitä nähdä, Jot' aavistellenkin jo kammoksun. Mik' on se, sano! Pelännyt en koskaan Niin ole niinkuin laps, en tiedä, mitä.
MARTIUS. Bassianus makaa tässä verissään Kuin teurastettu lammas mätettynä Pimeään, veriseen ja kolkkoon kuoppaan.
QVINTUS. Kuin tiedät pimeässä, ett' on hän se?
MARTIUS. On verisessä sormessansa sormus, Sen kiiltokivi kuopan kirkastaa Ja niinkuin tuohus hautakammiossa Valaisee vainaan tuhkanharmaat posket Ja kuopan inhan poven paljastaa. Näin paistoi Pyramukseen kalvas kuu, Kun yöllä immen verissä hän virui. Oi, veli, auta mua raukein käsin -- Jos kauhu sun on raukaissut kuin minun -- Täst' ilkeästä kuolon tyrmästä: Kokyton sumusuu[9] ei kauheampi.
QVINTUS. Ojenna kätes, että sua autan; Tai, jos ei voimaa mulla sitä tehdä, Minutkin tämän ahnaan kuilun kitaan Sa vedä, Bassianus-raukan hautaan. En jaksa vetää sua reunaan asti.
MARTIUS. En minäkään sun avuttasi nousta.
QVINTUS. Kätesi vielä kerran; sit' en päästä, Ennenkuin vedän sun, tai sinä mun; Jos sin' et tule, tulen minä luokses.
(Putoaa kuoppaan.)
(Saturninus ja Aaron tulevat.)
SATURNINUS. No, tule pois; sen luolan tahdon nähdä Ja tuon, ken juur' vastikään siihen juoksi. Ken olet sinä, sano, joka tuohon Maan ammottavaan nieluun juuri astuit?
MARTIUS. Titus Andronicuksen polo poika, Jok' onnettomaan aikaan tänne saapui Sun veljes tavatakseen kuolleena.
SATURNINUS. Kuolleena veljeni? Sa puhut pilaa: Hän puolisoineen jahtimajass' on Tään hauskan ajopaikan pohjoispäässä; Ei siitä tuntia, kun hänet näin.
MARTIUS. En tiedä, missä nähtiin elossa, Mut voi! Hän täältä löyttiin kuollehena.
(Tamora seurueineen, Titus Andronicus ja Lucius tulevat.)
TAMORA. Miss' on mun valtiaani, keisari?
SATURNINUS. Täss', armas, mielimurteen murtamana.
TAMORA. Ja miss' on Bassianus, veljesi?
SATURNINUS. Nyt haavaani sa tutkit pohjaa myöten: Bassianusraukka täss' on murhattuna.
TAMORA. Siis myöhään tulee tämä turmakirja, (Antaa kirjeen.) Tään äkkinäisen tragedian luonnos. Vain kummeksin, ett' ihmismuoto hienoon Voi hymyyn peittää moista murhavimmaa.
SATURNINUS (lukee). "Jos emme sievosesti tapaa häntä -- Bassianusta ma tarkoitan -- niin sinä, Hyvä metsästäjä, kaiva hälle hauta. Nyt meidät ymmärtänet. Palkkas löydät Sa nokkosista luota seljapuun, Mik' oksillansa peittää kuopan suun, Johon on haudattava Bassianus. Se tee, niin iki-ystävät saat meistä." Oi, Tamora, moist' onko koskaan kuultu? Täss' on se kuoppa, tässä seljapuu; Hakekaa löytääksenne metsästäjä, Jolt' on Bassianus saanut surmansa.
AARON. Ja, majesteetti, täss' on rahapussi.
SATURNINUS (Titukselle). Kaks verikoiraa, sinun sikiöitäs, On tässä vieneet veljeltäni hengen. Pois kuopasta, ja tyrmään heidät viekää! Siell' olkoot, kunnes heille kidutukset Ma keksin ennen kuulumattomat.
TAMORA. He kuopassako ovat? Kummallista! Kuink' äkkiä ne murhat tulee ilmi!
TITUS. Suur' majesteetti, heikko polvi maassa Rukoilen puserretuin kyynelin, Ett' tämä poikieni konnantyö, Niin, konnantyö, jos näytetään se toteen, --
SATURNINUS. Vai vielä toteen? Ilmeistähän on se. -- Ken löysi kirjeen? Sinä, Tamora?
TAMORA. Andronicus sen itse otti maasta.
TITUS. Sen tein; mut suokaa minun taata heitä: Isäni pyhän haudan kautta vannon, Ett' ovat teidän käskystänne valmiit Verellään luullun työnsä maksamaan.
SATURNINUS. En takuustasi huoli; mua seuraa. Te viekää ruumis, murhaajat te viekää. Puhua älkööt saako; syy on selvä; Jos pahempaa ois loppua kuin surma, Sen, jumalauta, heihin sovittaisin.
TAMORA (Titukselle). Rukoilen keisaria; poikais tähden Siis älä pelkää, kaikki hyvin käy.
TITUS. Tule, Lucius, heitä et saa puhutella.
(Menevät eri tahoille.)
Viides kohtaus.
Sama paikka.
(Demetrius ja Chiron tulevat, raastaen muassaan raiskattua Laviniaa, jonka kädet ovat silvotut ja kieli leikattu pois suutta.)
DEMETRIUS. Nyt mene, kerro -- haastaa jos voi kieles -- Ken pois sen leikkasi ja raiskas sun.
CHIRON. Tai kirjoita ja niin tuo tietos ilmi; Rupea kirjuriks, jos tyngät sallii.
DEMETRIUS. Kas, katseilla ja merkeillä hän uhmaa!
CHIRON. Mene, raikast' ano vettä, pese kätes!
DEMETRIUS. Ei kieltä hällä eikä käsiä; Siis menköön äänetönnä menojaan.
CHIRON. Menisin hirteen, hänenä jos oisin.
DEMETRIUS. Jos sull' ois kättä, millä tehdä silmu!
(Demetrius ja Chiron menevät.)
(Marcus tulee metsältä.)
MARCUS. Mitä? Veljenikö tytär, joka kiirein Noin pakenee? Hoi, serkku! Miss' on miehes? -- Jos unta näen, niin valvetakseni Pois annan kaikkeni; jos valveill' olen, Niin lentotähti minuun iskeköön, Ikuiseen että uneen nukahtaisin! -- Sano, armas serkku, mikä tyly käsi Pois leikkasi ja silpoi ruumiistasi Sen kalliit koristeet, sen kaksi oksaa, Nuo, joiden varjoss' oisi kuninkaat Halanneet levätä, mut eivät koskaan Niin suurta saavuttaneet onnea, Ett' oisi lempes saaneet? Miks et vastaa? -- Ah' lämmin purppurainen verivirta; Kuin tuulen liikuttama lähteen huoko, Sun rusohuulillasi nousee, laskee Ja tulee, menee henkäyksesi kanssa! Sun joku Tereus varmaan raiskasi, Ja kieles silpoi, jottei tulis ilmi. Ah, kasvos häpeästä käännät pois! Ja vaikka vuotanut on vähiin veres Kuin kolmen putken kautta, vesisuihku, Niin poskes hehkuu kuin Titaanin muoto, Kun punoittain se pilven kanssa kamppaa. Sanonko puolestasi: niin se on? Jos tietäis vaan! Jos tuntisin sen pedon, Kiroilla sydäntäni keventäisin! Salainen suru on kuin umpi-uuni: Sydettää sydämmen, miss' asustaa. Vain kieli Philomelalt' otettiin, Ja vaivoin tuskans' ompeli hän liinaan; Sult', armas serkku, tääkin apu vietiin. Sun kohtas ovelampi Tereus: Hän katkoi kauniit sormet nuo, jotk' oli Somempaa ommelleet kuin Philomela. Josp' ois tuo peto nähnyt liljakättes Lipovan luutulla, kuin haavanlehden Ja sulkkukielienkin suutelevan Ihaillen niitä, eipä hengen uhall' Ois rohjennut hän niihin koskea; Tai sulokieles taivaallisen soinnun Jos oisi kuullut hän, niin veitsen oisi Kädestään päästänyt ja nukahtanut Kuin Orpheuksen lauluun Kerberus. Pois tule, isäs sokeaksi tee: Näköä moist' ei isänsilmä kestä. Lemuvat niitut hetken rajuilma Voi upottaa; ja kuink' ei isän silmää Sois pitkäin kuukausien kyyneleet? Pois tule; jaamme sinun kanssas surun; Saat siitä, raukka, pienen lohdun murun.
(Menevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Katu Roomassa.
(Senaattoreja, tribuuneja ja oikeudenpalvelijoita tulee, heidän mukanaan Martius ja Qvintus, jotka sidottuina viedään teloitettaviksi. Titus kulkee edellä, rukoillen poikainsa puolesta.)
TITUS. Tribuunit, kuulkaa, arvon isät, kuulkaa! Oi, vanhust' armahtakaa, jonka nuoruus Sodissa kului vaaran-alaisissa, Te rauhan turvissa kun nukuitte! Aatelkaa vertani, jok' eestä Rooman On juossut, valvotuita pakkas-öitä, Karvaita näitä kyyneleitä, joita On poskieni vanhat rypyt täynnä! Oi, poikiani säälikää: ei heillä Niin sielu ole paatunut kuin luullaan. En poikaa kahtakolmatt' itkenyt, Kun kaatuivat he maineen tanterelle, Mut näiden puolesta ma tomuun piirrän (Heittäytyy maahan; senaattorit y.m. kulkevat ohi.) Sydämmen tuskan, sielun vetreet veet. Maan janon kyyneleeni sammuttakoot; Poikaini veri sitä häpein punaa. Oi, maa, sua runsahammin pisaroillaan Nää kaksi vanhaa rauniota kastaa Kuin kuuroillansa nuori toukokuu. Sua kesäpoudilla ma kostutan, Ma kuumin vesin talvilumes sulaan Ja muodollesi iki-kevään luon, Jos kultapoikaini et verta juo. (Lucius tulee, miekka paljastettuna.) Tribuunit lempeät, te harmaapäät, Kumotkaa tuomio, oi, vapauttakaa Mun poikani, ja sanoa mun suokaa, Mun, jok' en ole koskaan itkenyt, Ett' teidät hellytti mun kyyneleeni!
LUCIUS. Oi, kallis isä, turhaan valitat: Sua tribuunit ei kuule, kaikk' on menneet; Kiville suruasi haastelet.
TITUS. Ah, Lucius, veljeis puolesta ma puhun. Tribuunit hyvät, pyydän vielä kerran, --
LUCIUS. Tribuunit ei sua kuule, isä kulta.
TITUS. Se ei tee mitään; jos mua kuulisivat, Mua eivät huomaisi; jos huomaisivat, Mua eivät säälisi; mut minun täytyy Puhua, vaikka turhaan, poikain eestä. Siks suruni haastan kiville; Vaikk' eivät vastaakaan ne tuskilleni, Paremmat ovat toki tribuuneja: Ne eivät puhettani keskeytä; Kun itken, nöyrästi ne ottavat Mun kyyneleni vastaan, itkein nekin; Ja arvokas jos heillä vain ois puku, Ei tribuunia heidän vertaistaan. Kivi pehmyt on kuin vaha, tribuuni Kovempi kiveä; on vaiti kivi, Ei ketään loukkaa, mutta tribuunit Kielellään ihmisiltä hengen vievät. (Nousee.) Mut miksi tässä seisot, miekka maalla?
LUCIUS. Vapautan kuolemasta veljeni; Siit' yrityksest' ovat tuomarit jo Ikuiseen maanpakoon mun tuominneet.
TITUS. Oi, onnellinen! Sehän ystävyyttä! Hupero, etkö huomaa, että Rooma Vain erämaa on, täynnä tiikereitä? Eräänsä tiiker' etsii; Rooma minut Ja omaiseni ottaa. Onni sulle, Näist' ahmoista kun pääset maanpakoon! Mut ketä Marcus-veli tuossa tuo!
(Marcus ja Lavinia tulevat.)
MARCUS. Varusta vanhat silmäs itkemään, Sydämmes muuten särkyy, jalo Titus: Ma vanhuudelles kuolon tuskaa tuon.
TITUS. Se syökö minut? Anna mun se nähdä!
MARCUS. Tää oli tyttäres.
TITUS. On vieläkin.
LUCIUS. Voi mua! Tämä näkö minut tappaa.
TITUS. Pelokas poika! Nouse, katso häneen. -- Lavinia, sano, mikä kiron käsi Sun saattoi kädetönnä isäs eteen? Ken houkkapää se mereen vettä loi Ja varvun heitti Troian suureen paloon? Suruni täys ol' ennen tuloasi, Nyt, niinkuin Niili, rajoissaan ei pysy. -- Hae miekka! Minäi katkon käteni: Ne Roomaa ovat puoltaneet, mut turhaan; Mua ruokkiessaan tuskaa ruokkineet; Rukoiluun olen nostanut ne suotta; Ja apu niist' on ollut hyödytön. Nyt muut' en palvelusta niiltä pyydä, Kuin että toinen hakkaa toisen pois. Laps, hyvä ettei sulla käsiä: On turhaa käsin Roomaa palvella.
LUCIUS. Sano, rakas sisko, kuka sinut rääkkäs?
MARCUS. Ah! Voi! Tuo ajatusten armas elin, Jonk oli jokellus niin hurmaavaa, Nyt pikku-kupuhäkistään on viety, Miss' sointujaan kuin lintu liverteli Ja korvat lumos sulosävelin.
LUCIUS. Ah, sano sitten sinä, ken sen teki.
MARCUS. Tuommoisna hänen löysin; puistossa Hän harhas, piileskellen niinkuin kauris, Jok' auttamattoman on haavan saanut.
TITUS. Hän oli kauriini; ken hänet silpoi, Löi minuun pahemman kuin kuolinhaavan. Nyt luodolla ma seison niinkuin mies, Jok', ympärillään ärjy meri, näkee Kuink' aalto aallolt' yhä paisuu kuohu, Odottain vain, ett' ärjäs hyökylaine Kitaansa hänet nielee suolaiseen. Tuost' armaat poikaseni kuoloon kulki; Maanpakolaisna tuossa toinen seisoo, Ja veli tässä tuskiani itkee. Mut elämälleni on haikein isku Lavinia kallis, kalliimp' elämääni. -- Jos tuossa asuss' oisin kuvas nähnyt, Olisin tullut hulluksi; nyt mitä, Kun tuommoisena näen sun elävältä? Ei kättä sulla kuiveeks kyynelten, Ei kieltä ilmi tuomaan, ken sun silpoi. On miehes kuollut; hänen kuolemastaan Sun veljes syytettyinä myöskin kuolleet. Ah, katso, Marcus! Katso häntä, Lucius! Kun veljet mainitsin, niin kyyneltulva Taas posken kostutti, kuin mesikaste Maast' otetun ja surkastuneen liljan.