Part 9

-- Meidän velvollisuutemme on rientää lapsen avuksi, sanoi Saarela. Ennenkuin toiset ehtivät mitään vastaamaan, oli Saarela meressä ja ui kiivaasti lasta ja koiraa kohti. Mutta päästyään lähelle huomasi hän lapsiraukan jo kuolleeksi. Samalla alkoivat koiran voimatkin uupua ja se lakkasi uimasta, ojensihe suoraksi ja heitti henkensä.

Saarela ui takaisin lautalle, kertoen havaintonsa tovereilleen.

Etäältä pimeydestä kuului kimakkaa naisten huutoa. -- Kun ilma oli selkeä ja meri tyyni, erottivat toverukset sanatkin.

-- Tässä veneessä on liiaksi väkeä. Meidän täytyy heittää arpaa, kutka hyppäävät mereen. Muussa tapauksessa me kaikki uppoamme, huusi eräs nainen.

-- Arpaa on heitettävä yksinomaan miesten kesken, ehdotti toinen nainen.

-- Miksi ainoastaan miesten kesken, huusi kolmas. -- Kyllä miehen henki on yhtä kallis kuin naisenkin. Heitetään pikemmin arpaa naimattomien tai lapsettomien kesken. Kenelle arpa lankee, se hypätköön mereen, olkoon hän sitten nainen tai mies. Se on minusta tasapuolisuutta.

-- Se on oikein, huusi neljäs nainen. -- Minä en ole äiti. Minulla on kyllä vanhemmat elossa, mutta he tulevat toimeen ilman minua. Hyppään arvelematta mereen, jos arpa lankeaa minulle.

-- Ei kelpaa, kuului joku vanha nainen huutavan. -- Naiset saavat muutenkin kuin äitiyden tähden uhrautua enemmän. Miesten kesken on arpaa heitettävä.

-- Ei tarvita arvanheittoa, huusi eräs nuori mies. -- Minä olen valmis hyppäämään mereen muutenkin.

-- Minä myös, huusi kaksi muuta miestä yhteen ääneen.

Kuului kolmenkertainen moiskaus. Miehet hyppäsivät mereen.

-- Good bye! May God bless you (Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon), kuului sitten aalloista. Mereen hypänneet miehet olivat amerikkalaisia.

Hetkisen kuluttua kuulivat toverukset hirvittäviä kirouksia ja hukkuvien kirkunaa toiselta suunnalta. Airot kolahtivat silloin tällöin veneen laitaan ja kumahtivat jonkun onnettoman, veneeseen pyrkivän päähän.

-- Strike, strike (lyökää, lyökää), huusivat naiset.

Saarela pani kätensä torveen suunsa eteen ja huusi:

-- Koettakaa pysyä vedenpinnalla! Minä tulen avuksenne. Samassa hyppäsi hän veteen ja ui sinnepäin, mistä hätähuuto oli kuulunut.

-- Vieläkö olette elossa, huusi hän tämän tästä uidessaan. Ei kuulunut mitään vastausta. Saarelalla ei ollut muuta neuvoa kuin palata lautalle takaisin.

Nyt alkoi ystävyksiä taas viluttaa, ja entinen hieronta pantiin toimeen. Juuri kun Vieremää oli alettu hieroa, kuului taas hirveitä hätähuutoja merestä. Hukkuva tuntui tällä kerralla olevan hyvin lähellä.

-- Nyt on minun vuoroni lähteä etsimään onnetonta, sanoi Laurila. -- Hiero sinä, Vieremä, nyt Saarelaa, joka juuri on palannut kylmästä kylvystä, sanoi hän. Samassa syöksyi hän veteen. Kaikin voimin ui hän hätähuutoa kohti. Hän huuteli rohkasevia sanoja, ja hätähuudot vaikenivat hetkeksi. Nyt kuuli hän lasten itkua ja avunhuutoja. Laurila jännitti kaikki voimansa. Hän käänsihe selälleen, koska jaksoi siinä asennossa uida nopeammin.

-- Olkaa hyvässä turvassa, apu on lähellä, huusi hän, katsoen taivaslaella kiiluviin tähtiin. Yhtäkkiä tunsi hän päänsä sattuvan kylmään, kovaan esineeseen. Hän käänsihe vatsalleen ja huomasi suuren jäämöhkäleen edessään. Sen pinnalla huomasi hän jotakin mustaa. Nyt koetti hän kavuta jäälle. Viimein onnistui hänen päästä sille.

-- Jumalan tähden, täällä on ihmisiä. -- Are you still alive (oletteko vielä hengissä), huusi hän.

-- Wir leben noch, der Tod aber ist annähernd (me elämme vielä, mutta kuolema lähestyy), kuului naisen ääni.

Laurila ryömi naisen luo, joka makasi jäälohkareella kaksi vähäistä lasta sylissään.

Nainen, joka oli saksalainen, puhui katkonaisin sanoin tilastaan.

Sitten kertoi Laurila lyhyesti, että hänellä oli kahdesta lankusta tehty lautta vähän matkan päässä, ja että kaksi toveria odotti siellä. Hän kysyi naiselta, vetäisikö hän tämän ja hänen lapsensa mereen ja laahaisi heidät perässään lautalle. Tähän ehdotukseen ei nainen suostunut vaan sanoi pysyvänsä jäälohkareella, kunnes tulisi jokin laiva avuksi tai kuolema heidät pelastaisi. Kun Laurilan apua ei otettu vastaan, palasi hän takaisin lautalleen.

Paluumatkalla töyttäsi Laurila erääseen esineeseen. Heti huomasi hän sen lasipurkiksi. Hän lykkäsi sitä edelleen lautalle asti. Löytö otettiin mielihyvällä vastaan. Kun purkki, joka oli ilmanpitävästi sulettu, avattiin, huomattiin se olevan puolillaan voita. Voin päällä oli kaksi paperikääröä. Kun ne avattiin, huomattiin toisen sisältävän leipää ja toisen pienen läkkilaatikon, joka oli hyvin korkittu. Kun korkki oli avattu ja varovaisesti maistettu astian sisällystä, tunnettiin se miltei tuoreeksi maidoksi.

-- Enkös minä ennustanut, että meri antaa meille vielä ruokaa ja juomaakin, huudahti Vieremä.

Toverukset eivät osanneet selittää, miten lasipurkki oli joutunut mereen. Se seikka, että läkkilaatikossa oli maitoa, oli heille kyllä selvä. Olihan "Titanicissa" mukana lehmiä. Kun laiva oli suunnattoman suuri, oli lypsylehmiä voitu ottaa mukaan varakasten tarpeeksi. Pienemmissä laivoissa ei niitä kovan merenkäynnin tähden voida kulettaa, vaan niissä käytetään maitojauhetta, jota sekotetaan veteen.

Nyt aikoivat toverukset ruveta aterialle.

-- Mutta me teemme väärin, jos me ikämiehet nautimme tämän maitotilkan, sanoi Saarela. -- Tuolla jäälautalla makaa äiti kahden vähäisen lapsensa kanssa. Meidän velvollisuutemme on viedä maito heille.

-- Voileipää he myös tarvitsevat, lisäsi Vieremä. -- Suletaan purkki uudelleen. Minä lähden ruokkimaan tuota onnetonta äitiä ja hänen lapsiaan.

Sanottu ja päätetty. Purkki sulettiin, ja Vieremä lähti kulettamaan sitä jäälautalle, joka olikin ajautunut jo lähemmäksi kolmen ystävyksen puulauttaa. Kun Vieremä oli päässyt jäälautan viereen, huusi hän saksaksi:

-- Lebt ihr noch, liebe Unglücklichen (elättekö vielä, rakkaat onnettomat)?

Ei kuulunut vastausta. Vieremä toisti kahdesti kysymyksensä, mutta tulos oli sama. Nyt kiipesi hän jäälautalle nähdäkseen, olivatko onnettomat kuolleet. Varovaisesti lähestyi hän onnetonta äitiä. Hän painoi suunsa tämän korvaa vasten ja kysyi, jaksaisiko vaimo vielä puhua. Rinnasta tuleva korahdus oli ainoa vastaus, minkä hän sai.

Vieremä alkoi hieroa vaimon käsiä, jotka olivat aivan kylmät. Mutta turhaa oli hänen työnsä. Sitten alkoi hän tarkastaa lapsia. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän nämäkin kuolleiksi.

-- Rauha olkoon teille, sanoi hän hiljaa, laskeutui jälleen mereen ja ui lautalleen. Sinne päästyään kertoi hän tovereilleen havaintonsa.

-- Me olisimme voineet tarjota onnettomille jotakin lievennystä, mutta he eivät sitä enää tarvinneet, huokasi Saarela.

Samassa kuului kauheita huutoja pimeydestä. Toverukset kuuntelivat.

-- Get away, you madman (menkää pois, te mieletön), kuulivat he naisten huutavan.

-- Savez ma vie (pelastakaa henkeni) kuului miehen ääni merestä.

-- A Frenchman (ranskalainen) huusi joku naisista.

-- C'est notre papa (se on meidän isämme), kuului samassa lapsen ääni. -- Papa, allez en bateau (isä, tulkaa veneeseen).

-- Je meurs avec plaisir, savant que mes enfants sont saves (minä kuolen mielelläni tietäessäni lapseni pelastuneiksi), kuului ääni aalloista, ja mies, joka ennen niin kiihkeästi pyrki veneeseen, vaipui rauhallisesti syvyyteen.

-- Olisin mielelläni tahtonut tarjota paikkani tällä lautalla tuolle ranskalaiselle isäraukalle, voihkasi Saarela. -- Olenhan minä yksinäinen mies.

-- Niin minäkin tahtoisin tehdä, sanoivat Laurila ja Vieremä ikäänkuin yhdestä suusta.

Alkoi hiukkasen hämärtää. Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla. Hukkuvien hätähuudot olivat jo vaienneet. Pelastusveneissä olijoista oli moni, ankarasta kylmyydestä huolimatta, vaipunut unentapaiseen horrostilaan. Laurila, Saarela ja Vieremäkin tunsivat kovaa väsymystä. He päättivätkin mennä vuorottain pitkälleen lautalle. Ensin tuli Vieremän vuoro. Kun hänen ruumiinsa oli ensin hierottu, paneutui hän pitkälleen lankulle, Laurilan ja Saarelan pitäessä vartiota.

Vieremä ei ollut vielä ehtinyt nukkua, kun Saarelan suusta kuului ilohuuto:

-- Savupatsas taivaanrannalla! Laiva tulee pelastamaan meitä!

-- Se on Carpathia, sanoi Vieremä, nousematta edes katsomaan. -- Kuten jo olen sanonut, olin marconihytissä silloin kun Carpathialta tuli sähkösanoma.

-- Kuinka kauan kestänee ennenkuin laiva on täällä, kysyi Laurila.

Vieremä nosti päätään, katsahti sinnepäin ja sanoi:

-- Viimeistään tunnin kuluttua on Carpathia täällä. Kello on nyt jokseenkin 5. Muuten ei meillä ole mitään hätää. Nuo tuolla pelastusveneissä ovat avuntarpeessa enemmän kuin me.

Toverusten näkyvissä oli ainoastaan kaksi pelastusvenettä. Toinen niistä oli jokseenkin kaukana. Mutta he saattoivat selvästi nähdä, kuinka vilkkaaksi elämä muuttui pelastusveneissä, kun niistä huomattiin pelastajalaivan tulo. Toisesta, läheisemmästä kajahteli ilmoille raikas laulu. Senjälkeen alettiin kuorossa laulaa jotakin virttä.

Toveruksetkin virittivät laulun. Vielä heidän laulaessaan alkoi läheisemmästä pelastusveneestä kuulua kovaa väittelyä. Toverukset erottivat selvästi sanat ja kuulivat, että väittely tapahtui suomeksi.

-- Sinne meni "Titanic" aarteineen, kuului nuoren miehen ääni. -- Kaikki minun matkakapistukseni ja vähäiset rahavarani tekivät seuraa.

-- Niin on minunkin laitani, kuului naisenääni. -- Ei ole meillä mitään, kun joskus pääsemme maihin.

-- Jokainen meistä on epäilemättä menettänyt suurimman osan omaisuuttaan, sanoi toinen, vanhempi nainen. -- Omaisuudesta viis, kunhan vaan henki pelastuu.

Veneen kokkapuolelta kuului samassa helisevä naisen nauru.

-- Näille minun viime sanoilleniko tuo noin nauraa, kysyi vanhempi nainen pahastuneen näköisenä.

-- Niille minä nauran, kuului vastaus. -- Minusta ei kenenkään henkeä voi pelastaa, koska sen on mahdoton vaaraankaan joutua.

-- Siinä on hiustenhalkoja, huusi vanhempi nainen. -- Henkihän meissä kaikissa on. Lienee jokin lahkolainen, kun luulee, ettei henki voi vaaraan joutua. Sanotaanhan raamatussakin: "Mitä antaa ihminen henkensä lunastukseksi?"

-- Minä sain kuulla, että "Titanicissa" oli noin 800 miljoonaa markkaa rahaakin, sanoi se nuori mies, kääntäen puheen toisaalle.

-- Siellä ne nyt ovat merenpohjassa, vastasi se vanha nainen.

-- Luuletteko, että saisin pitää nuo rahat, jos saisin ne ylös, kysyi nuori mies.

-- Tietysti, vastattiin.

-- En usko. Ihmisten kateus on nykyään niin suuri, ettei ylösottaja saisi kymmenesosaakaan pelastamista aarteista. Kyllä lakimiehet osaisivat palkasta vääntää ja kääntää asiat. On siis hyvä, ettei kukaan voi tehdä yritystäkään noitten rahojen ylösnostamiseksi. Muuten on tämä haaksirikko minusta hyvä muistutus monelle mammonanorjalle. Luonto ottaa toisinaan väkevämmän oikeudella niiltä, jotka eivät ajoissa osaa tehdä itselleen ystäviä väärästä mammonasta.

-- Se poika puhuu asiallista kieltä, sanoi eräs harmaapäinen vanhus. -- Minä olin muutama vuosi sitten Amerikassa, jossa kova onni seurasi minua kaikkialla. Harhailin kymmenen päivää Newyorkissa. Etsin ansiota turhaan. Hädissäni kirjotin Vanderbiltille, pyytäen matkarahaa Suomeen. En saanut minkäänlaista vastausta. Nyt on luonto väkevämmän oikeudella ottanut Vanderbiltin perheestä monin kerroin enemmän kuin minun vaivaisen matkarahan Suomeen. Olen tyytyväinen luonnon tasottavaan työhön. Ihmiset polkevat oikeutta. Toiset mässäävät ja tuhlaavat toisten kärsiessä mitä hirveintä puutetta. Mutta kerran tulee luonto väliin, paiskaten kumoon miljoonamiehen yhtä hyvin kuin kerjäläisenkin. Tuo neiti tuossa -- vanhus osotti Alice Mc Deania -- tarjosi satatuhatta dollaria vanhan isänsä pelastuksesta. Mutta minä tiedän, ettei hänen isänsä eläessään tehnyt armeliaisuustöitä. Jos hän olisi tehnyt, olisi luonto ollut suopeampi hänelle. Mutta katsokaa tuota aalloilla ajelehtivaa ruumista, jatkoi vanhus. -- Sillä on rahalompakko vielä kädessä. Noin ne mammonanorjat vaeltavat kuoleman valtakuntaankin.

-- Minun on niin nälkä, alkoi samassa eräs vähäinen tyttö valittaa.

-- Pyydä tuolta rikkaalta tädiltä leivänpalaa, nauroi vanhus.

-- En minä osaa hänelle puhua. Pyytäkää te, hyvä setä, minun puolestani.

-- Please give this little girl a little of bread, for she is very hungry (olkaa hyvä ja antakaa tälle pienelle tytölle vähän leipää, sillä hänen on kova nälkä), käänsi vanhus.

-- What an inquiry (mikä pyyntö), huudahti nainen. -- I want bread myself (minä tarvitsen itse leipää).

-- Siinä kuulette, ettei mammona hädässä mitään merkitse, nauroi vanhus. -- Minä olen tällä kerralla rikkaampi kuin tuo miljoonamiehen tytär, sanoi vanhus kaivaen taskustaan kastuneen leivänpalan ja antaen nälkäiselle lapselle. -- Siinä on särvintäkin; se on kastettu Atlannin suolaveteen, lisäsi hän nauraen.

-- Pelastaja tulee, huudettiin veneen kokkapuolelta. -- Katsokaa savua taivaanrannalla!

-- Niin näkyy, sanoi vanhus. -- Me olemme tässä veneessä nyt samanarvoisia, mutta niin pian kun pääsemme laivaan, jakaudumme taas eri luokkiin. Luokkajaon määrääjänä on raha, jolla on arvonsa tuossa laivassa, koska ei se ole kärsinyt haaksirikkoa.

Pelastajalaivan nähdessään alkoivat rikkaat tulla harvapuheisiksi. Ainoastaan keskenään he puhuivat. Tuohon vanhukseen loivat he halveksumista osottavia katseita.

-- Certainly, this old man is a socialist (varmaankin on tämä vanhus sosialisti) huomautti eräs ylpeännäköinen amerikkalainen rouva.

-- I am a kosmopilitan (minä olen maailmankansalainen), huusi vanhus lujalla äänellä, joka kaikui kauas.

X LUKU.

Pelastus tulee.

Cunard-linjan höyrylaiva Carpathia oli matkalla Newyorkista Eurooppaan. Sen hytit ja salongit olivat täynnä varakkaita amerikkalaisia, jotka aikoivat matkustaa Välimeren maihin kevättä viettämään. Välimeren maissa on ikuinen kesä ja terveellinen ilmanala. Sinne matkustelevat rikkaat amerikkalaiset yhtä hyvin kuin eurooppalaisetkin. Nuo maat ovat kovin tylyjä rahattomille, mutta kultakukkaron kantajille avaavat ne aarteensa, ottaen heidät tervetulleina vastaan. Esimerkiksi Italia on Euroopan kurjimpia maita niille, jotka eivät ole osanneet haalia kokoon suuria summia muitten ansiosta, mutta se hymyilee niille, jotka ovat tehneet omistamishalun elämänsä ainoaksi, pyhäksi päämääräksi.

Kello oli lähes 1/2 12 yöllä. Useimmat matkustajat olivat menneet yölevolle. Ei tässä laivassa ollut niitä, jotka olisivat murheella muistelleet kotia jääneitä omaisiaan, mitkä kärsivät puutetta.

Ainoastaan laivan päällikkökunta oli valveella. Nuori sähköttäjä istui marconihytissä työnsä ääressä. Hänellä oli kuulokypäri päässä ja oli juuri lopettamaisillaan työnsä siltä päivältä. Hänellä oli ollut täysi työ kaikenmoisten jäähyväis- ja tervehdyssähkösanomien lähettämisessä juoksevien toimiensa ohella. "Carpathia" oli ollut sähkösanomavaihdossa monen laivan kanssa. Tiedot, joita oli lähetetty sinne tänne, olivat melkein lukemattomat.

Nuori sähköttäjä oli juuri ottamaisillaan kypärin päästään mennäkseen nauttimaan muutaman tunnin lepoa, kun vielä tuli sähkösanoma. Häneltä pääsi kirous, sillä hän tunsi olevansa rutiväsynyt päivän raskaasta työstä. Pitikö hänen raataa ihan orjan tavalla? Vaatiko yhtiö, että hänen piti kuolla liiallisesta ponnistuksesta? Pitikö hänen istua työnsä ääressä koko yö?

Mutta suuttumus meni heti menojaan, sillä sähkösanoma, minkä hän nyt sai, ei ollut niitä tavallisia turhanpäiväisiä. Se ei tietänyt kertoa kauniista ilmasta eikä meren tyyneydestä. Hän kuuli joukon sekavia ääniä, joitten keskeltä hän saattoi selvästi erottaa hätämerkin "C.Q.D." Mistä se tuli? Oli selvää, että joukko eri laivojen sähkölaitteita oli toiminnassa, ja että niitten tiedonannot sekaantuivat toisiinsa. Mutta sähköttäjä oli varma siitä, että yksi tiedonannoista oli "C.Q.D." Nyt oli vaan saatava selville, mistä hätähuuto tuli.

Nuori sähköttäjä kuunteli jännitetyllä tarkkuudella. Hän ei voinut kirjottaa kirjaimilla koko sähkösanomaa, sillä se oli aivan sekava. Mutta varmaa oli, että jotakin vakavanluontoista tapahtui Atlannilla. Hän ei tietänyt, mitä tapahtui, eikä myöskään ollut selvillä siitä, tulisiko hänen heti antaa tieto kapteenille. Hän päätti hetkisen odottaa. Kenties pian tulisi selvempi sähkösanoma.

Äkkiä tuli uusi tieto. Se oli selvä ja täsmällinen eikä sitä voinut ymmärtää väärin. "S.O.S.", "S.O.S." kuului, tuo kamala _Save our souls_ (pelastakaa sielumme), joka lähetettiin vasta suurimmassa hädässä. Todistukseksi siitä, että hätä oli suuri, tuli seuraavassa silmänräpäyksessä toinen, näin kuuluva sähkösanoma: "'Titanic' on törmännyt jäävuoreen ja saanut vuodon. Veneitä pannaan kuntoon."

Tuskantunne valtasi nuoren miehen. Tämä tapaus oli ensimäinen hänen virka-aikanaan. Vapisevin käsin irrotti hän kuulokypärin päästään ja riensi paljain päin kapteenin hyttiin.

-- Kapteeni, huusi hän, -- "Titanic" on törmännyt jäävuoreen. Se sähköttää "S.O.S." Asema 40 astetta 16 minuuttia pohjoisleveyttä, 50 astetta 4 minuuttia läntistä pituutta. Mitä minä vastaan?

Kapteeni Rostron hyppäsi ylös.

-- Oletteko varma siitä, ettette ole erehtynyt, huusi hän, ruveten pukeutumaan.

-- Niin varma kuin olen omasta elämisestäni.

-- Vastatkaa sitten, että "Carpathia" tulee.

Muutaman minuutin kuluttua seisoi kapteeni Rostron komentosillalla. Tyynenä ja maltillisena, kuten oikean merimiehen tuleekin, jakeli hän käskyjään. Kaikki laivamiehet herätettiin ja veneet pantiin kuntoon. Vapaavartiosto pantiin työhön konehuoneessa ja höyrykattilain ääressä. Kolme lääkäriä kutsuttiin paikalle ja heidän käskettiin panna kaikki kuntoon ottaakseen vastaan isomman joukon haavottuneita ja sairaita. Toimennusmiehet saivat tehtäväkseen muuttaa ruokasalit, salongit ja tupakkahuoneet sairaaloiksi ja makuuhuoneiksi. Keittäjät saivat käskyn valmistaa lämpimiä ruokia, kahvia, teetä ja suklaata. Ei mitään lyöty laimiin, ei mitään vaivaa säästetty.

Pian oli "Carpathia" suurimmassa vauhdissaan. Koneet työskentelivät vimmatusti. Suuria savupatsaita tulvi savutorvista. Suuri laivanrunko vapisi ja värisi, sillä vauhti oli kovempi kuin milloinkaan ennen. Matkustajat heräsivät, tulivat levottomiksi ja nousivat vuoteistaan. He menivät käytäviin saadakseen tietää, mitä oli tekeillä.

-- Ei mitään merkillistä ole tapahtunut, vastasivat vartijoina olevat toimennusmiehet. Kapteeni koettelee vaan potkureita. Sellaisia koetuksia tehdään aina tällaisilla matkoilla.

-- Se ei voi olla mahdollista, sanoi eräs herra. -- Jos potkureita koeteltaisiin, tehtäisiin se työ päivällä. Jotakin muuta on tekeillä.

-- Samaa minäkin ajattelen, vastasi toinen herra. -- Potkurien koettelupuhe on paljas veruke, jolla matkustajia koetetaan tyynnyttää. Minä olen tehnyt niin monta pitkääkin merimatkaa enkä ole huomannut mitään potkurien kestävyyskoetta tehtävän. Sitä paitsi on tämä laiva siksi vanha, että sen potkurit on ehditty jo moneen kertaan koetella -- -- --

-- Ja tehdä se työ päivällä, kuten jo sanoin, keskeytti edellinen puhuja.

-- Mitä tämä kauhea jyry merkitsee, huusi eräs lihava, äkäisennäköinen herra, joka yöpuvussaan ryntäsi käytävälle. -- Laivassa on liian kova vauhti. Olen ennenkin matkustanut "Carpathiassa", mutta tällaista hengenhädän kiirettä ei koskaan ole pidetty. Mitä nyt on tekeillä?

-- Kapteeni koettelee potkurien kestävyyttä, vastattiin.

-- Joutavia! Lapsi sellaisia puheita uskoo. Ajaako meitä takaa ryövärilaiva, jota koetetaan paeta?

-- Herra otti kompassin esiin, katsoi siihen ja jatkoi:

-- Suuntaakin on muutettu. Ei nyt olla Välimerelle menossa vaan pohjoiselle jäämerelle. Minun täytyy mennä puhuttelemaan kapteenia.

Vartijain kielloista ja selityksistä huolimatta riensi herra kapteenin hytille. Kun ei hän ovelle koputettuaan saanut vastausta, riensi hän komentosillalle.

-- Herra kapteeni, sanoi hän. -- Mitä merkitsee tämä tavaton nopeus ja suunnanmuutos? Matkustajat ovat huolestuneina. Moni arvelee, että ryövärilaiva ajaa meitä takaa.

-- Rauhottukaa, sanoi kapteeni. -- Ei Atlannilla ole ryövärilaivoja.

-- Mutta mehän menemme pohjoista jäämerta kohti. Miksi suunta on muutettu, kysyi herra.

Kun kapteeni näki, ettei voisi herraa muuten tyynnyttää, päätti hän sanoa tälle toden.

-- Ei meitä uhkaa mikään vaara, mutta me riennämme hengenhädässä olevien avuksi.

-- Onko joku laiva haaksirikossa, kysyi herra.

-- On. "Titanic" on törmännyt jäävuoreen ja uppoaa. Olen saanut useampia sähkösanomia sieltä.

-- Anteeksi, herra kapteeni, kun tulin häiritsemään, sanoi herra, tarttuen kapteenin käteen. -- Asiain näin ollen toivon, että vieläkin lisäätte vauhtia.

-- En voi enää lisätä, koska laivamme turvallisuus olisi uhattu.

-- Kiitoksia, herra kapteeni, tästä selityksestä! Jumala teitä siunatkoon ja suokoon, että pääsisimme ajoissa haaksirikkopaikalle, sanoi herra vielä kerran puristaessaan kapteenin kättä.

-- Pyydän, sanoi kapteeni, ettette puhu asiasta muuten kuin tarpeen vaatiessa, sanoi kapteeni. -- Se tieto, että riennämme hädänalaisten avuksi, voisi synnyttää matkustajissa tarpeetonta jännitystä ennen aikaansa.

-- Se ei merkitse mitään, vastasi herra. -- Minä otan osaa pelastustyöhön, herra kapteeni, jos saan luvan ja voin jotakin tehdä. On päinvastoin ilosanoma saada tietää voivansa palvella lähimmäisiään tällaisessa asiassa.

Herra kumarsi kapteenille ja poistui hyttiinsä, mutta hänelle ei enää uni maistunut. Useampia hänen tuttaviaan oli "Titanic"-laivassa. Kuinka hän olisi voinut nukkua saatuaan tietää, että niin monta ihmistä oli hengenhädässä sydänyöllä keskellä valtamerta?

Pian oli matkustajien kesken levinnyt se tieto, että laiva kiiti haaksirikkoutuneitten avuksi. Kaikkien sydän sykähteli ilosta saada olla mukana antamassa osanottoaan kärsiville ja mahdollisesti suorastaan antamassa apua heille.

Suuret joukko-onnettomuudet todistavat, ettei ihmisen sydän ole niin paatunut ja paha kuin kristillinen "jumaluusoppi" saarnaa, vaan että se päinvastoin, asiallisen sysäyksen saadessaan, tuntee olevansa yhtä kaikkien olentojen kanssa. Ainoastaan tavallisissa arkioloissaan ovat ihmiset itsekkäitä ja koettavat hyötyä "verivieraitten" kustannuksella. Hätääntyneille sykkii yleensä ihmisten sydän myötätuntoisesti. Heidän keskensä syntyy sellainen ennätyksensaanti-into, että kukin koettaa rientää toisen edelle, auttamaan onnettomia.

Komentosillalla seisova kapteeni Rostron oli kovassa jännitystilassa. Hän oli tuskallisen- ja kärsimättömännäköinen. Vaikka "Carpathian" vauhti oli mahdollisimman suuri, olisi hän mielellään tahtonut lisätä sen kahdenkertaiseksi voidakseen tuossa tuokiossa päästä onnettomuuspaikalle. Hän olisi tahtonut muuttaa raskaan höyrylaivansa kevyeksi ilmalaivaksi. Jokainen sekunti näet merkitsi paljon. Moni hukkuva ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen vedenpinnalla. Kuinka ihanaa olisi ollut temmata heidät silmänräpäyksessä "Carpathiaan"!

Laiva riensi suoraa päätä onnettomuuspaikalle. Nyt ei voitu ottaa huomioon väylällä mahdollisesti uiskentelevia jäävuoria. Hätääntyneitten pelastuksessa ei saa pelätä mitään vaaroja. Jos niitä on ja jos niissä sortuu, on se kuolema suuremmoista ja jaloa. Joka lähimmäisensä auttamisessa menettää oman henkensä, hän tekee suuren palveluksen koko kaikkeuselämälle.

Mikään varovaisuus ei nyt voinut tulla kysymykseen. "Carpathian" täytyi päästä määräpaikalleen. Tuhannet ihmishenget olivat kysymyksessä.

Pian oli suuri joukko matkustajia kannella. Jokainen ikäänkuin koetti tahdonvoimallaan lisätä vauhtia. Ja auttaahan yhdistynyt tahdonvoima paljon. Sillä on suuri voima. Laiva kiitikin eteenpäin niin vimmatulla nopeudella, että se tavallisissa oloissa olisi tuntunut pelottavalta ja epäilemättä aiheuttanut jonkin vian koneistossa. Mutta tällaisissa joukko-onnettomuuksissa tulee suuri, puolueeton luonto avuksi. Näkymättömät voimat suojelevat niitä, joitten kohtaloon ei kuulu määrätyllä vahinkokuolemalla eroaminen maallisesta elämästä.