Part 2

-- Samallaisen tunnustuksen voit sinä tehdä, Arvo, sanoi Onni. Jäähyväishetkemme on paras tilaisuus tehdä vilpitön tunnustuksemme. Minä ja Tyyne kuulumme toisillemme. Samoin kuulutte te, Arvo ja Ilmi toisillenne. Vai kuinka?

Arvon silmäkulmassa kiilsi kyynel ja hän sanoi:

-- Niin on laitamme. Olen vaan vähän arkaillut, sillä Ilmi on talon tytär, mutta minä --

-- Joutavia, ystäväni, huudahti Onni. -- Emme ole niitä vanhan kansan ihmisiä, jotka lemmenasioissa katsovat niin sanottuun säätyerotukseen. Mitä itseeni tulee, en tunnusta mitään säätyerotusta ihmisten välillä. Kaikki me olemme yhtä hyviä.

-- Se on oikein sanottu, säestivät kaikki kolme.

-- Syleillään ja suudellaan nyt toisiamme jäähyväishetkenä, sanoi Onni, painaen Tyynen rintaansa vasten ja suudellen häntä. Arvo seurasi esimerkkiä ja syleili ja suuteli Ilmiä.

-- Nyt olemme toistemme nähden lukinneet ikuisen lemmenliittomme, sanoi Onni. Arvo ja Ilmi voivat viettää häänsä milloin tahansa. Minä ja Tyyne vietämme sitten kun palaan Amerikasta.

Vielä kerran syleili Onni Tyyneä ja senjälkeen Arvoa. Sitten lähtivät kumpikin veli ja sisar eri suunnalle, Arvo ja Tyyne Perälään, Onni ja Ilmi Laurilaan.

-- Olkoon matkasi onnellinen ja palaos pian, huusivat Arvo ja Tyyne Onnille.

* * * * *

Juna lähti asemalta liikkeelle eteläänpäin. Onni Laurila seisoi ikkunan vierellä katsellen nopeasti vaihtuvia näköaloja. Tuolla näkyi vanha valkoseksi rapattu kirkko, ja metsän vierustalla sijaitsi pappila, jonka punainen katto ihan loisti päivänpaisteessa. Senjälkeen ahtautui metsä kummallekin puolelle rautatietä avautuen silloin tällöin peltojen ja niittyjen sekä pienten mökkien ja ratavartijain punasen-valkosten vahtitupien äärillä. Rytisi ja paukkui junan kulkiessa joen poikki olevaa junasiltaa, jonka alapuolella tukit tulvavedellä kilvan myllertivät odottaen vuoroaan päästäkseen sahan jalostamina uusille urille. Ja kun metsä joen toisella puolella taas varjosti näköalan, vaikutti vaununpyörien yhtämittainen hankautuminen kiskoja vastaan nukuttavasti.

Hän painautui istumaan junapenkille ja mietti. -- Minkävuoksi hän oikeastaan matkusti pois tästä tuhansien järvien, saarien ja metsien lumoavasta maasta? Tullakseenko pian rikkaaksi, kun hän luuli siellä olevan paremmat olot kuin täällä kotona? Ei, ei. Sellaista syytä ei hänellä ollut. Hän teki sen nähdäkseen laajemmalti ympärilleen, kerätäkseen kokemuksia ja uusia aatteita, oppiakseen uutta ja hyödyllistä. Hän viipyisi siellä ainoastaan jonkun aikaa ja opittuaan mitä siellä olisi opittavaa, palaisi takaisin kotimaahansa. Silloin saisi se hyötyä hänen kokemuksistaan. Uudet, suuret aatteet saisivat hänestä pelottoman kannattajansa. Hän ei olisi arkaileva, kuten useimmat hänen maamiehistään. Hän katsoisi asioita korkeammalta, laajennetulta näkökannalta...

Juna kiiti eteenpäin ja siellä täällä vilahti ohitse siintävä järvi maisemineen.

Onni irtautui ajatuksistaan ja lähti käymään toiseen vaunuun. Siellä tapasi hän muutamia puolihumalaisia nuorukaisia kukkaiskimput napinlävessä. He hurrasivat ja yrittivät laulamaan "Internationaalia".

-- Hei vaan, nyt sitä mennään Amerikkaan, huusivat he yhdestä suusta.

-- Siellä on jokainen oma herransa ja tekee mitä lystää. Siellä ei ole veroja eikä mitään turhanpäiväisiä pappeja.

-- Niistä löytyy eräs laulukin, sanoi muuan nuori miehenalku joukosta, joka samalla antoi siitä seuralaistensa ylösrakennukseksi seuraavan näytteen:

"Piru se lyhyen opetti läksyn Ja pappi sen pian oppi. Kun ihminen syntyi tai kuoli, Niin pappi siitä maksun otti.

Pappi se kirkossa paukutti Ja akat ne oikein itki. Vaan papin pussista pohja on pois: Piru sen kutkutti rikki."

-- Niin, Amerikka on hyvä maa, sanoi etäämpää eräs roteva, teräkatseinen mies, jonka ulkonäkö todisti, että hän oli läpikäynyt koetuksen. -- Mutta työtä täytyy tehdä lujasti. Muuten se ei käy laatuun.

-- Kukapahan tässä ei osaisi työtä tehdä! -- huusi muuan nuorukaisista. -- Mitä muuta me olemme tehneet syntymästämme alkaen? Emmekö ole kuluttaneet mehua itsestämme rikkaitten hyväksi?

-- Te pojat ette vielä tiedä, mitä työ tahtoo sanoa, lisäsi edellinen puhuja, antamatta nolata itseään. -- Mutta tultuanne Valtoihin saatte kyllä sitä oppia. Taala on painava taskussa, mutta ei siihen myöskään helposti käsiksi päästä...

-- Kaunista alkua, miltähän loppu näyttää, arveli Onni Laurila itsekseen, käydessään seuraavaan vaunuun, nähdäkseen josko siellä tapaisi paikkakuntalaisia.

-- Päivää! Minnekä matkataan! -- kysyi Laurila, kun huomasi erään tutun mäkitupalaisen perheineen. -- Vaimo imetti nuorinta lasta. Vanhin, 10-vuotinen vilkas poika, katseli innoissaan vaunun akkunasta. Tämä oli hänen ensimäinen junamatkansa.

-- Amerikkaanhan tuota ollaan matkalla, vastasi mies.

-- Mutta eihän teillä olekaan koko perhe mukana, sanoi Laurila, kun kaipasi kahta perheenjäsentä joukosta.

-- Ne täytyi jättää tänne, vastasi mies lyhyesti. -- He saavat tulla myöhemmin.

-- Eikö tunnu raskaalta matkustaa heidän luotaan niin pitkälle?

-- Onhan se vähän niin. Mutta kun rahat eivät riita kaikille...

Onni Laurila huokasi syvään tullessaan takaisin omaan vaunuunsa.

-- Toiset lähtevät kevytmielisesti matkaan, toiset taas puutteen pakottamina, virkkoi hän itsekseen.

Juna jatkoi matkaansa eteenpäin. Näköalat vaihtelivat. Seuraavana päivänä saapui hän Helsinkiin.

Ennen laivaan astumistaan lähetti hän kirjeen morsiamelleen Tyyne Perälälle.

II LUKU.

Matkalla Englantiin.

Eräänä päivänä huhtikuun alkupuolella astui Onni Laurila "Astraea"-laivaan Helsingin satamassa. Hänellä ei ollut pääkaupungissa enää yhtään tuttavaa, joka olisi tullut laivarantaan häntä hyvästelemään. Entisistä ylioppilastovereistaan ei hän enää tietänyt juuri mitään. Vuosien kuluessa olivat he hajaantuneet maailmaan.

Kun oli päästy Hankoon, tuli lisää siirtolaisia laivaan. Siirtolaisten passintarkastusta katseli Laurila hyvin kärsimättömän näköisenä. Hän oli niitä aatteellisia ihmisiä, joitten mielestä passijärjestelmä on mitä suurinta ihmisellistä mielettömyyttä. Laurila ei mitenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä, että toinen ihminen paperilla yrittää selvitellä toisen maineen joko puhtautta tai likaisuutta.

Tämä aate esti häntä kotimaassaan hakemasta opettajanpaikkaa. Hänellä oli erinomaiset "paperit". Historiassa, latinan-, kreikan- ja saksankielessä oli hänellä "kiitettävä" arvolause. Hän olisi voinut hakea "lehtorinpaikkaa" missä tahansa oppikoulussa, mutta hän piti ihmisarvoa alentavana "todistusten" perusteella hakea paikkaa. Sentähden päätti hän mennä Amerikkaan, jossa ei minkäänlainen "todistus" tule kysymykseen.

Maihin nousi Laurila Hangossa sen verran, että sai täydentää tupakkavarastonsa, koska tiesi tupakan olevan kovin kallista Englannissa.

Laurila matkusti toisessa luokassa siitä syystä, että saisi tehdä siellä kokemuksia, vaikka hän vaatimattomuutensa perusteella muuten olisi tahtonut olla kolmasluokkalaisten joukossa.

Seuraavana päivänä senjälkeen kun oli Hangosta lähdetty, sai Laurila erinomaisen puhetoverin ja tuttavan. Kun hän seisoi laivankannella, katsellen kevätauringon laskua, tuli hänen luokseen nuori mies, joka alkoi puhella.

-- Nyt käy navakka tuuli, joka ennustaa myrskyistä yötä, sanoi mies.

-- Siltä juuri näyttää, vastasi Laurila.

-- Enpä minä siltä myrskyä pelkää; olen ennenkin kulkenut Itämerellä ankarissa myrskyissä, selitti nuori mies.

-- Saanko kysyä, mihin matkustatte, kysyi Laurila.

-- Amerikkaan olisi aikomus, vastasi toinen.

-- Sinne minunkin matkani on. Koska en ole täällä tavannut vielä yhtään tuttavaa, pyydän esittää itseni. Nimeni on Onni Laurila; olen kotoisin Pohjanmaalta.

-- Minun nimeni on Toivo Saarela. Olen Keski-Suomesta, sanoi toinen.

-- Minkä linjan laivassa aiotte matkustaa Englannista Amerikkaan, kysyi Saarela.

-- Valkean Tähden linjan.

-- Sittenpä saamme tehdä seuraa Amerikkaan asti. Minäkin ostin matkalipun sille linjalle, selitti Saarela.

-- Entä laiva, kysyi Laurila.

-- "Titanic".

-- Kas vaan! Pääsemme samaan laivaan Englannissakin.

-- Se "Titanic" kuuluu lähtevän ihan ensimäiselle matkalleen, sanoi Saarela.

-- Juuri niin. Ja se on maailman suurin laiva, varustettu kaikenmoisella nykyajan hienoston tarpeitten mukaisella ylellisyydellä ja komeudella. Siellä kuuluu olevan uimahuoneet, teatterit, voimistelusalit ynnä muuta joutilasten raharuhtinasten ajankulutukseksi.

-- Vai niin. Lieneekö siellä suomalainen saunakin, kysyi Saarela.

-- Ei suinkaan, vastasi Laurila nauraen. -- Meikäläisten tarpeista ei rikas laivayhtiö ole välittänyt, koska ei meillä ole suuria varojakaan. Mutta me jaksamme olla kylpemättäkin, kunnes olemme päässeet Amerikkaan. Siellä kuuluu kyllä pienemmissä kaupungeissa olevan suomalaisia saunoja.

-- Niin on minunkin veljeni kirjottanut. Aionkin mennä häntä tapaamaan. Hän on maanviljelijänä Minnesotan valtiossa, ja hänellä on ihana suomalainen savusauna.

Nuoret miehet keskeyttävät puhelunsa, tarkaten muutamia nuoria tyttöjä, jotka ihmettelevät laivan nimeä.

-- Merkillistä, että laivoilla täälläpäin on järjestään muukalaiset nimet, pahottelee eräs tytöistä. Keski-Suomessa ja Savossa ovat laivojen nimet suomalaisia.

-- Siellä on väkikin suomalaista, huomauttaa toinen tyttö. Tämä Etelä-Suomi on niin ruotsalaista.

-- Onko "Astraea" ruotsalainen nimi? Mitä se merkitsisi suomeksi, kysyy kolmas tyttö.

-- Kyllä kai, mutta en minä tiedä, mitä se merkitsee, vastaa toinen.

-- Saanko vähän auttaa neitiä, sanoo Laurila kumartaen.

Tyttö punastuu vähän ja sanoo ujosti:

-- Kyllä, jos herra tahtoo olla hyvä.

-- Astraealla on kaksikin merkitystä, alkaa Laurila selittää. -- Numero 1 on vanha roomalainen oikeudenjumalatar, joka kultaisena aikakautena laskeutui taivaasta maan päälle. Numero 2 on tähtisikermän Neitsyt. Kumpaa arvelevat neidit laivayhtiön tarkottaneen antaessaan laivalle nimen?

-- Minusta tähtisikermä Neitsyttä, sanoo yksi tytöistä.

-- Minusta oikeudenjumalatarta, väittää toinen.

-- No sillä ei nyt ole väliä, koska laivalla kaikessa tapauksessa on naisellinen nimi, selittää kolmas.

Naiset kiittävät selityksestä ja poistuvat.

Toivo Saarela nojaa laivan kaidepuuhun, katsoo mereen ja hyräilee:

"Mors ipsa beatior inde est, Quod per cruciamina leti Via panditur ardua justis, Et ad astra dororibus itur."

-- Kas vaan! Minä kuulen, että herra Saarela on perusteellisesti tutkinut vanhan suomalaisen virsikirjan, huomauttaa Laurila.

-- Tulin vaan muistaneeksi, kun oli puhe tämän laivan nimestä, selittää Saarela.

-- Siinä tapauksessa tiedätte, mistä kreikkalaisesta sanasta nimi johtuu.

-- Se johtuu "asteer"-sanasta, joka merkitsee tähti.

-- Mutta arvaatteko, että tuo vastikään hyräilemänne vanhassa suomalaisessa virsikirjassa oleva värssy kuului kaamealta minun korvissani tällä matkalla?

-- Kuinka niin?

-- Minulla on syytä edellyttää, että olette kielimies, koska osaatte latinaa.

-- Olenhan tuota lukenut kieliä.

-- Saanko kysyä, kuinka pitkälle olette mennyt opin tiellä virallisesti.

-- Olen maisteri.

-- No terve! Samoin olen minä.

-- Mitä tuo herra äsken lauloi? Se oli jotakin vierasta kieltä, kuuluu samalla naisenääni miesten selän takaa.

Kysyjä on sama tyttö, joka äsken tahtoi tietää, mitä laivan nimi merkitsi. Hän oli seuralaisistaan erottuaan lähtenyt yksin kävelemään laivankannelle.

-- Herra Saarela on hyvä ja selittää tälle neidille, mitä tuo latinalainen virrenvärssy merkitsee suomeksi.

-- Kyllä. Se merkitsee sanasta sanaan suomennettuna: "Itse kuolema on sitä autuuttavampi sentähden, että kuolontuskien kautta avautuu hurskaille ylhäinen tie ja käy surujen kautta tähtiä kohti."

-- Hyvänen aika, huudahtaa neiti. -- Miksi tämä herra sellaisia kuolonlauluja hyräilee? Herrat ovat nuoria niinkuin minäkin, ja mehän etsimme vielä onnea maailmasta.

-- Muistui vaan mieleeni, kun "Astraea"-laivasta oli puhe, vastaa Saarela kuivasti.

-- Istukaa tähän penkille, neiti, kehottaa Laurila.

-- Kiitoksia!

-- Minä alan jo uskoa, että eräs naistuttavani sittenkin aavisti jotakin, sanoi Laurila melkein huoaten.

-- Mitä sitten, kysyi Saarela vilkkaasti.

Laurila kääntyy poispäin ja pyyhkäisee hätäisesti nenäliinalla silmäkulmaansa. Hän ei tahdo muitten näkevän, että siinä kiiltää kyynel.

-- En tiedä, sopiiko siitä puhua, sanoo Laurila jälleen, seuralaisiinsa kääntyen.

-- Puhukaa, huutavat Saarela ja vieras neiti ikäänkuin yhdestä suusta.

-- Kun minä lähdin kotoani -- -- -- Sanat takertuvat puhujan kurkkuun ja hän vaikenee.

-- Mitä silloin tapahtui?

-- Eräs läheinen naistuttavani -- -- --

Taas vaikenee kertoja.

-- Mitä hän sanoi, kysyi Saarela hymyillen.

-- Hän ennusti, että "Titanic", se laiva, jossa me aiomme matkustaa Englannista Amerikkaan -- -- --

Jälleen vaikenee Laurila.

-- Kuinka sen kävisi, kysyy neiti.

-- Se tekisi haaksirikon -- -- --

-- Uskotteko te, herra Laurila, tuota ennustusta, kysyy Saarela tutkivannäköisenä.

-- Omasta puolestani en -- -- --

-- No kenen puolesta sitten?

-- Se nainen on varmaankin tämän herran morsian, sanoo neiti nauraen.

-- Se on toinen asia, huomauttaa Laurila.

-- Niin, mutta herra Laurila voi puolittain uskoa hänen ennustustaan juuri hellien välien perusteella, huomauttaa neiti.

-- Kuinka se olisi mahdollista? "Titanic"-laivahan on uusimman laivanrakennustaidon mestariteos. Matkalippua ostaessani sain laivakonttorista tietää, ettei koskaan tarvitse pelätä sen laivan voivan hukkua, vakuuttaa Saarela.

-- Niin minullekin on kerrottu, sanoo Laurila. -- Mutta luonnonvoimia ei paraskaan laivanrakennustaito vielä pysty hallitsemaan.

-- Kyllä suuressa määrässä. Ei luonto uhkaa ihmisen turvallisuutta, jos hänellä on älyä mukautua sen vaatimuksiin, opettaa Saarela.

-- Se puhe on kyllä asiallista. Mutta mitä sanotte jäävuorista? Näin keväällä liikkuu niitä Atlannillakin.

-- Pidätte siis mahdollisena, että laiva voisi törmätä jäävuoreen, saada auttamattoman vuodon ja upota, sanoo Saarela.

-- Juuri niin.

-- Mutta minulle on kerrottu, että "Titanicia" rakennettaessa on se mahdollisuus juuri otettu huomioon. Laivassa kuuluu olevan 16 tarkasti sulettavaa kammiota, joitten varassa se pysyy vedenpinnalla, vaikka se saisikin vuodon, selittää Saarela.

-- Kyllähän minäkin olen kuullut noista varokeinoista, mutta -- -- --

-- Mikä "mutta"?

-- Onnettomuus on sittenkin mahdollinen.

-- Jos sitä pelkäätte, sopii Englantiin päästyämme siirtää matkalippu saman yhtiön jollekin toiselle laivalle. Käyhän se päinsä.

-- Jos sellainen vaara todella on tarjona, jos "Titanic" on vihitty tuhon omaksi, niin minä onnittelen itseäni, etten matkusta sillä linjallakaan, sanoo neiti hymyillen. Tulkaa tekin, herrat, samalle linjalle?

-- Mitä linjaa neiti matkustaa, kysyy Laurila.

-- Cunard-linjaa.

-- Meitä sanottaisiin taikauskoisiksi, jos emme matkustaisi sitä linjaa, jolle olemme matkalipun ostaneet, huomauttaa Saarela päättävästi. -- Jätetään tuo juttu sikseen.

-- No jätetään. Mutta jos jotakin tapahtuu, niin muistakaa tätä keskusteluamme Itämerellä, sanoo Laurila.

* * * * *

On iltapäivä. Kööpenhaminan kirkontornien piirteet näkyvät etäältä. Kansi on täynnä matkustajia. Kaikki näyttävät olevan iloisella tuulella.

Laurila ja Saarela ovat taas juttusilla.

-- Kyllä kai noustaan maihin Kööpenhaminassa, sanoo Laurila toverilleen.

-- Noustaan vaan. Ennätämme laivan satamassa ollessa hiukan tutustua sen nähtävyyksiin.

Ollaan jo hyvin lähellä Kööpenhaminaa. Laivamiehet ovat valmiina rantaanlaskemistoimissa.

-- Lieneekö tuo se Frelserskirke, kysyy Saarela, osottaen erästä kirkkoa, jonka tornin huippuun asti nousevat kierreportaat.

-- Ai, se kirkko, josta puhutaan "Matkustus maan keskipisteeseen"-nimisessä hauskassa kirjassa.

-- Juuri se.

-- En minä ole varma. Sopiipa kysyä joltakin tanskalaiselta, kun pääsemme maihin.

Laivan laskettua rantaan menevät Laurila ja Saarela maihin.

-- Kuinkahan olisi, jos ostettaisiin komeat puukengät, sanoo Saarela nauraen. Tanska on puukenkämaa. Etkö näe, kuinka joka toisella ihmisellä on puukengät jalassa?

-- Mitä Amerikkaan aikova puukengillä tekee? Eivät ne siellä kuosissa ole.

-- No jos se ennustettu haaksirikko tapahtuu, niin juoksen puukengät jalassa maihin, sanoo Saarela nauraen.

-- Laskette ajattelematonta leikkiä, sanoo Laurila kuivasti.

Laiva viipyy Kööpenhaminan rannassa pari tuntia ja jatkaa matkaansa. Yöllä päästään Pohjanmerelle, jolla vallitsee ankara myrsky. Toverukset sanovat "hyvää yötä" toisilleen ja menevät makuulle.

Nyt alkaa se tavallinen näytelmä meren kovasti myrskytessä. Matkustajat voivottavat ja valittavat meritaudissa. Moni mieskin potee sitä ankarasti.

Laurilan naapurina on eräs Etelä-Suomesta kotoisin oleva vanhanpuoleinen mies, joka ensi kertaa on tällaisessa myrskyssä.

-- Jos siellä isollakin merellä on tällainen jumalan ilma, niin ei taida hengissä päästä Amerikkaan, voihkii mies.

-- Ei meritautiin kukaan kuole, lohduttaa Laurila.

-- Tämä on kauheata! Tahtoo ihan vääntää sisälmykset ulos.

-- Tauti lakkaa heti kun myrskykin.

-- Kyllä sitä saanee odottaa.

-- Mennään kannelle. Raittiissa ilmassa on helpompi olla.

-- En minä jaksa tulla. Kunpa vaan saisi nukutuksi!

Laurila paneutui levolle. Hetkisen kuluttua kuuli hän naapurinsa jo raskaasti hengittävän. Uni oli pelastanut hänet meritaudista siksi kerraksi.

Aamiaispöydässä kuulivat Laurila ja Saarela -- joka myös matkusti toisessa luokassa -- kahden tanskalaisen herran, mitkä nähtävästi olivat liikemiehiä, vilkkaasti keskustelevan merionnettomuuksista. Herrat näyttivät olevan vanhoja tuttavia.

-- Pohjanmeri on tänään vihaisella päällä, sanoi toinen.

-- Tuntuu siltä kuin se tahtoisi niellä koko laivan.

-- Ei ole mitään hätää, veli Madsen, sanoi toinen herra. -- Nykyajan laivat ovat siksi lujia, ettei myrsky niitä voi hävittää, jos eivät vaan törmää toiseen laivaan tai aja karille. Mutta mitä linjaa sinä aiot matkustaa Amerikkaan?

-- Valkean Tähden linjaa.

-- Miksi sitä?

-- Saadakseni koetella sitä uutta jättiläislaivaa "Titanicia", joka lähtee ensi matkalleen. Olisi hyvä, että sinäkin, Knudsen, tulisit mukaan.

-- Niin, mutta minä jään Englantiin asioilleni.

-- Mutta miksi et matkusta meikäläistä Thingvalla-linjaa? Ei tarvitsisi ollenkaan poiketa Englannissa.

-- Sentähden, kuten jo sanoin, että tahdon koetella sitä uutta laivaa. Muuten minulla on hieman kammoa kotimaiseen linjaamme. Menetin "Norge"-laivan haaksirikossa monta hyvää tuttavaani, vieläpä läheisen sukulaisenikin, erään sisarenpoikani.

-- Mutta harvoinhan sentään "Rockall"-karille ajetaan.

-- Kyllä merellä on muitakin vaaroja kuin tuo kari, sanoi Laurila, keskusteluun puuttuen. -- Joku aika sitten törmäsi Valkean Tähden linjan "Olympic"-laiva toiseen laivaan ja vahingoittui pahoin.

-- Kyllähän sellaisia onnettomuuksia on monta meriliikkeen historiassa, mutta ne eivät tee niin järkyttävää vaikutusta, kun ei tunne onnettomuuksissa hukkuneita, sanoi Madsen. -- Mutta saanko kysyä, mitä linjaa herra aikoo matkustaa?

-- Valkean Tähden linjaa.

-- Ehkä "Titanicissa", niinkuin minäkin.

-- Juuri siinä.

-- Se on oikein! Tuo laiva on oikea ihme. Ei jokainen saa olla mukana laivan ensi matkalla. Tavallaan on ennätys saada matkustaa tuossa laivassa.

-- Niinhän moni sanoo, mutta tuntuupa siltä kuin näitä ennätyksenintoisia matkustajia uhkaisi jokin salainen vaara, huomautti Laurila.

-- Vaarako? "Titanic" on kaiken vaaran ulkopuolella. Se ei voi hukkua.

-- Hyvä, jos niin olisi, sanoi Laurila, ollen sitten koko jälellä olevan ruokailuajan äänettömänä.

Kun oli saavuttu Hulliin, kuletettiin matkustajat asemalle. Ensi ja toisen luokan matkustajat saivat istua ajopeleihin. Kolmasluokkalaisia kuletettiin kuin karjaa paimenen perässä.

Kun Hullissa oli viivytty pari tuntia, kiidätettiin matkustajat Southamptoniin, jossa "Titanic" odotti.

Hämmästyksen valtaamina katselivat siirtolaiset tuota merijättiläistä. Yhä lujemmaksi tuli se "asiantuntijain" vakaumus, ettei valtamerikään voisi mitään tällaiselle ihmelaivalle.

Laurila kyllä muisti Perälän Tyynen ennustuksen, mutta voihan tyttöparka ystävästään erotessaan jännittää mielikuvituskykynsä äärimmilleen. Ei, ei! "Titanic" ei voisi hukkua.

Laurila oli nyt täysin tyyni ja rauhallinen. Salaa hän ikäänkuin toivoi joitakin esteitä, jotta olisi saatu nähdä, mitä jättiläislaiva merkitsee tavallisiin verrattuna.

* * * * *

Vielä saman päivän iltana höyrysi jättiläislaiva merelle, poiketen Ranskan rannikkokaupungissa Cherbourgissa lisää matkustajia ottamassa. Laiva ankkuroitiin sataman edustalle viettämään yötä.

Kun seuraavana aamuna oli pienillä höyrylaivoilla tuotu matkustajia, nostettiin ankkurit, ja merijättiläinen lähti kyntämään valtameren aaltoja.

Ilma oli kaunis ja aurinko paistoi ystävällisesti.

Laivan kannella oli vilkasta elämää. Näki monellaisia pukuja ja kuuli puhuttavan moniaita kieliä.

-- Adieu, France, adieu, maman (hyvästi, Ranska, hyvästi äiti) huusi eräs keski-ikäinen herra nenäliinaansa heiluttaen.

-- Pourquoi n'est pas maman ici avec nous (miksi ei äiti ole täällä meidän kanssamme), kuuluu samassa noin 4 vuoden ikäinen poika kysyvän. Kun ei hän saa mitään vastausta kysymykseensä, alkaa hän katkerasti itkeä.

-- Mitä kieltä tämä lapsi puhuu, kysyy eräs suomalainen nainen Laurilalta.

-- Ranskaa, vastaa tämä. -- Lapsi kuuluu kaipaavan äitiään. Tuo herra lienee hänen isänsä.

-- Ehkä äiti on kuollut, huomautti nainen.

-- Ei tiedä. Ikävissään lapsiparka vaan on.

III LUKU.

Lumoava kovanonnen tuoja.

Himalajan pensasten peittämille rinteille oli yö levittänyt läpäsemättömän pimeyden. Ikuisen lumen peittämät vuorenhuiput kuvastivat heikosti lukemattomien tähtien valossa. Sirkat ja yölinnut viheltelivät ja kirkuivat bamburuovostossa, ja sammakot kurnuttivat lätäköissä. Hyenojen arka ulvona kuului siellä täällä mutta vaikeni, kun verenjanoinen kuningastiikeri, hiipien sametinpehmeillä käpälillään, muristen ja ärjyen lähti saaliinetsinnälle.

Väestö, joka asui Himalajavuorten rinteillä, oli nähnyt kovia päiviä. Vieraita miehiä oli tullut idästäpäin, alottaen toimintansa kirveellä, miekalla ja nuolella. Taistelutanteret olivat ystävien ja vihollisten veren värjäämät. Lapsia ja vanhuksia olivat hurjat sotaoriit tallanneet jalkoihinsa. Naisia oli riistetty kodeistaan ja annettu vierasten sotamiesten himojen uhreiksi ennenkuin heidän rintansa lävistettiin miekalla. Nälkä ja rutto olivat seuranneet vihollista, tehden kauheata hävitystyötä. Ikäänkuin vereen kastettuna oli aurinko joka ilta laskenut länteen, ja veripunaisena, kammottavana, onnettomuutta ennustavana oli se noussut aamuisin.

Kuukausia oli näin kulunut, kunnes maa viimein oli vallotettu. Vieraat vallottajat pystyttivät leirinsä Gangeksen pohjoiseen laaksoon ja valmistautuivat jäämään maahan. Maa oli rikas ja ilmasto ihana. Naiset olivat kauniita ja temppelien ja ruhtinasten rikkaudet tyhjentämättömiä. Raskaita uhreja oli sotaretki maksanut. Mutta nyt oli voitto täydellinen, ja nyt alettaisiin sen hedelmiä nauttia. Ihmisiä teurastettiin uhrikivillä, ja heidän lämmin verensä juoksi puroina. Jumalankuvat seisoivat liikkumattomina. Niillä oli sokeat silmät ja kiviset huulet. Ja niitten hiljaisuus selitettiin siten, että uhrit miellyttivät niitä.

Mutta eräänä yönä, leiritulien loimutessa laaksoissa ja vierasten sotilasten viettäessä hurjia juhliansa, kokoontuivat muutamille ylängöille, joilta näki leiripaikalle, seudun eloonjääneet miehet ruhtinaansa ympärille. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat he alas hiipien pensaikkoon ja aarniometsään. He eivät pelänneet tiikeriä eivätkä käärmettä. He eivät pelänneet yöllisiä seikkailijoita eivätkä taistelukentällä kaatuneitten henkiä, joitten he uskoivat oleskelevan vuorilla. He hiipivät hiljaa kuin varjot, kunnes nouseva kuu pani heidän ruskeat, puolialastomat ruumiinsa kiiltämään kuin ne olisivat olleet pronssista tehtyjä. Nopein, joustavin jaloin he vaelsivat tuntikausia väsymättä ja valittamatta. Ja ainoastaan heidän silmistään loistava tuli todisti sitä innostusta, minkä täyttäminä he olivat, antaen heille voimia.