Part 12

Kun rakastuneet olivat olleet noin kaksi minuuttia hiljaisessa syleilyssä, irrotti Saarela lievästi kätensä ja oli äänettömänä.

-- Huomenna matkustamme Washingtoniin, jossa julkinen kihlauksemme toimitetaan, sanoi Alice vakavasti. -- Ovatko toverinne Vieremä ja Laurila vielä Newyorkissa? [Englanninkieltä tuntematon lukija voi ihmetellä, kuinka Alice ja Saarela vielä kutsuivat toisiaan "teiksi". Selitys on se, että englanninkielessä kutsutaan kaikki teiksi (you). Siinä ei voida tehdä mitään sinäsopimusta.]

-- Kyllä.

-- Kutsukaa heidät tänne huomenna ja pyytäkää heitä tulemaan meidän mukanamme Washingtoniin olemaan läsnä kihlajaisissamme ja, jos heillä on aikaa viipyä, myös vihkiäisissämme.

-- Kiitos! Minä kutsun, sanoi Saarela.

Hän kirjotti heti kutsun. Alice soitti sisään palvelijan, joka vei kirjeen laatikkoon.

Sitten soitti hän toisen palvelijan, joka toi virvokkeita..

-- Me juomme nyt kahdenkesken kihlajaistemme alkuvalmistusta. Ylihuomenna esiinnymme julkisesti.

Saarela vastasi suutelemalla morsiantaan.

-- Suoko rakkaani, että kysyn erästä asiaa, sanoi Saarela kahvikuppiin tarttuessaan.

-- Mielelläni, rakkaani, vastasi Alice hymyillen.

-- Kuinka on sen ruhtinas Uffiezin laita? Eikö hän ollut suhteessa minun rakkaaseen Aliceeni?

-- Alussa näytti siltä, mutta kokemukseni on kaikki muuttunut. En tahdo nähdä häntä. Hän käyttäytyi perin sopimattomasti. Te tiedätte, kuinka hän käyttäytyi. Tehän luovutitte hänelle paikkanne pelastusveneessä, te, minun sankarini, sydämeni jalo aarre.

-- Mutta ettekö pelkää hänen jollakin tavalla hautovan kostoa?

-- Siinä suhteessa on hän aivan voimaton, vastasi Alice. -- Meillä ei ole mitään pelättävää häneltä. -- Ai, mutta yksi asia oli vähällä unohtua. Teillä on veli Wyomingissa. Lähettäkää heti hänelle sähkösanoma. Ylihuomisillaksi ehtii hän kyllä pikajunassa Washingtoniin. Lähettäkää rahannostomääräys myös sähköteitse. Tässä on tuhat dollaria.

-- Kyllä, rakkaani, vastasi Saarela.

-- Mutta elävätkö vanhempanne Suomessa, kysyi Alice hätäisesti.

-- Ainoastaan äitini.

-- Hänet olisi kutsuttava häihin, mutta hän ei voi ehtiä. Vietämme häämme vähintäin viikon kuluttua. Mutta tuotetaan hänet tänne myöhemmin.

-- Niin, niin, sanoi Saarela.

* * * * *

Kun Vieremä illalla palasi hotelliin, ojensi Laurila hänelle Saarelan kirjeen, jossa luettiin:

Rakkaat ystäväni! Pyydän teidän huomisaamuna kello 9 ja 10 välillä saapumaan luokseni Broadwayn 75:teen, 6 kerros. Ovi 14. Asian saatte kuulla siellä. Jos aikanne suinkin myöntää, pyydän teidän seuraamaan neiti Alice Mc Deania ja minua Washingtoniin. Vastatkaa, tuletteko.

Ystävänne Toivo Saarela.

-- Siinä nyt ollaan, huudahti Vieremä kirjeen luettuaan. Saarela on löytänyt Alicensa. Nyt mennään Washingtoniin kihlajaisia pitämään. Tietysti minä vastaan, että tulemme. Vai kuinka veli?

-- Tietysti.

-- Onnea nuorelle parille, huusivat Laurila ja Vieremä yhdestä suusta.

* * * * *

Saman päivän iltana kohtasi maanviljelijä Väinö Saarelan Wyomingissa suuri yllätys. Hän sai sähkösanoman, jossa hänen veljensä Toivo kutsui häntä heti Washingtoniin, missä tämän kihlajaisia vietettäisiin neiti Alice Mc Deanin kanssa. Sitten sai hän sähköteitse 1,000 dollarin rahaosotuksen.

Väinö Saarela oli nuorimies ja hänellä oli vaan emännöitsijä ja muutamia palvelijoita. Häntä kummastutti suuresti, että hänen veljensä, joka vastikään oli haaksirikosta pelastuneena päässyt Newyorkiin, rientäisi oikopäätä viettämään kihlajaisia Washingtoniin.

Hän ei palvelijoilleen puhunut itse asiasta mitään. Mutta Hill-nimiseltä miespalvelijaltaan, joka oli asunut monta vuotta Washingtonissa, kysyi hän illallispöydässä:

-- Tunnetteko te jotain Mc Deania Washingtonissa?

-- Kyllä, vastasi Hill. -- Olen jonkun ajan palvellut isäukkoa. Hänellä oli hyvin kaunis tytär nimeltä Alice. Mutta miksi Mc Deania kysytte?

-- Olen vaan saanut tietää, että Mc Deanin perhe on hukkunut "Titanicin" haaksirikossa.

-- Sen minäkin jo tiedän. Alice on kumminkin pelastunut. Tyttö on tavattoman rikas. Hänen isänsä oli Amerikan monimiljoonamiehiä. Kyllä sellainen tyttö sulhasia saa.

Väinö Saarela oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka olisi mahdollista, että hänen Toivo-veljensä, joka oli rutiköyhä, menisi naimisiin miljoonamiehen tyttären kanssa?

-- Eikö Washingtonissa ole muita Mc Dean-nimisiä, kysyi Väinö Saarela Hiililtä.

-- Ei minun tietääkseni.

Tuhannen dollarin rahaosotus sai Väinö Saarelan puolittain myöntämään, että kyseessä olisi todellakin miljoonamies Mc Deanin tytär. Mutta kuinka sellainen yhtymys olisi mahdollista? Ja kuitenkin täytyi hänen taas myöntää se mahdolliseksi, koska ei hänen Toivo-veljensä mitenkään voisi omasta pussistaan lähettää 1,000 dollaria.

Väinö Saarela lähti pankkiin rahaa noutamaan toivossa että Washingtonissa asiat selviytyisivät. Sittenpähän nähdään.

Kun Väinö Saarela oli jonkun ajan matkustanut, tuli eräältä asemalta vaunuun kaksi nuorta naista, joista toisen silmät olivat punaiset itkusta, kuten näytti. Naiset puhuivat keskenään englanninkieltä.

-- Rohkase itsesi, Mary, ja toivo parasta, lohdutti toinen toveriaan.

-- Hyvä olisi niin tehdä, kun voisi, huokasi Mary. -- Mutta minä pelkään, että Alice on hukkunut vanhempiensa mukana. Ajattele, kuinka suuri isku tuo kuolema olisi minulle. Olen tuntenut Alicen lapsesta asti ja monet vuodet leikkinyt hänen kanssaan.

-- Mutta sinä vaivaat itseäsi ennen aikaasi. Ei kaikista pelastuneista vielä ole julaistu tilastoa.

-- Etkö sinä sitten ole saanut tietää, että Mc Deanin perhe on hukkunut, kysyi Mary.

-- En, vastasi hänen toverinsa Annie.

-- Siinä se erotus on, sanoi Mary. -- Mc Deanin perhe on hukkunut. En ole vielä saanut tietää, että Alice olisi pelastunut.

Mary purskahti valtaavaan itkuun.

-- Anteeksi, että puutun keskusteluunne, kuului samassa miehen ääni naisten selän takaa.

Mary kääntyi heti katsomaan ja hänen kasvoissaan oli kysyvä ilme.

-- Tiedättekö te, herra, sitten jotakin siitä asiasta, josta me puhuimme, kysäsi hän.

-- Onneksi tiedän.

-- Kuinka? Mitä te tiedätte?

-- Tiedän, ettei neiti Alice Mc Dean ole hukkunut vanhempiensa mukana, vaan että hän on nyt elävänä ja terveenä Washingtonissa.

Mary nousi paikaltaan, tarttui Väinö Saarelan käteen ja sanoi:

-- Jumalalle olkoon kiitos, jos niin olisi laita! Mutta mistä te tiedätte -- -- -- Tunnetteko neiti Mc Deanin?

-- En tunne, mutta -- -- --

-- Kuinka te sitten tiedätte asian?

-- Veljeni kautta tiedän -- -- --

-- Tiedättekö sitten aivan varmaan, että neiti Mc Dean on pelastunut?

-- Yhtä varmasti kuin me istumme tällä penkillä. Mutta koska olette neiti Mc Deanin lapsuudentuttava, niin pyydän kysyä, ettekö ole saanut häneltä kutsua Washingtoniin, jossa hän näinä päivinä viettää elämänsä merkkipäivää?

-- En ole mitään kutsua saanut. Olen ollut jo yli 10 vuotta poissa Washingtonista. Alice ei tiedä, missä asun.

-- Ai, se muuttaa asian. Muuten tietysti olisitte saanut kutsun.

-- Mihin tilaisuuteen?

-- Neiti Mc Dean viettää huomisiltana kihlajaisiaan ja viikon kuluttua häitään.

-- Tunnetteko sitten sulhasen, koska ette tunne neitiä itseään?

-- Kyllä. Minä matkustan juuri Washingtoniin ollakseni läsnä juhlatilaisuuksissa.

-- Mikä on Alicen sulhasen nimi?

-- Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani Alicen puheille, koska kerran matkustatte Washingtoniin. Siellä saatte tietää.

-- Te, herra, tulitte kuin Jumalan lähettämänä. Alice ottaa tietysti minut riemulla vastaan, vaikka ei hän ole tietänyt lähettää minulle kutsua. Alice on siis kihloissa ja aikoo viettää häitään. Niin, tarvitseehan hän nyt elämänkumppanin suuressa surussaan. Hänen sulhasensa on tietysti joku pankkiiri tai eurooppalainen aatelismies.

-- Ei kumpaakaan, sanoi Väinö Saarela nauraen.

-- Te, herra, saatatte minut uteliaaksi.

-- Uteliaisuutenne tulee täydellisesti tyydytetyksi, kun tulette minun seurassani neiti Alice Mc Deanin luo.

-- Kiitoksia, herra, kiitoksia! Minä uskon teitä.

XII LUKU.

Kärsimykset ja surut muuttuvat iloksi.

Kun maailma oli tullut tuntemaan "Titanicin" kauhean perikadon koko sen laajuudessa, ja miten laivan soittokunta sekä koneenkäyttäjämiehistö viimeiseen asti täytti velvollisuutensa, syntyi voimakas liike noitten sankarien omaisten auttamiseksi aineellisilla varoilla. Pantiin toimeen konsertteja, joista kertyneet tulot jaettaisiin hätääkärsiville, noitten velvollisuuksilleen uskollisina pysyneitten omaisille. Kuolonvirsi, jota soittokunta kaiutti laivan painuessa Atlannin mustaan syvyyteen, toistettiin monissa kirkoissa ja käännettiin kaikkien kansojen kielille.

Sankarillisia olivat todella konehuoneessa työskentelevät miehet. He näkivät laivan välttämättömän perikadon selvemmin kuin kansilla olijat. He näkivät jäisen meriveden koskena tulvivan konehuoneeseen, mutta siitä huolimatta olivat he toimessaan hoitaakseen edes niitä koneita, joitten käynnissä olosta pumppujen toiminta ja sähkövalastus riippuivat. Jos pumput eivät olisi työskennelleet, olisi laiva uponnut niin pian, että montakaan pelastusvenettä ei olisi ehditty laskea vesille. Haavottuneina ja kuuman höyryn korventamina seisoivat konemiehet toimessaan. Vielä sittenkin kun laiva oli noussut peräpuoli ylöspäin pystyyn, kammottavana, 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti, samassa painuen keula edellä syvyyteen, vielä sittenkin loistivat tulet lukemattomista ikkunoista todistuksena siitä, että kuolemaan vihityt konemiehet tuolla alhaalla olivat toimessaan. Kunnia ja kiitos näille sankareille! Heille ovat kaikki "Titanicin" perikadosta pelastuneet ikuisen kiitollisuuden velassa.

"Titanicin" säännölliseen konepäällystöön kuului 34 miestä. Lämmittäjät ja hiilimiehet näihin lisättyinä nousi koko konemiehistö noin 290 henkeen. Yksikään koneenkäyttäjä ei pelastunut. Ainoastaan muutamia lämmittäjiä pelastui.

Kaksi kolmannesta koko konemiehistöstä oli työstä vapaana yhteentörmäyksen tapahtuessa. Näillä miehillä olisi ollut pelastuksentoivoa, mutta he olivat ankarien sääntöjen alaiset. Merilaki näet määrää, että vapaina olevien miesten on vahingon tapahtuessa mentävä paikoilleen. Näitten "Titanicin" konemiesten paikka oli 122 jalan syvyydessä laivankannen alapuolella. Jos eivät miehet tuolla alhaalla olisi olleet toimessa, eivät sähkötulet olisi palaneet. Jos laivalla olisi vallinnut pilkkopimeys, olisi syntynyt sanoin kuvaamaton pakokauhu, ja ihmishenkien hukka olisi ollut vielä suurempi kuin se oli.

Kaksikin tuntia on jo ikuisuus sellaisissa oloissa, mitkä vallitsivat ennen "Titanicin" uppoamista. 10 minuuttia sen jälkeen kun jää puhkasi laivan kyljen, tiesivät nämä miehet olevansa kuolemaan vihittyjä. Ja kuitenkin jaksoivat he uskollisina pysyä toimessaan!

Rakkaus elämään ja kotona olevaan perheeseen oli näilläkin miehillä suuri, mutta velvollisuus vaati heitä viime silmänräpäykseen asti täyttämään tehtävänsä.

Onnettomuuden syitä on tutkittu ja tutkitaan edelleen. Linjan johtajan Bruce Ismayn niskoille lankeaa ainakin syy siihen nähden, että hän pisti varotussähkösanomat taskuunsa eikä ollut niistä millänsäkään.

Yhtenä syyllisenä on Lontoon "Board of Trade". Se ei ole pitänyt vaatimuksiaan laivojen yhä lisääntyvän tonniluvun tasalla, joka on tapahtunut viimeisten 18 vuoden kuluessa. Osasto 427 vuonna 1894 annetussa asetuksessa, minkä alle "Titanic"-laivakin kuului, säätää, ettei pelastusveneitä tarvitse olla mukana enempää kuin 962 hengelle, vaikka laiva sai kulettaa 3,000 henkeä, matkustajat ja henkilökunta yhteenlaskettuina.

Konetieteelliseltä kannalta on "Titanicin" onnettomuuden suurin epäjohdonmukaisuus siinä, että laiva upposi, vaikka sen koneistossa oli 40-tuhatta hevosvoimaa. Tämä voima olisi hyvin riittänyt pysyttämään laivan vedenpinnalla, kunnes kaikki ihmiset olisi pelastettu, jos olisi ollut tarpeeksi pelastusveneitä.

"Titanicin" hukkuneet konemiehet vaikuttivat oman henkensä uhraamisella kaikkein enimmin 705 hengen pelastukseen. Kunnia ja rauha heille samoin kuin pelastustyössä hukkuneille kansimiehille ja kapteeni Smithille, joka viimeiseen saakka seisoi komentosillalla!

* * * * *

Alicen ja Saarelan kihlaus vietettiin määrättynä päivänä Washingtonissa. Vieraita ei kutsuttu paljon, koska maassa oli yleisen surun aika "Titanicin" onnettomuuden tähden. Saarelan veli oli ehtinyt kihlaustilaisuuteen. Täällä sai hän nyt tietää, että hänen veljensä morsian todellakin oli sen monimiljoonamiehen tytär.

Juhlan loputtua pyysi Alice Väinö Saarelan, Laurilan ja Vieremän jäämään vielä viikonpäiviksi Washingtoniin, jotta saisivat myös olla häissäkin. Kaikki kolme hyvillä mielin suostuivatkin jäämään. Häät vietettiin yhtä "hiljaiset" kuin kihlauskin. Vieraita oli satakunta.

Häitten loputtua valmistuivat Väinö Saarela, Laurila ja Vieremä lähtemään pois. Vieremällä oli toimensa Filadelfiassa, mutta Laurilalla ei ollut mitään tietoa, mihin menisi ja mihin toimeen ryhtyisi. Hän ei vielä voinut aavistaakaan, mikä iloinen yllätys häntä odottaisi rouva Saarelan puolelta.

Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, kutsui Alice miehensä, tämän veljen, Laurilan ja Vieremän eri huoneeseen ja piti heille pienen eroojaispuheen.

-- Rakkaat ystävät, alkoi hän. -- Kohtalon ja kaitselmuksen käsi on temmannut pois rakkaat vanhempani muitten hukkuneitten mukana. Mutta sama kaitselmuksen käsi on antanut minulle sijaan jotakin. Olen tuossa surmanlaivassa tavannut nykyisen rakkaan puolisoni ja teidät, veli Laurila ja Vieremä. Te, Väinö Saarela, Onni Laurila ja Niilo Vieremä olette lähinnä rakasta puolisoani aina minun mielessäni. Me toivomme saavamme vielä ottaa teidät vastaan kodissamme tervetulleina vieraina.

Nyt alkoi Alice puhua Laurilalle erikseen.

-- Veli Laurila, sanoi hän. -- Olen rakkaalta puolisoltani kuullut, että teillä on odottava ja ikävöivä morsian synnyinmaassanne. Ettekö haluaisi palata Suomeen tekemään hänestä onnellisen puolisonne?

-- Kyllä, aivan mielelläni, vastasi Laurila -- mutta --

-- Minä ymmärrän, sanoi Alice. -- Kehotan teitä siis palaamaan morsiamenne luo. Voitte sitten yhdessä, onnellisena avioparina tulla meitä tervehtimään tänne Amerikkaan. Pääasia on, että morsiamenne pian saa teidät luokseen.

Eronhetken tultua ojensi Alice Väinö Saarelalle, Laurilalle ja Vieremälle kullekin suletun kirjeen, sanoen:

-- Ottakaa vastaan tämän kirjeen sisällys meidän elämämme onnellisimman päivän muistona. Jos te täältä lähdettyänne näette aineellista hätää ja kurjuutta ympärillänne, niin olkaa hyvät ja ilmottakaa minulle enimmin kärsivien nimet ja osotteet. Etupäässä tahtoisin saada "Titanicin" onnettomuudessa puolisonsa menettäneitten, puutteessa olevien leskiparkojen nimet ja osotteet tietooni. Minä pyydän, että te, veljet, kukin paikkakunnallanne keräätte näistä tilastoa ja lähetätte minulle. Lupaatteko niin tehdä, rakkaat veljet?

-- Sydämen halulla, vastasivat kaikki kolme.

-- Kiitos tästä lupauksestanne! Jumala teitä siunatkoon!

Väinö Saarela ja Vieremä lähtivät ennenkuin Laurila, sillä heillä oli kiire toimiinsa. Vasta hotellissa, jossa he levähtivät muutaman tunnin ennen junan lähtöä, avasivat he kirjeen. Väinö Saarela löysi kirjeenkuoresta 10 tuhannen dollarin seteliä. Vieremän osalle tuli sama summa.

Laurila, jolla ei ollut niin kiirettä, avasi kirjeen jo hääpaikalla eräässä sivuhuoneessa. Siinä oli 100-tuhannen dollarin pankkiosotus sekä kirjelippu, jossa luettiin: "Tehkää morsiamenne Tyyne Perälä onnelliseksi. Etsikää kurjia ja onnettomia ja auttakaa heitä. Toivomme pian saavamme teidät vaimonne kanssa vieraiksemme."

Laurilan päätös oli valmis. Hän päätti palata takaisin Suomeen täyttämään sitä tehtävää, minkä rouva Saarela oli hänelle uskonut. Rakkaat jäähyväiset sanottuaan meni hän ensin pankkiin nostamaan rahat. Mihin hän käyttäisi tällaisen suuren omaisuuden, yli puoli miljoonaa markkaa? Hyväntekeväisyystarkotuksiin. Niinhän oli lahjottaja toivonut. Laurila päätti uskollisesti toteuttaa tämän toivomuksen ja pitää sen pyhänä.

Washingtonista lähetti Laurila Tyynelle sähkösanoman. Kun posti toi sen Laurilaan, ja kun Ilmi vei sen Perälän Tyynen käteen, pelästyi tämä ensin, luullen saavansa tietää, että Onni oli hukkunut "Titanicin" haaksirikossa. Mutta Ilmi lohdutti häntä, sanoen:

-- Eihän Onni ole hukkunut. Katsos, hänen nimensä on sähkösanoman alla. Mutta luehan nyt, mitä Onni tietää kertoa.

Tyyne luki:

Rakas morsiameni! Minä lähden jo ylihuomenna Suomeen, tekemään sinut niin onnelliseksi kuin voin. Olen ollut haaksirikossa, mutta pelastunut. Kaitselmus on antanut minulle suuren määrän aineellisia varoja. Odota minua Perälään noin kolmen viikon kuluttua.

Onni.

-- Kaikkivaltiaalle kiitos, että Onni on pelastunut, huudahti Tyyne.

-- Mutta mistä Onni on voinut saada "suuren määrän aineellisia varoja", kuten hän sähkösanomassa mainitsee, huomautti Ilmi.

-- Sittenpä saadaan kuulla, kun Onni tulee kotia, vastasi Tyyne.

-- Nyt saa Onni-parka maksaa velkansakin, iloitsi Ilmi.

-- Sinut ja Arvo on jo kuulutettu avioliittoon. Lykätkää häittenvietto niin kauaksi, että minä ja Onni saamme samalla kerralla viettää häämme, pyysi Tyyne.

-- Minä puhun asiasta Arvolle, sanoi Ilmi. -- Tietysti hän suostuu lykkäykseen, kun saa tietää, että Onni on kotimatkalla.

* * * * *

Viikko on kulunut Alice Mc Deanin ja Toivo Saarelan hääpäivästä. Halifaxin laivalaiturilla seisoo satoja surupukuisia ihmisiä odottamassa "Mackay Bennett"-laivaa, joka tuo "Titanicin" haaksirikkopaikalta kokoamiaan ruumiita haudattavaksi kaupungin hautausmaahan. Kun laiva laski laituriin, astui odottajajoukko kannelle. Siellä makaa 190 ruumista riveissä. Vastaanottajat tarkastavat vainajien kasvoja. Moni etsii omaisiaan, mutta turhaan. Kaikki kuolleet ovat tuntemattomia.

"Mackay Bennettin" kannelle oli nostettu kaikkiaan 306 ruumista, mutta koska 116 ruumista oli pahassa mätänemistilassa, oli ne haudattu mereen, tavallisilla juhlamenoilla.

Muitten ruumiitten tarkastajien joukossa nähdään nuori, surupukuun puettu pari hiljaa liikkuvan laivankannella. Etsijät ovat Alice ja Saarela. Alice etsii ruumisten joukosta isäänsä ja äitiään, mutta heitä ei ole. He ovat jääneet valtameren hautaan.

-- Tunnetko, rakkaani, noita kasvoja, kuiskaa Saarela vaimonsa korvaan.

-- En, rakkaani, vastaa Alice.

-- Minä tunnen, vastaa Saarela.

-- Kenelle ovat nämä viisaannäköiset kasvonpiirteet kuuluneet? Niistä säteilee vieläkin jumalallinen rauha ja tyyneys. Ne ikäänkuin siunaavat näitä toisia vainajia.

-- Tämä mies piti valtaavan lohdutuspuheen hukkuville. Sinä, rakkaani, olit pelastusveneessä jo poistunut laivan läheisyydestä etkä sitä kuullut, sanoi Saarela.

-- Mikä hänen nimensä oli, kysyy Alice.

-- En tiedä hänen sukunimestään. Kalle arvattavasti oli hänen etunimensä, koskapa häntä kutsuttiin "Jumalankieltäjä-Kalleksi", selittää Saarela.

-- Sellainenko mies olisi ollut jumalankieltäjä, huokasee Alice. -- Kuinka hänelle on voitu antaa tuollainen lisänimi?

-- Taitamattomat ihmiset, jotka eivät ole hänen elämänviisauttaan käsittäneet, ovat sen hänelle antaneet. Ja sen nimen hän itsekin omisti.

-- Uskaltaisinko ottaa tuon paperilipun, jonka reuna pistää esiin vainajan taskusta, kysyy Alice.

-- Minä luulen, että sen saa ottaa, erittäinkin koska vainaja on minun maamieheni, sanoo Saarela.

Alice ottaa varovasti lipun, avaa sen ja lukee:

May God bless you for your comforting and fascinating sermon on board the "Titanic". We shall meet in the spiritual world.

Yours, Justin Mc Dean.

(Jumala siunatkoon teitä lohduttavasta ja mielenkiintoisesta puheestanne "Titanicin" kannella. Me tapaamme toisemme henkimaailmassa.

Teidän Justin Mc Dean.)

Pitkään aikaan ei Alice saanut sanaa suustaan. -- Viimeinen muisto rakkaalta isältäni, puhkesi hän viimein sanoiksi. -- Tämä siunattu mies on siis lohduttanut häntäkin kuolonhädässä. Minä menen pyytämään kapteenilta lupaa saada pitää tämän lipun ikuisena muistonani, sanoi Alice.

Nuori pari meni kapteenin puheille. Alice selitti hänelle asiansa ja näytti paperilipun.

Mielihyvällä antoi kapteeni pyydetyn luvan.

Surusaatto kulki Halifaxin katuja hautuumaalle. Kun ruumiit oli laskettu hautaan ja liikuttavat hautauspuheet pidetty, polvistuivat Alice ja Saarela sen hautakummun viereen, jonka alla muitten mukana lepäsivät "Jumalankieltäjä-Kallen" maalliset jätteet.

Alice ja Saarela pitivät lyhyen rukouksen. Sen jälkeen istutti Alice suuren, elävän kukan kummulle ja lausui:

-- Lepää rauhassa, sinä siunattu hyväntekijä, isävainajani ja muitten haaksirikossa hukkuneitten lohduttaja!

Alice ja Saarela eivät tahtoneet lähteä rikkaitten tavalliselle häämatkalle. Halifaxin hautausmaa oli heistä se paikka, johon he tahtoivat tehdä häämatkansa.

* * * * *

Kuusi viikkoa on kulunut "Titanicin" haaksirikon päivästä. Eräänä iltana, toukokuun loppupäivinä ajaa Onni Laurila kotitalonsa pihalle. Perälän Tyyne ja hänen veljensä Arvo seisovat pihalla. Onnin vanha isä rientää ulos poikaansa vastaan ottamaan, sulkien hänet syliinsä.

-- Tervetuloa, rakas lapseni, takaisin isäsi majoihin ja synnyinmaahasi, niin monien koettelemusten jälkeen, sanoo isä liikutettuna.

Tyyne syleilee Onnia. -- Terve, terve, rakkaani, huudahtaa hän. -- Nyt koittavat minulle onnen päivät, kun sain sinut takaisin.

-- Ja minulle, kun pääsin sinun luoksesi.

Ilmi syleilee veljeään ja huomauttaa, että hänet ja Perälän Arvo on jo kuulutettu avioliittoon.

-- Huomenna menen minä Tyynen kanssa samalle asialle pappilaan, vastaa Onni hymyillen. -- Vietetään kahdet iloiset häät samalla kerralla.

Kun jälleennäkemisen ensi huumaus oli mennyt ohi, meni Onni Arvon kanssa kahden kesken kävelylle sille samalle harjulle, jolla hän istui tehdessään Amerikkaan matkustus-päätöksensä.

Ystävykset istuivat kivelle. Onni otti lompakon povitaskustaan ja antoi sieltä tulevalle lankomiehelleen 10 ihka uutta 500 markan seteliä, sanoen:

-- Ole hyvä ja ota nämä häävalmistuksiisi ja muihin tarpeihisi.

-- Hyvä Jumala, sanoi Arvo kyynelsilmin. -- Mistä sinä olet saanut näin paljon rahaa? Ethän ehtinyt Amerikassa mitään ansaitsemaan.

Onni kertoi hänelle Saarelasta ja Alicesta sekä selitti, keneltä oli rahat saanut.

-- Meidän kesken sanottu, minulla on puoli miljoonaa markkaa, sanoi Onni. -- Minä tiedän, että sinä olet uskollinen ja vilpitön ystäväni, jolle voin uskoa kaikki asiani yhtä hyvin kuin morsiamelleni, Tyyne-sisarellesi.

Arvo tarttui Onnin käteen ja sanoi:

-- Niin, rakas veli, se minä olen. -- Mutta sano minulle, miten aiot tuon suuren rahamäärän käyttää?

-- Lahjottajan toivomuksen mukaan hyväntekeväisyystarkotuksiin. Minä annan puutetta kärsiville apua. Aikomukseni on perustaa tähän kylään kansakoulu, jossa oppilaille annetaan täysihoito ja kirjat vapaasti. Minä kustannan koulun ja maksan opettajien palkat. Itse aion olla yhtenä opettajana. Sitten aion perustaa köyhäinkodin, jolla ei ole mitään tekemistä kuntamme vaivaistalon kanssa. Tässä kodissa kohdellaan sen asukkaita veljinä ja sisarina. Jo ensi kesänä täytyy näitten laitosten olla valmiina, sillä silloin tulevat rouva ja herra Saarela meille vierailemaan.

-- Se olisi jotakin suuremmoista, huudahti Arvo.

-- Sitten minä annan rahalahjoja torppareille ja mäkitupalaisille, jotka haluavat päästä itsenäisiksi maanviljelijöiksi. Maanviljelystä on kaikin tavoin edistettävä. Vielä perustan meidän taloon lainakirjaston, johon hankin uudenaikaista kirjallisuutta, etupäässä kansantaloudellista ja viisaustieteellistä.