Part 11

-- Niin minäkin olisin hänen sijassaan tehnyt, huomautti eräs neiti. -- Kun ei neiti Mc Deanilla enää ole isää eikä äitiä, saa hän toimia mielensä mukaan lemmenasioissa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi. Nyt tarvitsee hän uskollisen ja hyvän elämänkumppanin, jonka hän varmasti saa tästä herrasta. Kuka ei pitäisi tästä nuoresta miehestä? Hän on samalla sekä ryhdikäs että vaatimaton, kohtelias mutta ei turhamainen. Hän on todellisen gentlemannin perikuva.

-- Mitä kansallisuutta hän on, kysyi toinen neiti.

-- Hän kuuluu olevan suomalainen, vastasi rouva. -- Se kansa on hyvässä maineessa kaikkialla. Tämä nuori herra on yksi sen jaloista pojista.

-- Mutta lieneekö hänellä varallisuutta, kysyi toinen neiti.

-- En tiedä, vastasi rouva. -- Mutta varallisuus ei saa sydämenasioissa tulla kysymykseen. Neiti Mc Deanilla on kyllä varallisuutta, joten tämä jalo nuori herra joutaa olemaan köyhäkin. Mikäli jo Titanicilla kuulin puhuttavan, on tämä herra maisteri ja harvinaisen lahjakas.

-- Hänen silmistäänkin näkyy, että hän on viisas mies, sanoi toinen neiti. -- Tahtoisinpa olla läsnä näitten onnellisten nuorten kihlajaisissa.

-- Ja minä myös vihkiäisissä, sanoivat rouva ja toinen neiti ikäänkuin yhdestä suusta.

-- Kuulitteko, herra Saarela, mitä nuo naiset puhuivat, kysyi neiti Mc Dean Saarelalta.

-- Kyllä minä jotakin kuulin, sanoi Saarela värähtelevällä äänellä.

-- Siirrytään tuonne yksinäiselle penkille. Siellä saamme olla ihan kahdenkesken, ehdotti Alice.

Nuoret menivät penkille.

-- "Titanicin" haaksirikko on opettanut minulle paljon, alkoi Alice puhua. -- En ottaisi sitä takaisin, jos voisinkin. Olen menettänyt isäni ja äitini, mutta minä olen saanut sijaan ymmärrystä. Nyt katselen elämää toisilla silmillä kuin ennen.

-- Kyllä kärsimykset opettavat ihmistä, kunhan hän vaan osaa niitten merkityksen ymmärtää, sanoi Saarela.

-- Minulle ovat äskeiset kärsimykset avanneet onnen portit, sanoi Alice, katsoen Saarelaa syvälle silmiin.

-- Ja kuitenkin olette isän ja äidin turvaa vailla, huokasi Saarela.

-- Minä saan tavata heidät jälleen henkimaailmassa. He eivät ole kaukana minusta, sanoi Alice.

-- Niin, mutta te voitte elää vielä kauan tässä elämässä, huomautti Saarela.

-- Toivon, että tekin elätte, sanoi Alice.

-- Niin, niin, se voi olla mahdollista, mutta --

-- Mitä aioitte sanoa, kysäsi Alice hurmaavan suloinen katse silmissä.

Saarela loi katseensa alas ja sanoi vakavasti:

-- Meidän tiemme eroavat toisistaan Newyorkissa, hyvä neiti.

-- Suokaa minun puhua teille suoraa kieltä, alkoi Alice. -- Teistä voi se tuntua oudolta, mutta me nuoret amerikkalaiset naiset olemme siinä suhteessa poikkeuksena monen muun maan naisista.

-- Olkaa hyvä ja puhukaa, kehotti Saarela.

-- Kiitoksia, sanoi Alice. -- No kuulkaa sitten. Meidän teittemme ei minun puolestani tarvitse erota Newyorkissa eikä muuallakaan. Vai tahtoisitteko te niitten eroavan, herra Saarela?

-- En minä osaa mitään sanoa. Tulen ensi kertaa Amerikkaan enkä tiedä, mille alalle joudun. Teihin kerran tutustuttuani soisin kyllä joskus saavani vielä tavata teidät.

-- Teidän ei tarvitse ollenkaan minusta erota, jos ette tahdo, sanoi Alice.

-- Kuinka minun nyt on teitä ymmärrettävä, kysyi Saarela.

-- Eikö sydämenne sano, kuinka teidän on minua ymmärrettävä, kysyi Alice vuorostaan. -- Minä olen nuori nainen, mutta olen mielestäni tarkka huomaamaan.

Saarela punastui korvia myöten.

-- Minä ymmärrän teidän sydämenne kielen, sanoi Alice. -- Ensi hetkestä, kun teidät näin, ymmärsin sen.

-- Te saatatte minut pulaan, rakas neiti, sopersi Saarela.

-- En usko. Mutta tiedättekö, miksi teille näin puhun?

-- En tiedä, sanoi Saarela hiljaa.

-- Sentähden, että te olette hyvin kaino nuori mies. Teidän maanne naiset voivat olla vielä kainompia. Olen minä heitä tavannutkin Suomessa käydessäni, vaikka en ole ymmärtänyt heidän kieltään.

-- Voin olla, huokasi Saarela.

-- Sentähden olen minä ottanut vapauden puhua.

-- Felicissimum vivo diem (elän onnellisimman päivän), hymisi Saarela itsekseen.

-- Talis et experientia mea (sellainen on minunkin kokemukseni), sanoi Alice.

Saarela sävähti. Hän ei aavistanutkaan, että neiti Mc Dean ymmärsi latinaa.

-- Nyt minä olen hukassa, sanoi hän. -- Voi, mitä tulinkaan sanoneeksi! Anteeksi, hyvä neiti! Minä -- -- --

-- Riittää, keskeytti Alice. -- Te olette minulle tunnustanut, että olette elänyt onnellisimman päivän. Minä olen tunnustanut tehneeni saman kokemuksen. Nyt ymmärrämme toisiamme. Newyorkissa puhutaan enemmän. Hyvästi nyt hetkiseksi! Minä menen hyttiini. Terve näkemään!

-- Terve, sanoi Saarela.

Hän puristi Alicen pehmeätä kättä. Ne muutamat sekunnit, mitkä se lepäsi hänen kädessään, tuntuivat hänestä sanomattoman suloisilta.

Kun Alice oli poistunut, tunsi Saarelakin olevansa toinen ihminen. Hän tiesi vilpittömästi rakastavansa Alice Mc Deania.

Saarela lähti nyt yksin käyskentelemään kannella. Kummalliset tunteet risteilivät hänen sydämessään. Hän oli luonnostaan ujo ja sävyisä mies, joka ei olisi tahtonut suoda, vielä vähemmin itse aiheuttaa mielipahaa kenellekään. Hän suorastaan häpesi itseään että Alice oli ollut hänelle niin hyvä ja tuttavallinen, ja häntä säälitti suuresti ruhtinas Uffiezin kohtalo. Oikein hän itsekseen huokaili, että Alice vielä muuttaisi mielensä ja osottaisi uudelleen suosiotaan ruhtinas Uffiezille.

Kun hän näissä mietteissä käveli laivan kannella ja meni vähän sivupuolelle, huomasi hän nuoren miehen nojaavan laivan kaidepuuhun ja tuijottavan mereen. Silloin tällöin vierähti miehen silmistä kyynel mereen.

Heti huomasi Saarela tämän miehen ruhtinas Uffieziksi. Hän uskalsi ruveta puhuttelemaan onnetonta, koska arvasi, mitä Uffiezi itki.

-- Anteeksi, ruhtinas Uffiezi, alkoi hän. -- Häiritsenkö teitä?

Puhuteltu käänsi päänsä ja pyyhkäsi hätäisesti kyynelen silmäkulmastaan.

-- Oletteko sairas, kysyi Saarela. -- Kauhea haaksirikko varmaankin on koskenut teihin kovasti, koska olette ruumiinrakennukseltanne heikonpuoleinen.

-- En minä ole sairas ruumiiltani vaan sielultani, vastasi ruhtinas.

-- Voisinko minä olla teille miksikään avuksi, kysyi Saarela osaaottavasti.

-- Kiitoksia kysymyksestänne, mutta minä olen varma siitä, ettette voi minua auttaa, huokasi Uffiezi.

-- Mutta eiköhän ystävä sentään voisi mitään sielullisen sairauden lieventämiseksi, jatkoi Saarela.

-- Anteeksi, että kysyn teiltä, onko kukaan nainen pettänyt teitä, alkoi Uffiezi.

-- Ei vielä tähän asti, vastasi Saarela. -- En ole ollut missään hellissä suhteissa yhteenkään naiseen.

-- Oletteko nyt aivan rehellinen, kysyi Uffiezi, omituinen tutkiva ilme kasvoissa.

Saarela ei vastannut mitään vaan näytti miettivän.

-- Oliko kysymykseni teille yllätys, kysyi Uffiezi äänenpainolla, jossa Saarela tunsi ivaa.

-- Kyllä se oli yllätys, vastasi Saarela. -- En minä muista olleeni missään erityisissä suhteissa naisiin.

-- Onko teillä huono muisti, jatkoi ruhtinas.

-- Ei omasta mielestäni. En muista -- -- --

-- No minä koetan virkistää muistianne, sanoi ruhtinas. -- Minä näin teidän tänään istuvan erään naisen vieressä ja hymyilevän hänelle suloisesti. Sanonko, kuka nainen oli?

-- Ai, te tarkotatte neiti Mc Deania, sanoi Saarela. -- Hänen kanssaan minä tänään kyllä puhelin.

-- Tiedättekö, että tällä käytöksellänne loukkasitte minua, kysyi Uffiezi vihaisella äänellä.

-- En tiedä.

-- Kyllä minä opetan tietämään, sanoi Uffiezi, puiden nyrkkiä Saarelalle.

Saarela peräytyi pari askelta ja sanoi:

-- Hyvä ruhtinas! Ei teillä ole syytä olla minulle vihainen. En ole teitä mitenkään loukannut.

Samassa ojensi ruhtinas kätensä ja astui Saarelaa kohti.

-- Seis, ruhtinas Uffiezi, kuului samassa voimakas miehenääni. -- Näinkö te uskallatte käyttäytyä ihmisten nähden? Tällä laivalla ei sallita moista menettelyä. Mistä syystä te lähentelette tätä herrasmiestä?

Kysyjä oli yksi laivan lääkäreistä, sama mies, joka Alicen pyynnöstä oli ilmottanut Uffiezille, että neiti Mc Dean halveksii ruhtinasta.

-- Minulla on mielestäni täysi syy käyttäytyä niinkuin käyttäydyin, sanoi Uffiezi.

-- Ei mitään syytä, huomautti lääkäri. -- Minä varotan teitä. Jos ei varotukseni auta, niin ilmotan asian kapteenille.

Tämä lääkärin väliintulo auttoi.

Uffiezi ei enää puhunut sanaakaan, vaan poistui kannelta. Saarela ei sen jälkeen häntä enää nähnyt kannella, vaan ainoastaan pari kertaa vilahdukselta salongissa.

Vielä samana päivänä kirjotti Saarela Alicelle kirjeen, jonka hän toimitti tämän käteen ennen mainitun lääkärin välityksellä. Kirjeessä kertoi hän tapahtuman.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Uffiezi kapteenin hyttiin. Kapteeni antoi herralle nuhteet ja kehotti häntä maihin päästyään kääntymään oikeuteen, jos hänelle mielestään oli jotakin vääryyttä tapahtunut.

Mutta ruhtinas ei tehnyt kapteenin kehotuksen mukaan. Hän ei uskaltanut nostaa oikeusjuttua neiti Mc Deania eikä Saarelaa vastaan, koska pelkäsi siinä tapauksessa joutuvansa paljastetuksi. Hän näet esiintyi väärällä nimellä eikä sitäpaitsi ollut mikään "ruhtinas" arvoltaan.

Uffiezista eivät Alice ja Saarela ole sen jälkeen kuulleet mitään.

XI LUKU.

Paremmat ihmisyystunteet.

Tieto "Titanicin" kauheasta perikadosta otettiin hämmästyksellä ja kauhulla vastaan kaikissa maissa. Onnettomuudesta annettiin ensin sellainen väärä sähkösanoma, että "Titanic oli törmännyt jäävuoreen ja kulki hiljaista vauhtia Halifaxia kohti". Se ei herättänyt mitään suurempaa mielenkiintoa, koska yleisesti uskottiin sitä tarinaa, että "Titanic" muka olisi uppoamaton. Mutta kun onnettomuus saatiin tietää koko laajuudessaan, valtasi kauhu ja hämmästys mielet. Sekä vanha että uusi maailma joutui mitä kovimman järkytyksen valtaan. Sanomalehdistä tapeltiin. Liput laskettiin puolitankoon. Teatterit ja huvipaikat sulettiin. Valkean Tähden linjan konttorin piirittivät henkilöt, joitten sukulaisia tai omaisia oli ollut "Titanicissa". Newyorkista lähetettiin tuhansia sähkösanomia "Carpathiaan", joka oli keskeyttänyt matkansa ja toi haaksirikosta pelastettuja Newyorkiin. Koko maailma odotti tarkempia tietoja kuumeen tapaisella jännityksellä. Yhdysvaltain presidentti lähetti kaksi sotalaivaa "Carpathiaa" tapaamaan. Mutta "Carpathialla" ei ollut ilmotettavana juuri muuta kuin luettelo pelastuneista, luettelo, jota tuhannet ihmiset eri maissa tutkivat huolellisesti, ja jonka sisällys synnytti joko mitä suurinta surua ja epätoivoa tai iloa ja kiitollisuutta.

Sitten tuli "Carpathia" satamaan. Suunnattomat ihmisjoukot riensivät Cunard-linjan laitureille. Satoja sairasvaunuja oli odottamassa. Lääkärit ja sairaanhoitajattaret tunkeilivat vastaanottosaleissa. Pelastuneitten lähimmät sukulaiset odottelivat saadakseen sulkea niin paljon kärsineet omaisensa syliinsä ja viedä heidät kotia.

Cunard-linjan laitureilla tapahtui valtaavia kohtauksia, kun pelastuneita vietiin maihin. Tavalliset tarkastukset ja tulliseremoniat jätettiin huomioon ottamatta. Ne pelastuneet, joilla ei ollut mitään ystäviä, ottivat hoitoonsa tarkotusta varten muodostetut valiokunnat ja yhdistykset. Jokaiselta yksinäiseltä matkustajalta kysyttiin, tarvitsiko hän rahaa. Jos kysymykseen vastattiin myöntävästi, annettiin useimmissa tapauksissa kaksi kertaa enemmän kuin oli pyydetty. Eräs siirtolainen joutui ihan hämilleen, kun hän äkkiä näki toistakymmentä herraa tunkeilevan ympärillään.

-- Mihin aiotte matkustaa, kysyi yksi herroista.

-- San Franciscoon.

Heti kirjotti herra jotakin paperille, jonka hän oli revässyt taskukirjastaan, ojensi paperin miehelle ja sanoi:

-- Kas tässä! Menkää asemalle. Näyttäkää tämä paperi, ja te saatte matkalipun.

Eräs toinen herra huusi:

-- Kuinka paljon rahaa te tarvitsette?

-- 50 dollaria, vastattiin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ojensi kolme kättä miehelle viisi 10 dollarin seteliä. Sitten antoi vielä eräs herra suuremman setelin kuin kaikki edelliset yhteensä ja sanoi:

-- Minäkin tahdon auttaa vähän. Ottakaa tämä. Se on vaan pieni summa.

Rikkaat ja köyhät kilpailivat haaksirikkoisten auttamisessa. Hallitus asetti tutkijakunnan ottamaan selvää haaksirikon yhteydessä olevista asianhaaroista. "Titanicin" pelastuneet upseerit, miehistö ja yhtiön johtaja Bruce Ismay pidätettiin kuulustelua varten. Miehistön yhtäpitävä todistus oli se, että "Titanic" oli kulkenut täyttä vauhtia ja ettei miehistöä oltu harjotettu pelastusveneitten vesillelaskemiseen ja hoitoon.

Bruce Ismay antoi tietoja varovaisesti ja tarkotusta silmälläpitäen. Lämmittäjä G.W. Beauchamp todisti, että vesi oli korkealla höyrykattilahuoneissa, kun annettiin käsky hävittää tuli kattilain alta. Hän kiipesi ylös höyrykattilahuoneesta ja meni venekannelle. Hän ei tietänyt, mihin veneeseen kuului, koska ei ollut lukenut veneluetteloja. Sitten tuli hän viimein veneeseen numero 13, jossa oli 60-70 henkeä. Veneessä ei ollut valoa, kompassia eikä elintarpeita. Todistaja ei ollut ottanut osaa mihinkään veneharjotuksiin "Titanicilla" eikä tietänyt sellaisia pidetynkään.

Perämies Hitchens oli sunnuntai-iltana tuntenut ilman kovin kylmäksi. Hän koetteli veden lämpömäärää ja se oli suuresti alentunut. Juuri ennen kello 10:tä oli hän tutkinut vauhdinmittauslaitteen. Silloin oli vauhti ollut 22 1/2 solmuväliä eli 45 meripeninkulmaa kahdessa tunnissa. Vauhtia ei ollut vähennetty yhteentörmäyksessä eikä sen kestäessä. Hän todisti, että laivoissa on venerulla, jossa on laivamiesten nimet, mutta sellaista ei hän ollut "Titanicissa" nähnyt. Itse oli hänet määrätty kangasveneeseen numero 6. Siinä oli lyhty ja vähän vettä, mutta ei mitään ruokatavaraa. Hän ei ollut nähnyt minkään muun laivan rakettimerkkiä, vaan sen sijaan valon, joka liikkui ja katosi, kun sitä kohti soudettiin. Hän oli kuullut laukauksia laivalla, mutta ei nähnyt kenenkään ampuvan.

Laivamies Lucas oli nähnyt venerullan, jonka mukaan hän kuului veneeseen numero 1. Hänen käsityksensä mukaan eivät välikannen matkustajat ehtineet pelastusveneihin ennenkuin nämä laskettiin vesille. Heillä oli kulettavana kolme korkeata porrasta kävelykannelle ja vielä kaksi venekannelle. Sitäpaitsi eivät he osanneet mennä sinne. Hädin tuskin hän itse osasi sinne mennä. Lucas otti osaa kahdeksan veneen vesillelaskemiseen. Kuri oli moitteeton. Eräästä veneestä, johon hän meni, koska naiset valittivat, ettei siinä ollut yhtään merimiestä, näki hän punaisen valon ja mastolyhdyn 8 tai 9 meripeninkulman päässä. Ensin oli veneessä 80 henkeä. Osa siirrettiin sittemmin toiseen veneeseen.

Ensimäinen lämmittäjä Barnett oli yhteentörmäyksen tapahtuessa höyrykattilahuoneessa numero 10. Komentosillalta annettiin pysähdysmerkki. Heti sen jälkeen nousi vesi höyrykattilahuoneessa keulanpuolelta, joka oli kokonaan revennyt. Barnett juoksi ensimäiseen vedenpitävään kammioon. Siinä osastossa johon hän oli tullut, ei ollut vettä. Silloin tuli toisesta huoneesta voimakas vesisuihku. Sen ovi oli kai pettänyt.

Niitten surullisten kohtausten lisäksi, joita uppoavalla laivalla tapahtui, mainittakoon tässä vielä pari. Eräs ruotsalainen mies oli paljaasta kauhusta tullut harmaapäiseksi noin puolen tunnin ajassa. Hänen vaimonsa oli joutunut mereen, vaikka hän itse oli päässyt pelastusveneeseen. Vaimo oli apua huutaen molemmin käsin tarttunut veneenlaitaan. Mies ei voinut tehdä mitään hänen pelastuksekseen. Vene oli näet niin täynnä, ettei kukaan uskaltanut tehdä pienintäkään liikettä. Kun vaimoparka oli noin puoli tuntia pitänyt kiinni veneenlaidasta, irrotti hän kätensä ja vaipui syvyyteen. Mies, joka ei voinut vaimoaan auttaa, oli kuin mielipuoli. Hän tuijotti siihen kohtaan, johon vaimo oli uponnut ja hoki:

-- Se ei voi olla totta, se ei voi olla totta!

Eräs nainen, joka nähtävästi oli toisen luokan matkustajia, ja joka talutti noin 6 vuoden ikäistä poikaa, koetti päästä pelastusveneeseen. Eräs armoton laivamies huusi hänelle, osottaen lasta:

-- Tuo on mies! Ette saa viedä häntä. Yksin voitte päästä.

Kyynelsilmin poistui nainen. Mutta nyt keksi äidinrakkaus keinon. Voiko kukaan syyttää äitiparkaa petoksesta? Hän meni sivupuolelle, otti saalin harteiltaan ja kääri pojan siihen. Sitten veti hän pojan hiukset otsalle ja otti tämän syliinsä. Nyt uskalsi hän astua vartijarivin läpi ja pääsi esteettä pelastusveneeseen.

Eräs toinen nainen polvistui vartioivan upseerin eteen ja rukoili, että hänen miehensä pääsisi samaan pelastusveneeseen, jossa hänelle itselleen oli luvattu sija. Tämä nainen ja hänen miehensä olivat häämatkalla. Upseeri oli juuri antamaisillaan luvan, kun muuan pelastusveneessä oleva nainen pani vastalauseen, koska hänkin oli vastanainut ja hänen miehensä oli kielletty pääsemästä veneeseen. Joko kaikki miehet saisivat seurata vaimojaan tai ei kukaan, sanoi nainen.

Nämä kohtaukset kuuli Saarela kerrottavan vasta Newyorkissa. Laivalla ei hän enempää kuin hänen toverinsakaan olleet sattuneet niitä huomaamaan, kun hälinä ja tungos oli suuri.

Kun pelastettuja laskettiin maihin Newyorkissa, koetti Saarela etsiä Alicea, mutta missään ei hän tätä nähnyt. Hän päätti olla viimeiseen asti laivalla saadakseen tietää, mihin Alice oli joutunut.

Jo oli kaikki pelastusveneet laskettu maihin, kun Saarela yhä seisoi laivaportaitten ääressä katselemassa. Samassa alkoi eräs laivan upseeri puhutella häntä.

-- No, ettekö te, herra, aijo maihin mennäkään, kysyi hän. -- Oletteko "Titanicin" haaksirikosta pelastuneita.

-- Kyllä, vastasi Saarela, -- mutta minä etsin erästä naistuttavaani, jonka kanssa pari päivää sitten keskustelin.

-- Kyllä hän tietysti on mennyt maihin samoin kuin kaikki muutkin. Turhaa teidän on häntä enää täällä odottaa.

Raskain askelin alkoi Saarela poistua laivasta. Kadulla tuli eräs herra häntä puhuttelemaan. Hän kysyi:

-- Oletteko "Titanicin" haaksirikkoisia?

-- Kyllä.

-- Onko teillä rahaa?

-- On 50 dollaria.

-- Kuinka kauas aiotte matkustaa?

-- Wyomingiin.

-- Mutta niin vähällä ette tule toimeen. Tästä saatte vähän apua. Herra pisti kaksi paperirahaa Saarelan käteen ja poistui kiirein askelin.

Kun Saarela katsoi rahoja, huomasi hän kummankin paperirahan 100 dollarin seteliksi. Hän oli saanut 200 dollaria ja oli nyt rikas mies.

Hän istuutui penkille miettimään, mihin menisi Alicea etsimään. Olihan tämä sanonut, että he Newyorkissa saisivat enemmän keskustella. Mutta mistä hän nyt löytäisi Alicen? Hän oli kyllä saanut tietää, että Alice asuisi Washingtonissa, mutta mitään tarkempaa osotetta ei hänellä ollut. Ei sitäpaitsi ollut luultavaa, että Alice oli heti matkustanut Washingtoniin.

Kun hän mietteissään istui penkillä, tunsi hän käden takaapäin laskeutuvan olkapäälleen.

Saarela kääntyi katsomaan ja näki toverinsa Laurilan.

-- Missä sinä, hyvä veli, olit, kun en nähnyt sinua laivalta lähtevien joukossa, kysyi Saarela.

-- Vieremällä oli kova kiire asioilleen. Me poistuimme melkein ensimäisinä, sillä Vieremällä oli tärkeätä asiaa kaupungille. Hän lupasi iltasella tulla hotelliin minua ja mahdollisesti sinua tapaamaan, jos löytäisin sinut.

-- Oletko saanut rahaa, kysyi Saarela.

-- Sain 200 dollaria, vastasi Laurila.

-- Yhtä paljon minä sain. Mutta saiko Vieremäkin?

-- Kyllä hänelle tarjottiin, mutta hän kiitti eikä huolinut. Sanoi olevansa tavallisissa varoissa. Mutta lähdetään nyt hotelliin, josta olen vuokrannut huoneen.

Toverukset lähtivät.

-- Sinä näytät kovin levottomalta, alkoi Laurila. -- Uskallanko kysyä, missä suhteessa nyt olet Alice Mc Deaniin? Tapasitko häntä laivalla?

-- Kyllä tapasin kerran, mutta sen jälkeen en enää nähnyt häntä.

-- Hän on kai ehtinyt nousemaan maihin ennen sinua. Lienee matkustanut heti kotiaan Washingtoniin.

-- Sitä en usko, huokasi Saarela.

-- Ole huoletta. Kyllä sinä hänet vielä tapaat, lohdutti Laurila.

Saarela oli levoton. Hän ei voinut kauan olla paikallaan, vaan lähti kaupungille.

-- Tule takaisin viimeistään kello 6, huusi Laurila hänen poistuessaan.

-- Kyllä koetan, vastasi Saarela.

Saarela soitteli moneen hotelliin ja virkistyskotiin, mutta missään ei tiedetty neiti Mc Deanista. Kovin alakuloisena hän käyskenteli katuja. Väsyneenä istuutui hän eräässä puistossa penkille. Nyt tuli sanomalehtipoika tarjoomaan iltapäivälehtiä. Saarela osti yhden "New York Heraldin" numeron. Hän alkoi katsella ilmotusosastoa. Pian sattuivat hänen silmänsä erääseen ilmotukseen, joka kuului:

-- Jos herra S. huomaa nämä rivit, niin tulkoon heti tapaamaan minua. Broadway 75, 6 kerros. Ovi 14. Alice.

Saarela pisti lehden taskuunsa ja lähti.

Kun hän astui huoneeseen, oli Alice ihan yksin.

-- Tervetuloa, rakas ystäväni, sanoi Alice, tarttuen Saarelan käteen.

-- Minä odotin saavani tavata teidät vielä laivalla, mutta en nähnyt teitä, sanoi Saarela.

-- Minulla oli erityisiä tärkeitä asioita toimitettavana ja sentähden täytyi minun toimia kiireesti, vastasi Alice. -- Mutta istukaa nyt tähän leposohvaan. Minä käsken tuoda virvokkeita.

Saarelan sydän pamppaili. Ei hän ollut nähnyt sellaista loistoa, mikä oli tässä huoneessa. Mutta mitä merkitsi se, että Alice oli pukeutunut niin komeasti, ja että hänen silmistään kuvasti ikäänkuin voitonriemu?

-- Kun viimeksi tapasimme toisemme, alkoi Alice, -- niin sanoin minä, että Newyorkissa puhuisimme enemmän. Nyt on se hetki tullut.

Saarelan käsi meni vaistomaisesti sydämen kohdalle. Alicelta pääsi viaton nauru.

-- Rakas ystäväni, sanoi hän. -- Saanko kutsua teitä sellaiseksi?

-- Saatte, neiti.

-- Hyvä! Te sanoitte laivalla minulle latinaksi, että olisitte elänyt onnellisimman päivänne silloin. Minä vastasin niinikään latinaksi, että oma kokemukseni oli sama. Te näytte oudoksuvan, että osasin latinaa.

-- Kyllä, neiti, vastasi Saarela ujosti.

-- Kuten tiedätte, on minulla suunnattomat määrät maallista omaisuutta, sanoi Alice. -- Mutta minulla on lapsesta pitäen myös ollut kova tiedonhalu. Esimerkiksi latinaa olen alkanut lukea jo 10-vuotiaana. Vuosi sitten suoritin tutkinnon siinä kielessä ja sain korkeimman arvolauseen.

Saarela katsoi kysyvästi Aliceen.

-- Minä arvaan, että tahtoisitte kysyä, miksi minä, nuori nainen, olen lukenut vanhojen roomalaisten kieltä.

Saarela nyökäytti päätään.

-- Kuten hyvin tiedätte, sanoi Alice, -- on noin seitsemän kahdeksasosaa englanninkielen sanoista latinalaisia. Kansamme on ollut roomalaisten ja sittemmin ranskalaisten jaloissa, ja kielemme kantaa leimaa niiltä ajoilta.

-- Juuri niin, sanoi Saarela.

-- Tämä seikka on saanut minut lukemaan latinaa, sanoi Alice. -- Lapsena panin isäni usein tiukalle kysymyksilläni. Kerran lastenkoulua käydessäni kirjotin paperille useampia sanoja, joista silloinen vaistoni jo sanoi, etteivät ne olleet alkuperäistä englanninkieltä. Paperilla oli sellaisia sanoja kuin "victor", "victory", "cooperation", "debt", "Language", "severe", "globe", "triangle". Mitä nämä ovat, kysyin isältäni.

-- Jos tahdot saada vastauksen kysymykseesi, niin ala lukea latinaa, vastasi isäni nauraen.

-- Hyvä! Minä tahdon. Hankkikaa minulle opettaja, sanoin isälleni. Kolmen viikon kuluttua tuli Pariisista eräs latinankielen professori minua opettamaan. Isäni maksoi hänelle huimaavan suuren palkan, 5,000 dollaria kuukaudessa. Kaksi pitkää vuotta luin miltei joka päivä latinaa.

-- Kyllä te siinä tapauksessa olette mestari latinankielessä, sanoi Saarela.

Alice nauroi makeasti ja sanoi:

-- Anteeksi, ystäväni! Olen puhunut sivuasioista. Nyt on meidän puhuttava keskenjääneestä pääasiasta. Te tiedätte, mikä se on. Sanon sen nyt peittelemättä amerikkalaisen naisen suoruudella. Epäilemättä olette valmis, ystäväni.

-- Kyllä, vastasi Saarela hieman värähtelevällä äänellä.

-- No kuulkaa sitten. Minä rakastan teitä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin totta kuin olen Alice Mc Dean ja niin totta kuin rakkaat vanhempani ovat hukkuneet "Titanicin" surullisessa haaksirikossa. Vastatkaa minulle yhtä vilpittömästi.

-- Minä rakastan teitä yhtä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin totta kuin olen Toivo Saarela, ja niin totta kuin otan sydämellisesti osaa suruunne ja tahtoisin koko elinaikani olla rinnallanne lohduttamassa teitä.

-- Kiitos kaitselmukselle tästä onnesta, sanoi Alice.

-- Kiitos, kiitos, sanoi Saarela. Sitten kietoi hän Alicen hellästi syliinsä ja painoi raikkaan suutelon tämän purppurahuulille.