Part 10

Marconihytissä työskenteli nuori sähköttäjä kuumeentapaisella kiireellä. Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta oli hänen väsymyksensä hävinnyt. Hän tunsi olevansa yhtä virkeä kuin vastikään olisi herännyt virkistävästä unesta. Luonto onkin varustanut ihmisen ruumiin niin viisaasti, että siinä tarpeen varalta on aina varavoimaa, kuten jokainen voi itselleen todistaa sellaisina hetkinä, joina ruumis olisi levon tarpeessa, mutta joina yhtäkkiä täytyy ryhtyä mielenkiintoiseen työhön, jota siveellisen velvollisuuden tunne ei salli lykätä tuonnemmaksi. Sähköttäjä lähetti tiedon toisensa jälkeen, että "Carpathia" tuli ja että se oli yhä lähempänä. Myös oli hän sähkösanomavaihdossa toisten laivojen, kuten "Virginianin", "Birman", "Balticin", "Frankfurtin" ja "Olympian" kanssa, ilmottaen näille tarkkaan "Titanicin" aseman. Hän sai vastauksia muista laivoista ja otti "Titanicista" vastaan uusia sähkösanomia.

Viimein tuli perikadon omaksi vihityltä "Titanicilta" se tieto, että matkustajat astuivat pelastusveneihin. Senjälkeen alkoivat sähkösanomat tulla yhä heikommiksi ja epäselvemmiksi. Tästä voi päättää, että laivan perikato oli lähellä. Kello 2 ja 20 minuuttia tuli "Titanicilta" viimeinen sähkösanoma, joka oli niin epäselvä, että sitä oli mahdoton kirjottaa sanoiksi. Senjälkeen ei tullut enää mitään. "Titanic", tuo uppoamattomana pidetty meren kuningatar oli vaipunut Atlannin kammottaviin syvyyksiin.

"Carpathia" tuli kovasta vauhdistaan huolimatta liian myöhään onnettomuuspaikalle, sillä suurin osa "Titanicin" väestöstä oli pelastuksen tullessa jo hukkunut. Pelastajalaivan jännittäessä kaikki voimansa näyteltiin 40 asteella pohjoisleveyttä ja 50 astetta länsipituutta hirvittävin surunäytelmä, minkä uudemman ajan meriliikkeen historia tuntee.

Soittokunnan soittaman kuolinvirren sävelten kaikuessa surullisen kammottavina istui osa ihmisiä pelastusveneissä. Kuvaile, lukija, sitä sydäntä ahdistavaa tuskaa, mikä täytti veneessä olijain rinnan, heidän nähdessään yli 1,500 henkeä vääntelevän käsiään uppoavan laivan kannella ja kuullessaan näitten sydäntävihlovat avunhuudot, voimatta kumminkaan pienimmälläkään tavalla auttaa kanssaihmisiään. Pelastusveneet olivat näet täynnä väkeä ja ne oli kiiremmiten soudettava pois uppoavan laivan läheisyydestä, koska uppoamisen synnyttämä imupyörre muussa tapauksessa olisi vienyt ne laivan mukana syvyyteen. Voi ajatella, miltä veneessä olijoista tuntui nähdä lähimmäisensä hengenhädässä, voimatta tehdä mitään heidän hyväkseen. He itkivät ja valittivat ääneensä, kun veneet poistuivat.

Ajattele, lukija, millä tunteilla istui vaimoparka lapsi sylissä pelastusveneessä nähdessään miehensä avuttomana, epätoivon valtaamana jäävän syvyyteen vaipuvan laivahylyn kannelle! Koeta, sinä, joka olet hellä äiti ja puoliso, asettua tuollaisten vaimoparkojen kannalle, ja varmasti tunnet jotakin outoa, jotakin, mikä tavallisissa oloissa on sinulle vierasta. Sinun sydämesi alkaa sykkiä osanottoa ja sääliä kaikille kärsiville, onnettomille ja lohdutusta tarvitseville. Tämä osanottosi merkitsee enemmän kuin sinä aavistat. Se merkitsee sitä, että sinä sisimmässäsi panet liikkeelle niitä eläviä voimavirtoja, jotka vaikuttavat ihmiskunnan pelastukseen.

Veneessä olijat kuulivat sen hirvittävän melun, joka syntyi, kun laivan höyrykattilat irtautuivat paikoiltaan, vierien korviavihlovalla räiskeellä sinne tänne. He kuulivat 1,635 ihmisen suusta kauheat hätähuudot ja voivotukset. Mahdotonta on sanoa, kutka kärsivät enimmin, nekö, jotka väkivaltaiseen kuolemaan tuomittuina seisoivat laivankannella, vai nekö, jotka omasta puolestaan verrattain turvallisina istuivat pelastusveneissä, ja jotka näkivät lähimmät omaisensa kauheaan kohtaloon vihittyinä! He eivät toisiaan peläten uskaltaneet palata takaisin ketään pelastamaan. Jos koko venekunta olisi suostunut palaamaan, niin mikä olisi ollut seurauksena? Ihmistulva olisi vierinyt laivankannelta pelastusveneeseen, joka tietysti olisi silmänräpäyksessä uponnut. Ei kukaan olisi pelastunut. Ei yksikään suu olisi voinut maailmalle kertoa mitään tuon kauhean yön tapahtumista. Veneessä olijain täytyi istua paikallaan, toimettomina, neuvottomina, vilusta väristen ja läpimärkinä ja vaan kuunnella, kunnes he olivat vähällä tulla mielettömiksi kauhusta, ja heidän sydämensä oli pakahtumaisillaan tuskasta. Kun hukkuvien surkeat hätähuudot alkoivat tulla yhä heikommiksi, ja kun kuolon hiljaisuus viimein tuli niitten sijaan, tuntui veneissä olijoista vähän helpommalta. Heidän järkensä valo ei enää ollut niin uhattu, mutta he kärsivät yhtäläisesti.

Strauss-puolisot syleilivät ja suutelivat kauan toisiaan ennenkuin aalto pyyhkäsi heidät mereen. Näinä kauhun hetkinä lähetti moni hartaat ja palavat rukoukset Korkeimmalle, joka sulkee syliinsä kaikki onnettomat, joka kuolemassa yksin voi lohduttaa, ja joka muuttaa kuolontuskat aikanaan mitä suurimmaksi riemuksi.

"Titanicin" ensimäinen perämies luutnantti Murdoch painoi viime hetkenä revolverinputken ohimoonsa ja laukasi. Hän kaatui hengettömänä komentosillalle, jota jäinen merivesi jo nuoleskeli. Hän tahtoi kuolla pikemmin kuin veteen joutuessaan. Tekikö hän itsemurhan? Epäilemättä. Mutta kenen asiana olisi häntä tuomita?

Eversti Astor ja majuri Butt puristivat tyynesti toistensa kättä ja hyppäsivät yhtä aikaa mereen. Miljoonamies Guggenheim, joka oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, hymyili, kun aalto tempasi hänet mukaansa. Kapteeni Smith otti vieressään seisovan lapsen syliinsä ja hyppäsi perässä. Kun sitten jättiläislaiva nousi pystyyn, heltisivät niitten kädet, jotka olivat pitäneet kiinni laivan perän reunasta, ja he putosivat mereen, josta heidän hätähuutonsa kohosivat ilmoille.

Tämän kauhean sekasorron aikana oli toverusten Laurilan, Vieremän ja Saarelan lautta jo kaukana onnettomuuspaikalta. He kuulivat ainoastaan tuskanhuutoja etäältä pimeydestä, voimatta tehdä mitään. Vuorottain poistuivat he lautalta saadakseen mahdollisesti pelastaa jonkun. Heidän vakaumuksensa mukaan olisi lautta vielä kannattanut neljännen henkilön, erittäinkin kun tämän pelastusvyö olisi sidottu siihen. Mutta niin kauas ei kukaan hukkuva ollut jaksanut uida.

Etäältä saivat toverukset kauhukseen katsella surkeata näytelmää. Erään kangasveneen ympärillä riehui vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta. Miehet, jotka ennen olivat olleet hyviä tuttavuksia, purivat ja kynsivät toisiaan. He kirkuivat ja ulvoivat kuin pedot. Vankkajäntereisiä käsiä tarttui veneen laitoihin, painaen ne alas. Veneessäolijat nostivat airot ja löivät umpimähkää sekä oikealle että vasemmalle. Mutta hukkuvien epätoivo oli rajaton. He eivät tunteneet iskuja eivätkä niistä välittäneet. Veneen laidasta eivät he hellittäneet. Jo kallistui vene ja vesi tulvi sisään. Mutta taistelu sen omistuksesta ei lakannut vaan tuli yhä tuimemmaksi.

Kuka voi moittia niitä, jotka tässä taistelussa pääsivät voittajiksi? Ei yksikään meistä, jotka emme ole kokeneet tuollaisia kauhuja, kelpaa heidän tuomarikseen. Emmekö me olisi samallaisia, jos yösydännä unisijaltamme joutuisimme Atlannin jäisiin aaltoihin kaikkea turvaa vailla? Henki on yhtä rakas toiselle kuin toisellekin. Ihmiset tallaavat toisiaan rynnistäessään ulos palavasta huoneesta. Mutta ulos päästyään on heillä maa jalkojensa alla. Toinen on laita merihädässä. Siinä tarttuu hukkuva oljenkorteenkin.

Toinen kamala näky, jonka todistajina toveruksemme olivat, oli se, että pari, kolme miestä taisteli tuolista, jonka kukin koetti yksin anastaa. Luonnollisesti ei tuoli olisi yhtäkään miestä kannattanut. Mutta hengenhädässä merellä menee ihmisen järki pian sekaisin. Hän tarttuu vähäpätöisimpäänkin esineeseen, ollenkaan kysymättä, onko siitä mitään apua. Tämä surkea taistelu päättyi siten, että vahvin miehistä sai yksin tuolin haltuunsa, mutta pian irtautuivat hänen kätensä siitä ja hän vaipui syvyyteen, tehden seuraa toisille.

Saarela huusi taisteleville miehille, kehottaen yhtä heistä uimaan häntä kohti, mutta kukaan ei näyttänyt sellaisessa jännitystilassa kuulleen huutoja. Muuten kuului niitä joka suunnalta, joten ei niihin olisi voinut panna sen suurempaa huomiota.

Eräässä pelastusveneessä oli lyhtykin valasemassa. Muuan laivamies, joka ennenkin oli ollut haaksirikossa, oli huomannut ottaa sen mukaan. Valastuksesta huolimatta olivat veneessäolijat mitä suurimman epätoivon vallassa. Ei kenelläkään naisella eikä lapsella ollut lämpimiä vaatteita. Muutamilla hienoston naisilla oli niin sanottu seurustelupuku yllään. Toisilla taas oli niin vähän vaatetta, että palelivat kauheasti. Veneessä oli niin vähän miehiä, että naisten täytyi ottaa osaa soutamiseen. Kun jonkun voimat loppuivat, täytyi toisen istua hänen paikalleen.

Näinä raskaina hetkinä tuli haaksirikkoutuneitten todellinen luonne selvästi ilmi. Täällä esiintyivät mitä suurin epäitsekkäisyys ja mitä kiihkein itsekkäisyys rinnan.

Eräässä veneessä oli 60-70 henkeä, niitten joukossa muuan saksalainen mies. Tämä oli ollut piiloutuneena veneen penkin alla sitä vesille laskettaessa. Koko ajan makasi mies samassa paikassa. Hän itki ja valitti menettämiään rahoja. Pelastamansa pienen määrän laski hän moneen kertaan. Kun häntä alkoi palella, hiipi hän lähelle erästä naista ja koetti kääriä tämän hameita ympärilleen. Pelastuksen tullessa hyppäsi hän penkille, tuuppi naisia ja lapsia, tahtoen päästä ensimäisenä "Carpathiaan".

Eräässä toisessa veneessä nähtiin Bruce Ismay. Hän oli puettu turkkeihin ja tossuihin ja otti osaa soutamiseen. Hän ei lausunut ainoatakaan sanaa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa jäntere liikkunut. Ei kukaan tiedä, mitä hänen sisimmässään liikkui. Soimasiko omantunnon ääni häntä? Ei kukaan osaa vastata siihen kysymykseen. Vai etsikö ja löysikö hän verukkeita? Miehen kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hänen silmiensä alla olivat mustat renkaat. "Mies näytti siltä kuin helvetti olisi riehunut hänen sisässään", sanoi sittemmin eräs veneessä olijoista.

Samassa veneessä oli kuusi kiinalaista vapaamatkustajaa, joitten läsnäolosta ei kukaan laivassa ollut tietänyt mitään. Kolme naista kuoli pian kauhun ja kylmän vaikutuksesta. Samassa veneessä oli myös muuan newyorkilainen vanha nainen. Kun miehet soutivat venettä pois hukkuvan laivan läheisyydestä, pyysi tämä nainen, että he lakkaisivat hetkeksi soutamasta, auttaakseen häntä kengännauhojen kiinnipanemisessa. Kun naiselle sanottiin, että saisi odottaa, pahastui tämä ja selitti, ettei kaiketi oltaisi selvillä siitä, kuka hän oli. Hän lupasi tehdä valituksen kapteenille, kun kerran vielä pääsisi laivaan, ja toimisi niin, että epäkohteliaisuus ja tottelemattomuus rangaistaisiin.

Tämän naisen jyrkkänä vastakohtana oli samassa veneessä kreivitär Rothes, joka oli kärsivällisyyden ja palvelevaisuuden perikuva. Koko yön istui hän soutamassa. Kun "Carpathia" tuli avuksi, antautui hän innolla hoitamaan sairaita ja kuolevia naisia ja lapsia. Onnettomat eivät tietäneet hänen nimestään vaan kutsuivat häntä "haaksirikkoutuneitten enkeliksi". Niin eriluontoisia ovat ihmiset. Toiset ovat aina vaatimassa palvelusta, toiset unohtavat omat tarpeensa ja palvelevat muita.

Toinen sähköttäjä Bride oli turhaan koettanut irrottaa pientä kangasvenettä, jonka hän oli löytänyt peräkannelta. "Titanicin" upotessa tarttui hän tuon veneen peräsimenhihnoihin. Äkkiä tunsi hän makaavansa vedessä vene kumollaan hänen päällään. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän ei osannut selittää, miten asia tapahtui, mutta hetkisen kuluttua oli vene poissa ja hän saattoi taas hengittää. Hänen ensi ajatuksensa oli päästä niin kauas onnettomuuspaikalta kuin mahdollista. Kovasti sai hän ponnistella. Kaksi kertaa oli hän joutumaisillaan imupyörteeseen, mutta vältti sen viime hetkessä. Siinä uidessaan näki hän veneen kulkevan ohitsensa. Hän nosti toisen kätensä vedestä. Hetkistä neuvoteltuaan vetivät veneessä olijat hänet veneeseensä. Siinä ei siis ollut vielä liikaa kuormaa.

Bride tunsi heti veneen samaksi, jota hän turhaan oli koettanut irrottaa. Nyt oli hänet pelastettu siihen. Hän oli niin uupunut, että vaipui heti veneen pohjalle erään kuolleen viereen. Veteen joutuessaan oli hän loukannut molemmat jalkansa, ja niitä särki kauheasti. Kun hänet pelastettiin "Carpathiaan", loi hän katseen kuolleeseen. Tämä oli hänen työtoverinsa Phillips, joka oli työskennellyt viime silmänräpäykseen asti. Hän oli kuollut viluun ennenkuin hänen lähettämänsä "S.O.S." ehti tuoda lämpöä ja hoitoa hänelle itselleen.

Muitten laivalle jääneitten mukana oli eräs nuori suomalainen mies sisarensa ja tämän alaikäisen tyttären kanssa. He olivat päässeet kannelle vasta sitten kun kaikki pelastusveneet olivat poistuneet. Mainitut henkilöt olivat huomattavia siitä, että he olivat aivan tyyneinä. Ei kukaan nähnyt heidän kasvojaan tuskanväänteissä eikä kuullut hätähuutoja heidän suustaan.

Laurila, Saarela ja Vieremä olivat ennen mereen heittäytymistä kiinnittäneet huomionsa näihin henkilöihin. Pahaksi onneksi oli laivan uppoaminen niin lähellä, etteivät he ehtineet puhuttelemaan heitä, erittäinkin kuin vieraat olivat jonkun matkan päässä heistä, keskustellen vilkkaasti parin miehen kanssa, jotka niinikään olivat rauhallisia ja tyynennäköisiä.

Nuo kolme henkilöä olivat päättäneet kuolla yhdessä. Mies piti toisessa kädessään sisarensa, toisessa tämän tyttären kättä. Kun he olivat joutuneet veteen, koetti mies mahdollisimman kauan pitää sisarestaan kiinni. Mutta viimein täytyi hänen irrottaa kätensä. Sisar ja tämän lapsi olivat vaipuneet imupyörteeseen. Mies ponnisti kaikki voimansa ja onnistuikin pääsemään vedenpinnalle. Hän löi päänsä johonkin kovaan esineeseen. Käännyttyään katsomaan huomasi hän esineen lankuksi. Hän tarttui tähän ja asettui sille pitkälleen. Häntä palelsi kauheasti, mutta hän sai kumminkin vähän levätä.

Lankulla ajelehtiessaan joutui hän lähelle erästä venettä, joka oli täpötäynnä ihmisiä. Vene kallistui, ja kaikki siinä olijat joutuivat veteen. Syntyi kauhea taistelu elämästä ja kuolemasta. Useimmat upposivat. Ne, joitten onnistui jälleen päästä veneeseen, alkoivat rukoilla näkymättömiä voimia.

Tuossa pelastusveneessä olijoilla ei ollut aavistustakaan siitä, että "Titanicista" lähetettyihin avunpyyntösähkösanomiin oli vastattu. Moni tuskin tiesi sitäkään, että laivassa oli langaton sähkölennätin.

Kaitselmus suojeli pelastusveneissä olijoita siten, että meri pysyi tyynenä siihen asti, että "Carpathia" tuli avuksi. Jos olisi vähänkin tuullut, olisi vesi päässyt täpötäynnä oleviin pelastusveneisiin. Moni uskoi, että hänen rukouksensa kuultaisiin ja että pelastus viimein tulisi, niinkuin pian tulikin.

* * * * *

Toverusten lautta oli joutunut niin lähelle erästä venettä, että he saattoivat nähdä, mitä tapahtui. Merestä pisti esiin käsi, jonka omistaja rukoili apua. Eräs nainen nousi seisomaan, koettaen tarttua ojennettuun käteen. Mutta samassa menetti hän tasapainonsa. Kuului loiskaus, jota seurasi sydäntäsärkevä avunhuuto. Mereen pudonnutta naista ei voitu pelastaa vaan hän vaipui syvyyteen.

Samassa hyppäsi Saarela lautaltaan mereen, uiden kaikin voimin siihen suuntaan, missä nainen oli uponnut. Hetkisen kuluttua nousi tämä vedenpinnalle. Saarela tarttui naisen tukkaan, vetäen häntä perässään lauttaa kohti. Vieremä ja Laurila tulivat häntä vastaan. Nyt nostettiin nainen lautalle. Häntä alettiin hieroa ja hänen suuhunsa kaadettiin muutama tippa siitä konjakkipullosta, joka oli merestä löydetty. Mutta turhaan koettivat miehet saada häntä henkiin. Nainen oli kuollut.

-- Nyt minä ymmärrän, miksi veli Saarela heti hyppäsi mereen tätä naista pelastamaan, sanoi Vieremä. -- Hän on erehdyttävästi Alice Mc Deanin näköinen. Vai miltä sinusta tuntuu, veli Laurila?

-- Samaa minä sanon, vakuutti Laurila.

Saarela punastui.

Vieremä pisti kätensä vainajan taskuun ja löysi sieltä pienen taskukirjan. Eräällä sen lehdellä luettiin:

"C'est mon dernier voyage. Le Titanic a fait naufrage. Adieu, mon cher Paul! ton Alice."

(Tämä on viimeinen matkani. "Titanic" on tehnyt haaksirikon. Hyvästi, rakas Paulini! Sinun Alicesi.)

-- Siis Alice kaikessa tapauksessa, vaikka ranskatar, sanoi Vieremä, luoden tutkivan katseen Saarelaan.

-- Olikohan tuo Paul vainajan sulhanen, veli vai isä, kysyi Laurila.

-- Samantekevää. Minun velvollisuuteni käski minut menemään hukkuvan avuksi, lausui Saarela vakavasti. Mutta Vieremä ja Laurila kuulivat helpotuksenhuokauksen pääsevän Saarelan rinnasta. He selittivät sen niin, että Saarela oli hyvillään, kun ei vainaja ollutkaan Alice Mc Dean.

* * * * *

Kello 6 aikaan aamulla tuli "Carpathia" onnettomuuspaikalle. Ilohuudot kuuluivat veneistä. Mutta ne, jotka tiesivät menettäneensä omaisensa, eivät iloinneet vaan itkivät ääneensä.

"Carpathian" matkustajat olivat keräytyneet kannelle ottamaan haaksirikkoisia vastaan. "Welcome, welcome" (tervetuloa, tervetuloa)-huudot kaikuivat kannelta. Laivan köysiportaat oli laskettu alas niitten käytettäväksi, jotka jaksoivat omin avuin nousta laivaan. Naisia ja lapsia sekä tajuttomassa tilassa olevia miehiä nostettiin säkeissä kannelle.

Surullisen näytelmän tarjosivat hätääntyneitä täynnä olevat veneet. Ne olivat sijottuneet monta peninkulmaa pitkän jäälautan sivulle.

Kun kaikki veneet oli tyhjennetty, alkoivat toverukset meloa lauttaansa lähemmäksi. Päästyään "Carpathian" nuoraportaitten eteen he kysyivät, mitä tekisivät sille kuolleelle ranskalaiselle naiselle, joka oli heidän lautallaan. Laivasta vastattiin, että ruumis oli tuotava sinne, jossa lääkärit saisivat ottaa selvän, olisiko naisessa mahdollisesti vielä elonmerkkejä. Ruumis nostettiin säkissä ylös.

Toverukset nousivat reippaasti nuoraportaita kannelle. Laivamiehet ihmettelivät näitä haaksirikkoutuneita, joilla ei näyttänyt olevan mitään hätää.

Vieremä tunsikin useampia "Carpathian" matkustajia, jotka tulivat häntä onnittelemaan.

-- Sinähän näytät siltä kuin olisit ollut huvimatkalla, nauroi amerikkalainen herra Charles Deep.

-- Eihän meillä ole hätää ollut, vastasi Vieremä. -- Meri on tuonut meille lauttapuut; se on antanut meille ruokaa ja juomaakin.

Itse kapteeni, joka oli Vieremän persoonallinen tuttava, tuli häntä onnittelemaan. Vieremä esitti toverinsa Laurilan ja Saarelan. Kaikki kolme seurasivat kapteenia tämän hyttiin, jossa he kertoivat seikkailujaan tuona onnettomana yönä.

Kun kaikista näkyvissä olevista veneistä oli ihmiset pelastettu, lähti "Carpathia" tiedusteluretkelle, kierrellen sinne tänne. Meressä uiskentelevista ruumiista ei otettu laivaan muita kuin ne, jotka tunnettiin. Muut jätettiin meren haudattavaksi. Olihan Atlanti yhtä hyvä hauta kuin kirkkomaakin.

Kun oli pelastettu kaikki, jotka pelastaa voitiin, pidettiin laivan hienoimmassa salissa kiitosjumalanpalvelus. Se oli liikuttava hetki ja monen silmistä vuotivat kyyneleet.

Kun "Carpathia" jo kiiti täyttä vauhtia Newyorkia kohti, tapahtui laivalla kohtaus, jonka seuraukset olivat kauas kantavat, kohtaus, joka puhuu selvää kieltä naisen sydämen vaatimuksista ja tunteista.

Erään hytin edustalla nähtiin seisovan nuori mies, kasvonväristään päättäen etelämaalainen. Hän oli levottoman näköinen, käveli edestakaisin, väänteli käsiään ja huokaili. Näytti siltä, että mies olisi tahtonut päästä hyttiin tapaamaan jotakin henkilöä. Hän katseli ympärilleen toivoen jonkun viranomaisen tulevan paikalle.

Nyt avautui hytin ovi ja lääkäri tuli ulos.

Nuori mies tervehti ja kysyi:

-- Saanko luvan kysyä, hoidetaanko neiti Mc Deania tässä hytissä? Pyytäisin tietää, kuinka hän voi. Paraneeko hän varmasti?

-- Kuka te olette, kysyi lääkäri.

-- Ruhtinas Uffiezi, neiti Mc Deanin läheinen tuttava.

-- Vai olette te ruhtinas Uffiezi, sanoi lääkäri ivallisella äänenpainolla.

-- Olen. Tahtoisin tietää, miten neiti Alice Mc Dean voi.

-- Siinä tapauksessa saan sanoa teille terveiset neidiltä, sanoi lääkäri.

-- Kiitoksia, vastasi Uffiezi.

-- Mutta ne eivät ole teille suopeat, jatkoi lääkäri. Neiti Mc Dean on minulle sanonut, että hän halveksii teitä eikä tahdo milloinkaan nähdä teitä.

-- Se ei ole mahdollista! Te esiinnytte epäkohteliaana, herra tohtori. Mitä syytä neiti Mc Deanilla olisi halveksia minua, joka -- -- --

-- Niin hän itse vakuutti, keskeytti lääkäri.

-- Se ei voi olla totta, huusi Uffiezi, puiden nyrkkiä lääkärille. -- En usko teitä. Tahdon tavata neidin itsensä.

-- Ei mitään mielenosotuksia, sanoi lääkäri. -- Laivalla on kurjuutta muutenkin, sellaisen raukan kuin te, tarvitsematta sitä enää lisätä.

-- Raukanko -- Mitä sanotte? Otatteko sananne takaisin?

-- En ota. Raukka te olette!

-- Tästä sanasta joudutte tilille, huusi Uffiezi.

-- Koettakaa vetää, sanoi lääkäri nauraen. -- En pelkää uhkauksianne.

Lääkäri poistui ja Uffiezi jäi sekavin tuntein seisomaan. Mitä nyt oli tapahtunut? Kuinka Alice voisi halveksia häntä? Olihan hän niin hyvin kuin kihloissa Alicen kanssa. Ei, ei! Lääkärin puhe ei voinut olla totta.

Tuo kauhea yö, jona "Titanic" hukkui, oli tehnyt ennen niin turhamaisesta Alicesta toisen ihmisen. Hänen kunnianhimonsa ja ylpeytensä oli ikäänkuin pyyhitty pois. Kaikki aistillinen suuruus näytti hänestä nyt vähäpätöiseltä. Hänen tulevaisuusihanteensa oli kohtalo särkenyt, ja hän oli sisäisesti tyytyväinen tähän särkemistyöhön.

Alice sulki silmänsä ja salli haaksirikkoyön kaikkien kauhujen esteettä temmeltää muistissaan. Hän näki ruhtinas Uffiezin taistelevan laivankannella päälliköitä vastaan. Hän kuuli tämän kauheat huudot. Hän näki, kuinka mies tahtoi päistikkaa hypätä väkeä täynnä olevaan veneeseen. Alice näki, miten Saarela, joka jo oli veneessä, poistui siitä antaakseen paikkansa Uffiezille, vaikka ei tästä miehestä ollut mitään apua soutamisessakaan. Hän näki Uffiezin veneessä kyyrysillään, naisten keskellä ja kuuli tämän kauheasti itkevän sekä huutavan madonnaa avukseen.

Alice näki, kuinka Uffiezi välittämättömänä istui veneessä, vaikka näki vanhan Mc Deanin, josta niin oli toivonut appiukkoa, olevan avuttomana hukkuvassa laivassa. Hän näki, miten hänen äitinsä epätoivon valtaamana heittäytyi mereen ja hukkui, kun ei voinut tehdä mitään miehensä pelastukseksi.

Alice näki, ettei Uffiezi ollut millänsäkään hänen äidistään enempää kuin isästäänkään. Tämä sama Uffiezi oli luvannut heittäytyä mereen, "Titanicin" potkurien ruhjottavaksi, jos Alice olisi käskenyt. Mutta kun tuli tosi kysymykseen, ei hän välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään.

Pelkurin Uffiezin jyrkkä vastakohta oli Toivo Saarela. Hän oli vapaaehtoisesti luovuttanut paikkansa pelastusveneessä Uffiezille, koska näki tämän kauhean hädän, ja koska ymmärsi Alicen kaipaavan häntä. Oman henkensä uhalla tahtoi siis Saarela tehdä Alicen onnelliseksi. Alice tunsikin vaistomaisesti, että Saarela piti hänestä. Mikä siis oli selvempää kuin että Alicen sydän nyt sykki Saarelalle? Tämä nuori suomalainen maisteri oli nyt miljoonamiehentyttären unelmien esineenä.

Seuraavan päivän iltapuolella oli neiti Alice Mc Dean jo niin tointunut, että jaksoi nousta ylös ja mennä kävelylle laivankannelle. Täällä tapasi hän Saarelan. Tämä nosti lakkiaan ja kumarsi kohteliaasti.

-- Saanko luvan kysyä, oletteko jo terve, kysyi Saarela.

-- Kiitoksia! Jokseenkin tointunut, vastasi Alice, luoden samalla suloisen katseen Saarelaan. Kumpikin punastui vienosti.

He alkoivat nyt kävellä rinnatusten edestakaisin kannella. Nuoret naiset, jotka tunsivat Alicen, supattelivat keskenään, tehden omia johtopäätöksiään. Samoin tekivät ryhmiin keräytyneet nuoret miehet.

Muutamia niistä naisista, jotka olivat olleet Alicen kanssa samassa veneessä, istui eräällä penkillä. Eräs vanhahko amerikkalainen rouva istui toisten keskellä, toimien jonkinmoisena puheenjohtajana.

-- Olen varma siitä, sanoi vanha rouva, -- että neiti Alice Mc Dean ja tämä nuori herra ovat hellissä suhteissa toisiinsa, enkä minä ollenkaan sitä ihmettele. Tämä herra esiintyi todellisena ritarina, kun luovutti paikkansa neidin tuttavalle. Olen kuullut kuiskattavan, että neiti on kääntänyt selkänsä tuolle raukkamaiselle Uffiezille.